Part 17

Oli ehditty niihin salmivesiin, joista kapeammat väylät läksivät johtamaan Pielaveden avaroille aukeille. Siinä oli keulan edessä Sotasaari, jonka hiekkarannalla kerran oli riehunut se lyhyt, vaan verinen taistelu, joka molemmilta heimoilta oli johtajat vienyt. Olavi Tavastin venhe oli jo laskemassa saaren länsipuoliseen salmeen, jonka mukaan siis tuo hämäläisten voittosaari olisi savolaisten puolelle jäänyt. Yhtenä jonona välähtivät silloin mieliin sotasyksyn kirjavat muistot... juuri tuo apajahan oli ollut syynä väittelyyn ja toraan, oliko hämäläisten nyt sekin uhrattava...? Voimakkaalla äänellä Karmalan Lauri silloin yhtäkkiä ritarin venheeseen huusi:

-- Oikealta kädeltä laskekaa, tämä saari ja apaja on meidän.

Hyväksyvä humina kuului hämäläisten venheistä. Mutta jo oli savolaistenkin aluksessa mies seisomaan noussut ja sieltä kajahti nyt karkea ääni:

-- Ei koskaan Hämeen puolelle sitä saarta anneta, jossa Tarvaisen äijän luut lepäävät.

-- Vaan mepä sen taistelun voitimme, vastasi Lauri vielä tyynellä, mutta kuitenkin jo mielenkiihkon koventamalla äänellä. -- Kalliin hinnan me siitä saaresta maksoimme, meille se kuuluu.

Vaan Savon mies -- se oli Tarvaisen Ohto -- ei salannut enää kiukkuaan, kipakasti hän ärjäsi:

-- Takaisin me sen olemme ottaneet, meidän on luoma kumpu saaren laelle, hämäläisellä ei ole ollut sinne enää asiaa eikä ole...!

Tämä saattovenheiden välinen lyhyt väittely muistutti niiden mielestä, jotka olivat olleet mukana sotasaaren taistelussa, paljo sitä Karmalan ukon ja Tarvaisen vanhan isännän terävää sananvaihtoa, joka tässä samassa salmessa silloin oli kalskahtanut kuin teräskalpain iskut, -- ja nämä nykyiset väittelijät olivat niiden silloisten poikia. Käskemättä pysähtyivät venheet, ja Olavi-ritari, joka ei tuntenut riidan syytä, vaan joka tuon katkeruuden tajusi, päätti taas laskea maihin, juuri sen riidanalaisen saaren rannalle.

-- Iltakin on jo käsissä, yövytään tähän ja sovitaan riita maissa. Ehkä halkaistaan kahtia tämäkin toran saari! -- niin virkkoi hän leikkisästi.

Mutta erämiehet eivät nyt leikkiin taipuneet, kumpaiseltakin taholta tupsahti heti kiivas vastaväite:

-- Ei, sitä saarta ei jaeta!

-- Ennemmin vaikka tapellaan vieläkin kerran!

Ja aivan ärtyneessä mielentilassa, vihaisin liikkein ja kiiluvin silmin, nousivat eräjoukkueet maihin kappaleen matkan päähän kyllä toisistaan, mutta sentään siksi lähelle, että pistopuheet toisesta valkamasta toiseen kuuluivat. Niitä rupesikin nyt heti ristikkäin singahtelemaan, ja kuumaverisimmät molemmista heimoista lähenivät toisiaan ärsytellen, -- se ikäänkuin helpotti oman mielen saonnutta kiukkua.

-- Nelinkontin ja uimalla taisivat savimiehet viimeksi tältä rannalta lähteä, -- miten lähtenevät nyt!

-- Se nähdään sitten, kun hölmöläiset ovat täältä hiidessä, -- nyt ollaankin taas tasaväkisiä!

-- Ja osaahan se pienempikin joukko pensaan takaa ampua.

-- Mistä...?

Tuo viimeinen, tuittupäisen Ilvesmäen heittämä letkaus sattui liian kipeästi Tarvaisen Ohtoon, jolle tuo pensaslaukaus oli arka paikka ja jolla veret jo muutenkin kiehuivat. Kuin kiimainen metso karahti hän nyt joukkonsa keskeltä esiin hietikolle ja haastoi hämäläistä uudistamaan sanansa. Ja tämä jatkoikin purevasti:

-- Pensaan takaa, sanoin, mutta siinäkin voi pää haleta, onhan sinulla vieläkin otsassasi poikenluoma...

Nyt loiski Ohdon luonto jo täydessä raivossaan. Hän teutaroi tantereella ja huusi:

-- Tulkoon tänne ottosille se, joka uskaltaa rehtitaisteluun kamppaamatta käydä, tulkoon se silloinen hameuros, ja toinen meistä tantereeseen jääköön.

Lauri oivalsi yhtä hyvin kuin kaikki muut, että juuri häntä Ohto taisteluun haastoi, ja hän tunsi, että hänen oli heimonsa edustajana vaikea siitä haasteesta vetäytyä. Mutta hän viipyi tuokion... ja loi kysyvän katseen vieressään seisovaan Sipiin.

Mutta ilkkuen jo Ohto jatkoi:

-- Ei kuulu miestä, sellaisia ne ovat Hämeen uroot...

Jo tunkeusi Ilvesmäki miesjoukosta esiin, ja hänen eteensä syöksähti nyt Laurikin ärhentävää haastajaa vastaan -- yleinen rysy molempain heimojen välillä näytti siinä auttamattomasti syntyvän, toisen kerran samalla sotasaarella.

Vaan silloin kuului rannasta, riiteleväin välistä, -- siitä, mihin Olavi-ritarin johtajavenhe oli laskettu -- jyrähtävä ääni, joka käskevästi huusi:

-- Lapsettaako teitä, ikämiehet, kun tyhjästä sodan teette! Asettukaa, nyt ei olla veritöillä, vaan rauhan matkoilla!

Se sana vaikutti heti jäähdyttävästi, miehet pysähtyivät hiukan noloina tätä nuhtelijaa kuuntelemaan. Se oli tuo harmaapartainen lautamies, joka oli venheen nokassa seisomaan noussut ja nyt tappelunhierojat palautti järkiinsä. Mutta kun Halliparralle kerrottiin, mistä tämä riita oli syntynyt, niin hän ei sitä enää ivannut, vaan astui miesten keskelle ja virkkoi lauhkeammin:

-- Meillä oli myöskin siellä Pohjan perillä aikoinaan tällaiset samanlaiset katkerat veljesriidat kalavesistä ja ansametsistä, tapella nujuutettiinkin sekaan. Mutta nyt me emme siellä enää keskenämme tappele, vaan sovinnossa yhdessä käymme kalajärvillämme, -- vaikk'ei ole siellä rajoistakaan tietoa.

Ikäänkuin helpotuksen tunteella äskeisen kiihkon jälkeen keräytyi nyt miehiä molemmilta puolin Halliparran ympärille ja jo kohta Sipi kysäsi:

-- Mikä teihin sen mielenmuutoksen toi, -- täällä on sovinto hidas syntymään!

Halliparta katseli tuokion miesjoukkoa, joka jo oli melkoisesti tyyntynyt, vaan jonka keskeltä hän toki vieläkin vihaisia silmänheittoja näki, ja hänessä syntyi tuuma johtaa noiden tulistuneiden eriheimoisten ajatukset hetkeksi kaukaisempiin asioihin ja tasaisemmille tanterille.

-- Kerronko teille sen meidän puolen tarinan? kysyi hän.

-- Kertokaa, kertokaa, kehottivat sekä savolaiset että hämäläiset, joista toiset jo äskeistä rähäkkäänsä näyttivät hiukan häpeävänkin. Ja he istuutuivat kiville ja kanervamättäille odottamaan ukon tarinaa.

-- Se on pitkäkin tarina ja ankara tarina, vaan kerronpahan siitä tässä illan kuluksi vähän, sillaikaa kun varraskalat verkkoihin kertyvät..

Hän sytytti risuista ja sammalista sääskitulen, jotta sen savu pitäisi silmiin tuppaavat mäkäräparvet vähän loitommalla, istahti sitten savutulensa viereen miesten keskelle ja alkoi:

-- Meillä on siellä Pohjanmaalla monta virtaa, jotka rinnakkain mereen laskevat, -- siksi vieraat maakuntaamme sanovatkin Kymmenen virran maaksi. Ylempänä virtain latvoilla ovat meidän takamaamme ja haukivetemme, ja entisaikoina joutuivat eri jokivarsien asukkaat siellä sydänmailla usein kiistaan ja kahakkaan keskenään parhaista kalavesistä ja nuottarannoista, -- niinkuin tekin. Mutta teillä ovat toki takamaa-olonne paljoa onnellisemmat kuin meillä, te saatte keskenänne riitanne riidellä ja sopia, tarvitsematta kolmatta, vierasta, varoa. Meidän haukivesillemme tulee yhtäkkiä vielä vieras -- ja vie kaikki!

-- Vieras? kysyivät kuuntelijat kummissaan. Eikö se Pohjanmaa olekaan tätä meidän samaa maata?

-- Samaahan se on, vaikka on siitäkin riitaa. Kaukaisen Nowgorodin ruhtinaat väittävät, että muka suuri osa Pohjanmaata kuuluukin heille ja sillä nimellä, peruuttaakseen itselleen meidän lohijokemme, nuo ruhtinaat usuttavat Maanselän takana asuvat karjalaiset hyökkäämään kalajärvillemme ja jokisuihin asti. Se on kauppakansaa tuo Vienan karjalaisten heimo, se puhuu kyllä tätä meidän kieltämme omalla murteellaan, mutta se on sotaisaa, rajua joukkoa. Sen miehet tulevat muka rauhan miehinä meidän markkinoillemme, mutta rauhan miehinä lähdettyäänkin palaavat he muutaman viikon perästä rannikolle takaisin, ryöstävät tavarat, surmaavat miehet, polttavat talot, vievät naiset ja lapset vangeikseen ja elämöivät kuin kaarneet haaskan kimpussa...

Hallipartavanhus keskeytti tuokioksi kertomuksensa. Hän ei ollut aikonut kertoa noista vienalaisten hyökkäyksistä suurin asejoukoin Pohjanmaan rantakyliin, vaan ainoastaan heidän jokavuotisista temmellyksistään Maanselän viereisillä takamailla ja kalavesillä. Mutta koko rajankäyntiretkikunta istui nyt äänettömässä jännityksessä hänen ympärillään, odottaen hänen tarinaansa, ja tuokion kuluttua taas Halliparta jatkoikin:

-- Siellä on Pohjanmaalla kolme laajaa pitäjätä, kuten kai kuulleet olette, Kemi, Ii ja Liminka. Iin ja Limingan kalavedet ovat Maanselän kupeella vierekkäin, ja näiden pitäjäin pyyntimiesten välillä ne sen vuoksi ovat riidat olleetkin kovimmat. Kun me liminkalaiset joskus vähän myöhemmin keväällä jouduimme kalajärvillemme, niin silloin siellä aina tapasimme iiläiset, jotka olivat anastaneet meidän apajamme. Riitoja syntyi silloin ja tappeluita. Eräänäkin kevännä oli hankia myöten saavuttu kalajärville niinkuin tavallisesti keskipaaston aikaan, -- siinä jo iiläiset meidän putailta kevätkalaa pyysivät, ja siitä syntyi heti nujakka. Meitä liminkalaisia oli yli puolensataa henkeä, iiläisiä oli vähemmän, ja näiden jälkimmäisten täytyi senvuoksi kiireellä lähteä kalasaunoilta tiehensä ja siirtyä vielä etäisemmille haukivesille. Syttä synkempinä he läksivät uusia kalasaunoja rakentamaan, uhaten ja sadatellen siellä salolla erottiin.

Pari viikkoa siitä sai kuluneeksi, niin jo tuli pyyntipirtillemme Maanselän takaisia karjalaisia rihkamoitaan kaupustelemaan. Epäillen heitä kohtelimme, sillä vanhastaan jo heidän kavaluutensa tunsimme, vaan pyhästi Vienan miehet nyt vannoivat ja vakuuttivat, että nyt on rauha solmittu, nyt ei enää ryöstetä eikä tapella... Jatkoimme siis pyyntiä. Silloin jo sen aavistimme, että parasta olisi tainnut olla pysyä iiläisten kanssa sovinnossa, vaan pilalle olivat nyt särkyneet välit. Ja itseksemme ilkuimme, että jospa palaakin vainolainen, niin ei se nyt meidän, liminkalaisten, kimppuun käy, vaan harvalukuisampia iiläisiä se nyt ahdistamaan rupee...

Mutta tulipa se meidänkin niskaamme ja hirmuna tulikin. Vasta jälestäkäsin saimme tietää, että karjalaiset olivat kyllä ensiksi iiläisten järville hyökänneet, polttaneet heidän saunansa ja heidän saaliinsa ja pyydyksensä ryöstäneet, -- vaan eivätpä iiläiset, vihoissaan kuin olivat, siitä meille sanaa laittaneet. He olivat, sikäli kuin eivät olleet kahakassa kaatuneet, paenneet hankia myöten korpeen ja sinne kätkeytyneet...

Mutta tuosta ensi verivoitostaan lienevätkin karjalaiset hurjistuneet, -- he samosivat nyt salon halki meidänkin pirteillemme. Oli palmusunnuntai-aamu, muistan sen vielä hyvin, kaunis ja kirkas kevätaamu se oli. Muutamia miehiä oli meiltä jo metsässä loukkuja kokemassa, mutta enimmät eräväet nukkuivat vielä pirtissä. Silloin hyökkää korven laidasta partaista miestä kuin pilveä, keihäät sauvoina, kirveet vyöllä, -- samojakin miehiä oli siinä joukossa, jotka pari viikkoa sitten olivat kaupoissa käyneet ja rauhaansa vannoneet. Eihän siinä vastarintaa meidän puolelta ensin yritettykään, rauhallisesti koetettiin vain vieraita puhutella. Vaan karjalaiset nyt mahtavoitsivat, että nämä ovat muka heidän riistamaitaan, siksi muka ottavat he nyt veroinaan meidän saaliit... ja ottamaan kävivät. Sitä ei tietenkään meidän miesten sisu suvainnut; käytiin aseihin mekin. Vaan vähäväkisiä olimme, vainolainen meidät nujersi, köysiin sitoi, hangelle heitti.

Ja silloin sen juhla alkoi --, pintaani karsii vieläkin, kun sitä muistan. Sillaikaa kun toiset heistä meidän eväillämme mässäsivät, kiskoivat toiset huvikseen Limingan miehiä jaloista korkeaan petäjänoksaan ja rakensivat risuista tulen alle, -- elävältä siten meikäläisiä kärvensivät ja polttivat. Vaan jos kuka ei siitä kidutuksesta kuollut, ennenkuin nuora poikki paloi, sille sitoivat he köyden tiukkaan pään ympärille, painoivat kartun köyden alle ja kiersivät, kiersivät, kunnes silmät pullistuivat onnettoman päästä...! Se oli petojen iloa! Ja kun he toiselta vangiltaan olivat viiltäneet vatsan auki, niin että suolet maahan roikkuivat, niin pakottivat he hänet vielä niinikään kiertämään tuota savustuspetäjäänsä, kunnes mies vihdoin kuolleena hangelle kepertyi...

Teitä puistattaa se meno, näen sen, -- mitäs sitten minua, jonka täytyi sitä vierestä katsoa, nähdä veljiäni rääkättävän ja odottaa omaa vuoroani! Näin, kuinka vaimoni ja lapseni surmattiin. Naiset he riisuivat alasti hangelle ja sitoivat heidät tuohon samaan petäjään ja siinä heitä pieksivät... toisilta he rinnat leikkasivat irti ja toisia raastoivat mukanaan, orjikseen... Mutta lapset, joita niitäkin eräillä perheillä oli mukanaan haukivesillä, ne he potkivat itkevinä pirttiin, löivät pönkän ovelle ja sytyttivät pirtin palamaan, -- sitä täytyi meidän vanhempain köysissä maaten katsella! Kun lapsiraukoista joku sai ikkunan juoksulaudan auki ja siitä pyrki pakenemaan, niin tyrkkäsi ilkkuva partaniekka keihäällään hänet sinne takaisin, palavaan pirttiin...

-- Hirmuista, huudahtivat vihdoin kuuntelijat, aivan kauhun tuskassa, heitä vanhan Halliparran julma kertomus jo suorastaan kidutti. -- Kuinka saatoitte tuota kaikkea katsella, huoahti joku joukosta.

-- Täytyi, köysissä oltiin. Mutta emme me sitä lopulta sentään saattaneetkaan katsella. Kun vainolainen ilkeimmillään riehui, silloin karkasimme hangelta ylös ja poltimme palavan pirtin kekäleihin köytemme poikki ja tempasimme aseiksemme tulisia hirsiä. Siihen uuteen taisteluun meistä useimmat kaatuivat, ja helpompaahan se toki olikin heille kuin tuo kidutuskuolema, -- kaatoivathan he toki vainolaisiakin mennessään. Puolenkymmentä miestä meitä vain pääsi pakenemaan hankea myöten saloon, jossa saimme varotetuksi niitäkin pyyntimiehiämme, jotka juuri ansoiltaan palasivat. Näin pelastui meitä kaikkiaan korpeen parikymmentä miestä, eikä täyteen sitäkään. Siellä synkimmässä korvessa, muutaman suosaaren havumajassa, tapasimme myöhemmin myöskin lymyilevät iiläisetkin ja kuulimme heidän tarinansa. Ja silloin, siellä autiossa, keväisessä metsässä, siellä se tehtiin se liitto ja vannottiin se sopimus, että keskenämme me rannikkopitäjäin eläjät emme enää koskaan tappele, vaan yhdessä kulemme kalajärville ja yhtä puolta pidämme yhteistä vainolaista vastaan.

Sen sopimuksen olemmekin siitä asti pitäneet. Yhdessä hiihdämme keväthankea haukivesillemme, ja niin lähekkäin ovat meillä siellä saunarannat, että kun torvi yhdestä nuottakunnasta soipi, niin väleen sinne toinen avuksi ehtii. Kirveet vyöllä, keihäät nuottavenheissä, niin meidän täytyy siellä pyyntiä harjottaa, eikä vartijatta nukuta yhtään yötä. Vaan missä Ahti antaa antimensa iiläiselle, siellä sen saa liminkalainenkin...

Kertoja vaikeni.

Kului tuokio syvässä äänettömyydessä, kun Halliparta tähän tarinansa katkasi. Vaan vielä tarkemmin olisivat nyt Hämeen ja Savon erämiehet tahtoneet kuulla noista Pohjanmaan ankaroista taisteluista. Kiistan halu oli nyt hävinnyt nuorista miehistäkin, hekin jo häpesivät äskeistä keskenäistä ärtymystään ja heistä juuri muudan vielä vanhalta pohjolaiselta kysyi:

-- Entä sen vainokevään jälkeen, oletteko saaneet olla rauhassa?

-- Rauhassa emme tiedä olevamme koskaan, emme pyyntimaillamme emmekä kotikylissämme, -- vainolainen voi hyökätä minä yönä tahansa. Ja on se taas hyökännytkin, tapellut, tappanut, polttanut, ryöstänyt. Joka talvi tavataan heidän suksenjälkiään laitakylillämme, mutta he tietävät jo, että me pidämme varamme ja autamme toisiamme, tietävät, että me kostaakin osaamme... Ääni vaimeni vanhukselta. Vaan tuokion kuluttua hän reippaammin virkkoi:

-- Mutta kyllin tarinaa täksi illaksi. Johan on aika kalamiesten kokea verkkonsa, -- sytyttäkää te nuoret miehet hirsituli, kas, päivä jo laskee, on jo yönuotion aika!

Näin puhuen nousi tarinamies kanervamättäältä sääskisavun äärestä ja läksi rantaan päin kävelemään, luoden muistoista surumielisiksi käyneet katseensa tyyntyneille salmivesille, jotka olivat iltahohteeseen rauhallisina nukahtaneet, -- hän ei sinä iltana tahtonut kertoa enempää.

Eikä Halliparran savutulen luota, jonka ympärille miesjoukko vielä jäi istumaan, kotvaan aikaan ääntäkään kuulunut. Maahan olivat miehet katseensa luoneet, he muistelivat ehkä äskeistä, pikkupistosten johdosta syntynyttä kahakkaansa, -- kovempi tosi on toki niillä miehillä, joiden tuolla kaukana pohjoisen rannikon lakeudella on alituiseen taisteltava kotiensa, lapsiensa, olemassaolonsa puolesta.

Illan vilpastuessa oli teltastaan saaren laelta Olavi-ritarikin astunut alas rantaan ja hämmästyneenä pysähtynyt hartaana ja oudoksestaan hyvässä sovussa istuvan miesjoukon keskelle, jääden siten Halliparran tarinaa kuuntelemaan hänkin. Ja pian oli se kertomus tempaissut hänetkin mukaansa, ääneti seisoi hänkin siinä vielä koivun kylkeen nojautuen. Oli kuin jonkinlainen lumous olisi hetkeksi vallannut Sotisaaren suvisen rinteen, kuin olisivat täällä turpeen alla lepäävät entiset erämiehet Halliparran tarinan kautta kehottaneet jälkeläisiään veljessopuun.

Sen lumouksen katkasi ensiksi Halliparta itse, kun hän rannasta palasi sammalsavulle ja virkkoi:

-- Paistetaanko yhteisessä hiiloksessa tänä iltana rantakala koko rajajoukolle, -- vai vieläkö kukaan riitaa haastaa?

-- Ei haasta, kuului hiljainen vastaus miesjoukon toiselta jos toiseltakin laidalta, ja nuorimmat miehet nousivat samassa yhteistä nuotiota rakentamaan.

Olavi-ritari katseli ihmetellen tuota sovinnon mielialaa, joka nyt vallitsi äsken vielä niin kuumankiihkoisessa eräväessä. Ne ovat luonnon ihmisiä, nämä sydänmaan asukkaat, ajatteli ritari, suuria lapsia vielä, jotka hetken tunnelma sytyttää tai rauhoittaa, miten sopii, ja joiden herkän mielen pistävä kompasana yhtä pian ajaa malttamattomiin tekoihin, kuin kaunis pyhimystarina tai sääliä herättävä kertomus taivuttaa sovintoon ja sydämellisyyteen. Eikä hän huomannut, tuo erämiehiä paljon oppineempi ritari, että hän noissa mietelmissään kuvasi koko aikakautensa herkän luonteen, oman "ylemmän" säätynsäkin siihen mukaan lukien. Nytkin oli itse karski ritarikin herkäksi käynyt, hän istahti talonpoikain keskelle, söi heidän kanssaan vartaassa paistettua rantakalaa ja iloitsi siitä yhteisestä ateriasta yhtä paljo kuin he. Vaan aterian aikana hän sentään miesjoukolle virkahti:

-- Mutta se rajakivi, mihin se lopultakin pystytetään näillä nyt jo unhotettujen riitain mailla?

Kylmiksi jäykisti se kysymys taas hetkeksi jo sulaneet miehet: kenen oli sittenkin peräydyttävä ja luovutettava kilpailijalle tuo muistojen saari? -- kumpainenkaan heimo ei mielialan muututtuakaan sitä tahtonut tehdä. Mutta Vilppu, joka tämän jäykistymisen näki ja tunsi kotiväkensä mielet ja mielialat, hän käsitti heti, että tässä on sukkelalla tempulla taas vältettävä uusi kiista. Hän astui hilpeänä miesjoukon keskelle ja virkkoi vilkkaasti:

-- Jätetään rajojen väliin tämä riidan saari, joten se ei tule kuulumaan toiselle eikä toisellekaan heimolle, -- jätetään näiden salmien apajat rauhotetuiksi vesiksi, joista ei pyydä Savo eikä Häme, onhan täällä apajoita ilmankin tarpeeksi.

Kysyvinä katselivat rajankävijät Jämsän miestä, joka oli yhtä tunnettu sukkeloista keksinnöistään kuin ilveilevistä koirankujeistaan, -- he eivät heti älynneet, oliko hänen puheensa nyt totta vai ilvettä. Ja Tavast-ritarikin murahti:

-- Miten rajojen väliin, johan löpiset!

-- En, vakuutti Vilppu. -- Yksi pyykkipatsas nostetaan tuohon salmen taakse läntisen saaren laelle ja toinen itäiselle mantereen rannalle, -- totta tämä saari salmineen silloin välille jääpi! --

-- Ja raja kulkee silloin tässä kohden kaksihaaraisena, tehden silmuksen Sotasaaren ympäri, puheli nyt Olavi-ritari, oivaltaen nihtinsä tuuman ja innostuen siihen heti. -- Silloin jää todellakin tämä saari väliin vainajille.

-- Ja tästä tulee silloin Pyhäsaari, jonne ei kukaan totkujaan tuo eikä rihmojaan viritä, -- tuuma on hyvä!

Niin kannatti sitä ehdotusta Pohjanmaan lautamies, ja ennen pitkää oli se voittanut kiisteleväin talonpoikainkin suosion. Ja vielä samana yönä soutivat lautamiehet rakentamaan rajakivet kahdelle puolelle Sotasaaren. He rakensivatkin ne röykkiöt nyt niin korkeiksi, että ne jo kaukaa kuumottivat näihin erämaan salmiin saapuville ja muistuttivat, että niiden välillä on vainajain saari, jonka rantoja ei saa rähinällä häiritä ja jossa sorsain ja oravain on annettava rauhassa pesiä ja poikia. --

(Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)

ITSEÄÄN ETSIVÄ VANHUS.

Oli oikea lokakuun iltapäivä vuonna 1450. Harmaana rykelmänä ja sateen tummentamin lautakatoin kohisivat Tuulensuunlahden rannalla noin viitisen vuotta sitten valmistuneet Naantalin luostarin rakennukset. Munkkien puutarhaa ympäröivä muuri ei ollut vielä täysin valmis ja sen takaa näkyi rakennusten välistä muutamia kellastuneita lehtipuita. Muurinrakentajat olivat vetäytyneet sateensuojaan, eikä luostarin lähistöllä näkynyt yhtään elävätä olentoa.

Jo lähes tunnin ajan oli piispa-vanhus kävellyt huoneessaan edestakaisin ja joka kerta kun hän pysähtyi luostarin puoleisen ikkunan eteen, näki hän tuon saman, syksyisen ja lohduttoman taulun edessään.

Kun hän väliin teki poikkeuksen kävelylinjaltaan ja seisahtui hetkeksi toisen, Lemunselälle antavan ikkunan ääreen, aukeni hänen eteensä vieläkin apeampi näköala. Vesihöyryjen täyttämä taivas ja samanvärinen meri olivat kuin samaksi sumuharmaaksi kaaokseksi yhtyneet. Vettyneinä ja turvattomina uiskentelivat sen keskellä pienet luodot. Äsken oli lahden suulla näkynyt kalastaja verkkoaan nostamassa, mutta nyt oli sekin vetäytynyt matalaan tölliinsä Kailon saarella.

Vanhuksen pehmeät kartuaanikengät eivät synnyttäneet kävellessä mitään ääntä. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan sateen ropina ja se vähäinen sihinä, jonka seinään pöydän kohdalle kiinnitetty tiimalasi sai aikaan.

Palattuaan keväällä Ruotsista, jossa hän yhdeksästäkymmenestä kolmesta ikävuodestaan huolimatta oli vielä ottanut osaa valtaneuvoston kokouksiin sekä rauhanneuvotteluihin Tanskan kanssa, oli Maunu Tavast juhlallisesti eronnut piispanvirastaan. Kolme kuukautta oli hän nyt melkein täydessä yksinäisyydessä viettänyt täällä pienessä talossaan, jonka hän oli rakennuttanut niemekkeelle vastapäätä luostaria. Hänen ainoana toverinaan oli iäkäs, puolikuuro palvelijatar, joka äänetönnä askaroitsi keittiössä.

Huone hämärtyi yhä enemmän, ja vanhus jatkoi kävelyään. Hänen kookas ja muinoin niin voimakas vartalonsa oli rapistunut ja ikäänkuin kokoon painunut. Kasvot olivat syvien ryppyjen uurtamat, parta ja mustan kalotin alta näkyvä tukka lumivalkoiset. Mutta viisaat ja lempeät silmät olivat vielä kirkkaat ja todistivat, ett'eivät hänen hengenvoimansa olleet kuihtuneet yhtä rintaa ruumiin kanssa.

Pöydällä oli raskas, hopeasilainen Vulgata avattuna Salomonin Saarnaajan kohdalta. Vanhus oli ennen kävelemään ryhtymistään lukenut siitä pienen palasen ja toisti nyt hiljaa mielessään: "Minä saarnaaja olin Israelin kuningas Jerusalemissa. Ja minun sydämeni pyysi etsiä ja viisaasti tutkia kaikkea, mitä taivaan alla tapahtuu. Senkaltaisen viheliäisen vaivan on Jumala antanut ihmisten lapsille, että he siinä itseänsä vaivaisivat. Minä katsoin kaikkia töitä kuin auringon alla tehdään, ja katso, se oli kaikki turhuus ja hengen vaiva."

"Turhuus ja hengen vaiva", toisti hän hetken kuluttua huoaten ja pysähtyi taas ikkunan eteen. Sieltä häämötti pienen lahden takaa hämärän ja sateen keskeltä luostari, yksi hänen monien puuhiensa näkyvä tulos. Mutta niin omituisesti oli hän siitäkin jo ehtinyt loitontua. Näinä kolmena kuukautena oli hän ikäänkuin vuorenrinnettä yhtämittaa kohonnut ylös. Kuta ylemmäs hän nousi, sitä pienemmiltä ja vähäpätöisemmiltä näyttivät hänen monet ja loistavat elämäntyönsä. Mutta samalla alkoi niiden takaa, hyvin kaukaa, yhä selkeämpänä näkyä hänen varhaisin nuoruutensa.