Part 14

-- Vähän jakelinkin, tunnusti Heino, -- olinhan muilta minäkin apua saanut. Mutta sitten otti opettaja osansa; tuli, kyseli, mitä olin pussiini kerännyt ja parhaat paistit se siitä vei emännälleen, puutteessa näet valitti hänkin perheensä olevan. Ja osansa on tietysti kankurin akkakin ottanut.

-- Niin, mikäpä siinä niin ollen muu neuvoksi lie, kuin katkaise lukusi taas ja lähde maakuntaan hiihtämään, uutta evästä hakemaan.

-- Niin täytynee, kun tarkeneisikaan! huoahti Heino. Ja hän lisäsi vähän kateellisesti: -- Hätäkös tässä teillä on tilavassa tuvassa, kun porvarilta joka päivä keiton saatte, -- olisipa minullakin sellainen suosija-porvari!

-- Vielä sen saat sinäkin, koska kuulut luvuissasi hyvin edistyvän, lohdutti Pietari-teini. -- Eikö sinulla ole täällä ketään kotipuolesi miestä porvarina tai muuna?

-- E-ei, ei ketään.

Hyvälahjaisia, uutteroita maalaisteinejä ottivat Turun äveriäämmät porvarit tai tuomiokapitulin papit usein suojateikseen, antaen heille tuvassaan asunnon ja ruuan ja auttaen heitä siten voittamaan niitä puutteita ja kärsimyksiä, jotka opin tielle antautuvien taipaleen muuten tekivät alituiseksi retustamiseksi, kieltäytymiseksi ja kerjäämiseksi. Heinonkin mielessä oli, hänen Turkuun tullessaan, asunut rohkea toivo, että hänkin siellä sellaisen suosijan löytäisi. Se toivo oli jo rauennut, ja hän oli iloinen, että oli sen toki tovereiltaan salannut, koska se ei kumminkaan toteutunut. Ja alakuloisena hän lisäsi:

-- Ehkäpä siksi, kun kotoani karkasin, minulle tämä taival näin rosoiseksi käy.

Mutta silloin välähti taas veitikka Paavali-teinin papillisessa silmässä, ja hän virkkoi kuin säälivänä Heinolle:

-- Ainako sinua vain tuntosi soimaa siitä paosta? Niin, syntihän se olikin, mutta hävitä pois se synti!

-- Hävitä, miten? kyseli Heino kummissaan.

-- Pitkän matkanhan olet tänne kulkenut, se sinulle varmasti hyväksi luetaan. Tule, kävellään kirkkoon, siellä menet kaimasi, Pyhän Henrikin kuoriin, kerrot papeille vaeltaneesi tänne aneita saamaan, -- suuremmatkin synnit siellä kuitataan!

Epäillen kuunteli maalaispoika toveriensa puhetta, mutta tuomiokirkkoon hän hetken perästä heitä kuitenkin kyrsä kainalossaan seurasi. Sinne oli teinien aina muutenkin tapana mennä, kun koulusta vapaina kuleskelivat, kuuntelemaan kauniita messuja, joita siellä pyhät, aret, aamusta iltaan pidettiin milloin missäkin niistä monista, kullalla ja maalauksilla koristetuista kappeleista, joita ylhäiset hengen miehet taikka rikkaat maallikot olivat sinne rakentaneet. Mutta Heino näki siellä muidenkin astuvan anepöytäin luo ja saavan päästön synneistään, sekä entisistä että vastaisista, -- miksipä ei hänkin? Siellä oli nytkin pappi, joka tätä tointa työnään hoiti; hänelle korven poika asiansa ajoi, ja siellä Henrikki Tuomaanpojalle heti luvattiin 80 päivän aneet kaikista tunnetuista ja tuntemattomista synneistään, koska katuvaisena oli saapunut pyhän Henrikin alttarin luo. Portinviereisestä anehuoneesta hänelle siitä oikein kirjakin luvattiin. Mutta sieltä hän kuitenkin tuokion kuluttua palasi nolona toveriensa luo.

-- Anekirjasta lahja vaaditaan, mitäs minulla on lahjana antaa!

Mutta Paavali-teini ei ollut neuvoton:

-- Anna tuo matikkakukkosi, sano, että se on Huittisten lukkarin emännän leipoma, kyllä se papillekin kelpaa.

Ja se kelpasi. Heino oli siten viimeisillä eväillään ostanut itsensä irti kauan jäytäneistä tunnonvaivoistaan; siitä oli hänellä nyt tuomiokirkon kuitti kädessään. Eikä hän tiennyt, uskoivatko nuo toverit, jotka veitikka silmässään häntä olivat tähän temppuun opastaneet, tuon kuitin tepsiväisyyteen, -- uskoivat kai, koska heidän itsensä jo muutaman vuoden perästä oli pappeina astuttava aneita myömään. Itsessään hänessä se usko ei ollut syvä, mutta eipä hän myöskään osannut epäillä; kukaan muukaan ei epäillyt paavillisen kirkon menoja. Ja hän kuvitteli nyt, että hänellä siitä todellakin lauhtui tuntonsa soimuu ja varsinkin äitiään kohtaan kaihoisa, jäytävä ikävänsä; hänestä tuntui todellakin, että hän nyt keveämpänä miehenä kirkosta palasi, kuin sinne meni.

Mutta Pietari-teini kiusoitti vielä hiukan nuorta teini-ystäväänsä.

-- No, nyt ei sinulla taas ole kyrsääkään jälellä, nyt ei muuta kuin aamulla hiihtämään!

Mutta pahasti se huoli ei enää Heinoa painostanut, ja lohduttaen huudahti nyt Paavali-teinikin:

-- Elä toki huomenna lähde, ei sinun tarvitse nyt lähteä viikkokausiin. Nythän ovat Heikin-messut tulossa Turkuun, nyt ei ole muutamaksi ajaksi teineilläkään hätää. Maalaiset saapuvat tänne kuormineen, ja niistä toki aina jotakin lähtee kotipuolen pojalle. Ja silloin saat nähdä täällä pyhän kaimasi luut ja itsensä piispan saat nähdä niitä palvovan. Lähdet sitten vasta markkinain jälkeen pitäjille.

Mutta Paavalin puheesta oli yksi sana terävästi iskenyt Heinon mieleen. Innostuen hän kysyi:

-- Tuleeko piispa Turkuun silloin? Eikö hän ole enää Ruotsissa?

-- Ei, johan hän tuli kotiinsa Kuusiston linnaan viimeisellä avovedellä, vaikk'ei hän ole täällä käynyt. Mutta varmasti hän Heikinmessuksi Turkuun saapuu.

-- Enpä lähdekään teinimatkoille sitä ennen, vaikka yhtä nälkää siihen asti näkisin!

Niin Heino päättävästi huudahti. Hän oli ensi aikoinaan Turkuun tultuaan kerran toisensa perästä kysellyt tovereiltaan ja majatalostaan, missä on Suomen piispa, missä hänet nähdä saisi. -- Hän on Ruotsissa, niin olivat silloin kaikki hänelle vastanneet; siellä on piispa ollut kesästä asti, sinne kuuluu talvikaudeksi jäävän. Ja he olivat kertoneet, että Suomen piispa oli Tukholmassa mukana niiden valtakunnan ylimpäin aatelisten ja kirkkoruhtinasten neuvotteluissa, jotka siellä nyt rakentelivat maan hallitusta ja järjestivät valtakunnan repaleisia asioita. Nuori teini, jonka hiljaisia unelmia surkeasti särki piispan pitkäaikainen poissaolo, oli silloin tarkempaankin kysynyt noista merentakaisista valtiollisista asioista, joista siellä kotona erämaan laidassa ei oltu paljo mitään tiedetty. Ja hänelle oli silloin kerrottu, että Ruotsin kansa oli viime aikoina tyyten suivautunut siihen nykyiseen kuninkaaseen, joka ei ollut oman maan miehiä, vaan vieras, juutilainen, mikä lie ollut, ja jonka ulkomaalaiset voudit kansaa veroilla kiskoivat ja kiduttivat. Nuo voudit ja vieraat herrat olivat Ruotsin talonpojat vihdoin, jaloa johtajaansa Engelbrektiä seuraten, ajaneet maastaan pois, valloittaneet heidän linnansa, hirttäneet heidän huovinsa, -- siitä oli viime syksynä Turussa paljokin puhuttu. Ja itsensä kuninkaan, sen juutinmaalaisen Eerikin, oli silloin täytynyt nöyrtyä, ja pyhästi oli hän silloin luvannut hallita kansaa ryöstämättä ja sortamatta ja maan omien miesten avulla. Niin oli vihdoin sovinto saatu aikaan ja kaksi Ruotsin ja Suomen miestä oli asetettu maan hallintoa hoitamaan; toinen oli vanha mies, Vaasan vanhaa sukua, Krister Niilonpoika nimeltään, ja toinen oli Suomesta syntyisin oleva nuori ylimys, ritari Kaarlo Knuutinpoika, Bonden ylhäistä sukua. Ja niitä asioita auttamaan oli Maunu-piispakin kesällä, heti tarkastusmatkaltaan palattuaan, Ruotsiin lähtenyt, ollen jäsen valtakunnan neuvostossa.

Näin oli Heinolle kerrottu ja näin oli kehuttu nyt pysyväisen rauhan Ruotsiin palaavan. Silloin oli Heinokin piispaa takaisin odottanut. Mutta sitten oli jo taas tullut uusia viestejä. Kuningas ei ollut pitkää aikaa sanojaan pitänyt, hän oli valapattona taas kätyrinsä päästänyt kansaa kiusottamaan. Tämän johdosta oli hänet viimeinkin julistettu menettäneeksi Ruotsinmaan kruunun ja uusi hallitus oli kokoonpantu kotoisista miehistä. Ja taas oli silloin kerrottu Suomen piispan pitemmäksi ajaksi, koko talveksi jäävän sinne meren taakse, missä olot olivat levottomat ja maan hallitus vaappui kuin vavan nenässä, kansan tänään tietämättä, kuka sitä taas huomenna hallitsi.

Sieltä oli nyt siis kuitenkin Suomen piispa viimeisellä avovedellä palannut kotoiseen hiippakuntaansa, -- niinhän teinitoverit nyt Heinolle kertoivat. Hän oli silloin Turussa käymättä purjehtinut suoraan Kuusistoon, josta hän laajaa laumaansa paimenti, ja siksi ei ollut Heino kuullut hänen paluustaan. Mutta kun hän nyt siitä tiedon sai, niin iloisestipa hytkähti hänen sydämensä, ja hän kuvitteli heti, että se uutinen oli hänelle armon palkinto siitä, että hän karkaamisrikoksensa oli sovittanut. Taas hänessä heti virkosivat uuteen vauhtiin jo rauenneet unelmat ja toiveet.

-- Vai niin on ankara halusi nähdä piispaa, että viikon sitä varten nälässä olisit? -- ihmetteli Paavali-teini, kun he talvipäivän hämärtyessä yhdessä valoisasta tuomiokirkosta astuivat pimeille ja kapeille kaduille ja piispan kivisen kaupunkitalon ohitse rannalle päin kävelivät. -- Tässä se ukko asuu, kun Turussa on, -- lisäsi papinalku, -- mutta tuomiokirkossa hänet Heikin-messun aikana parhaiten näet, hän se näet itse pyhät luut siunaa.

-- Mutta etäältä vain saat häntä nähdä, hänellä on silloin paljo pappeja ympärillään ja seurakuntaa vielä enemmän.

Niin kertoi taas toinen toveri. Mutta Heino ei enää heidän kertomuksiaan paljo kuunnellutkaan. Hän vain itsekseen ajatteli sitä, että vieläköhän se piispa-vanhus mahtoi kaikkien matkojensa takaa muistaa sen, mitä hän kerran ohimennen Savilahdessa lausui, -- muistaa se oli luvannut! Eikä hän enää pakkastakaan tuntenut, astuessaan taas sillan yli yksin takaisin kankurin ilottomaan mökkiin, missä pussi oli tyhjä ja liesikin kylmänlainen, -- häntä lämmitti taas uudella voimalla vanha toivo.

Jo alusta viikkoa rupesikin markkinaväkeä kertymään Turkuun talvisille Heikinmarkkinoille, jotka tammikuun lopulla, pyhän piispan kuolinpäivänä, vietettiin ja joille kansaa tavallisuuden mukaan saapui kaukaistenkin salojen takaa. Sisämaan asukkaat toivat näet nyt hevoskuormittain, kymmeniä rekiä peräkkäin ajaen, Suomen Turkuun kaupaksi niitä maalaistuotteita, joita maan kullakin kulmalla parhaiten oli ja joita kesä- ja syyssadosta asti oli säästetty: mistä voita ja viljaa, mistä lintuja ja nahkasia, mistä suolakalaa, mistä kapahaukia, mistä vihdoin puuastioita. Pororaidoilla pohjoisempain seutujen asukkaat tavaroitaan markkinoille toivat, sijoittaen uljaat sarvipäänsä Aurajoen jäälle; mutta köyhimmät pyyntimiehet saapuivat vain suksilla, selässään kantaen ne nahkakiihtelykset, joita he olivat syksyn varrella saaneet säästetyiksi, vaihtaakseen niillä itselleen suolakarpion tai rautaisen padan. Koko Aurajoensuun varsi muuttui yhdeksi ainoaksi kuhisevaksi markkinapaikaksi, jonne talveksi Turkuun jääneet Saksan kestit, niinkuin kaupungin omat porvaritkin, pystyttivät myymäläkojujaan, tarjotakseen niistä sisämaan asukkaille tarvetavaroita ja kirjavata rihkamaa. Niiden kupeella markkinakujeilijat temppujaan tekivät, tanssittivat rengastettuja karhuja ja nielivät tulensulaa tinaa, houkutellakseen maalaisilta heidän harvoja äyrejään. Mutta täpösen täynnä näitä maalaisia majamiehiä olivat nyt porvarien tuvat, ja talojen ahtailla pihoilla tungeksi reki reen vieressä, joiden ääressä huurteiset hevoset heinää purivat. Kapeilla kaduilla kilisivät kulkuset ja poronkellot ja siellä soi hälinä ja melu, kun ulkomaan haljakkaan puetut kestit tavaroitaan kehuivat ja maalaiset pitkävartisissa kallokkaissa ja valkopintaisissa lammasnahkaturkeissa lumisilla kujilla kauppoja hieroivat tai kapakassa siemaistun kuuman oluttuopin voimalla toisiaan tarinoittivat.

Heikin-messua odottaessa suoritettiin näin Heikinmarkkinat. Se oli ilon aikaa teineillekin, joille tuttavat markkinamiehet olivat tulijaisina kotipuolesta tuoneet leipäsäkin tai vuohensorkan tai villasukat tai palttinapaidan, ja jotka vielä reestä rekeen kiertelivät kysellen kotikyläin uutisia ja kärkkyen lisää evään apua. Sieltä sai Heinokin taas kankurin pirttiin kannetuksi evästä monen viikon ajaksi. Hän ei tosin kotikulmansa miehiä tavannut, sieltä Päijänteen takaa eivät olleet miehet Turun markkinoille lähteneet, mutta Padasjoen ja Hollolan markkinamiehiltä sai hän toki kuulla yhtä toista kotipuolensakin viestejä. Sai kuulla, että taas oli viime kesänä kalajärvillä kovasti tapeltu ja miehiä sinne paljo menetetty, että halla oli taas syyskesällä käynyt vikuuttamassa viljahalmeita, ja että köyhyys ja puute siten taas tänä talvena vallitsi Sysikorvessa. Ja uutisten lisäksi tipahti aina almukin viluisen sydänmaanteinin pussiin.

Mutta tämän markkinatouhun keskellä ajatteli Heino sittenkin enin itse sitä tuomiokirkossa pidettävää juhlamessua, johon piispankin tiedettiin saapuvan. Siihen jo teinitkin valmistautuivat, heillekin oli siellä juhlatehtävät varattu. Heidän tuli tuomiokirkossa päämessua odotettaessa veisata rahvaalle pyhän Henrikin muistovirsi, ja sitä he nyt koulutuvassa iltaisin harjottelivat, laulaen sekä latinaksi että suomeksi siitä, miten

Muinen upoksiss' pimeyden all' Makais surkia Suomen maa. Osui sitt' armas aurinko jäll' Paistaman pakanain maall'. Iloidse siis Suomen maa Tähden laupian iahjan, Ett' Christin kanssa yhteyden sait Kautt' Herran sanan saarnan. --

Jo ehtikin tuo suuri juhlapäivä. Aamulla varhain saatettiin teinitkin heille määrätylle paikalle tuomiokirkkoon. Silloin se jo oli puolillaan toivioretkeläisiä, jotka olivat kauempaa saapuneet suutelemaan pyhän Henrikin luita. Mutta jo kauan ennen messun alkamista oli kirkko täynnä kaupunkilaisia ja maalaisia, ja pian täyttyi kirkon luminen pihakin korkean umpimuurin sisäpuolella, jossa väki uskollisesti pakkasessa seisoi, odotellen saadakseen kuulla edes kaikua kirkossa pidettävästä piispanmessusta ja nähdä edes vilahdukselta kirkkopyhimyksen hopealla silattuja luita. Ja tämän odottavan juhlayleisön joukossa loikoi siellä kinoksissa sokeita ja rampoja, jotka ojennetuin käsin armeliailta almua anoivat -- ja saivat. Mutta Heino seisoi itse kirkossa teinien parvella ja terästi teräviksi silmänsä, nähdäkseen tarkoin nuo kuulut juhlamenot. Tuhannet tulet oli sytytetty tuohon muuten puolihämärään kirkkoon, johon värikkäiden ikkunalasien kautta vain säästäen päivän valoa hiipi. Kuoripojat lauloivat lumivalkoisissa vaipoissaan parvella, vihkivettä sirotettiin vähän perästä tungoksessa ahertavan rahvaan ylitse ja pyhää suitsutusta höyryytettiin niin sakeaan, että se pian raskaana täytti korkean kirkon ja huumasi odottavain aistit. Mutta itse pääalttarilla piti kolmattakymmentä pappia ja kaniikkia ja tuomioherraa yhtämittaa juhlallista jumalanpalvelusta; kulta ja hopea kiilsi kirjailluista messukasukoista, sitä säteili alttarien pyhimyslippaista ja monihaaraisista kynttiläkruunuista.

Tähän pappiensa loistavan seurueen keskuuteen se nyt astui Kuusistosta Turkuun saapunut Suomen piispa päivämessua pitämään suuren kirkkopyhimyksen kunniaksi. Hänen värähtävä, voimakas äänensä kaikui sieltä korkeakuorosta ulos pihalle asti, kun hän siunasi juhlarahvaan ja julisti kunniaa Jumalalle ja maalle rauhaa. Hartaana kuunteli kirkko ja piha, kun hän sitten kansalle suomeksi saarnasi Pyhän Henrikin muistosta ja elämäntyöstä. Siihen korkeakuoroon se sitten saarnan loputtua Henrikin kappelista kannettiin tuo kuulu hopeoitu arkku, jossa olivat nuo kalliit luut, siellä se avattiin ja sieltä sitä messupapit kantoivat kansan keskelle kirkkoon, kaikkien nähdä. Väkijoukko ryntäsi ääreen, ja hurskaaseen mieleen sulaneet miehet ja naiset polvistuivat suutelemaan noita hopeoituja luita. Pihallakin odottava väkijoukko sai osansa tuosta juhlallisesta menosta, sinnekin tekivät messupapit kierroksen, näyttääkseen kokoontuneelle rahvaalle tätä Suomen kirkon kalleinta pyhimysaarretta.

Päivä siihen meni, --- vihdoin teki kuitenkin pitkä juhlamessu loppuaan. Piispa itse saattoi pyhän arkun takaisin sen raudoitettuun hautaholviin, joka lujasti lukittiin. Viimeiset messun sävelet kajahtivat alttarilta, ja niitä säesti vielä valkoisten kuoripoikain kirkas ylistyslaulu.

Silloin hiipi Heino toisten joukosta ja tungeskelevan väkijoukon keskitse tuomiokirkosta ulos ja kiipesi muurin reunalle siihen portin suuhun, josta hän tiesi varmasti piispan läheltä näkevänsä, kun tämä nyt juhlasaatossa oli kirkosta palaava. Hän oli etäällä kirkossa piispan nähnyt, tuntenut nuo tarmokkaat, harmaat kasvot, jotka hän niin hyvin muisti Savilahden matkalta, mutta hän olisi tahtonut tietää, vieläkö piispa hänet tunsi ja muisti, niinkuin oli luvannut, ja siksi hän näkyvän paikan itselleen valitsi. Kirkkorahvas ryntäsi hänen ohitseen, asettui ahdinkoon kadun kahden puolen, mutta sitkeästi poika kapealla muurinreunalla paikkansa piti...

Nyt sieltä astui jo piispa kirkosta pappissaattueensa etunenässä, astui verkalleen hiippa päässään, risti rinnallaan, kourassaan kourupää-sauva, josta jalokivet kimaltelivat kylmän talvipäivän valossa kuin lumikiteet keväisellä hangella. Heino ei silmäänsä räpäyttänyt... Vakavana kulkee piispa, kupeilleen katsomatta, -- ei se häntä näe, ei tunne! Mutta näkeehän... juuri tuossa Heinon ohi astuessaan siirtää vanhus silmäyksensä sivulle, ja hänen tyyni, terävä katseensa osuu nuoren teinin hakevaan silmään, pysähtyy siihen tuokioksi, näyttää lauhkeasti hymyilevän...

Piispa oli tuntenut hänet! -- riemu täytti Heinon kauan kaihonneen mielen, ja hän ryntäsi nyt väkijoukon mukana piispansaattueen jälestä juoksemaan. Mutta tuolla se saattue jo loittoni tuomiokapitulin taloa kohden, ja markkinahurina tempasi pian sen näkyvistä hintelon teinin temmellykseensä. Mutta hänpä ei ollut enää mielestään köyhä eikä avuton, -- piispa tuntee hänet, ja muistaa kyllä sanansa!

Siihen Heino luotti ja siksi hänen sydämensä niin voimakkaasti sykähti, kun muuatta päivää myöhemmin kerrottiin, että Maunu-piispa Turussa viipyessään tulee tarkastamaan sitäkin alempaa pappiskoulua, jonka lattialla Heino muiden teinien joukossa istui. Kolakassa, holvatussa koulutuvassa, siellä poikaparvi kuunteli, kuinka opettaja ylhäiseltä istuimeltaan latinaisia lauseita luki ja niitä taas perästään teineille luetti ja patukkansa avulla näiden päähän takoi. Se vieras latinahan se oli aluksi ollut Heinolta niinkuin monelta muultakin suomalaiselta maalaispojalta opintien heti pystyyn nostaa, kun hänen salolta suoraa päätä oli siihen ollut iskeydyttävä käsiksi. Opettajalla ei ollut armoa, selkänahkansa uhalla piti salonpoikain ruveta sulattelemaan Donaton kielioppia ja sanaharjotuksia, tuntuipa se kuinka mahdottomalta tahansa. Mutta ihme kyllä, ne alkuvaikeudet olivat voitetut, nyt jo teinit laulelivat latinalaisia lauluja ja latinaksi heidän jo täytyi vastata latinaisiin kysymyksiin, -- menipä miten meni. Ja nyt heidän piti siis itselleen piispalle näyttää, mitä oli opittu. Mutta pelkäämättä Heino sitä tarkastusta odotteli, hän oli oppinut latinat siinä missä muutkin ja enemmän kuin monet, ja vanha toivonsa häntä kannusti...

Jo astui piispa puolihämärään koulutupaan, jossa pojat pahnoillaan istuivat, ja kävi heidän tietojaan kuulustamaan. Mutta kuulustelunsa sekaan hän aina kyseli oppilailta, jotka hän yksitellen eteensä kutsutti, myöskin heidän kotipaikkaansa, heidän varallisuusolojaan, heidän vanhempiaan, ja lausuipa hän kaikille rohkaisevan, ystävällisen sanan. -- Tuosta laumastahan sitä valmistettiin paimenia hänen kotoiseen karjaansa.

Väliin hän langetti vakavan moitteen, kun vastaus kovin kompasteli, mutta toiselle pojalle hän leikkisäksi herkesi, kysästen:

-- Mitä se on: Deus est in coelo, sed Deus non est in coelo?

Ja kun teini tyhmänä seisoi hänen edessään, virkahti hän naureskellen:

-- Niin, otappas siitä selko, siksi kun ensi kerran tarkastamaan saavun!

Jo tuli Heinonkin vuoro. Hiukan notkahtavin polvin hän korkean kateederin edessä seisoi, kun vanha piispa hänelle virkkoi:

-- Kas niin, sinut tunnen, poika Sysikorven taipaleelta, erämaan laidasta, -- mikä olikaan taas isäsi talon nimi?

-- Karmala, vastasi Heino arasti.

-- Niin, sinä olet Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta, kyllä muistan. Sieltä lähdettiin suoraan Savoon, jossa sinulta iskettiin pari hammasta suusta, -- näytäs, siinä on aukko vieläkin hammasrivissä! Niin, siellähän me sovittiin, että sinä sovit eräjärville paremmin papiksi kuin tappelijaksi. -- Saatko kotoasi mitään kouluapua?

-- En, vastasi poika verkalleen. Hän ei uskaltanut kertoa kotoaan karanneensakaan.

-- Koti kaukana, koti köyhä, -- tavallinen juttu! Lue ahkerasti, ja jos edelleen hyvin opit regula Donati, niin saat tulla Kuusistosta kouluapua hakemaan...

Heinolla riemusta kohisivat korvat. Nyt hän tiesi jo itselläänkin suosijan olevan, jopa mahtavamman kuin muilla teineillä. Ja kun toiset teinit piispan lähdettyä ihmetellen ja kadehtien tulivat kyselemään, miten korven poika itsensä mahtavan piispan suosioon oli päässyt, kertoi hän heille vasta nyt koko sen kotoisen tarinansa, joka hänet teiniuralle oli työntänyt.

Hän oli nyt "piispanteini", taival oli edestä tasaantunut.

(Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)

TALONPOIKA JA HUOVIT.

Ei ollut onnea Karmalan kumaraharteisella Tuomaalla muokatessaan Mustanahon vanhoja kivikkohalmeita pehmeämmiksi peltosaroiksi. Sivujaan säälimättä oli hän kuokkinut karua rinnettä, sitkaan oli hän kyntänyt vinot vakonsa ja kylvänyt niihin ne siemenet, jotka hän kevätverosta oli säästetyiksi saanut. Vaan kitsaasti palkitsivat näinä vuosina hänen vaivansa nuo raskaasti raadetut sarat. Harvana nousi ohra laiholle laihasta maasta ja kun se vihdoin terää teki, niin armotonna väijyi sitä viereisestä notkosta nouseva halla. Se oli korjannut sadon sinä syksynä, jolloin Ukko oli takamaille kuollut, ja hätä olisi vieraillut Karmalan pirtissä sitä seuraavana talvena, ell'eivät erämiesten kalajärviltä kalliilla hinnalla saamat saaliit olisi ehtineet hyvään apuun. Sama vilu huokui nytkin jo toisena kesänä hyytään samoille halmeaukeille; se oli jo pahasti nipistellyt notkon laidasta vielä vihantia teriä ja sekeiset, tuulettomat illat uhkasivat samaa tuhoa ylemmillekin rinteille.

Siksi oli Tuomas-isäntä kaimapoikansa kanssa jo kiivennyt sirppineen Mustanahon ylälaitaan, siellä lainehtivan viljan kimppuun, vaikk'ei se vielä aivan kystäkään ollut, ja he latoivat siellä nyt eräänä elokuun päivänä ensimäisiä vaaleankellertäviä kuhilaita riviin.

Vaan jo seisautti poika-Tuomas hetkeksi sirppinsä ja näytti jotakin kuuntelevan, kumminkaan työasennostaan suoraksi nousematta. Silloin heristi isä-Tuomaskin korviaan melkein säikähtyneenä ja kysäsi:

-- Mitä kuuntelet -- askeleitako?

-- Taisi pettää korvani, vai olisiko joku otus aholla loikannut; ei kuulu enää mitään.

-- Ett'ei siellä vain metsä liiku, viime viikollahan se Suopellosta hiehon repi.

-- Töräyttäisi kai silloin jo paimenkin torveaan...

Ei kuulunut mitään aholta. Sirkka vain pientareella hioi unista lauluaan ja yksinäinen leppälintu piipatti orpona norossa. Taas painautuivat sirppimiehet työhönsä. Mutta se pieni säikähdys nykäsi taas Karmalan isännän mietteet kulkemaan niitä samoja rosoisia latuja, joita myöten ne viime aikoina alinomaa olivat kuin kehässä kiertäneet. Se tässä vielä tarvittaisiin, että kontio karjan kaataisi, tirppomista tässä on kyllä muutenkin, jos mieli perhekunnan hengissä ja talon pystyssä pitää... Lauri ylpeili viime talven, että eräriistan avulla sitä taas rintamailla elettiin, ja tottahan se oli, että muuten olisi saatu purra Karmalassakin silkkaa petäjätä, kun vilu vei koko kauniin sadon. Mutta leipään tässä on turvauduttava sittenkin, parempi on toki vilua vastaan tapella kuin savolaisia... eivätpähän ole erämiehetkään tänä kesänä kyenneet lähtemään kehutuille kalajärvilleen, niitä jäi viime kesänä sinne liian monta... Ja ehkä se nyt sentään lähdenorokin armon antaa... siksi se kypsyisi kyllä tuo alalaitakin, kun me kahden sinne leikkaamaan joudumme, kun vain se siksi säilyisi. Silloin se olisi taas talven leipä tiedossa, vaikk'ei kylvö suurta ollut, -- olisi... kun vain sitä vieraat eivät liiaksi puolentaisi!