Part 12

Mutta siihen oli päivä kuitenkin mennyt, yöksi täytyi erämiesten kiirehtiä venheelleen, ettei lehdon liekkiö, virvatulena palaen, heitä vieraasta metsästä tapaisi. Siinä he nukkuivat yön autiolla rannalla ja vasta aamulla he läksivät kotiinpäin palaamaan, nyt vaihteeksi toisia, itäisempiä selkiä soudellen.

Tuota hämärää itäistä rantaa, joka venheen edetessä vähitellen selväpiirteisemmäksi kävi, tähystivät soutajain raukeat katseet. Se oli aina epäilyttävä tuo itäranta, sinne ne tulevat savolaiset aina omilta pyyntivesiltään, milloin tulevat, sen tiesivät Hämeen miehet. Mutta eipä ole heitä nyt kuulunut... ei näkynyt nytkään hienointa haikuakaan noista rantalehdoista, jotka vähitellen erottautuivat tummasta takalistosta.

Mutta Lauri oli jo kauan tähystänyt erästä kallionkielekettä, jonka sivulta siinti lahti ja joka senvuoksi selvemmin tarttui erämiehen terävään silmään.

-- Katsoppas tuota kalliota, tuota töyrästä lehdon laidassa on kuin siinä joku elävä liikkuisi.

Tuira pyörähti katsomaan.

-- En näe mitään. -- Mutta miten olikaan, sinne ne takertuivat hänenkin katseensa. Kädellään varjosti silmiään hänkin, souti taas kappaleen, katsoi, vilkastui:

-- Mutta on todella siellä jotakin elämää. Olisiko peura, joka hioo sarventynkiään näreen kylkeen, vai liikkuisiko täälläpäin peuran isäntä, lappalainen? Vai olisiko se vain koivu, jota rantatuuli heiluttaa.

Kului pitkä hetki.

-- Ei se ole koivu, virkkoi Lauri, -- soudetaanko lähemmäs katsomaan?

Nuorukaiset katsahtivat äkkiä toisiaan ja ymmärsivät heti toistensa ajatukset. Jos siellä ihmisiä liikkuu, niin tuskinpa ne ovat muita kuin savolaisia, ja silloin heidän ei ole sinnepäin soudettava itseään ilmaisemaan, -- sehän on erämiesten ensimäinen sääntö. Mutta sittenkin, se on tutkittava tuo liikkuja, selko on asiasta otettava! Niin he sen kysymyksen ratkaisivat.

--- Olkoonpa lappalainen tai viholainen, vaikka olisi vesihiisi, soudetaan kohti! -- niin virkkoi Vilppu jo voitettuna.

-- Anna huhkia siis!

Hetkisen kohisi vesi keulan edessä, väleen lyheni välimatka rantaan. Ja taas pysähtyivät nuorukaiset katsomaan: Ei se ollut vesihiisi, ei löntystävä lappalainenkaan, muu olento siellä rantalehdossa liikkui, väliin peittyen vesojen varjoon, väliin taas ilmeten päivänpaisteiselle törmälle.

-- Se on nainen, -- kas, kassa jo näkyy, virkahti Lauri vilkkaasti.

-- Vierasta väkeä on siis täällä -- nyt ampastaan eräjoukkoa varottamaan!

Jo kuulsi viimeisen selän takaa kotilahden tuttava suisto, ja ennen pitkää nuorukaiset laskivat pienen haapionsa suurten matkavenheiden lomaan saunarannalle. Hiukan epävarmoina he kotiväkeään tervehtivät, sillä olipa kuin satua, se mitä heillä oli tältä retkeltään kerrottavana, -- eikä kuitenkaan se ollut satua, vaan ankara todellisuus, joka pakostakin nostaa myryn koko eräväessä, sen he tiesivät. Ukko tuli ensimäisenä heitä vastaan rantaan ja torui heidän viipymistään, -- eilisestä asti olivat he suotta vesillä virkailleet. Ja kun Lauri mainitsi heidän käyneen tutkimassa pohjoisia rantoja, urahti ukko:

-- Mitä te siellä, luulin teidän jo savolaisia tavanneen!

Silloin se oli heti tosi tunnustettava.

-- Olemme heitä tavanneetkin, savolaiset ovat tämän saman Nilakan rannalla.

-- Mitä olette tavanneet ja missä?

Rannassa olevia erämiehiä saapui nyt muitakin nuorukaisten venheelle, jossa he oivalsivat outoja asioita kerrottavan. Mutta Ukko tiukkasi aivan ankarasti:

-- Hä, savolaisiako olette nähneet? Missä?

-- Järven itärannalla.

Kuin kuloviesti se tieto levisi venhekunnasta toiseen, jotka juuri pyynnistään palasivat, ja hälinän ja hämmingin se synnytti hämäläisten saunarannalla. Naiset sitä toisilleen hätä-äänellä huutelivat, ja miehetkin jättivät kalanperkkuunsa kesken ja keräytyivät neuvottelemaan törmälle, missä Lauri ja Tuira saivat vastata satoihin kysymyksiin. Mutta Suopellon Leena-emäntä asettui kädet puuskassa miesten eteen ja huusi hätääntyneen päättäväisyydellä:

-- Huomisaamuna ajaa Suopellon nuottakunta tavaransa venheeseen ja lähtee soutamaan kotiin päin!

Miehet hymähtivät, ja Sipi koetti säikähtyneitä naisia rauhoittaa:

-- Eihän vielä niin kiirettä... tässä nyt asiat ensiksi tuumataan!

Mutta Erä-ukko oli istahtanut nuotion äärelle ja ammensi itselleen rauhallisesti kupillisen kalakeittoa padasta. Hänen kasvojenilmeissään ei näkynyt hämmästystä eikä hätääntymistä, hänen mietteensä näyttivät kulkevan omia teitään, ja joskus valaisi salainen hymykin hänen parroittuneet kasvonsa. Olipa kuin hän juuri tätä uutista olisi odottanutkin, kuin olisi nyt tullut se hetki, jota hän kesäkauden oli toivonut ja jota hän nyt tahtoi edullisimmin käyttää.

Mutta muiden erämiesten ateria ei ollut yhtä rauhallinen, ja he kokoontuivat kaikki Ukon ympärille, johon olivat tottuneet turvautumaan, -- hänenhän se oli tiedettävä, mitä nyt on tehtävä. Heidän keskensä oli siitä jo heti kiistaa sukeutunut. Ilvesmäki tahtoi suoraa päätä soutaa järven itärannalle ajamaan savokot pois, Pilvenperän mielestä oli sitä rantaa päinvastoin vältettävä niin kauan kuin suinkin. Mutta Erä-ukko söi keittonsa levollisesti loppuun ja virkkoi sitten:

-- Ensiksi on tietysti otettava asiasta tarkka selko; emmehän vielä tiedä, onko täällä savolaisia yksi perhekunta vaiko koko erämatkue. Ja parasta on, että tiedustajat lähtevät liikkeelle jo tänä yönä.

Vakoojiksi valittiin kohta pari kokenutta metsänkävijää ja Tuira heille oppaaksi otettiin. Mutta heidän matkalle varustautuessaan puhui vanhus levotonta joukkoaan tyynnyttäen:

-- Huomisiltaan palaavat tiedustajat takaisin ja siihen mennessä me muut täällä pysymme koossa. Vartijat valvomaan nyt, joutoväki nukkumaan, -- sittenpähän se nähdään, mihin täällä ryhdytään! --

Vasta seuraavana aamuna vakoojat palasivat. He kertoivat päiväkauden kuleskelleensa louhikossa savolaisten kotalahden seutuvilla, jonne olivat kurkistelleet vuorten harjuilta ja mäntyjen latvoista. Mutta illan suussa olivat he hiipineet sen lahden rinteelle, jonka toisella rannalla savolaisten uusi sauna oli. Yksi sauna oli siellä vain, eikä venheitäkään ollut rannassa monta, mutta miehiä siellä sentään kuhisi patatulella kymmenkunta, ehkä enemmän, ja naisia lisäksi. Ja iltamyöhällä saapui rantaan vielä eräs venhe, jossa oli puolenkymmentä miestä, eikö lie urkkimasta palannut. Hyvin varoskellen siellä savolaiset tuntuivat liikkuvan, väleen he savunsa sammuttivat, korkealle venheensä yöksi vetivät, -- niin kertoivat vakoojat.

-- He tiesivät meidän joukkomme suuremmaksi, päätteli Ilvesmäki heti innoissaan, -- odottavat meidän vieraissa käyvän, miksemme kävisikin!

-- Taikka varustautuvat yöllä tänne hyökkäämään, Tarvainen poikineen on matkassa, -- vastaili Pilvenperä päätään punoen.

Mutta niistä arveluista välittämättä kääntyivät taas neuvottomat erämiehet Ukon puoleen, joka heti tiedustajain palattua oli saapunut saunasta ahteelle. Lauri koetti tarkata vaarinsa kasvon juonteita, ymmärtääkseen mitä mietteitä hänessä liikkui, -- hän ne kyllä aavisti, mutta ei ollut niistä oikein selvillä. Mutta värähtämättömin piirtein kuin ainakin puhui johtajavanhus verkalleen:

-- Oikein arvasit, Suopelto, uhmalla ovat savolaiset meidän takamaillemme taas lähteneet, -- jos olisi tarve ajanut, olisivat kyllä jo keväillä tulleet. Riitaa haastavat. Hyväpä oli, että me joukolla tänne saavuttiin, eikä täältä nyt kesken lähdetä, savolaisille ei takamaita jätetä, -- sitä myöten on juttu selvä! Pyyntiä jatketaan, syysapajat vedetään, talveksi vasta me kotiin palataan.

Siinä oli vastaus siihen pääkysymykseen, joka eräväkeä enin oli huolettanut. Mutta se vastaus ei heitä vielä tyydyttänyt, ja ikäänkuin kaikkien puolesta Suopelto kysyi:

-- Mutta miten? Ajetaanko savolainen pois Nilakan rannoilta, käydäänkö tappeluun, vai odotetaanko hiipijäin syyspimeällä tänne hyökkäävän, -- sydämikköjä he ovat.

-- Ei käydä tappelemaan, jos ei toinen tappelua haasta, mutta aseissa liikutaan tarpeen varalta. Pyyntiin soudetaan kuin omilla takamaillamme ainakin, mutta soudetaan joukolla, ei enää venhekunnittain. Tulkoon silloin Tarvainen jos tahtoo! Huolella ovat kesän saaliit kätkettävät, saunalle ei jätetä mitään, kun nuotalle lähdetään, vartijat valvovat yöt, maattakoonpa kotona taikka nuottanuotiolla. Silloin olemme valmiit, tulkoon Tarvainen, jos nahkaansa syyhyttää.

-- Ei siitä ole takeita, ettei synny tappelu sittenkin, arveli Suopelto vielä epäilevänä.

-- Syntyköön, silloin me isketään, silloin puhdistetaan takamaa savolaisista! Heidän on silloin syy ja vastuu.

Ukko pääsi siihen mihin pyrki. Erämaille jäätiin, se oli pian kaikkien mieli. Pyyntiä jatkettiin, nuottaa vedettiin kaukaisillakin apajoilla eikä vainolaisista enää jälkiäkään tavattu. Ehkä ovat säikähtäneet ja painuneet takaisin omille järvilleen, -- niin jo naisia lohdutettiin. Ja kohta läheni kuitenkin kotiinlähdön aika, pitkiksi ja koleiksi kävivät syksyn pimeät yöt, pian tulee pakkanen avuksi, se jo naisiakin rauhoitti ja rohkasi.

Eräänä tuulisena syyspäivänä soutivat hämäläiset nuottavenheitään sitä saariryhmää kohti, jonka kupeitse Pielavedet Nilakkaan yhtyvät; siellä olivat heidän antavimmat syysapajansa. Tavallisuuden mukaan oli etumaisen venheen kokassa keulamies salmia pälymässä, vaikka vierasta ei ollut koskaan näkynyt, ja venheet kiertivät juuri erästä saarta, jonka toiselle rannalle he aikoivat nuottansa potkea. Sitä kiertäessään pysähtyi silloin yhtäkkiä etumainen venhe, ja siitä kuului hiljainen huudahdus...

Se oli laskenut suoraan savolaisten nuottarannan eteen, -- vasta silloin kuin muutkin sen keulamiehenä oleva Laurikin huomasi, ilmoittaen:

-- Siinä on vieras!

Hiekkaisella äyräällä oli siinä rinnakkain puolenkymmentä kalavenhettä ja ylempänä törmällä lekutti tuuli pienen nuotion liekkiä, jossa kai rantakalaa keitettiin. Ja väkeä istui ja astuskeli nuotion ympärillä.

Se oli savolaisten kalatuli, sen soutajat heti näkivät. He olivat kai juuri siitä apajan vetäneet ja aikoivat ehkä nyt rannalla aterioida, ennenkuin uudelle lähtivät.

Hämäläiset istuivat hetkisen ääneti venheisään. Vasta kotvasen kuluttua kuului hätäinen, kuiskahtava naisääni kehottavan:

-- Huovataan takaisin, ennenkuin he meidät keksivät!

Mutta miesääni vastasi samalla:

-- Jo ne meidät ovat nähneet!

Lauri silmäsi keulapuulta perässä istuvaa Ukkoa, hakien hänen katsettaan. Uuden kauniin tulen näki hän nyt syttyneen vanhuksen silmään, joka terävänä tarkkasi törmää, missä savolaiset juuri hytkähdellen kääntyivät selältä saapuvaa nuottamatkuetta katsomaan. Järähtipä vähän maltitonna vanha ääni, kun hän tuon kuiskivan keskustelun katkasi ja vihaisesti virkkoi:

-- Ei koskaan käydä siihen häpeään, että savolaisten edestä pyörrällettäisiin. Eteenpäin!

Mutta pystyyn olivat venheissä kohonneet hämäläiset nuoret miehet, he arvasivat nyt ratkaisuhetken tulleen ja laskivat kiireesti vihollistensa lukumäärän. Ja ensimäisenä Tuira laskuistaan tuloksena lausui:

-- Soudetaan kohti -- pidämme me noille puolemme!

Ukon käskyä totellen olivatkin soutajat jo taas airoihinsa tarttuneet, ja rinnakkain soluivat venheet aallokossa sitä salmea kohti, minkä rannalla savolaiset nyt levottomasti liikkuivat lepotulellaan. Mutta supatusta jatkui yhä venheissä. Niissä väiteltiin, hätäiltiin ja uhmailtiin, ja ääneensä jo pyysivät naiset, että ohi soudettaisiin vihollisten rannasta, tappeluun käymättä. Mutta kun johtajavenhe oli savolaisten hiekkarannan tasalla, silloin viittasi taas Erä-ukko soutajiaan seisauttamaan aironsa. Mitä vaarilla oli mielessään, sitä eivät soutajat tienneet, mutta he tottelivat, ja jylhä äänettömyys vallitsi nyt venheissä, joita aalto hiljaa solutti rantaa kohti. Äänetöntä oli rannallakin, mihin savolaiset olivat kokoontuneet tuijottamaan outoja vieraitaan, joilta he eivät mitään hyvää odottaneet.

Siinä eräjärven aution saaren kupeella, kaukana syksyisessä sydänmaassa, olivat nyt kerran taas vastakkain niiden vihamielisten sukulaisheimojen edustajat, jotka vuosisatoja olivat katkeraa kaunaa toisiaan vastaan kantaneet ja myrtyneet ja leppymättömiksi paatuneet, -- siinä he silmä silmää vastaan toisiaan mulkoilivat. Usein olivat he kostonsa kiihkossa toisiaan hakeneet; nyt eivät olleet hakeneet vaan sattuma oli heidät vastakkain viskannut. Mutta tulus ja piikivi olivat siinä sittenkin liian lähekkäin, tarvittiin vain sysäys, ja kipinä oli herkkä syttymään roimuavaksi tuleksi. Oliko se iskettävä se tuhoisa kipinä?

Kotvasen kesti tuota juhlallista äänettömyyttä. Vihdoin virkahti hämäläisten suurimman venheen perästä Karmalan Ukko karkealla äänellä, jonka kaiku järeänä ponnahti takaisin rantapenkereestä:

-- Taas lähditte, Savon miehet, hämäläisten vesiä porkkaamaan. Eikö teillä ole järviä omilla takamaillanne?

Se sana iski kuin vasama savolaisten parveen, jossa nyt heti virisi levotonta liikettä. Vikkelänä heilahti siellä ryhmästä toiseen vanha mies, jonka hämäläiset vaaleasta kuikannahkalakista heti Tarvaisen isännäksi tunsivat. Ja yhtä kova kuin Ukon, mutta kiihkoisampi, oli Tarvaisen ääni, kun hän tuokion kuluttua rannalta vastasi:

-- Omillapa tässä olemme vesillämme, en näe täällä hämäläisten merkkikiviä. Mutta te lienette harhaan kulkeneet, koska meidän apajalle soudatte.

Vastaus venheestä tuli viipymättä:

-- Me tunnemme vetemme, emme me harhaan souda. Hämäläisten ovat täällä vanhimmat apajat, meidän ovat olleet täällä ensimäiset saunat ja katiskat, nämä maat ovat meidän veromaita.

-- Näytäppäs, mistä veromaasi alkaa, -- suden ovat nämä maat mittaamat! Mutta savolaiset ne lähinnä näitä vesiä asuvat, tottapa takamaat rintamaihin kuuluvat.

-- Niin kuuluvat, hämäläisten rintamaihin. Missä asuivat savolaiset silloin, kun me täällä ensiksi lappalaisia verottelimme ja pyynnissä kävimme, -- työnnyitte tänne sitten jälestä kuin varkaat toisen halmeelle! Mutta sen te tiedätte, että takamaitamme me emme jätä.

Savolainen päästi silloin ilkkuvan äänen:

-- Jätittepähän jo, pakoon täältä livistitte, vuosikausiin ei teitä ole täällä näkynytkään.

Mutta jo kiihtyi ääni hämäläisten venheessäkin:

-- Ette ole jääneet tänne silloin tekään, kun Hämeen miehet ovat täältä lähteneet, -- hiiloksina ne ovat olleet silloin teidänkin saunanne ja hiiloksiksi jäävät vastakin, joll'ette sovinnolla näiltä rannoilta suoria.

-- Nähtänee, kuka täältä ensiksi suoriaa!

Tämä heimojohtajain sananvaihto oli kalskahtanut terävästi ja kylmästi kuin teräs, isku aina vastauksena iskuun; ääni oli vain jännittynyt, kiihtynyt, kuin purevain tapparain nälkä, sinkoillessaan edestakaisin salmiveden yli. Tähän johtajain väittelyyn eivät muut kummaltakaan puolen puuttuneet, henkeään pidellen sitä miehet kuuntelivat, ihaillen iskujen voimaa, ja pelokkaina naiset kuin piiloon kyyristyivät. Sillä kärjistyihän väittely pian uhkailuksi, ja Savon pojat näkyivät jo venheistään tapailevan tuuriaan. Airoissa, istuvat hämäläiset odottivat taas jännittyneinä Ukon enempiä käskyjä.

Mutta silloin tarttui hämäläisten toisen venheen perästä Suopellon Sipi keskusteluun. Hän puhui rauhallisella, maltillisella äänellä, ikäänkuin tasotellakseen äskeistä kiivautta:

-- Toden sanoit, Suur-Savon Tarvainen, rajat ovat käymättä meidän ja teidän takamaiden välillä. Joskus on sitä yritetty, mutta ei näille vesille asti. Me hämäläiset kyllä vanhat takamaamme tunnemme, mutta sovinnossa olisi kuitenkin kerran varmasti määrättävä, mitä myöten Savo erissä kulkee, mitä myöten Häme, -- vettä riittää vielä molemmille.

Tämä puhe asetti heti jo kohonneita kuohuja, ja pian nähtiin, että Suopellon sovinnollisella tuumalla oli kannatusta molemmin puolin. Eräs leveänaamainen, punapartainen Savon mies murahti hyväksyvästi Suopellon puheelle ja astui askeleen rannemmas. Se oli mies Juvan metsäkylästä, Pouta-Paavo nimeltään, taitava takoja ja tunnettu runoseppä. Erämaan riidat kiusasivat pahimmin hänen kyläkulmaansa, joka enin takamaista eli, ja siksi häntä sovinnon puhe enin miellytti.

-- Se on järjen puhetta, virkkoi hän arkailematta. -- Raja olisi käytävä takamaitten välille, ja siitä olisi sovinnossa päätettävä.

Alas venheisiin nähtiin, kuinka Savon miehet nyt eri ryhmiin asettuivat supattelemaan. Heidän joukossaan näkyi olevan eri mieliä. Tarvaisen kuultiin siellä terävästi väittävän.

-- Joko pehmeni taikoja-rautio! Rajan me panemme siihen, mihin soudamme ja mistä pyydämme, kukapa ne muut rajat täällä pyhittää!

Mutta Poutanen kuului pitävän puoliaan:

-- Olen minä takonut ja olen minä tapellutkin, mutta sanankin voimalla olen toimeen tullut. Jos täällä ensiksi miesten kesken takamaista sovittaisiin, niin sitten pyydettäisiin ruunua rajat panemaan.

Hämäläiset istuivat ääneti venheissään, joita aalto yhä rannemmas ajoi. Oudolta heistäkin tuntui tuo Suopellon esittämä tuuma, eipä oltu ennen koskaan savolaisten kanssa noinikään sovinnossa keskusteltu; tora oli syntynyt aina, kun oli toisiaan tavattu, ja toraa seurasi tavallisesti tappelu. Mutta tuo ajatus määrätä rajankäynnin kautta varmoiksi molempain heimojen takamaat, se ei sittenkään ollut uusi, sen kyllä keski-ijän miehetkin muistivat. Sitä oli jo ennenkin hankittu, ja parikymmentä vuotta sitten oli joku esivallan edustaja sellaisen rajankäynnin alullekin pannut, ja yksi sen ajan rajapyykki -- Tähkäveden Naulasaaressa -- oli vieläkin kaikkien tiedossa. Mutta siihen se rajankäynti olikin huvennut, sen muita määräyksiä ei enää tunnettukaan. Mutta itse tuo ajatus oli senkin jälkeen mielissä kytenyt, ja siksi juuri Suopellon tuuma nytkin paljo vastakaikua tapasi. Itse hän siitä rohkastuneena jatkoi:

-- Eihän yrittänyttä laiteta, --- saisihan asiasta miesten kesken puhua.

Mutta kysyen katselivat Hämeen miehet Karmalan jykevää Ukkoa, joka viimeisen keskustelun aikana ääneti oli venheensä perässä istunut. Hyvästi he tiesivät, ett'ei tämä tuuma johtajavanhusta ensinkään miellyttänyt. Lauri sen varsinkin tiesi, kuinka syvästi vanhan erämiehen intohimoinen mieli moisia tinkimistuumia halveksi, ja hän luki sen inhon nytkin Ukon tyytymättömistä katseista.

-- En luule sovinnon puheista savolaisten ja meidän välillämme mitään kystä syntyvän, -- uhmalla he nytkin tänne tulivat...

Kaikki luulivat Ukon näin kylmästi kieltäytyvän keskusteluista ja rannalla jo Tarvainen teerevänä omille sovinnonpuhujilleen ilkkui:

-- Siinä kuulette Karmalan noidan sovinnon!

Ja alakuloisena Suopeltokin huokasi:

-- Syntyneekö kystä siitä ainaisesta torastakaan!

Mutta kaikkein ihmeeksi Ukko rauhallisesti jatkoi:

--- Mutta kun lie savolaisilla jotakin vakavaa rauhasta ja rajoista puhuttavana, kun lie heillä vilpitön mieli, niin voin minä sitäkin puhetta kuunnella, sittenpähän näkyy, mitä siitä syntyy.

Helpotuksen huokaus pääsi naisten rinnoista, jotka sydän ahdistuksessa soutoteljoillaan istuivat ja tuskalla odottivat, mihin tämä väittely päättyisi. Kummastellen katselivat nuoret miehet toisiaan, pettymystä ja kiukkua kuvastui monenkin silmistä, ja turhaan koetti Laurikin ukkonsa harmaista kasvoista lukea, mitä tämä viimeisellä puheellaan tarkoitti. Mutta savolaisten rannalla supateltiin hetkinen hiljaa, väiteltiin ja väisteltiin, ja vihdoin astui Suur-Savon Kylliäisen isäntä, joka hänkin oli savolaisten johtomiehiä, pari askelta rannemmas ja huusi:

-- Meillä on se mieli, että koetetaan asiat kerran sovinnossa selvittää. Jos lie teissä, niinkuin tuntuu, sama tuuma, niin soutakaa maihin -- puhutaan!

Syntyi hetken äänettömyys. Hämäläiset oivalsivat, että Savon miehet nyt tunsivat heikommuutensa ja siksi noin sovinnollisiksi heittäytyivät, ja se heistä monta suututti. Mutta Suopelto piti asian jo selvänä, hän antoi merkin soutajilleen, ja samassa hänen venheensä aallokosta laskikin jo rannalle, toki kappaleen matkan päähän savolaisten valkamasta. Vielä viipyi salmella Ukon venhe ja sen liikkeitä ne toisetkin yhä odottivat. Mutta jo tarttui Erä-ukko huoparimeen ja lausui elpyen:

-- No, hyvä, lasketaan siis maihin, katsotaan, mitä merkitsee savolaisten sovinto. Mutta muistakaa, miehet, aseet mukaan maihin noustessamme, sitä myöten vain heidän aikeisiinsa luotan!

Niin seisoivat hetken kuluttua Hämeen miehetkin saman saaren rannalla, jossa paloi savolaisten rantatuli, seisoivat ääneti vakavana, tummana joukkona, joka ei siinä itseään oikein kodikkaaksi tuntenut. Mutta Suopelto, Pilvenperä ja muutamia muita sovinnon miehiä nousi ylemmäs törmälle savolaisten luo, pannakseen alulle sen neuvottelun takamaiden erottamisesta, jota varten he olivat maihin tulleet. Siinä vaihdettiin jo sana ja toinen, mutta perin kankeasti se tarina luisti; epäilystä huokui sanoista ja sanain lomista, kaarrellen karttoivat sovinnonkin miehet liiaksi lähestymästä toisiaan. Rantahiekalla lähenivät toisiaan sitävastoin nuoremmat miehet, toistensa aseita tarkastellen, mutta vielä tylympinä he silmäyksiä vaihtoivat, sanoja eivät yhtään.

Tästä parvesta astui tuokion kuluttua törmälle neuvottelevain miesten luo Karmalan ukko, asettui tapparansa varaan miesjoukon eteen seisomaan ja kysyi:

-- Kuinka kulkee tarina? Mistä te oikein puhutte?

-- Siitä, mitä myöten kummankin heimon olisi pyydettävä, vastasi Suopelto neuvotonna, kun ei ruvennut keskustelua alkuunkaan saamaan.

-- Vai siitä! No, kumman ovat siis nyt aluksi apajat tämän saaren ympärillä, se kai lienee ensiksi selviteltävä? -- Tällaisen kekäleen heitti ukko ilmeisesti tahallaan neuvottelevain miesten keskelle ja jatkoi sitten itse: -- Mehän tiedämme, että nämä apajat, joihin juuri nuottaamme soudimme, ovat hämäläisten vanhoja apajia, monet peräthän me tälle rannalle olemme vetäneet. Vai eikö ole niin asia?

Se väite tärähti terävänä mieliin molemmilla puolin ja kuumensi heti taas veret. Poutanen koetti kyllä tovereitaan rauhoittaa ja Suopelto virkahti melkein moittivasti:

-- Siitähän nyt juuri olisi sovittava.

Mutta silloin ukko kiivastui:

-- Minä en rupea tinkimään siitä, mikä on omani -- minä sen pidän. Tässä ei ole valittava muuta kuin: joko lähtevät savolaiset taikka me tältä apajalta pois. Mutta minä en lähde!

Jo kuului suuttumuksen surinaa savolaisten joukossa. He ryhmittyivät taas sivummas ja Tarvaisen äijä se taas äkäisenä ärähti:

-- Ehkä lähdet, jos lähetetään!

-- Ka, jompikumpi lähtenee!

Taas olivat jo yhtyneet miehet toisistaan loitonneet ja murjottivat karsaina vastakkain. Siellä törmällä älyttiin, ettei ukko suostu sovintoon muilla ehdoin kuin että savolaiset peräytyvät. Mutta alempana vesirajassa olivat nuoret miehet sillävälin yhä enemmän ärtyneet. Siellä he jo viskelivät kompasanoja vastakkain, sana syntyi sanasta ja siitä virisi pian äänekäs kina. Joku savakko siellä ivaili hämäläisiä naistenvarkaiksi, viitaten kai Tuiran kesäiseen onnistumattomaan ryöstöyritykseen, ja sille toiset tyrskähtivät nauramaan. Mutta se se kävi kuumaverisen Vilpun sapelle, hän astui esiin ja uhmaili ivailijalle:

-- Käy miehen vastukseksi, jos et itse liene naisuros!

Vastaukseksi lennähti vain kivi savolaisten parvesta Tuiraa kohti, joka sen toki kiireisellä liikkeellä sai väistetyksi. Mutta siitä hytkähtivät Hämeen miehet, he tarttuivat tuimina aseisiinsa, ja samalla kuului törmältä, jossa neuvottelijatkin olivat kääntyneet rantatoraa kuuntelemaan, ukon ääni melkein ilkkuvana:

-- Kas niin, pojat, sen jo arvasin. Näin meitä vastaanottavat savolaiset, jotka meidät rauhan miehinä rannalle kutsuivat!

Ja hän lähti kiireesti törmältä alas astumaan, ikäänkuin johtaakseen noita kiihtyneitä nuoria miehiä, ja virkkoi laskeutuessaan:

-- Mutta kun me kerran tänne on tultu, niin täällä me nyt pysymmekin!

Silloin suhahti nuoli kentän poikki, savolaisten rannalta, muutaman pajupehkon takaa. Ja ampuja oli kyllä tiennyt, kehen hän tähtäsi: rautapää nuoli iski Karmalan ukon vasempaan olkapäähän, kun hän juuri keskirinnettä alaspäin astui, siihen iski ja upposi syvälle kainalolihaksiin, joihin värähtämään jäi.

Tuskan tuntien vanhus horjahti ja nojasi viereistä koivua vastaan. Mutta se nuolen isku löi samalla kuin salamanisku molempiin miesjoukkoihin. Savolaiset ensin tuokioksi nolostuivat, ja Pouta-Paavo kuului siellä valittavalla äänellä moittivan miehiään, mutta samassa jo heilahtivat aseet esiin heidänkin parvestaan, ja ahteella syntyi pian määrätön hälinä.