Part 11

-- Soudetaan vaikka Maanselän yli, kunhan vain ei savolaisten kanssa tappelemaan käydä.

Se oli Karmalan Enni, joka oli otettu mukaan soutajaksi erämatkalle, kun Tuomas-isä ei Heino-poikaa pelloltaan laskenut.

Ja heti hän sai vastauksen nuorten miesten kehästä. Siellä nauroi ääneensä Tuiran Vilppu, joka jämsäläisten joukossa oli kalajärville seikkailemaan lähtenyt. Hän nyt reippaasti virkkoi, ikäänkuin tytön puhe olisi häneen erityisesti kohdistunut:

-- Miksei tappelemaankin, jos savolainen meidän maillemme työntyy. Eipä me silloin pakoon juostane, vaan isketään kiinni kuin korven kontioon ja ajetaan savakot pois sillä voimalla, etteivät enää ainakaan toiste tule.

-- Onpa meitä tällä kertaa miestäkin matkueessa, tulkoon savolainen nyt, veriset apajat hän nyt Nilakasta vetää! --- Niin säesti Ilvesmäen sisukas Aapo, joka juuri tappeluja etsien oli eriin lähtenytkin. -- Hei, silloin meillä vasta on helluntai, kun taas kerran tapella saadaan!

Mutta tämä uhma ei miellyttänyt vakavampia miehiä, ja tanakkavartinen Pilvenperä virkkoi naapurilleen nuhdellen:

-- Tappelua ei haeta, jos eivät savolaiset sitä hae. Mutta eiköhän niillä vielä olekin siksi tuoreessa muistissa viimeinen käyntinsä Nilakalla, että sen jo uskovat ja pysyvät loitommalla meidän apajoilta.

Mutta tämä toivo pani Suopellon Sipin puistelemaan päätään.

-- Ei ne pysy, siihen elä luota. Savolaisissa on sisua. Et ollut mukana Savilahdella piispaa saattamassa, siellä se heidän sisunsa taas nähtiin. Suorastaanpa uhkasivatkin tänä kesänä erämaillemme tulla.

Erä-ukko vain ei ryhtynyt enää väittelemään siitä, tulevatko savolaisetkin taas kalajärville vai eivätkö, eikä hän ilmaissut mieltään, toivoiko hän heidän tulevan vai eikö. Heittäytyessään hetkeksi selälleen sammalikkoon, virkahti vain:

-- Siellä perilläpähän se nähtänee, ovatko savimiehet siellä vai eivätkö. Mutta jos siellä ovat, niin juuri siksi täytyy meidänkin siellä olla!

Se oli kuin päätöslauselma, ja siihen katkesi keskustelu Jumalanaholla. Ainoastaan naisten kehästä, padan luota, kuului vielä jokunen tukahutettu huokaus.

-- Pitääkö noiden veritöiden aina vain uudistua!

Ja Suopelto kuului siellä kuiskien naisia lohduttavan:

-- Ehkä eivät toki uudistukaan kahakat, onhan meitä nyt sellainen joukko, ettei luulisi savolaisen selkää syyhyttävän, jospa hän vielä kalajärville tuleekin. Jollakin tavoinhan nämä riidat ovat loppuun saatavat. Ehkäpä ne loppuvatkin nyt siihen, kun savolaiset näkevät, että me emme omastamme hellitä...

Mutta Karmalan Lauri, joka jännittynein mielin oli miesten keskusteluja kuunnellut ja jonka nuorta eräintoa viritti halu tuntea tarkemmin entiset Lapinkorven riidat, hän siirtyi isoisänsä viereen istumaan ja kysäsi:

-- Millä syyllä ne savolaiset näille järville pyrkivät, selvästihän ne ovat meidän?

-- Meidän, vastasi Erä-ukko varmasti, ja kuten Lauri oli arvannut, innostui hän pian kertomaan:

-- Meidän miehet siellä ovat monen polven ajan vuosittain hiihtäneet verottamassa lappalaisia, jotka olivat Hämeen veronalaisia, ja sillä he jo ovat ottaneet tämän korven takamaakseen. Lappalaisia kierteli näissä saloissa vielä viljalta nuoruuteni päivinä. Mistä savupatsaan näimme kohoavan näreiköstä, siihen me kohti hiihdimme ja kotaan kävimme ja nöyrästi luki lappalainen veronahkansa meidän kelkkaamme. Eikä siellä vieraan suksen latuja koskaan näkynyt. Ja kun sitten lappalaiset hävisivät näiltä saloilta vähiin, siirtyen kauemmas pohjoiseen korpeen, niin vuosittain me täällä käytiin sittenkin kevätkalan pyynnissä; saunat rakennettiin, loukkupuut kaadettiin ja takamaan kaski vierrettiin. Eikä siellä muitten kaskia eikä saunoja koskaan savunnut, meidän yksin olivat hirvimaat, meidän apajat; rauhassa me siellä ukonmaljat juotiin, kun kevätohra oli maahan kylvetty... Kerran sitten osui tänne meidän takamaille outoja kulkijoita, Savon puolen miehiä, -- mikä heidät liekin tänne opastanut. Ja sen kerran perästä ne ovat tänne useamminkin tulleet, ja aina sitä rohkeammin, kuta enemmän meikäläiset ovat arkailleet ja veltostuneet.

-- Sinä muistat siis, Ukko, vielä senkin ajan, jolloin savolaiset ensi kerran takamaillemme tulivat?

-- Muistanpa kyllä, olin mies nuori ja verevä silloin, korpeen joka kevät hiihdin, sen arvaat. Tulimme niin eräänäkin kevännä, kuten tapamme oli, pyydysmaillemme Iisveden pohjoispäähän, jossa meillä oli majat ja nuotta. Silloin se ihme nähtiin: jo on vieras valkamillamme käynyt! Poltetut olivat saunat, viety oli nuotta, rikotut talaat! Kummastellen sitä katselimme ja synkästi kirosimme salakavalaa lappalaista, jonka uhkasimme karvoineen kärventää, -- luulimme näet tuota tekoa lappalaisen ilkityöksi. Ketään ei enää näkynyt pyyntimaillamme. Kyhättiin siis uusi sauna, rakennettiin katiskat uudet ja käytiin pyyntiin kuin ainakin, eihän pelkurilta lappalaiselta sen isompaa vihaa osattu odottaakaan! Mutta eräänä yönä... niin, silloin me nähtiin ensi kerran savolaiset.

-- Hyökkäsivätkö yöllä?

-- Niin, syrjästä olivat kai meitä iltakauden väijyneet ja maata mentyämme syöksivät he kavalasti nukkuvien kimppuun. Tappoivat toisia, haavotettuja rääkkäsivät, meitä, jotka saloon pakenimme, ajoivat koirineen takaa kuin metsän petoja, -- suurta matkuetta ei meitä näet sillä kertaa erissä ollutkaan. Saaliimme veivät, uudetkin saunamme polttivat...

-- Entä te?

-- Hölmistyimme tietysti, yhtenä kauhuna oli silloin koko Hämeen rintamaa. Emme älynnet aluksi, mistä sellaisia raatelevia eläjiä oli takamaillemme tullut. Mutta pian siitä virkosimme, läksimme seuraavana kevännä suuremmalla joukolla erämaille, -- ja jo loimusivat tulena savolaisten saunat, jotka he olivat järven toiselle rannalle rakentaneet, ja monta vainajaansa itkivät ne heistä, jotka sieltä sinä kesänä pakoon pääsivät. Silloin oli toki vielä pontta Hämeen pojissa!

Sen kiitoksensa Ukko sinkautti ikäänkuin moitteeksi tätä nykyistä polvea vastaan. Mutta hetken kuluttua hän mietteittensä keskeltä lisäsi:

-- Sellaista se oli, kun savolaiset ensi kerran meille tulivat. Ja sen kerran ne riittäväksi uskoivat moneksi vuodeksi. Mutta tuon ensi tiensä he löysivät taas, ja taas he jättivät julmat jälkensä. Tulivat kuin varkaat pimeällä, vaanivat luotojen takaa, yksinäistä jousimiestä metsässä väijyivät. Olen hirviajoissa talvella tavannut petäjään kytkettyjä luurankoja, joista korpit ovat lihan nokkineet, -- siihen ovat savolaiset sitoneet hämäläisen pyyntimiehen, kun ovat hänet erissä tavanneet. Toisilta ovat silponeet jäsenet ja syöttäneet koirillaan, -- raaka, raaka on niillä luonto!

Siihen Ukon ja Laurin ympärille olivat vähitellen hämäläiset erämiehet kertyneet kuuntelemaan noita synkkiä kuvauksia entisiltä eräajoilta, ja vihasta pingottuivat siinä monen nuoren miehen jäntereet ja sappeen kiihtyi mieli. Mutta kiihkeimpänä kaikista kuunteli noita tarinoita Lauri, joka vanhuksen vaiettua vielä värähtävällä äänellä kysyi:

-- Salaako ne hyökkäsivät savolaiset silloin viime retkelläkin, jolloin meidän talon väki sinne järville jäi?

Mutta Karmalan Ukko oli jo noussut sammalvuoteeltaan ja rupesi konttiaan olalleen kohottamaan lähdön merkiksi. Hän ei näkynyt tahtovan sitä tarinata enää jatkaa, ja synkkäpilviset ja harmajat olivat hänen kasvonsa, kun hän viilekkeitä rinnalleen sitoen vastasi:

-- Vaanien tulivat silloinkin. Mutta nyt ei ole tässä enää tarinaan aikaa, meidän on jouduttava matkaa jatkamaan. Korjatkaa eväät ja -- taipaleelle!

Ukko kulki jonon päässä, jossa hänen vanha, taattu paikkansa oli. Mutta kun oli pari kangasta kulettu ja kahlattu yli keväiseltään vetelän noron, silloin huusi hän luokseen pojanpoikansa, Laurin, joka taaempana nuorten miesten joukossa käveli, ja virkkoi tälle verkkaisella, matalalla äänellä:

-- Sinä kyselit äsken sitä eräretkeä, jolle isäsi jäi -- isäsi, setäsi ja äitisikin. En ole siitä sinulle ennen tarkemmin kertonut, en ole hennonutkaan, nuori olet mielestäni ollut. Enkä ole siitä retkestä paljo muillekaan kertonut, vaikka juuri se retki on nämä vuodet lähtemättä mielessäni asunut ja sydäntäni syönyt. Se kesä on mustin muistoni näiltä eräretkiltäni, joita on ollut monta. Nyt olet itse samanlaisella matkalla, olet jo miesten kirjoissa, aika on, että tunnet sinäkin savolaisten oikean sisun. -- Siitä on nyt kuudes kesä kulumassa. Meitä oli suurenlainen matkue hämäläisiä sinä vuonna kalajärvillä. Oli kulettu Nilakkavesille asti, niinkuin tapa oli, milloin olivat yhdessä koko seutukunnan miehet. Karmalastakin oli meitä neljä henkeä. Pariin vuoteen ei ollut savolaisia salolla näkynyt eikä niitä osattu odottaakaan, sillä oli kuultu heidän jo ruvenneen hakemaan itselleen vielä pohjoisempia takamaita. Rauhassa siis riistaa pyydettiin ja vedettiin nuottaa, -- ehkäpä liiankin vähän varottiin vainolaisen viekkautta ja omainkin heittiöiden ilkeyttä.

Ukko ikäänkuin töksähti inhottavaan muistoon ja sylkäsi synkästi, ennenkuin jatkoi:

--- Joukossamme oli silloin eräs lurjusluontoinen mies, joka toisten naisia nauratteli ja toisten ansoja koki. Pidimme käräjät siellä tavallisessa tuomiosaaressamme, ja mies julistettiin joukostamme karkotettavaksi, ajettiin pois koko kalarannaltamme. Tuo heittiö se korpea kierrellessään sitten löysi savolaisten saunan; heitä oli pienoinen joukko saapunut muutamaan kaukaiseen lahteen, eivätkä he meistä mitään tienneet, ennenkuin petturi heidät savullemme opasti. Suohon olisi ajoissa pitänyt upottaa se heittiö, mutta suohon tuo taisi sittenkin lopulta kuolla, savolaisetkin kun hänet yksin korpeen hylkäsivät...

-- Hänkö vainolaiset saunallenne toi, ja yölläkö taas? -- kysyi Lauri jännittyneenä.

-- Se ei ollut yö, oli iltapäivä. Kotarantamme oli silloin autio, miehistä olivat toiset ilveksenajossa, toiset ansoillaan, meitä oli taas toisia venheillä verkkoja laskemassa. Äitisi minulle souti, selvästi sen vielä muistan. Savolaisten vaanijat kai sen hetken otolliseksi ryöstölleen valitsivat; he hiipivät metsästä aittoihimme ja rupesivat sieltä, kuin varkaat ainakin, meidän saaliitamme tyhjentämään. Taakoiksi ne sitoivat ja selkäänsä sälyttivät, -- aikoivat kai niine hyvineen livistää tiehensä. Mutta eivät ehtineet, -- kunpa olisivat ehtineetkin!

-- Miksi niin?

-- Silloin olisi toki osattu pitää vara. Parahiksi nyt meidän ilveksenajajat palasivat salolta, -- heitä oli puolenkymmentä miestä, isäsi ja setäsi niiden joukossa, -- kun törmällä yhyttivät oudolla asialla olijat. He suuttuivat tietysti, juoksivat kohti aseet ojossa, eivät tienneet vainolaisia kolmea kertaa lukuisammiksi. Savolaisilta oli silloin tie ummessa, he viskasivat taakkansa selästään, tarttuivat keihäisiinsä ja tappelu syntyi... Me kalamiehet kuulimme majarannasta tuohitorven töräyksen, -- se oli sovittu hätämerkki -- ja arvasimme, että nyt on paha merrassa. Minä tunsin heti Viljo-vainajan kiirehtivän äänen. Soudimme saunalahteen päin joka taholta minkä vain airoista lähti, avuksi koetimme ehättää, ja eellimmäisenä meidän venhe lahden suulle saapuikin.

Ukko oli kiihtyessään kiirehtinyt vauhtiaan ja ojenteli keihästään korpikuusia kohti, ikäänkuin osottaakseen, miten hän venheensä perästä suuntaili kiihkoiset katseensa lahden pohjaan, jonne hän vasamana olisi tahtonut lentää vainolaisten surmaksi.

-- Siellä riehui juuri tappelu saunan luona ahteella. Näkyi olevan riitaa tavaroista, jotka savolaiset olivat maahan heittäneet, ja he ahdistelivat tuurillaan tuimasti meidän miehiä, jotka näitä omia tavaroitaan koettivat takaisin korjata. Karhun keihäs oli sedälläsi kädessään, ja sillä hän torjui vainolaisten tuuria, peräytyen verkalleen seinään päin, jonka vieressä isäsi kirveellään vainolaisten piikkejä katkoi. Meikäläisistä makasi jo yksi nurmella, toisen näin kaatuvan, saunan kynnykselle retkahti...

Taas voittivat vanhuksen murheiset muistot ja katkaisivat hänen puheensa. Talttuneemmin hän sitten jatkoi:

-- Savolaiset olisivat nyt kenenkään ahdistelematta voineet iltikseen mennä saaliinensa tiehensä. Mutta heidät näkyi vallanneen petomainen murhainto. Miesjoukolla he keräysivät setäsi ja isäsi ympärille, kymmenen oli siinä kahta vastaan. Saunan kierrettyään syöksivät he sivulta setäsi kimppuun; hän kaatui monen tuuran lävistämänä. Silloin pääsi huuto lahdelta lähestyvistä venheistä, ja silloin viholliset huomasivat meidän rantaa kohti laskevan. Useimmat heistä nähtävästi sitä säpsähtivät, koska jo kiireesti juoksivat pakoon. Mutta vielä jäi vihollisten johtaja isäsi kimppuun, joka yhä seinän varassa puoliaan piteli, vaikka hän nähtävästi olikin jo haavotettu. Muistat isäsi, mies minun mittaiseni, väkevä kuin karhu; jos hän olisi voimissaan ollut, olisi hän hoikkasäären savolaisen yhdellä iskulla nujertanut. Nyt hän vain koetti vasemmalla kädellään hätyyttäjää luotaan torjua. Mutta hän horjahti...

-- Venheemme oli rantaan tulossa, sen vauhti hiljeni tiheässä kaislikossa, se pysähtyi liejukkoon. Hyppäsin kaislikkoon, maihin harpatakseni. Mutta jo oli äitisi tuimassa tuskassaan keulasta kapsahtanut minua edelle veteen, hän kahlasi rannalle, juoksi miestään kohti. Isäsi silloin vielä, vaikka horjuikin, yhä hääteli pois savolaista äärestään, mutta juuri kun me kuivalle maalle ehdittiin, survasi vihamies keihäänsä haavotetun rintaan -- ja kääntyi samalla pakosalle. Äitisi ehti jo törmälle, häntä vainolainen hurjasti potkasi ohi karatessaan ja hupeni sitten metsään... Minä tempasin aseen jonkun kaatuneen vierestä ja ryntäsin pakenevain jälkeen. Näin meikäläisten toistenkin verkkovenheiden samassa rantaan saapuvan, koirat kuhisivat jo kupeillani, ja miehiä viittasin perästäni rientämään...

Melkein juoksuun oli Ukko nyt kertoessaan kiirehtänyt vauhtinsa, joten kuuntelijain oli vaikea häntä seurata ja kuulla hänen ääntään, joka taas särkyneeltä rämähti. Nyt hän pysähtyi seisomaan, ikäänkuin palaten takaisin nykyhetken todellisuuteen, kuivasi hihallaan hiestyneet kasvonsa ja virkahti, kun retkeläiset väsyneinä hänen ympärilleen olivat ehtineet:

-- Sitä se oli savolaisten sisu sillä kertaa, sellaiseksi muodostui kahakka kalakotamme kupeella. Kun me miehet metsästä palasimme vainolaista takaa-ajamasta, silloin vasta oikein näimme, minkä jälen se oli kotarannallemme jättänyt. Kylmänä makasi saunan edessä setäsi ja kaksi muuta Hämeen miestä, joiden ääressä nyt venheistä nousseet naiset itkivät. Isäsi oli vielä hengissä, mutta viimeisiä kertoja hänen puhkaistu rintansa kohosi siinä äitisi sylissä, johon hänen päänsä oli nostettu. Kirveen vartta puristi hänen kouransa vielä niin lujasti, ettei se siitä irtautunutkaan, -- miehen mukana asekin kuopattiin.

Laurilla aaltoili rinta saman verran kuin kertoja-ukolla itsellään, ja vaivoin sai hän kootuksi henkeä kysästäkseen:

-- Entä äitini... niinhän olette kertoneet, että hän joutui samaan hautaan?

-- Niin joutui, huoahti Erä-ukko, lähtiessään taas verkalleen taivalta jatkamaan. --- Iltayöstä hänen valituksensa muuttuivat hourailuksi, ja aamulla hän oli vainaja. Liekö vainolainen häntä niin pahasti potkaissut, vai sattuiko tuo kamala näky venheestä ja puolison kuolema häneen niin syvälle, ettei hän sitä iskua kestänyt, sitä ei kukaan osannut sanoa. Eipä sitä ollut helppo kestää muidenkaan, -- ei! Kaikki kolme sukulaistani, kaksi poikaani ja miniäni, sain peittää yhteiseen hautaan, yksin oli minun erämailta syksyllä palattava Karmalaan, minun, joka ijältäni jo silloin parhaiten olisin hautaan joutanut, -- ei se ollut helppoa! Mutta kaikkein kaameimmin kaivoi mieltäni sittenkin muisto siitä, kuinka Viljo seinänvierustalla horjuen hääteli tuuraa luotaan, lahdelta apua katsoen, ja vainon mies vain sisukkaana survoi haavotettua rintaa... ja kuinka minun sitä täytyi katsoa, enkä voinut ehtiä apuun...

Rauhallisemmin, riehahtelematta käveli nyt Ukko salotietä eteenpäin. Hän oli melkein kuin väsynyt siitä voimainponnistuksesta, minkä tuon kamalan muiston kertominen oli häneltä vaatinut, hän oli ikäänkuin suorittanut surullisen velvollisuuden ja sen tehtyään talttunut.

Mutta hänen äskeinen kiihkonsa oli nyt vuorostaan tarttunut hänen pojanpoikaansa, jolle hän nuo mustat muistonsa oli puhunut. Nyt hehkuivat Laurin silmät, kuohuen sykkivät hänen suonensa ja koston muikeat myrskyt velloivat syvältä hänen nuorta mieltään.

-- Ukko, sanokaa -- niin puhui hän kotvasen kuluttua kuiskaamalla, -- sanokaa, tapasitteko vainolaiset vielä, kun heitä metsässä takaa-ajoitte?

Hiljaisella äänellä Ukkokin vastasi:

-- Tavattiinhan me osa heistä. Muutamat savolaisistakin olivat ottelussa haavottuneet, ja haavat hidastivat heidän pakoaan. Pari heistä yritti silloin vastarintaan asettua, mutta...

-- Mutta?

-- Kosto tapasi heidät jo siinä. Jättipä vanha savolainen siihen poikansa kuolleena mättäälle ja itse pakeni, -- niin en olisi minä koskaan tehnyt.

Taas käveltiin hetkinen ääneti. Nuorukaisen vellottua mieltä vaivasi tällä hetkellä ennen kaikkea eräs aavistus, epäilys, jonka perille hän vielä tahtoi päästä. Hän kysyi:

-- Ukko, oliko se isä, joka näinikään poikansa hylkäsi, oliko se Savilahden Tarvainen?

Terävänä kalskahti Erä-ukon lyhyt vastaus:

-- Oli.

-- Sama, joka isäni kuoliaaksi survasi?

-- Sama.

-- Ja se poika, joka metsään kaatui, sekö oli Tarvaisen Hilppa?

-- Niin lie ollut hänen nimensä. Vimmoissani viskasin hänen ruumiinsa muurahaiskekoon, mutta saaliikseni hänen rinnastaan päästin sen solen, jonka sinulle olen antanut. On kai se sinulla tallessa?

Vähän viivytti nuorukainen vastaustaan:

-- Tallessa on.

-- Sen annoin sinulle kostosi merkiksi, -- nyt sen ymmärrät jo sinäkin, että kostoa on se kipu, joka nämä vuodet on mieltäni jäytänyt. Nyt sen ituja on jo sinunkin rinnassasi. Mutta muista, se viha ei ole yksin sinun, sitä ei ole sinulle ainoastaan isäsi jättänyt, se on suvun, jossa se on perintönä kulkenut polvesta polveen ja joka sen nyt meille on uskonut. Minultakin se viha kerran sinulle periytyy, ja sinun tulee siitä suvulle vastata. -- Olet nuori vielä, et ehkä täysin ymmärrä, kuinka raskasta se perintö on, jota johtavan suvun täytyy heimonsa puolesta kantaa; siinä kysytään sekä miestä että mieltä. Mutta kerran olet sen kyllä täysin ymmärtävä.

Mutta nuori hämäläinen tunsi tällä kertaa heimonsa yhteisen vihan niin valtaavana ja niin syvällä sydämessään, kuin jos hän, niinkuin Ukko, olisi sitä siellä vuosikausia kantanut ja hautonut ja paaduttanut. Hänestä tuntui, kuin olisi hän tällä iltapäivätaipaleella elänyt vuosia vanhemmaksi, kuin olisi hän nyt yhtäkkiä päässyt käsittämään elämänsä suuren tehtävän.

Mutta Laurin niissä mietteissä kylpiessä puhui Ukko vielä, ikäänkuin noita koston mietteitä yhä säestäen:

-- Sen jälkeen en ole savolaisia tavannut. Heidän autiot saunansa me silloin poltimme, mutta senjälkeen ei ole Hämeestä niille järville asti kulettu. Mutta kerran vielä vainolaisiin yhdytään, joko nyt tai vasta. Ja silloin, Lauri, silloin se isketään syvälle koston keihäs, ja silloin ne samalla lopullisesti suvulle peruutetaan nämä sen takamaat, joita emme saa uhrata, vaadittakoonpa siihen vielä vaikka paljokin verta ja miesten surmaa.

Näin opetti vaarivanhus pojanpojalleen, heidän samotessa sisämaan aavoja erämaita, lietsoen sitä vihan kipunaa, jonka hän nuoressa mielessä jo syttyneen tiesi.

* * * * *

Seuraavana päivänä saapui erämatkue Veneheittoon, josta pitkät vesistöt johtivat monen vuolaan virran kautta ja avaran selän poikki kauas Maanselän rinteille saakka. Siellä oli hämäläisten vanha valkama, sinne olivat heidän venheensä maihin vedetyt ja huolellisesti pensaihin peitetyt; mutta heidän yhteinen eränuottansa oli vielä syvemmäs korpeen, kallioiden rotkoihin, kätketty. Kiireellä nyt venheet tervattiin ja korjattiin ja työnnettiin vesille, ja niihin nyt pyydykset ja eväät kannettiin; mutta keuloista pistihe esiin kuin aidaskasa keihäitä, tuuria ja tarpoimia.

Eteenpäin, kaukaisemmille kiistavesille! Jo sauvottiin virrat ylös Nilakan päähän, ja erään lahden suulla seisautti Ukko selällä venheensä ja viittasi melalla lahdenpohjaan, josta petäjäin siimeksessä helotti sievonen nurmikkoranta:

-- Tuossa näette sen nuottatalaan jalustan, jonka juurella ennen aina perhepata porisi. Noiden petäjäin alla on hautakumpu, siinä olivat saunat vieressä.

Hartaana, sanan puhumattomana, katseli hämäläinen erämatkue tuota rinnettä, jossa sen omaiset muutamia vuosia sitten olivat kärsineet ja kaatuneet. Sinne olivat silloin saunat pystöön jääneet, sen jälkeen olivat savolaiset nekin polttamassa käyneet.

Mutta Ukko viittasi jo airomiehiä jatkamaan sountiaan ja virkkoi:

-- Käymme uudelta saunarannaltamme näitä kumpuja erikseen katsomassa, nyt vain painetaan kiireellä eteenpäin.

Ohi siis soudettiin siitäkin lahdesta. Tuolle vanhalle pyyntirannalle ei näet Erä-ukko enää tahtonut kalamajaa rakentaa, hän tunsi vähän etempää vielä syvemmän lahden, kulkijain silmiltä vielä kätketymmän, ja sen pohjassa kapean niemen, jota oli helppo maan puoleltakin vartioida. Sen hän oli tienpääkseen valinnut ja sen lehtevään rantaan hän nyt venheet laski.

Törmällä oli tasainen tanner, jossa kasvoi tuuhea pihlaja. Sen viereen Ukko venheestä astui ja virkkoi:

-- Tässä on pyhä puu, sen alle meidän on hyvä tavaramme nostaa.

Rivi rivin viereen kertyi saunarannan kalamiehille kapahaukeja, jotka kuivivat korkealle pystytetyissä riu'uissa päivänpaisteisella törmällä. Kiihtelyksen toisensa päälle kasasivat liikkuvat metsämiehet nahkoja -- kärpän, näädän, majavan, ilveksen ja oravan -- piiloaittaansa korven laitaan. Vihamiestä ei kuulunut kiistelemään hämäläisiltä heidän pyyntimaitaan eikä hätyyttämään heitä heidän uusilla saunoillaan.

Siksi olikin mieli reipas ja rohkea pyytäjillä. Aluksi oli kyllä hämäläismatkue varoskellen erissä kulkenut, joukossa oli järvelläkin soudettu ja vartijoita oli pidetty öisin mäellä. Mutta nyt sydänkesän mentyä käytiin jo yksin ja kaksin kaukaisillakin katiskoilla ja noustiin maihin oudoissakin salmissa, -- eikä ollut vainolaista kuulunut eikä enää sinä suvena paljo odotettavissakaan.

Niinpä soutelivat Karmalan Lauri ja Jämsän Tuira kepeällä haapiollaan usein kahden kauas pohjoiseen päin, suuren Saunaselän yli erääseen saarirypäleeseen asti, jonka salmiin he olivat katiskoitaan rakentaneet ja jonka lahdissa oli vesilintuja viljalti. Ja eräänä aamuna he, katiskat koettuaan, soutivat vielä senkin laajan veden poikki, joka niiden saarten takaa aukeni, ja laskivat maihin vasta järven pohjoiselle rannalle, missä eivät olleet ennen käyneet. Näitä pyyntimaita he nousivat tutkimaan. --

Se oli karua maata, ylen synkkä oli kivikkosalo kävellä, ei se pyyntimiehenkään mieltä innostanut. Vähän näkyi riistaakin liikkuvan noissa harmaissa havulinnoissa ja maahiisien korkeissa kivikoissa. Muuatta kivikkorinnettä kiertäessään näkivät metsämiehet toki porolauman, joka suon rannassa naavoja järsi, ja se heidän intonsa hetkeksi herätti. Niitä oli siinä monia kymmeniä sarvipäitä, näyttipä etäältä katsoen siltä, kuin olisi suon laita heilahdellut, kun siinä porot päitään huojuttivat. Toverukset hiipivät lähemmäs vastatuuleen, aikoen lähettää nuolen edes jonkun härän kylkiluiden väliin. Mutta arkoja olivat otukset: risahti pienoinen oksa, pystöön heristivät peurat päänsä, ja jo rupesi elämään erämaan rinne. Koko lauma loikkasi kuin harmaja pilvi nevan yli näreikköön; hetkinen vain kuului sieltä vesisuon loisketta ja kavion kilkettä ja taas oli äänetön hiisimäen laita, niinkuin ei siinä mitään elämää olisi ollutkaan.

Nuoret miehet katsoivat vähän noloina toisiaan, ikäänkuin kysyen, lähdetäänkö otuksia toiselta kulmalta kiertämään. Mutta ei se heitä innostanut.

-- Huonoa se on kesäpeuran nahka, liha ei kelpaa mihinkään, virkkoi Lauri.

-- Niin, paremmat ovat pyyntimaat omalla saunarannallamme, vastasi Vilppukin. -- Mutta eikö lie lappalaiskota täällä lähellä, sillä lappalaisen lauma se varmaankin oli tuo, -- mitähän jos käytäisiin korvenpoikaa katsomassa?

-- Voi olla kaukana lappalainen, jos onkin, eipähän mistään näy savua.

-- Ei näy, palataan venheelle.