Part 10

Mutta vanhaan piispaan nuo pistosanat, joilla hän kuuli savolaisten tervehtivän hämäläisiä naapureitaan, koskivat vielä syvemmin kuin asianomaisiin itseensä. Hän tunsi hyvin ne ulkonaiset syyt, jotka tuon heimovihan niin katkeraksi olivat tehneet. Vielä satakunnan vuotta sitten oli tämä Savon kansa ollut Suuren Nowgorodin venäläisten pajarien veroväkeä, vasta Pähkinäsaaren rauha oli Savon maakunnan liittänyt Rooman kirkon ja Turun piispan vaikutuksen alaiseksi, ja siellä olivat siten uudet sekä yhteiskunta-olot että kirkolliset käsitteet kansan mieleen vielä höllemmin juurtuneet kuin Hämeen maassa. Ennen oli Ruotsin ja Nowgorodin välisen rajan käsitetty kulkeneen juuri niitä samoja saloja myöten, joiden yli piispa nyt oli ratsastanut ja jotka erottivat noiden toisilleen vihamielisten heimojen, karjalaisten ja hämäläisten, asuinalat. Mutta sen jälkeen kun Savon kihlakunta oli lopullisesti Ruotsille luovutettu, oli osa tuota karjalaista kansaa, lohkastuna irti heimostaan, joutunut saman herruuden alle, joka jo paljoa ennen oli valloittanut Hämeen maan. Tästä alkaen ja sen pakosta olivat savolaiset myöskin ruvenneet asutustaan lännemmäs siirtämään. Kun he rajankäynnin jälkeen olivat menettäneet vanhat Pielisen puolessa olevat takamaansa ja kalajärvensä itäiselle, s.o. Nowgorodin, puolelle rajaa, oli heidän täytynyt ruveta hakemaan uusia pyyntimaita pohjoisesta ja lounaasta. Mutta siellä he olivat pian osuneet hämäläisten vanhoille takamaille ja joutuneet tappeluihin niiden omistamisesta. Tuo kehityskulku se juuri, sen sijaan että se olisi vetänyt Saimaan savolaiset kiinteämmin läntisen vaikutuksen alaiseksi, oli puhaltanut uuteen liekkiin vanhat heimovihat ja lietsonut mieliin sen katkeruuden, jonka piispa nyt näki niin korkeana kuohahtavan kummallakin puolella rajasaloa.

Ja sitä vanha piispa suri. Kirkolla piti siinä kesytystyössä, jota nämä olot kaipasivat, olla suuri ja ratkaseva tehtävä. Mutta murheekseen piispa havaitsi, että hänen papistonsa vaikutus oli täällä kovin vähäinen. Hän piti sen vuoksi jo heti ensimäisenä aamuna Suur-Savoon tultuaan siitä ankarat nuhteet Savilahden ja Juvan kappelin papeille, jotka häntä vastaanottamaan olivat kokoontuneet Savilahden pappilaan. Näitä asioita aikoi hän saarnoissaan selitellä sille savolaiselle kansalle, jota oli sangen lukuisesti piispankäräjille kokoontunut, kehottaakseen sitä naapurisovintoon, rauhaan ja veljesrakkauteen.

Näitä tehtäviään piispa juuri mietti kesäisenä sunnuntai-aamuna, istuessaan seurueensa keskellä ennen jumalanpalveluksen alkamista Savilahden pappilan avarassa tuvassa. Hän rupesi jo pukeutumaan piispalliseen asuunsa ja lähetti sanan lukkarille, että kelloja saisi jo ruveta "yhteen" soittamaan, kansaa kirkkoon kutsumaan. Silloin ryntäsi hänen kotikappalaisensa hengästyneenä pappilan tupaan ja kertoi hätääntyneenä, että naapuritalon, Tarvaisen, pihalle kokoontunut kirkkorahvas oli mitä suurimmassa mielenkiihkossa, ja että siellä ilmi kahakka jo oli puhjennut sen ja piispan hämäläisten saattomiesten välille.

-- Muuan mies on jo veriin lyöty, ja kirveitä ja seipäitä heilahtelee siellä miesten käsissä -- kuulkaa noita huutoja!

Säikähtynyt pappi repäsi oven auki, ja aivan oikein, sieltä naapuritalon pihalta kuului kumeaa melua ja kiihtyneiden miesten nähtiin aidasta itselleen aseita taittavan.

-- Mitä on sitten tapahtunut? kysyi piispa, kiinnittäen kiireesti piispanviittansa hartioilleen ja koukeropäisen sauvansa kouraansa tempasten.

-- En sitä ymmärrä, vastasi pappi. -- Pientä kahnausta oli aluksi, ja yhtäkkiä se leimahti...

-- Tulkaa, käykäämme tuon kiihottuneen kansan luo!

Ja piispa lähti kiirein askelin, mutta juhlallisella vakavuudella astumaan kirkkomäellä olevasta pappilasta rinnettä alas kylätien takaiseen taloon, jonka umpeenrakennetulta pihalta äänet kuuluivat ja josta naisia ja lapsia ulisten pakoon juoksi. Papit ja munkit seurasivat hänen perässään, aivan pelokkaina toisiltaan kysellen, mitä oli tapahtunut, mitä oli vielä tapahtuva. --

Mitä oli sitten todella tapahtunut tuona varhaisena keväisenä juhla-aamuna majatalossa, jossa hämäläiset saattomiehet olivat yönsä viettäneet?

Ei oikeastaan mitään sanottavaa, mutta kumminkin kyllin osottamaan vanhalle piispalle, kuinka vaikea sen veljessovun aikaansaaminen oli, jota hän oli aikonut koettaa mieliin juurruttaa, kuinka herkässä kiihkon henki oli liekkiin leimahtamaan, yksinpä hänen itsensä saapuvilla ollessakin.

Kun hämäläiset saattomiehet, yön tuvan lattialla nukuttuaan, aamulla olivat nousseet hevosiaan juottamaan, oli jo piha ollut kirkkoväkeä mustanaan, ja terävin, tylyin silmäyksin oli heitä aidan takaa ja kujan suusta tähystelty. Mutta Hämeen miehet eivät olleet siitä välittäneet. He tunsivat liian hyvin seisovansa vieraalla pohjalla, ja savolaisten kanssa pakinoihin antautumatta olivat he aitan kupeelle päivänpaisteeseen istahtaneet, lujasti yhdessä ryhmässä pysyen.

Siihen olivat taas savolaiset heidän ympärilleen kertyneet, ja hetkinen oli siinä kylmiä katseita vaihdettu, sanoja ei monta.

Mutta jo astui eräs savolaisten nuoria miehiä, -- lyhyenläntä jurrikka, pää kuin vaanivalla pyyntimiehellä hartioiden välissä -- ihan siihen aitan kynnykselle, missä Karmalan Lauri istui Suopellon isännän vieressä, tähysti Lauria tarkoin, ikäänkuin jotakin erityisesti tutkiakseen, ja jäi siihen verestävillä silmillään Laurin rintapuolta tutkimaan.

Hän tarkasti sitä vaskisolkea, jolla Laurin hurstimekon rinnus oli kaulantiestä kiinnitetty ja joka muodosti paksusuomuksisen käärmeen kuvan. Vihdoin jo kysäsikin:

-- Mistä sinulla tuo solki on?

Tuo nenäkäs lähenteleminen kävi jo Laurin sapelle, ja hän vastasi vähän tiukasti: -- -- Sitäkö himoitseisit -- omanipahan se on!

Solkia oli joka miehen mekossa, mutta Laurin solkeen näkyivät nyt muutkin savolaiset ylen terävästi huomionsa iskeneen; heitä kertyi pian suuri joukko siihen Laurin rinnusta tarkastamaan. Ja se uteliain, jonka hämäläiset pian tunsivat Tarvaisen pojaksi, jatkoi ikäänkuin itse ärtyen ja ärsyttäen:

-- Omahan se on ryöstettykin tavara, -- tuttu on tuo vaski tässä talossa!

Ja toiset säestivät:

-- Vai sillä solella tulit Savoon rehentelemään!

Nyt vasta välähti eräs muisto Laurin mieleen. Hän oli solen saanut lahjana ukoltaan, joka sen muutamia vuosia sitten oli kalajärviltä palatessaan tuomiseksi tuonut. Sinä kesänä siellä juuri olivat olleet savolaisten kanssa viimeiset suuret tappelut, mutta Ukko ei ollut hänelle tarkemmin kertonut, mistä hän solen oli saanut, oli vain käskenyt Laurin sitä tarkoin tallentaa. Mahtoipa olla solki sodasta saatu, mahtoivat nyt savolaiset sen tuntea jonkun kaatuneen heimolaisensa omaksi, koska ryöstökalusta puhuivat. Mutta samalla kun se juttu Laurille selvisi, ymmärsi hän myöskin noiden verestäväin silmäin kiukun. Mutta toiset Hämeen miehet eivät koko juttua käsittäneet muuksi kuin riidan haastoksi, ja suutahtaen vastasi jo Suopellon rauhaisa Sipikin kipakasti Tarvaisen pojalle:

-- Eriä loitommalle, se solki pysyy siinä missä on.

Mutta kuumaveristä Savon miestä se vastaus yhä ärsytti, hän hierausi uhmaillen yhä lähemmäs Lauria ja kiljahti:

--- Mutta entäpä jos ei pysykään, jos talo periikin tavaransa.

Ja hän rupesi Laurin mekonrinnustaa tapailemaan. Mutta kiukustuneena karahti silloin nuori hämäläinen pystöön, viskasi ärhentäjän luotaan, niin että tämä heilahti loitommalle, ja huusi:

-- Varo hyppysiäsi, kuritta ei kukaan Karmalan miesten rinnuksia kopeloi!

Se oli kahakan alku. Pystöön olivat ponnahtaneet sekä Hämeen miehet että savolaiset ja uhkaavina he siinä vastakkain seisoivat. Samalla käveli talosta siihen eräs vanhempi savolainen, laiha ja luiseva, päässään valkoinen kuikannahkalakki ja silmissä sama verestävä kiilto kuin äskeisellä ärhentäjällä. Nuoremmat Savon miehet vähän syrjäytyivät, laskeakseen hänet aitan luo -- siitä ja miehen ryhdistä saattoi heti nähdä, että siinä on savolaisten johtomies, Tarvaisen isäntä, jonka vanhimmat hämäläiset kylläkin kalajärviltä tunsivat. Tämä nyt keskusteluun puuttui ja virkahti:

-- Vai Karmalan miehet täällä huutelevat Tarvaisen pihalla, vai tänne lähetti Erä-ukko piimäsuunsa meille pajattamaan Hilppa-vainajan vaskissa, sama ukko, joka Hilpan salolle tappoi.

Tämä viittaus hämäläisten vihattuun eräjohtajaan tupsautti uuteen tuleen savolaisten jo kuumenneet veret, ja uhittelevana läheten virkahti savolaisista yksi:

-- Niitä penikoita on vähän nokitettava!

Hämäläiset olivat käyneet vakaviksi, he näkivät toden olevan kysymyksessä. Kehään he asettuivat Laurin ympärille, jonka kimppuun savolaiset erityisesti pyrkivät. Eikä Heino-poika enää voinut hillitä kiukkuaan, hän huudahti:

-- Tulkaa, ne penikat osaavat purra niinkuin Ukkokin, jonka hampaat tunnutte tuntevan!

-- Pureppas, maitohammas, karjasi siihen tuo lähinnä seisova riidan alottaja ja iski samassa nyrkillään Heinoa vasten suuta, niin että veri turskahti ikenistä ja poika tantereeseen kepertyi.

-- Pure nyt, hampaaton nulikka! ilkkui iskijä. -- Ja tulkaapa vielä kerran kalajärville, niin saman kyydin saatte kaikki!

Toiset savolaiset kävivät kiihottuneina vieraisiinsa käsiksi. Mutta jo olivat nämäkin aseen käteensä löytäneet, ja Suopellon Sipi astui esiin halkoa heilutellen ja virkkoi:

-- Näinkö Savossa on tapana kohdella vieraita, jotka aseitta kylään tulevat. Hyvä, nyt tulkaa, mutta kaatua tässä pitää useampia Savon miehiä siihen, mihin meistä yksi!

Savolaiset taittoivat aidasta aseita ja toiset hakivat pirtistä kirveitään -- kaikki huusivat ja melusivat.

Tällä kohdalla se oli piispan kotikappalainen ohi kulkiessaan kahakan nähnyt ja kiirehtinyt siitä pappilaan sanaa viemään. Mutta sillävälin kiihtyi jo tora ilmi tappeluksi, seipäät sinkoilivat molemmin puolin, verta vuotavana juoksi viereiseen Kylliäisen taloon eräs savolainen, joka halosta oli iskun niskaansa saanut, yleinen meteli ja juoksu vallitsi taloissa ja kylätiellä.

Silloin astui kookas piispa pirtin kupeitse pihalle, astui täydessä messuasussaan pappiensa seuraamana aittaa kohden, ja hänen voimakas äänensä jyrähti yli metelin:

-- Asettukaa miehet! Pyhän Jumalanäidin nimessä, rauha!

Kuin jähmettyneinä jäivät tappelijat pitkin pihaa sen äänen pakosta paikoilleen seisomaan, ken halko ojossa, ken seivästä taittamaan, jäivät kuin lamautuneina katsomaan tuota tappelun keskelle astunutta loistavaa ilmiötä. Ja heidän kuohahtaneet verensä jäähtyivät samassa, kun piispavanhus silmät säkenöivinä jatkoi:

-- Aseet alas, seipäät pois! Lakit päästänne, miehet, polvillenne pyhän ristin eteen!

Hän kohotti rinnallaan riippuvan kultaristin. Ja nuo juurikään niin tulistuneet, niin rutirohkeat miehet tottelivat kuin lapset vastaansanomatta hänen käskyjään ja kuuntelivat päät kumarassa, kun piispa surua ja suuttumusta värähtelevällä äänellä heitä nuhdellen puhui:

-- Oletteko kristittyjä te, jotka Herran päivänä pyhän temppelin juurella käytte tappelemaan ja toistenne verta vuodattamaan! Veljinä teidän pitäisi täällä kristillisessä seurakunnassa elää, sovinnossa toisianne auttaa ja Jumalan valtakuntaa edistää. Mutta te elätte kuin pimeät pakanat, joilta kirkko armonsa kieltää, te olette kirouksen ja kuoleman ansainneet. Nöyrtykää ja rukoilkaa, onnettomat, että Pyhä Neitsyt pehmittäisi sydämenne suuren paatumuksen, niin että vielä olisitte kelvolliset hänen huoneeseensa astumaan ja armoa pyytämään!

Välittömästi ja syvästi vaikutti piispan juhlallinen ryhti ja ankara ääni vielä enemmän kuin hänen sanansa äsken kiihtyneisiin mieliin; he tunsivat yhtäkkiä olevansa ikäänkuin hänen henkisen valtansa alla, ja heidän oli siihen alistuttava. Hiljaa ja ääneti käveli jo tuokion kuluttua tuo juurikään niin meluava joukko, miehet, naiset ja lapset, ylös mäelle kirkkoon päin, piispaa nöyrästi seuraten. Hämäläisetkin astuivat sinne toisten jälestä kiinteässä ryhmässä, sillä siellä hekin tunsivat parhaassa turvassa olevansa. Ja pian kajahtivat kirkosta hartaan messuvirren sävelet yli hiljaiseksi käyneen kylän aina metsään ja järvelle saakka.

Sen loputtua alkoi kuulua piispan voimakas ääni, kun hän siellä hirsiseinäin sisäpuolella kehotteli eksynyttä kansaa rauhaan ja veljesrakkauteen. Ja kohta siellä kirkon lattialla makasi äskeinen riitarahvas polvillaan nuhtelevan ristirinnan edessä, hartaana ja nöyrtyneenä. Mutta aseensa se oli heittänyt kirkon edustaiseen asehuoneeseen, niinkuin kirkollinen järjestys sääsi ja tapa vakainen vaati.

* * * * *

Kirkosta palatessaan tunsi piispa, että tuo kansa, joka nyt kirkkomäeltä hajaantui kyläteilleen ja venheilleen, oli tällä hetkellä hänelle ja hänen rauhanopilleen altis ja sula. Mutta murheellisena hän kuitenkin iltapäivällä istuskeli pappilan kuistilla ja katseli kauas Saimaan selälle, jota myöten nyt savolaisten kirkkovenheitä palaili piispankäräjiltä. Hänen mielensä oli matala, toivoton tunne sitä kalvoi. Niin, ehkä tällä hetkellä on mieli sovinnollinen ja nöyrä noilla, jotka nyt kirkolta soutavat verekset manaukset muistissaan, -- sitä mietti piispavanhus. Mutta ehkä jo huomenna, kun manaaja samoja Saimaan vesiä kulkee Viipuriin päin ja nautitut nuhteet kalpenevat mielestä, ehkä jo silloin pieni sanakiista nostaa uuteen kuohuun hillittömät veret ja sytyttää tappelun tuiman ja tulisen, niinkuin aamulla Tarvaisen pihassa. Ajatukset palaavat vanhoille pakanallisille raiteilleen, kun ne vanhat käsitteet edelleen sydämissä asuvat...

Mitä auttaa yksi kirkonmessu, jos se hetkeksi saisikin sydämiä sulamaan, -- niin kyseli piispa itseltään. Täytyy tehdä tarkempaa työtä, täytyy kyntää syvemmälle. Harvalukuinen papisto siihen ei täällä erämaan laidassa riitä eikä kykene, ennen kaikkea ei kykene! Mutta se ei saa sittenkään olla toivotonta!

Ja Maunu-piispa kutsutti silloin puheilleen yhden niitä saarnaajaveljesten munkkeja, jotka hän Turun dominikaaniluostarista oli mukaansa ottanut, isä Klemetin -- hänet hän tiesi sekä kansan elämään ja tapoihin perehtyneeksi että hurskaaksi, pitkämieliseksi, työssään sitkeäksi kirkon mieheksi. Tämän munkin hän tuskaisissa mietteissään oli valinnut sopivimmaksi siihen kyntötyöhön, jonka hän nyt niin välttämättömäksi havaitsi.

Pitkä, harraskatseinen, avokasvoinen munkki astui kunnioittavasti kumartaen piispan eteen, joka hänelle juhlallisesti virkkoi:

-- Tahdotko olla todellinen domini canis, veli Klemetti, tahdotko antautua tehtävään, jossa työsi ehkä näkymättömänä kuluu, tuottamatta sinulle ulkonaista kunniaa, kenties tuottamatta sinulle työtulostenkaan tyydytystä?

-- Mitä käskette, piispa?

-- Jää tänne Savon kansan keskuuteen, kulje sen kylissä salolta salolle, opeta kansaa sen omissa tuvissa, sen arkielämän ja raadannan ohessa, opeta sitä sanoillasi ja elämälläsi ymmärtämään ristin opin käsitteitä ja tarkotuksia, vihaamaan pahaa ja rakastamaan hyvää ja karttamaan sotaa ja verenvuodatusta. Se on vuosien tehtävä -- tahdotko jäädä kiertäväksi munkiksi Savoon?

-- Olen koettava, mitä voin, teidän pyhyytenne. Lähden jo tänään, vielä on kirkkovenheitä rannassa.

Piispa tiesi, että isä Klemetti oli antautuva ehyeltään siihen tehtävään, jonka hän kerran omakseen otti. Mutta hänen katseensa ei sittenkään vielä kirkastunut. Työtä on niin paljon, liian paljon, ja yhden miehen voima on vähäinen...!

Kauan hän istui näissä mietteissään kesäisellä kuistilla. Iltaan jo aurinko laski. Silloin kuuli hän sivulta kavioiden kopsetta, ja hetken kuluttua ajoi ratsujoukko pappilan ohi läntistä metsää kohden. Ne olivat hänen hämäläiset saattomiehensä, jotka nyt lähtivät paluumatkalle salon halki kaukaisia kotejaan kohden.

Piispa viittasi ratsastajat pysähtymään ja kysyi:

-- Lähdettekö nyt yötä vasten taipaleelle?

-- Nyt lähdemme, vastasi Suopelto. -- Hevoset ovat jo levänneet.

-- Miksette viivy aamuun asti, miksi yöksi ajatte erämaahan?

Karkea talonpoika pyöritti hetkisen kielellään vastausta siihen kysymykseen ja virkkoi sitten:

-- Niin, katsokaas, piispa, meistä on turvallisempi maata yömme salolla kuin täällä. Meitä ei ole täällä kovin hellästi hyvästelty, jospa ei tervehdittykään.

Ja piispan täytyi myöntää, että hämäläisillä oli arkailuunsa aihetta, aihetta olla luottamatta siihen mielenmuutokseenkaan, jonka savolaisissa oli päivän nuhdesaarna vaikuttanut. Syvällä, syvällä ovat vihan juuret, syvältä ne olisivat kitkettävät! Huoahtaen hän vastasi:

-- Ehkäpä olette oikeassa, leppymättömiksi jäävät siis välinne! -- Mutta huomatessaan Heinon siellä ajettunein leuoin ratsastavan sälkönsä selässä, virkahti piispa vähän säälien nuorukaiselle, joka hänen saattajanaan oli runnelluksi tullut:

-- Vai sinua ne löivät, poika, vaikka et kostaa aikonutkaan. No, etpä olekaan oikein tappelijan näköinen, jos et korven raatajakaan. Mikä olikaan nimesi?

-- Heino.

-- Heino -- ei sellaista nimeä ole pyhässä kalenterissa. Henrikki sinä olet, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta. Sepä kelpaisi vaikka papin nimeksi, eikö niin?

Kummissaan katseli nuorukainen piispaa, joka noin näytti ikäänkuin arvaavan hänen mielensä salaisimmat, utuiset toiveet. Mutta piispa luki hänen säteilevistä silmistään arvanneensa oikein ja jatkoi:

-- Jos Turkuun joskus tulet, poika, niin saat kysyä Maunu-piispaa, kyllä sinut silloin muistan, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta.

Sitä puhetta eivät hämäläiset ratsumiehet ymmärtäneet, ja piispakin hymähti mieleensä juolahtaneelle mietelmälle. Ja vakavana hän taas heille jäähyväisiksi lausui:

-- Menkää rauhassa, Hämeen miehet, Pyhä Neitsyt turvananne!

Saattomiehet ajoivat edelleen läntistä saloa kohden. Hetken kuluttua kuuli piispa tantereen töminästä, että he kylän laitaan ehdittyään ratsastivat täyttä neliä. Ja hän ymmärsi heidän pyrkivän niin pian kuin mahdollista tarpeellisen matkan päähän tästä asutuspaikasta, jonka äärillä he eivät tunteneet turvallisesti kulkevansa. Niin, syvällä, syvällä asuu heimoviha! --

(Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)

ERÄMAAN TAISTELU.

Korkeiden kuusten latvat huojahtivat väliin hiljaa hentoisen tuulen hengessä, mutta asettuivat taas liikkumattomiksi, ikäänkuin kuunnellakseen sitä askelten raskasta töminää, joka niiden juurelta soi. Joskus tuntui se tuulenhenkäys aavimmilla ahoilla maanpintaan asti, vilvottaen hetkisen niiden kulkijain kuumaa ihoa, jotka siellä kuusten lomitse nopeasti astuivat, mutta laaksoissa ei latvakaan heilahtanut eikä lepattanut haavankaan lehti.

Matkue kierteli kuin jättiläiskäärme kivikkojen ja murrosten välitse näihin esteihin hetkeksikään pysähtymättä. Jonon päässä kulkevan johtajan tarkka silmä haki näet jo kaukaa oppaikseen tunnetut merkkipetäjät tai kallionsärmät, milloin ei kuusenkyljissä näkynyt vanhoja rasteja taikka tuntunut portaitten pohjaa suossa, ja hän viuhtoi vinhaa vauhtia taas niiden merkkipuiden ohitse. Eikä siinä auttanut jonon viimeistenkään jälemmäs jättäytyä, vaikka olisi väsynyt jalka tai raskaalta tuntunut taakka hartioilla. Eteenpäin piti vain painaa, kunnes ehdittiin sammaleiselle Jumalanmäelle, jolla vanhalla lepopaikalla oli lepytetty erämaan haltija.

Etumaiset saapuivat jo tälle ylängölle, jonon johtaja hellitti konttinsa viilekkeet ja pudotti raskaan taakkansa sammaleiselle kalliolle; toiset, sitä myöten kuin perille joutuivat, tekivät samoin. He olivat enimmäkseen nuoria miehiä, joku vanhempi jässäkkä joukossa. Avopäin he astuivat, hurstisen mekon rinnus auki, mutta konttiinsa sidottuina oli useimmilla miehillä silti turkitkin, sillä he tiesivät, että helle on poissa, kun he syksyllä palaavat. Miesten perästä tulivat sieltä naiset, toiset reippaasti jutellen, toiset jo huohottaen konttiensa alla.

Se oli hämäläisten erämatkue, joka nyt oli kulussa kalajärville suuremmalla joukolla kuin moniin vuosiin. Se läheni nyt vanhojen takamaittensa ensimäisiä eräjärviä. Kiire oli perille päästä, retki oli piispanmatkan vuoksi hiukan myöhästynyt, paras kala-aika oli käsissä.

Tulen iski joukon johtaja kuiviin risuihin -- siksi riippui miehen vyöllä aina visapääpuukon vieressä nahkainen tuhnio -- ja naiset kävivät viipymättä päivällistä valmistamaan. Pitkä rupeama oli astuttu, nälkä kurni suolia, ja vasta ensi nälän lähdettyä pääsi tarina irti tuossa monipäisessä joukossa.

-- Tältä aholtahan ei ole enää kuin päivän taival Veneheittoon, niin virkahti naisten puolelta Leena-emäntä, joka ennenkin oli nämä taipaleet kulkenut.

-- Kun hyvin astutaan, ollaan huomenna näihin aikoihin hämäläisten vanhoilla venhevalkamilla, vastasi hänen miehensä, Suopellon Sipi. Suopellosta olivat näet molemmat vanhukset kalajärville lähteneet. Luonto heitä sinne veti, ja talon nuorempi väki taas ei sinne tahtonut. Näillä vanhuksilla oli kolme tytärtä, jotka kaikki olivat kotivävyn taloon ottaneet, ja siellä ne nyt kaikki myyrästivät ja riitelivät yhden pirtin ahtailla tiloilla, joten vanhuksista oli hauskempi ainakin kesät erissä viipyä.

-- Ja siellä päästään pian verkkoja kastelemaan ja rantakalaa syömään, iloitsi Leena-muori edelleen.

Mutta silloin miehet iskivät toisilleen silmää ja hymähtivät salavihkaa palaa purressaan. He tiesivät näet asian paremmin, tiesivät, ettei tänä kesänä jäädäkkään näille lähimmille haukivesille, vaan painetaan monen selän yli kaukaisemmille takamaille, sinne Nilakan rannoille asti, missä ei taas muutamiin vuosiin olekaan kulettu. Ja Pilvenperän vanha, vanttera isäntä vastasi leveästi ilkkuen:

-- Vai aikoisi se Leena jo huomenna päästä nuottaa järveen lappamaan!

-- Niin, no mitä vitkasteltaisiin?

Taas miehet toisiinsa katsoivat.

-- Ei, akat, ei tänä kesänä Veneheitossa verkkoja kastella, sieltä on meillä vielä pitkä sounti edessä.

-- Ettäkö siis todella Kylmäjärville asti soudetaan, lienevätköhän siellä apajat sen antavampia? kysyi Leena levotonna.

Ukko rykäsi. Hän oli jo mielessään selvillä siitäkin, ettei tällä kertaa jäädä edes niille Kylmävesillekään, joista Leena puhui. Mutta tuo epäilys kaukaisemman retken tarpeellisuudesta oli ensiksi mielistä kitkettävä. Siksi hän rykäsi ja vastasi:

-- Ovat ne antavampiakin, mutta tässäpä ei olekaan nyt vain siitä kysymys. Tässä on nyt katsottava, kenen takamaita ovat rannat siellä pohjoisemmilla haukivesillä.

Jo kuului huokaus naisten joukosta ja sitten hiljaista supatusta. Ja vieläkin Leena-muori siellä äänessä pysyi:

-- Ei siellä onni ainakaan ennen ole ollut ehoisampi kuin näillä lähemmillä vesillä, ei kalaonni eikä -- muukaan onni.

Kaikki älysivät, mihin muori puheellaan tähtäsi, mutta Erä-ukolle tuo akkaväen kapinahenki jo pisti vihaksi. Kimpautuen hän vastasi:

-- Kyllä täällä kalaonnesta vastataan, ja juuri nyt on meidän huolta pidettävä siitä, että voimme vielä muustakin vastata. -- Hän viskasi jyrsimänsä metsonreiden koirille kauas näreikköön ja jatkoi:

-- Helpointahan kai olisi kotilahdesta nuottaa vetää, eikähän naiset riistasta välitä, kun se on jaettava, vasta silloin kun sitä ei enää aitassa ole. Mutta jos ei sinne etäisemmille kalajärville vieläkään kyetä, niin sitten sinne ei ole enää vastakaan asiata, jos mielikin tekisi. Silloin ne vanhat erämaat väleen jo ovat lopullisesti muitten hallussa, meidän ei ole silloin tarvis lähteä enää hakemaan haukia eikä majavia sieltä -- eikä pian lähempääkään!

Ukon puhetta kuunteli innostuksella koko miehinen joukko, joka sen ymmärsi ja hyväksyi. Alistuvaisina naisetkin nyt ääneti aterioivat. Ja tuokion kuluttua nousi ruokapaikalta vakavana Suopellon Sipi, joka väittelyn ajan oli ääneti istunut. Hänet tiesivät kaikki rauhalliseksi, kaikkea liikaa riehahtamista välttäväksi mieheksi, mutta hänkin nyt päättäväisenä selitti:

-- Niin, suvulle ovat näet etäisemmätkin takamaat säilytettävät, vaikkapa vielä meidän polvellemme riistaa lähempätäkin riittäisi. Takamaat ovat heimon omat, meidän on ajateltava myöskin lapsiamme ja suojeltava heidänkin oikeuttaan.

Ukkokin nousi nyt aterialta, tarttui tanakkaan keihässauvaansa, jonka varrelle oli kuvattuna suden pyynti ja karhun kaato, jymäytti sillä kivipohjaista tannerta ja virkkoi kuin vapautuneella ilolla:

-- Niin, Sipi, juuri siksi me soudetaankin nyt niin kauas, kunnes Maanselkä vastaan töksähtää!

Eikä Leenakaan enää napissut, mitä lie mielessään miettinytkin. Mutta eräs nuori tyttö virkahti vielä naisten joukosta: