Part 1

KUVIA JA KUVITELMIA SUOMEN HISTORIASTA II

Toim.

Juhani Aho

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1914.

SISÄLLYS:

Hämeen ja Karjalan valloittaminen:

Birger Jarlin ristiretki Hämäläisiä vastaan. Hakoisten linna. Eräpyhän niemekkeellä. Birger Jarlin sisar. Birger Jarlin linna. Suomalaisvaimo Saimaan niemellä. Torkel Knuutinpojan retki. Vain oikeusvallan tuojaa ylistän. Käkisalmen linna. Korsholman valleilla. Pirkkalaisvouti ja hänen tyttärensä. Pikakuva Piispa Maunu I:stä.

Piispa Hemmingin aikoja:

Hirmukuolema. Kaksi madonnaa. Ruttoa paossa. Sääksmäkeläisten pannaanjulistus. Kuvia Piispa Hemmingin Turusta. Pyhän Birgitan Suomessa tekemiä ihmeitä. Kirkonkirous.

Lappalaisten käännytys:

Orjan poika. Margareeta.

Piispa Maunu Tavastin aikoja:

Piispa Maunu Tavast tarkastusmatkalla. Erämaan taistelu. Maailmalle. Talonpoika ja huovit. Piispa rauhantuomarina. Rajankäynnissä. Itseään etsivä vanhus. Krister-herran verkalasti. Raaseporin Ristina. Tornion markkinat.

HÄMEEN JA KARJALAN VALLOITTAMINEN

BIRGER JARLIN RISTIRETKI HÄMÄLÄISIÄ VASTAAN.

Pyys Eerikki valtaherrat maan ja ritarit kuningaskunnassaan, talonpojat ja virkamiehetkin, kuten herrain on tapana vieläkin maan asujat aseihin kutsua, kun sotaretki on ovella, pyys heidät maahan pakanain, vävymiehensä päälliköks asettain, joka ristijoukkoa johdattaisi, joka parhaiten sen tehdä taisi. Hänen vävynsä suostui mielellään täten herransa kunniaa lisäämään, hän varusti miekat, tapparat, sota-aseet ankarat, pelottavat, ja kypärit, panssarit jaettihin ja uusia vielä taottihin, jok' ainoa varustihe mielellään näin kuninkaan tahtoa täyttämään; sotapurret vesille työnnettiin, rahasäkkiä monta aukaistiin ja kaikki osansa saivat he. Tuli heille lähtö niin kotoa pois, ties moniko heistä palaava ois. Jäi tyrskien, käsiä väännellen moni äiti ja vaimo valkoinen, mut itse he iloitsi, kunniaa kun saivat Jumalan suurentaa. Moni miekka isien aikuinen lens seinältä huotrahan urhojen. Heitä saatteli rantahan ystävät, sylinannolla hyvästi heittivät; se suudelma purppurahuulien ah, monen oli elossa viimeinen. Kävi merellä tuuli, jouduttain niin matkaa maahan pakanain. Nämä tiesivät heidän tulostansa ja pelvossa vuotti pakanakansa, kunnes kullassa välkkyen ilmestyi sen rantaan laivue kristittyjen -- jo silloin pakanat vavista mahtoi. Mut mitellä miekkoja kristityt tahtoi kera Hämeen jäykkäin pakanain. Nous maihin he lippuja liehuttain, sulat hulmusi, kiilsi tapparat ja panssarit päivässä paistoivat. Hävis Hämeen miehet voimain koiton ja kristityt saivat varman voiton. Ken tahtoi tulla kastetuksi, sai maansa ja mantunsa pelastetuksi ja suojan ja turvan hengellensä. Ken vielä uhmata uskalsi, sai kuololla maksaa ylpeytensä. Mut kristityt linnan rakensi ja miehistöllä sen varusti. Se nimeä Hämeenlinnan kantaa, pakanoille vielä se huolta antaa. Sai asujamiston kristityn maa, sitä linna vankka puolustaa. Niin maa tuli vihdoin kristityksi, venäläisiltä sitten menetetyksi.

(Vanha ruots. riimikronikka. Suom. Lauri Pohjanpää.)

HAKOISTEN LINNA.

Orjat vieritti kiviä, niskat notkui ja hiki juoksi huovin huutavan ruoskan alla kalliolla korkealla uuden uskon ja Neitsyt Maarian ja pyhien miesten vuoksi.

Oli Hämeessä hämärä, pyhän karsikon munkit kaasi, ristin säilä se siinä häilyi, missä Hiiden väki säilyi. Päivin Hakoisten linnaa rakettiin ja paadelle nousi paasi.

Varjot vaelsi maita, yössä yhtyivät hiitten huolet, hirvi hiihti ja riena riipi, Kylmäojan pojat hiipi, paadet paukkui ja linna linkosi, kun suhahti noidan nuolet.

[Kylmäojan pojilla kansa tarkoittaa paholaisia, hiiden väkeä.]

Orjat kiviä kirosi, aika jauhoi ne kohdussansa, sammal levitti vihreän sylin linnan liepehien yli; siell' ei Maariankämmen heloita. --

Niin kertovi vanha kansa.

(Larin Kyösti.)

ERÄPYHÄN NIEMEKKEELLÄ.

"Erä-pyhän" niemekkeellä Längelmäveden äärellä. Uhrituli on sammumaisillaan. Längelmän satavuotias päämies Kauris istuu hiilokseen tuijottaen. Vieressä seisovat hänen molemmat lapsenlapsensa, Uurto ja Ihanirma.

UURTO. Isä --

KAURIS (kohottaa katseensa).

UURTO. Pitääkö kansan odottaa?

KAURIS. Ei -- --

(UURTO käy rantaan ja palaa jälleen.)

KAURIS. Annahan kaaresi. (Ottaa jousen ja ampuu nuolen.) Käy katsomassa -- --

UURTO. Ei osunut.

KAURIS (heittää jousen luotaan). Ammu sinä -- -- (UURTO ampuu.) -- -- Lensikö koivun puhki?

UURTO (hymyillen). Lensi.

KAURIS (nousee työläästi). Viimeisen kerran minä nyt Längelmän puolesta uhrasin. -- -- Minun aikani on mennyt.

UURTO. Taistelussa -- -- mutta ei käräjillä.

KAURIS. Mutta taistelu on tulossa -- --

UURTO (hetken vaiettuaan). Mistä käsin?

KAURIS. Elä katso Karjalaan päin -- -- katso länteen.

UURTO (ylenkatseellisesti). Tulisiko tuo Auran luota --

KAURIS. Niin -- -- Auran luota --

UURTO (hymyillen). Tahdotko, että käymme hävittämässä heidän jumalansa talon?

KAURIS (ankarasti). Itse tänne tulevat ja Tapion lehdon maahan kaatavat -- --

IHANIRMA (pilkallisesti). Hekö -- --

KAURIS. He juuri -- --

IHANIRMA (lyhyesti ja kylmästi). Isä, sinä ole väsynyt päivän uhritoimista -- siksi nämä raskaat ajatukset mieleesi johtuvat. -- Etkö halua lepoa? -- Uurto, nouda tänne karhuntaljat.

KAURIS. Lapset, te olette nuoria -- siksi te halveksitte. Uurto -- sinun on rakennettava heidän kanssaan liitto --

IHANIRMA (kiivaasti). Ei milloinkaan.

KAURIS (Uurrolle). Sinun täytyy tehdä se -- -- Pian olet ensimäinen mies näillä rannoilla, sillä kansa on tottunut minun taloani kunnioittamaan. Tunnethan "suuren retken"?

UURTO. Olen kuunnellut laulua ja oppinut sen.

KAURIS. Olin nuori ja uhmamielinen niinkuin sinä. Karjalasta saapui miehiä rauhaa tarjoamaan -- "kaikkien heimojen aina meren partaille asti, jotka Ukon kieltä puhuvat, oli kokoontuminen", meidän oli poljettava maahan Svitiod ja uutta jumalaa pilkattava.

UURTO (vilkkaasti). Sen teemme uudelleen -- --

KAURIS. Suuri retki on tehty eikä synny uudelleen -- voitko ojentaa kätesi ja sen alle koota kaikki Ukon heimot?

UURTO. Olethan kertonut, että niin on tehty meren takana.

KAURIS. Kerran sellaista uneksin -- tiedätkö, kuinka paljon täytyy verta vuotaa, ennenkun yksi voi kaikkia hallita. -- Olin liian pehmeä -- vielä pehmeämpi olet sinä. Ihanirma on kova, mutta hän on nainen -- ne tekevät sen --

UURTO. Luulet siis, että nuo, jotka Auran luona kiviä muuraavat, saapuvat luoksemme. --

KAURIS. En voi nähdä, mikä heitä siitä estäisi.

IHANIRMA (hurjasti). Minä!

KAURIS (hymyillen). Sinä. Kerronpa lisää -- rannikolle vaelsimme ja haaksia rakensimme -- idästä ja lännestä niitä tuli ja meren ne peittivät. Mahtavia olimme, kun yhdessä sousimme svealaisten isoon virtaan -- hävitimme, poltimme heidän kylänsä -- ja aarteita anastimme -- --

UURTO (vilkkaasti). Oliko heillä kauniita naisia?

KAURIS (katsahtaa häneen). Oli --. Heillä oli jumalan talo Tunassa -- sen poltin ja papit siitä surmasin.

UURTO. Olivatko sellaisia kuin ne, jotka Auran Tommo Akaaseen lähetti?

KAURIS (hurjasti). Se hirviö. -- -- (Kohottaa nyrkkiänsä.) Haa, sinä kivikoura Tommo, koko ihmisijän olen kanssasi taistellut -- nyt olemme molemmat lopussa, mitä olemme voittaneet? -- -- -- (Hetken vaiettuaan.) Rakenna liitto heidän kanssaan -- -- vieras jumala kostaa -- hänen pappinsa eivät kuole -- -- hän on voimakas --

IHANIRMA (hymyillen). Arveletko häntä Ukkoa voimakkaammaksi?

KAURIS. Pelkään -- -- että Ukko --

IHANIRMA. En ymmärrä sinua --

KAURIS. Niin -- et ymmärrä minua.

IHANIRMA (verhoten hänet taljoihin). Tuuli on kylmä -- -- --

KAURIS (karistaen yltään taljat). Se on kuoleman viimaa -- -- anna minulle suuta, sinä voimakas Ihanirma. Johtakaa minut mäelle, lapset, jotta vielä kerran saisin maani nähdä.

(Kuljettavat hänet kummulle. Kauris ojentaa molemmat kätensä.)

Jää hyvästi -- jää hyvästi -- sinä Tapion ihana koti -- te koivuselkäiset saaret ja siintävät, kaartuvat rannat -- --

Kun olin nuorukainen, tapasin vähäisen kansan, joka eläinten kanssa otteli elämästä ja kurjien lappalaisten kanssa saaliista. Olen opettanut sen voittamaan karhun ja karkoittamaan tuon kavalan kansan. -- Karjala meitä pelkää -- Akaa meihin turvaa -- me olemme Novgorodin seutuja hävitelleet ja Auran tuhonneet.

Uurto, astu esiin ja ota perintösi vastaan -- päiväni mailleen menee. -- Tue häntä, Ihanirma! (Käy ylemmäksi ja kohottaa katseensa aurinkoa kohti.) En usko Manalan synkkää tarua -- sinun luoksesi sieluni halaa, sinä säihkyvä Päivätär. -- Maatani lämmitä -- --

(Antaa käsiensä vaipua.)

Lapset, ohjatkaa ruumiini maan poveen.

(Lähtee verkalleen kummulta alas.)

(Katkelma G. von Numersin keskeneräisestä näytelmästä "Hämäläisten taistelu").

BIRGER JARLIN SISAR.

Hän lännestä saapui, sankari tuo, Pyhän ristin hän tahtoi nostaa Hyvän turvaksi pakanain rantojen luo, Mut niskurein vastuksen kostaa.

Vaan uskonsa saanut on Suomen mies Esi-isiltä ammoin jo ennen. Ja vankkana maataan puoltaa hän ties, Sen edestä kuoloon mennen.

Niin Birger rantahan Vanajaveen Käy ritarijoukoin suurin: "Tähän linnan lujan ja mahtavan teen. Sodan vaaroja vastaan muurin!"

Yhä nousevat pilvihin tornit nuo Yli metsän, mi seutua saartaa. Ja niin kaamea, harmaa linna on tuo. Jota kalliomuurit kaartaa.

Jos tornista alas sä silmännyt liet, Vain pientä sun katsees kohtaa. Mut tornien saleihin koukerotiet Kuin tonttujen polut johtaa.

Siell' istui nyt Hildegard kaunoinen, Surukatseen hän loi yli vallein. -- Oli helmi hän linnan neitojen, Oli Birgerin sisko kallein.

Oli tullut linnoista Mälarin Tuon mahtavan veljensä kanssa Yli meren ja virtojen, vuortenkin -- Hän panssarivaipassansa.

Hän lippua neuloo, aikoen Sen ristijoukolle suoda: Voi paremmin enkelikuviot sen Kuin miekka hurskautta luoda.

Surumielinen on hän; sanomaan Tuli Birger: "Ma Ruotsiin lähden... Kuoli kuningas... Siellä tarvitaan Mua kuninkaan vaalin tähden...

Vaan ma palajan; sinis sä tänne jää, Elä huoletta täällä ihan. Måns Ferlan on hallussa linnani tää, Elä pelkää valtoja vihan!

Sua lempii Måns kuni miekkaansa, Joka suojaava on elämäänne. Tule morsioks hälle, kun palaan ma, Niin iloiten vietän mä häänne!"

Mut Hildegard rukoili katseillaan: "Sun kanssasi siskosi kulkee!" -- "Pian palaan" -- vastaapi Birger vaan; Hänet piiriinsä vartio sulkee.

Sali tyhjäksi jää, -- ei lohtua näy, -- Pian Hildegard myös on tiellä: Hovineitojen kanssa hän laaksoon käy, Surut kirvoittaaksensa siellä.

Mut äärellä veen punakukkanen on Kuni polttava lemmenkaipuu; Sen tahtoo hän taittaa, varomaton, Vaan äkkiä aaltoon hän vaipuu.

Pian Ahti vie hänet pohjaan veen, Hänet peittävi verhoin somin. Ei neidoista apua siskolleen: Hätä heillä on neuvottomin.

Mies silloin metsien yöstä saa, Sotisopansa riisuu heti Ja aaltojen helmaan uskaltaa: Ahdin kahleista neidon hän veti.

Vaan kalmankalpea Hildegard on. Hänet valveille urho saapi, Tuo vettä silmästä kallion Ja sen neidolle ojentaapi.

Saa palkaksi katsehen kauniin hän, Tuo sankari rohkea, jalo; On Frithiofilta voimat tän Ja katseessa kirkas on palo.

Ruho nimenä hällä. Hän päällikkö on, On Suomen urhoista parhain, Jalo kilpi hän vanhan on uskonnon, Jalo puoltaja pyhäin tarhain.

"Sua kiitän" -- näin Hildegard -- "veljeni myös Sulle kiitoksen velkaan jääpi. Viel' linnasta tuolta, kun kuulee hän työs, Sua riemuin hän tervehtääpi!"

Puna poskihin nous, sydän liekehtäin Löi rinnassa urhon, kun sulki Hän syliinsä neidon ja kiiruusti, näin Häntä kantaen, linnalle kulki.

Kun vartija aukaisi portin, niin Sana sankarin kaikui oiva: "Teist' eroan, mutta ma Birgeriin Olen kerran täss' yhtyä voiva!

Olen luullut, ett' arvoista kohtalon ois Paras voittoisa keihäs ja jänne; Vaan vieläkin parempaa löytyä vois, Sen näin minä silmistänne."

Pois katsoi Hildegard huoahtain; Pois tuuli sen huokauksen kantoi. Hän muiston kukkasen poimi vain Ja sen pelastajalleen antoi.

Ruho sydäntään vasten painoi sen, Ei sanaa sanoa voinut. "Tule kristityksi" -- ääni vienoinen Hälle viimeiseksi on soinut.

Kun seudun peittänyt on jo yö, Ruho linnan luona on yhä. "Tule kristityksi" -- ääni se sydäntä lyö, Se on hänelle käsky nyt pyhä.

Tuli kristityks' urho Suomenmaan. Hänet siunasi Bero. Suureen Nyt uskoi neidon hän jumalaan. Hän vaipui alttarin juureen.

2.

Måns Ferla salissa linnan on: "Oi Hildegard, lempeensä nääntyy Mun rintani! Miks olet armoton?"... Hän kylmänä poispäin kääntyy.

Pidot linnan tornissa valmistetaan, Pidot komeat herkuin paljoin. Ja Hildegard-neidolle yksin vaan Soi kiitos lauluin ja maljoin.

Jalot helmet, rubiinit loistoiset Måns Hildegardille tuopi... Tämä huokaa vain, ja katsehet Vait' ollen maahan luopi.

Måns Ferla hurjasti raivostuu Ja huutaa neidolle silloin: "Alas katsot nyt... ja on vaiti suu... Vaan vieraalle haastelet illoin!"...

Mut sotilas samassa saliin käy -- Hän Ruhon on lähettämä. Ja kun Jarlia itseä siell' ei näy, Niin puhuu Ferlalle tämä:

"Oli turhat vainoinne valkeat, Sotatorvenne turhaan soitti. Sen kestimme. Miehet hurskahat Sanan voimalla meidät nyt voitti.

Olen päällikön käskystä rientänyt. Puhun vielä, vaikk' kansaa on läsnä: Hän Hildegard-neidolle tarjoo nyt Kätens' sovinnon merkiksi tässä."

Ja Hildegard vastaa punastuen Ja äänin vavahtavaisin: "Hän uhrautui edestä vihollisen, Oi, jospa sen palkita saisin?

Saat päällikkös luokse nyt kiiruhtaa. Sano hälle näin, kuten käsken: Vain veljeni minusta määrätä saa, Mut Ruotsiin hän matkusti äsken!"

Måns Ferla nyt vihanvimmoissaan Sanantuojan tyrmähän viskas. Kävi Hildegardia tapaamaan: "Vielä taivutat ylpeän niskas!

Tähän asti, suruas säälien, En sanonut, -- nyt sanon sulle: On Birger vankina herrojen. Hänen valtansa siirtyi nyt mulle!

Siis velvollisuudeksi mulle jää Tääll' olla käskijä yksin!" -- Se neidon valtasi, valhe tää, Niin katkerin pettymyksin.

"Sinä pakananmorsian, kunniaton!" Niin Ferla raa'asti huusi, "Sinut vien minä morsiuskammiohon Tai kuololle vihin ma luusi!"

Ja Hildegard-neito nyt raastetaan Alas vankilan komeroihin; -- Ovet rautaiset vinkuvat saranoillaan, Ja päivä ei paista noihin.

"Joko kuolet tai olet morsian mun!" Ovi kiinni. Tuska ankee Nyt valtaa neidon kahlehditun Ja hän pyörtyen maahan lankee.

Vaan Ruho, hän vuottavi lähettiään; Hän lähestyy linnaa vähän: "Mitä, linnan pihalla itketään!" -- Niin, impeä itketähän.

Heti urhonsa päällikkö kokoon saa Nyt huumeisen-kiirein toimin, Ja rautaportin musertaa Hän vimmaisen leijonan voimin.

Toki Ruhokin taistossa haavoittuu, Mut tuskansa tuimat hän suistaa: Pian vankin' on Ferla ja joukko muu. --- Ruho Hildegardia muistaa.

Måns Ferla nyt viedään kammioon, Johon uhrinsa sulki hän tuonnoin. "Ovi auki!" Vaipuvi permantoon Ruho lannistunein luonnoin.

Sai nähdä hän: Hildegard kaunoinen Tylyn konnan kammoten työtä On jättänyt asunnon maallisen Ja viettävi kuolon jo yötä.

Hänen viimeksi lausuvan kuultu on: "Pyhä oppimme voimaa tuopi. Tääll' että nyt pääsi se voittohon, Se kuolossa lohdun suopi."

Ja urhot haudalla viattoman Siin' omisti uuden uskon. -- Ruho liikkui jo porteilla Tuonelan, Näki uuden elämän ruskon.

"Maa kallis jää tuhat järvineen, Ruho armaansa luokse nyt kiitää!" Näin lausui sankari, korkeuteen Hänen vapaa sielunsa liitää.

Ja surevat pystytti patsaankin Kovan kuolon yhdistämille, Runon piirsivät kultakirjaimin Heidän kohtaloistansa sille.

Jalot henget poiss' oli. Haudalla nyt Siell' lehmukset huminoivat. Oli uskontaistelu päättynyt Ja rauhaa torvet soivat.

(Ruotsinkielisestä alkuperäisestä suom. Aukusti Simelius.)

BIRGER JARLIN LINNA.

Jo luonto, kuljettua kesä-illan, Yövaipan ylleen oli heittänyt, Ja liepeellänsä Hämeenlinnan sillan Himmeeseen varjohon jo peittänyt. Siell' yksin seisoin, silloin nuorukainen, Seuduilla näillä vieras, matkalainen.

Kun katselin siell' luonnon ihanuutta, Outoihin vaivuin ajatuksihin. Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta Sydämin ihaelin sykkivin. Siell' oli näky mitä ihaninta, Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.

Vaan mikä tuolla luonnon suloutta Jylhällä muodollansa varjostaa? Se kohoutuen kohden korkeutta Ylpeesti ympärilleen katsastaa. Syvälle järveen kuvaupi sen muuri, Sisässä maan kuin olis sillä juuri.

Hengille luonnon liekö hennommille Se peljättävä, paha kummitus? Inhoittavalta tuntuneeko sille Yörauhassansa seudun kauneus, Kun uhaten näin katsoo kaikkialle, Järvelle, maille sekä taivahalle?

Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa, Olento on se tosi itsestään. Se muistuttaapi miestä rautakouraa, Jok' ennen voimakkaalla kädellään Sen rakensi ja nimess' uskon uuden Sen kautta sorti Hämeen vapauden.

Ei ihme, että tätä miettiessä Povessain tunsin tunteen katkeran: Myös syntynyt mä olen Hämehessä Ja synnyinmaana sitä rakastan. Ken orjuuteen ja sortohon sen sallis, Jok' ain' on ollut sydämmelle kallis?

Näin miettien en huomannut ma aamun Taas taivaan kannelle jo astuneen, Kun jylhältä näin linnalt' öisen haamun Ja synkeyden kaiken kadonneen. Se kirkastunna seisoi aamun koissa, Ja peljästys kaikk' oli siitä poissa.

En peljästystä luonnossakaan muussa Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan. Pelotta lintu likimmässä puussa Ilolla lauloi aamulauluaan. Ja itse julman linnan räystähässä Näin pienen pääskysen mä pesimässä.

Mielestäin haihtui haikeus; nyt vasta Ma muistin -- aamun koissahan sen näin -- Ett' uskon sätehet se taivahasta Johdatti kerta Hämeeseenkin päin, Ja poistaessaan meiltä pakanuuden, Ehk' ankarast', toi oikeen vapauden.

Maanmiehen kun ma kuulin sitten siellä Kulkeissaan työhön riemull' laulavan, Yömatkan päästä matkamiehen vielä Kun terveenä näin tietään kulkevan, Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden, Sen suojass' olevan maan rauhaisuuden.

(A. Tuokko.)

SUOMALAISVAIMO SAIMAAN NIEMELLÄ.

Ammoisina aikoina, satoja vuosia sitten, kun Suomi ei ollut vielä joutunut Ruotsin valtaan, oli eräällä Saimaan niemekkeellä uljas talo, ja siinä asui eräs suku vanhaa Savon heimoa, ylvästä ja mahtavaa väkeä. Monta monituista kertaa olivat tämän suvun miehet taistelleet hämäläisiä ja karjalaisia vastaan, monella ryöstöretkellä he olivat käyneet kaukana, aina Venäjän puolella asti; mutta nyt oli vastustajaksi ilmaantunut toinen paljoa tukalampi vihollinen, nimittäin ruotsalaiset, meren takaa saapunut ylväs kansa. He taistelivat ristein ja miekoin, taistelivat sanan voimalla, ja heidän alleen täytyi Suomen heimojen vähitellen alistua. Mutta lujana pysyi vielä Saimaan niemekkeen suku, se uhmaili miekkaa, se uhmaili sanaa, se uhmaili ristiä.

Sata vuotta oli kulunut siitä, kuin Henrik piispa ensi kerran saarnasi Kristuksen nimeen Suomen maassa, mutta yhä vielä eli Saimaan niemen suku ylpeän itsenäisenä. Eivät uskaltaneet sinne käydä Ruotsin kuninkaan voudit veroa vaatimaan; sillä ne, jotka sinne moisin tarkoituksin olivat lähteneet, olivat saaneet katkerasti yritystään katua, eikä kukaan rohjennut ketään Saimaan niemekkeen väestä oikeuden edessä syyttää. Mutta niemekkeen talossa istui suvun vanhin omaistensa keskuudessa lakia käyttäen ja ankarana oikeutta jaellen.

Eräänä päivänä astui tupaan muuan ristin mies ryhtyen saarnaamaan ristin oppia ylpeälle kansalle, joka istui vierekkäin pitkillä penkeillä, juhlien nuorimman pojan häitä. Ja runolaulajat, jotka käsi kädessä istuivat keskilattialla, lakkasivat hetkeksi virsiä vetelemästä, vaikenivat ja kuuntelivat kummastellen, mitä siitä nyt koituisi; mutta pian alkoi toinen äänekkäästi laulaa:

"Lauloi vanha Väinämöinen kielipalkun kartanolle, lörppäsuun on loihti suohon, kuokkavierahan vetehen."

Ja silloin hyrisi suosion hyminä pitkin tuvan penkkejä. Vihastuneena poistui ristin mies sanoen: -- Voi teitä, te pakanat, onnettomuus on teidät musertava, ja vielä te kerran kerjäätte kasteen armolahjaa, jota nyt hyljeksitte!

Pitkältä oli aikaa kulunut, ja Saimaan niemekkeen väki oli lopulta melkein sukupuuttoon tuhoutunut. Alinomaiset taistelut olivat sen vähitellen harventaneet. Jälellä oli nyt vain kolme iäkästä veljestä, lieden harmaapartaista vartijaa. Kaikki heidän poikansa olivat kaatuneet, paitsi Saivo, nuorin sarjasta, ja hänen kuuteen reippaaseen poikaansa perustui nyt Saimaan niemekkeen suvun toivo.

Mutta Saivo oli salolla opettamassa vanhimpia poikiaan taistelemaan metsän kuningasta vastaan, ja kotona lieden lämpimässä istuivat nuo kolme harmaaparta-vanhusta sekä Ylpytär, Saivon vaimo, nuorimpien lasten kera. Silloin saapui jälleen ristin mies, tervehti uhkaavin sanoin ja lausui: -- Te vanhat pakanat, jotka haudan partaalla hoiputte, pelastakaa sielunne kadotuksesta! Nuori nainen, kuuden pojan äiti, pelasta poikiesi sielu, ottakaa vastaan pyhä kaste ja Ristiinnaulitun merkki. Ettekö ole jo havainneet, miten kirous teitä vainoo? Kaatuneet ovat teidän miehenne, jälellä on vain ukkoja ja lapsia; taipukaa Herran rankaisevan käden alle!

Silloin murisivat lieden luona istuvat vanhukset, ja pystyyn nousi Ylpytär ja sanoi: -- Suoriu tiehesi, mies! Ei sinun loihtusi Ylpyttären sydäntä muruksi jauha, tehoisampi taika siihen tarvitaan. Mene, ett'eivät Saivon pikku lapset sinua kujalle kanna! -- Ja ristin mies lähti, mutta eivät olleet hänen sanansa lempeitä, vihaa ja kirousta ne puhuivat.

Vielä asusti hajallaan syvissä saloissa, kankaiden ja järvien takana miehiä, jotka eivät olleet alistuneet vierasten valtaan. Toisinaan, kun eivät kauempaa jaksaneet vastustaa, he olivat taipuvinaan, mutta nousivat sitten jälleen kapinaan, milloin missäkin osassa. Mutta Saivo virkkoi: "Ei mies yksinään karhuakaan hevillä kaada, saatikka sitten vihollista. Joukolla saatetaan voittaa, missä yksitellen taistellessa kaadutaan." Ja hän jätti kodin Ylpyttären ja lasten hoidettavaksi ja kulki kautta erämaiden ja salojen yllyttäen kaikkia, mitä Suomen heimosta vielä oli jälellä, sekä hämäläisiä että karjalaisia ja oman heimonkin miehiä, nousemaan yhteistä vihollista vastaan.

Mutta ruotsalaiset ottivat vangiksi Saivon ja sanoivat häntä kavaltajaksi ja surmasivat hänet. Ja Ylpytär lähetti liikkeelle vanhimman poikansa sanoen: -- Käy ruotsalaisten luo, opi heidän taitonsa, jotta voisit heidät voittaa ja isäsi työn täyttää. Ylene maasi vapauttajaksi ja isäsi kostajaksi!

Poika lähti, mutta kului vuosi, eikä häntä kuulunut palaavaksi. Ja Ylpytär virkkoi toiselle pojalleen: -- Käy ruotsalaisten luo, opi heidän taitonsa, jotta voisit heidät voittaa ja täyttää isäsi työn. Ylene maasi vapauttajaksi ja isäsi kostajaksi.

Poika lähti, mutta kului vuosi, eikä häntä kuulunut palaavaksi. Ja Ylpytär virkkoi kolmannelle pojalleen samoin kuin molemmille edellisille.

Mutta kului vuosi, ja tupaan astui ristin mies sanoen: -- Vaimo, onko Herra sinua jo kyllin koetellut: miehesi ja molemmat vanhimmat poikasi ovat kuolleet, onko sydämmesi nyt pehmeämpi?

Mutta Ylpytär vastasi: -- Houkko, nöyrtyisikö sydämmeni siitä, että rakkaimpani ovat miesten lailla eläneet ja Suomen maan puolesta kuolleet. _Nyt_ vasta voin ylpeä olla. Ja vielä elää se, joka heidän työnsä kerran täyttää!

-- Niin elääkin, ivasi mies, elää palvelijana kuninkaan hovissa, kulkee ritarina silkissä ja kullassa kuningasta palvellen.

-- Valhetta haastaa kieron kieli, sanoi Ylpytär.