Part 6

Varmaan ei ollut monta talonpoikaisnaista, joilla siihen aikaan olisi ollut niin hyvä olla.

Ja sitte sai hän istua lähimpänä kappalaisen rouvaa; lukusien pidoissa, ja senjälkeen kuin Ola oli tullut kirkkoväärtiksi, kutsuttiin hänet kahville viidenlajisen leivän kanssa rovastilaan joka joulusaarnan jälkeen.

Mutta voi, miten sydän on katkera ja juonikas kapine! Uskotteko, että hän voi kokonaan kuitenkin unohtaa naapurin Johanneksen?

Ja niin kasvoivat lapset. Vanhin Kalle perisi kerran kartanon, ja häntä rakasti äiti enimmän, sillä hän aina ajatteli, että jos meidän Herramme kutsuisi pois Olan, niin saisi hän jäädä elämänsä ehtooseen asti lapsensa luo. Ja uskollisesti hoiti hän taloa ja kotoa, eikä mikään saanut turmeltua, ja hänen kätensä ja silmänsä ulottui kaikkeen, ja se olikin tarpeen, sillä Olalla oli suuri pullo sivukamarissa täynnä jotain nestettä, jossa ei varmaan ollut mitään voimaa, sillä kuta enemmän Ola sitä joi, sitä heikommaksi tuli hän.

Sitten kuoli Ola "liiallisesta juomisesta" sanoi tohtori. "Syksyn kylmien tuulien vilustamana puuhatessaan uutterassa työssään", sanoi pappi "kiitosta" tehdessään.

Mutta niinpä olikin lääkäri saanut ainoastaan 20 kruunua vaivoistaan, mutta pastori 30 "hautausrahaksi."

Äiti antoi lapsille kaiken, mikä perintöjaossa tuli hänen osalleen. Kallelle enimmän, sillä hänen luonaan tulisi hän asumaan elämänsä loppuajan, niin oli sovittu.

Että Kalle "naisi rahoja" lunastaakseen muilta sisaruksilta kartanon, oli aivan luonnollista ja hän itse oli neuvonut häntä siihen, mutta kuitenkin viilteli niin kummallisesti rinnan vasemmalla puolella hänen antaessaan uudelle emännälle avaimet luhtiin, juustokorit ja tuon pienen puikon, johon hänellä oli tapana merkitä veitsellä, milloin lehmät poikisivat, sillä hän oli vanhan ajan ihminen ja piti, että uusmuotinen almanakkaan kirjoittaminen oli vain hutiloimista.

Oli luistanut kaikinpuolin niin hyvin talossa kolmenkymmenen vuoden aikana, mutta uusi emäntä tahtoi kaikki saada _omalla_ tavallaan, ja kun vanhus sanoi jotain palvelusväelle, panivat ne vastaan, ja aina oli "emäntä" käskenyt toisella tavalla.

Se oli kummallista, ettei hän enää itse ollut "emäntä."

Vielä kohdeltiin häntä ystävyydellä ja määrätyllä arvostamisella. Pienet lapset, joita syntyi maailmaan yksi toisensa perästä, tarvitsivat häntä, hän rakasti heitä kovasti, ja ne olivat yhdysside hänen, pojan ja miniän välillä.

Kaikki olisi käynyt hyvin, kun vaan ei kuolema olisi unhottanut pois häntä lapsien kasvettua yhä suuremmiksi, jolloin häntä ei enää varsinaisesti tarvittu. Minä olen useasti ihmetellyt, mitä kuolema miettii, kun se antaa viikatteensa niin helposti säästää surun rasittamia, vaalenneita päitä, mitkä ovat lakanneet toivomasta ja tekemästä iloisia tulevaisuuden suunnitelmia, vanhoja, kuihtuneita korsia inhimillisellä vainiolla, mitkä eivät enää seiso siinä iloksi itselleen eikä muille. Mutta sitä vastoin tunkeutuu niittomies toisaalle, jossa häntä ei ole odotettu eikä haluttu, lyö mielet surun kahleihin ja erottaa sydämmet, jotka ovat levollisesti niin lähekkäin toisiaan, että ne ovat melkein yhteenkasvaneet kuin siitosoksat.

Voi, ei mitään ote niin ihmeellistä, mutkikasta ja käsittämätöntä kuin kuolema. Kunhan vaan ei sitä olisi elämä.

Tupa oli rakennettu lisää, mutta siellä ei kuitenkaan alkanut olla sijaa vanhalle isoäidille. Purtilo sijaitsi siellä, missä tavallisesti oli hänen rukkinsa. Vastaleivottu leipä pantiin jähtymään hänen sänkyynsä, ja kun hänen vanhaa nimikko sarvilusikkaansa, joka hänellä oli ollut 18 vuotta, ei löytynyt päivällisen aikaan, ilmoitettiin, että se oli pantu rengin ruokalaukkuun hänen pannessaan aitaa haassa.

Sitte alkoi satelemaan pahoja sanoja, lopulta niin kovia ja kärjekkäitä, että ne tunkeutuivat surun ja nöyryytyksen pehmittelemän seitsenkymmenvuotisen kuoren lävitse ja painuivat suoraan vanhuksen sydämmen sisimpään.

Myöhään muutamana iltana, kun kaikki muu talonväki oli mennyt levolle, sitoi eukko nyyttiin muutamia pieniä kapineitaan lähteäkseen ilman hyvästiä heittämättä poikansa talosta muutaman toisen vanhuksen luo, jolla oli pieni tupa kirkkomäellä.

Ei ole totta se, että sydämmet murtuvat surusta, sillä siinä tapauksessa olisi hänen sydämmensä tehnyt niin, kun hän viimeisen kerran antoi silmänsä tarkastaen kiitää pienen kyökin hyllyjen yli. missä kolme neljääosaa hänen elämästään oli kulunut, taikka kun hän viimeistä kertaa asetti säppiä eteisen ovelle, jonka hän niin kauniisti oli koristellut, kun miniä oli otettu vastaan morsiamena.

Ulkona läätissään seisoi porsas kiljahdellen, kun sille oli unohdettu antaa ruokaa illalliseksi. Mitä liikutti se häntä enää? Mutta vanhasta tottumuksesta heitti hän kuitenkin sille pari kourallista ruohoa. Navetan edustalla juoksenteli ulosjäänyt kana ja kaakatteli. Mitä sekään häntä enää liikutti? Ei mitään, mutta hänelle oli kuitenkin mahdotonta jättää sitä sisään päästämättä.

Mutta ohrapellolla veräjän vieressä tapahtui vielä pahempaa. Sinne oli lammaslauma päässyt aidan lävitse ja syödä ahmi siellä nyt täysiä kykkäitä tai kyhni niitä vasten, jotta keltanen ohra lenteli ympäri.

Nyt unhotti vanhus kaiken. Olihan se hänen Kallensa omaisuutta, jota niin säälimättömästi hävitettiin, ja mitään aprikoimatta kiiruhti hän suin päin joukkoon vitsa kädessä.

Mutta suuri sonni, jolle hän oli antanut rehua niin monta kertaa, ei ollut hyvällä tuulella sinä iltana, vaan ilkeästi mylvien painoi sarvensa vanhuksen sydämmeen...

* * * * *

Poika ja miniä surivat häntä "säädyllisesti." Kalle kuivasi kerta kerran perästä nenänsä sivuja nyrkillään ollessaan pappilassa sielukelloja tilaamassa, ja nuori emäntä itki kaksi uutta suurta pumpulinenäliinaansa niin märjiksi kuin olisivat ne olleet vedessä liotetut sekä puhui kenelle hyvänsä, kuinka hyvä ja siivo hän aina oli ollut anopilleen, joka viime aikoina oli ollut hyvin juonikas, vaatelijas ja aina tyytymätön, mitä hyvänsä hänelle sitte tehtiinkään.

Ja hautaus tapahtui pöyhkeän suuresti. Hienoiksi silputuita kuusenhakoja oli sirotettu neljännespenikulmaa pitkin tietä ja kaupungista oli tilattu erityiset hautajaiskonvehtit. Sen lisäksi teurastettiin ja paistettiin, jotta jos anoppi olisin eläissään saanut liian vähän hellyyttä osakseen, niin sai hän sitä sitä enemmän kuollessaan.

Kun rautatie oli valmis.

Kuin uinuva tarutar, jota vielä ei ole herättänyt kuninkaanpojan suudelma, lepäsi samanlaisena kuin vuosisatoja sitte, tuo pieni, kivinen, metsien, järvien ja vuorien lomassa pienine viljelystilkkuineen otsallaan ja miljoonine kääpiömäisine pehkoineen köyhällä povellaan, joka vaivalla salli uutterien käsien saada siitä niukkaa elatusta nälkäisiin suihin.

Ainoastaan etäältä olivat seudun lapset kuulleet kohoavan viljelyksen aallon syöksyvän esiin höyrypillin vihellyksessä. Yhdellä oli poika, joka monta vuotta oli ollut rautatien työssä tuolla kaukana Norrlannissa, toisella tytär, joka oli saanut kadehdittavan paikan muutaman rautatiehotellin siivoojana ja kirkkoväärtiläiset oli kerran valjastaneet Puttensa kärryjen eteen ja kulkeneet 5 penikulmaa lähimmälle rautatieasemalle ja sieltä menneet rautatiellä muutaman sisaren luo Skåneen, jota he eivät olleet nähneet kolmeenkymmeneen vuoteen. Ja vielä Gatetorpan Sissalla oli muuan serkku Itä-götalannissa, jonka porsaan yli oli lokomotiivi ajanut, niin että kyllä tunnettiin vuosisadan uusi matkanvälittäjä, kyllä.

Mutta ei koskaan uskottu, että höyryhepo kerran henkisi nokista henkeään oman kodin koivuihin tuolla etäällä sisämaassa honkien ja petäjäin keskellä.

Sitte olivat lääninkaupungin johtavat miehet ja paikkakunnan tilanomistajat, Stenbergan nimismiehen kannattamina, joka oli kaikin puolin tulevaisuuden mies, alkaneet miettiä, että tuossa köyhässä seudussa oli kuitenkin metsiä, jotka olivat kullan arvoisia, kun vaan eivät kalliit rahdit vie kaikkea voittoa, sekä soita, jotka kauvan olivat kaivanneet ojitusta samaten kuin niiden omistajat jyviä ja ravintoa, vaikka ei kummatkaan olleet ymmärtäneet toisiaan.

Sitte seurasi viisauden ja yrittelijäisyyden tavallinen taistelu tiedottomuutta ja etuluuloja vastaan, uuden taistelu vanhaa vastaan, ja kun sitte vihdoin itsekukin oli vakuutettu, että tuo voimakaskeuhkoinen varsa ja messingiltä hohtavat silat eivät olleet mikään Belzebub tai Antikristus, eivät polttaisi heitä eikä tuhoaisi heitä, niin kuitenkin johtui paljon riitaa erilaisten osakkeiden summasta ja uuden tien suunnasta. Nyt oli kyllä 5 penikulmaa likimmäiselle rautatieasemalle, mutta nyt ei olisi sitä tahdottu olevan kuin korkeintaan puoli penikulmaa, ja sen mukaan tehtiin kustannuksia.

Linjaa oli oikeastaan 4 penikulmaa, mutta insinööri oli laskenut, että jos nyt seurattaisiin kaikkein toivomuksia, niin tulisi sitä kokonaista 18, niin että hän viimein suutuksissaan ehdotti, että hänen sijastaan mutkitteleva jänis saisi linjan määritellä. -- Vaadittiin kärsivällisyyttä, asian harrastusta ja rakkautta kotoseutuun voidakseen yhdistää ja puhua järkeä kaikille noille taisteleville mieliteoille. Mutta lopulta onnistui.

Sitte tulivat insinöörit, asettivat kojeensa metsärinteelle ja kätyrit iskivät keppejä maahan ja tekivät merkkejä puihin, ja vanha "Tähti" tuolla etäällä torpassa nosti kummissaan tuuhean kuusen alla sarvikkaan päänsä kimaltelevaa diopteria kohti ja piti, ettei hän ollut koskaan nähnyt sellaista sen jälkeen kuin hän oli pieni vasikka.

Ja pian senjälkeen alettiin louhimaan ja ampumaan kallioita, jotta ääni kuului ja moni neljännes-talonpoika, joka päänsä ympäri oli miettinyt, mistä saada ne muutamat kruunut, jotka vuosittain menivät häneltäkin kunnan yhteisen osakkeenottovelan koron suorittamiseksi, piti, ettei asia ollutkaan niin vaarallinen, kun hänen poikansa voivat käydä rautatien työssä ja ansaita kaksi ja viiskymmentä päivässä.

Ehkä oli myös vastaisuudessa parempi, kun sai ajaa puuainesten ja viljan jäämän saman viikon sisällä rautatieasemalle kuin maata ja kinata koko talven ajamalla niitä kaupunkiin, tai antaa ne kulkuostajille kotona, mistä hinnasta ne suvaitsivat ottaa. Ehkä saattoi myös täten säästyneen työvoiman käyttää suon perkaamiseksi tuolla metsä-alhossa, sillä seurauksella, että muuan kapanala tuota suurta viljamaata maksoi koko tilan rautatievelan; ehkä koko Stenbergassa tulisi aivan toisellainen yrittelijäisyys alulle, kun höyryn ja sähkön pienet haltijat alkoivat päästä taloon.

Niin, se oli kaikin puolin mahdollista.

Nyt oli viimeinen santajuna kulkenut, ja molemmat Ruotsin raudasta Englannissa tehdyt lokomotiivit vierivät tasaisesti rataa pitkin penikulman penikulman perästä läpi metsien, salojen, louhittujen kallioiden, yli yksinäisen kankaan ja välkkyvän veden.

Juhlajunan ensimmäisessä liputetussa vaunussa seisoi itse kuningas sinikeltanen töyhtö hatussaan. Ei nyt ollut kysymystä verisellä taistelulla elämästä ja kuolemasta viedä noita värejä voittoon; unohdettiin kuninkaalla olevan sotilaspuvun, nähtiin vain sinisen värin kuvaavan uskollisuutta, jota ympäröi tulevien aikojen ihanoiden satojen kellervä kulta.

Loppuaseman juhlallisesti koristellussa tavaramakasiinissa syötiin päivällinen, mikä maksoi 30 kruunua niille, joilla oli varoja jakaa vatsan kanssa sydämmen riemuja. Ja siellä pidettiin paljon puheita ja pitkiä puheita, ylpeitä, sukkelia ja tuhmia puheita. Tavarakillan kupeessa oli nuora kiinnitetty seinästä seinään, ja siellä sen takana seisoivat ne, jotka eivät voineet ottaa osaa niin kalleihin aterioihin, mutta silti ne olivat melkein yhtä iloisia: he kuulivat puheet, näkivät kuninkaan ja maaherran sekä yhtyivät hurrahuutoihin, sillä täällä vallitsi yleinen äänestys-oikeus molemmin puolin "raja-aitaa", eikä kukaan huutanut: "pois raja-aidat", sillä se olisi maksanut kolmekymmentä kruunua.

Ja ne, jotka seisoivat raja-aidan yläpuolella, tunsivat itsensä paljon enemmän "ahdistetuiksi" kuin ne, jotka seisoivat sen alapuolella.

Sitte piti juhlajunan vihdoin palata takaisin.

Mutta Jöns-torppari, joka oli kulkenut kaksi penikulmaa jalkaisin pieni poikansa käsivarrellaan, hän oli ikävistynyt seisomaan tavaramakasiinin kaikkein syrjäisimmässä kopessa ja vain turvaumaan omaan pussiinsa samalla kun patruuni, hänen isänisänsä, istui syömässä parsaruohoja ja kinkkua, ja sentähden oli hän lähtenyt kotiin niin varhain etukäteen, että hän illalla jo seisoi pienen kaalitarhansa veräjällä, kun sohajava ääni ja kaksi punasenhehkuvaa silmää ilmaisivat juhlajunan palausta.

Tuo inhimillisen älyn ohi rientävä voitonmerkki lipui sukkelaan mökin halvan työntekijän ohi, ja Jöns-torppari tunsi himmeästi hitaassa sielussaan, että tuo on uudenajan tuloa torpparein ja talonpoikain koteihin, tasa-arvoisuuden ja veljestymisen ajan höyryhevon, kevyen kulunvälittäjän muodossa, ajan, joka jo on lunastanut pikajunapiletit isänmaamme kaukaisemmillekin kolkille, ja jonka ystävällinen valo loistaa yhdessä tiedon, inhimillisyyden ja rakkauden kirkkaan, tasaisen leimun kanssa syrjäyttäen kateuden, säätyerotuksen ja epäilyksen veripunasen, sähisevän loisteen.

Pikku Pietari ilakoi äänekkäästi isän käsivarrella ja taputti pieniä, likaisia käsiään hehkuville pisteille, jotka katosivat kaukaisuuteen. -- Riemuitse vapaasti, sinä pikkunen! Se olet sinä, joka saat niittää voiton hedelmät ja seisoen hartioillamme yllät sinä sinne, jonne me emme kerjenneet!

* * * * *

Edemmäksi rivakasti matkasi höyryhepo yön pimeydessä ja häiritsi kipunoillaan järven rannalla keijukaisten tanssin. Ja ne tiedustelivat kuningattareltaan, mikä kumma se oli, joka syöksyi esiin kumussa ja räyskeessä levon hiljaisena hetkenä.

Keijukais-kuningatar piilotti kasvonsa kullanhohtaviin kiharoihinsa. Hän ymmärsi, että hänen aikansa oli kaikki, että leikit, unelmat ja kuutamohaaveilut eivät enää säilyisi höyryn aikakautena, hän ymmärsi, että nyt oli sivistyksen nuori, elinvoimainen kuninkaanpoika ainiaaksi iskenyt rautaisen käsivartensa metsäneidon viheriäisten nivusten ympärille, nyt oli tarujen prinssi suudellut laihojen uinuvan immen eloon vuosisatojen horroksesta, nyt antaisi isänmaan köyhä, kutistuva povi ehkä elatusta kylliksi uutterille pojilleen.

"Kun juna kiitää kohti Göteporia."

Sittenkun minä tulin niin vanhaksi, että rupesin ajattelemaan itsenäisesti, en ole koskaan yhtynyt tuohon ajattelemattomaan rähinään puuttuvasta isänmaanrakkaudesta niissä, jotka etsivät onneaan ja leipäänsä vieraassa maassa.

Sanottakoon mitä tahansa "petollisista heijastuksista" siellä menestymisestä, "kiusauksista" ja "kevytmielisyydestä", kohtaavista "katkeroista kokemuksista" ja "myöhäisestä katumuksesta", mutta älköön puhuttako "puuttuvasta isänmaanrakkaudesta", sillä myötätuntoisuus vanhaan Ruotsiin on tavallisesti paljon voimakkaampi vanhassa torpparissa, joka työn hien lämpimillä pisaroilla on kostuttanut sen maan, jossa hän viimeisimpään asti on kokenut saada elämän leipänsä, kuin esim. tuossa tilanomistajassa valtiopäivämiehessä, joka valtiopäivillä täyttää osapuilleen samaa ajatustapaa, eikä harvoin samoja sanoja neuvoteltaessa uhrauksista maan itsenäisyyden eduksi kuin joita lähimmäisimmällä kauppatorilla kaupatessaan tynnyrin perunoita.

Voi kyllä olla asianlaita niin, että kurjuudessa kasvaneen tunteet eivät niin erittäin riipu _historiallisessa_ isänmaassa, voi tapahtua, että tuo riiviö voisi vaeltaa lävitse koko Riddarholmin hautaholvin ja puolet Kansallismuseosta tuntematta erityistä ihastusta, ja voi olla niinkin, ettei hän pidä Kaarle XII:sta kyllin viisaana. Mutta tuohon kaikkeen on syynä hänen puutteellinen kasvatuksensa. Pitää lukea paljon historiallisia oppikirjoja, juoda paljon punssin isänmaansa maljoiksi kuninkaallisina syntymä- ja nimipäivinä, kuulla monta koreaa juhlapuhetta, ja, jos mahdollista, olla kantanut tarkka-ampujan univormua taikka kuulua "asevelvollisuuden ystäviin", voidakseen oikein tajuta "isänmaan" aivan noin.

Taitamaton, köyhä raukka, ei hänellä ole varoja rakastaa maatansa noin perin pohjin ja silminnähtävästi. Mutta hän rakastaa pientä metsämäkeä, jossa hänen tupansa seisoo, hän rakastaa säännötöntä, kivistä sarkaansa, jonka hän on perkannut, hän rakastaa kirkkotarhan lehmuksia, joiden alla väsyneet isoisät lepäävät ja hän tuntee helliä tunteita vanhaa, ränsistynyttä alttariaitausta kohtaan, jonka edessä hän uudisti kasteenliittonsa nuorena, jolloin toive vielä eli sydämessä ja tulevaisuus kajasti valoisammalta.

Voi kyllä olla, että tuo on kovin puutteellista isämaanrakkautta, isänmaanrakkautta pienoiskoossa, mutta se on varojen ja tilan mukaista, niin syvää kuin se voi olla puukenkien ja paikattujen nahkahousujen käyttäjällä 5-1/2 jalkaa korkean katon alla.

Ja minä kyllä luulen, että myöskin tuo rakkaus kaikessa epärunollisessa vaatimattomuudessaan kelpaisi kyllä koettelemuksen hetkenä, sillä jos Pekka rakastaa yhden tynnyrinalan isänmaata, Matti kaksi j.n.e., niin voi kyllä maa kokonaisuudessaan olla rakastettu ilman punssia ja koreita puheita laulun ohessa muistojuhlina.

Sillä torppari ja mäkitupalainen uskaltaisi kyllä mitä tahansa estääksensä pienen kotinsa hävittämistä ja laihan sarkansa sotkemista, eikä sen pitäisi olla minkään voittamattoman vaikeuden vakuuttaa häntä, että tätä kotia väliin pitää puolustaa muutamia penikulmia kivimuurilta, joka ympäröipi aitauksen, muutaman tuhannen samallaisen kodin omistajan seurassa, ruunun nutussa kivääri kädessä ja henki alttiina.

Siten on meillä ruotsalainen sotilas valmiina. Ja me tiedämme, että hän vuodattaa vertaan nurisematta ja kuolee ilman pelkoa. Niin paljon historiaa taidamme me kaikki.

Mutta kun köyhällä rahvaan pojalla ei ole rahoja eikä luottoa ostaa itselleen pienintäkään tilusosaa, niin silloin hän viljelee palan peltoa toisen tiluksilta ja rakentaa sinne itselleen tuvan. "Sydämmen" on hän tavallisesti jo ennen voittanut; sellaisia on kyllin tuolla maalla, ja nuoret miehet hyvin helposti voittavat ne rivakkuudellaan, vaikka ei niitä peitäkään silkit eikä kureliivit.

Ja kuitenkin voi heidän joukossa väliin löytyä pieniä oikein hyviä ja uskollisia sydämmiä, vaatimattomia ja yksinkertaisia, tietysti; mutta ne kestävät uhraavassa alttiiksiantavaisuudessa, vaivoissa ja kieltäymyksissä ihmisijän eli niille paikoille.

Maanomistaja on levollinen niin kauan kuin hänen alustalaisensa eivät ole saaneet mitään erityistä viljelystä metsätörmästä. Sitte vaatii hän maapalasesta, josta hän sitä ennen ei saanut mitään, mitättömän veron tai jonkun päivätyön.

Mutta asumus kasvaa, sarat suurenevat ja kerrotaan, että tuo uusi torppa erityisemmin hyvänä vuonna on antanut kokonaista kymmenen tynnyriä viljaa, paitsi perunoita ja papuja.

-- Kyllä sinä nyt saat tehdä _kaksi_ päivätyötä viikossa torpasta, kun sinulla on noin hyvästi, puhuu maanomistaja, ja torppari tekee ne, sillä koti on jo tullut hänelle rakkaaksi, hänen lapsensa ovat siellä syntyneet, hänellä on pieni kukkaistarha eteläisen tuvan päädyssä ja neljä kirsimarjapensaspahasta veräjän tykönä. Ei hän voi jättää kaikkea tuota suloutta!

Ja niin tarttuu hän rivakammin lapioon ja kuokkaan, jotta pian pari kapanalaa uutta peltoa on vanhan vieressä. Maanomistaja näkee sen ja arvelee, että torppari noin hyvin voipana voi tehdä hänelle kymmenen ylimääräistä leikkuupäivätyötä. Hän saa nekin, sillä torpparin selkä on jo kumara ja hänen on jo raskasta jättää sitä maata, jonka hän on ostanut omien jäntereidensä katoavalla voimalla.

Mutta isäntä ei tule koskaan tyytyväiseksi. Parin vuoden takaa tahtoo hän _kolme_ päivätyötä viikossa ja samaan aikaan tulee kirje veli Pekalta Amerikassa, että hänellä on siellä hyvin ja mielellään tahtoo lähettää vapaapiljetit sukulaisille.

Taistelu on usein suuri ennenkuin päätös tehdään matkustamisen tai jäämisen väliltä. Mökki on vuosien kuluessa tullut niin rakkaaksi, ja nuo pienet peltotilkut ovat luojansa ylpeys. Jokainen kivi, jokainen väännetty kanto huutaa: "Muista, muista!" Äiti itkee ja toivoo mieluimmin, että hän jo lepäisi haudassa.

Ehkä kuitenkin tulisi vielä toimeen noilla kolmella päivätyöllä viikossa, mutta onko mitään takeita, ett'eivät pian lisäydy neljään tai viiteen, viime lopuksi velvollisuudeksi olla täytenä renkinä kartanossa koko viikon. On hirveää olla alituisesti noin toisen mielivallassa.

Ei, mieluummin olkoon koko kulunut aika hukkaan mennyttä. Vielä on kyllä voimaa työhön tottuneessa käsivarressa rakentaa uusi koti tuolla lännessä. Ja veli se saa vastaukseksi, että vapaapiletit otetaan vastaan kiitollisuudella.

Nuoret kylän rengit alkavat tuumailemaan ja aprikoimaan, vaikka se tavallisesti ei kuulu heidän luonteeseensa. Pitääkö heidänkin noin raataa ja iertaa turhan takia? Ei, pois Amerikkaan kun vielä on aikaa, parempi ennemmin kuin myöhemmin.

Amerikka vastaa niin vähän kuitenkin siirtolaisten toiveita! Siellä on nyt vaikeampaa kuin ennen saada maata itselleen, ja monelle, niin useimmille tulee päivätyö ainoaksi elatuskeinoksi, toimeksi, joka ulettuu kädestä suuhun myöskin siellä, mutta tuhansissa uusissa tukaluuksissa.

Mutta sitä ei ajatella rautatieasemalla junan kiitäessä Göteporia kohti. Silloin on iloa ja elämää. Nauru tuntuu ehkä vähän väkinäiseltä, ja yksi ja toinen nenäliina viedään epäilyttävällä tavalla kalpeille naisen kasvoille, mutta useimmat ponnistelevat esiintyä iloisina ja tyytyväisinä. Taskumatti kulkee ahkeraan ympäriinsä, ja hokelma silloin ja tällöin "kurjasta Ruotsista" ilmaisee sen vaikutusta. Siniseksi maalatuita kirstuja pitkissä riveissä työnnetään tavaravaunuihin. Pienet lapset katselevat ympärilleen kummastuneina.

Ehkä tämä eloisa hyvästijättötapaus kerran väreiden utuisena kuvana kajastaa Kaukasin tai Minnesotan tulevalle maanviljelijälle epäselvänä muistona siitä, mitä runoilijat sanovat isänmaaksi, mutta siirtolainen kutsuu "vanhaksi kurjuudeksi."

Matkusta vain sinä pikkuinen! Turhaan asettaa kamariviisaus kättään estääkseen ihmissuvun virtausta idästä länteen, pohjoisesta etelään, kaikkialle sillä pienellä planeetilla, jossa se on määrätty kasvamaan ja kehittymään.

Ruotilainen.

Olla johonkin paikkaan tervetulematon on kovin ikävää, vaikka käynti kestäisikin vain jonkun tunnin, sillä kierot silmäykset eivät suinkaan lämmitä. Mutta vielä on ikävämpää syntyä tervetulematonna maailmaan: olla parjattu, halveksittu ja huonosti vastaanotettu jokaisessa asunnossa, jonka ovea avaa; ei koskaan saada osakseen ystävällistä tervehdystä ennenkuin papin käskeminen "nouse ylös" kolmen multalapion muassa ei enää voi korvia ihastuttaa.

Tuollaisessa asemassa ovat ruotilaiset maalla, mutta koko tuo laitos alkaa nyt, hyvä kyllä, poistumaan valistuneempien ja inhimillisemmin ajattelevaisten parempiosaisten heränneestä velvollisuuden tunnosta köyhiä kohtaan. Mutta tehkäämme tässä muistoon muutamia havainnoita.

Ruotilainen on, taikka paremmin oli, sellainen itseään huoltamaan kykenemätön inhimillinen olento, joka säästäväisyyden vuoksi sai kulkea talosta taloon viipyen määrätyn ajan jokaisessa eri paikassa, tavallisesti yhden päivän jokaisella neljännesosamanttaalilla.

Jokainen, joka ymmärtää mitä sana _koti_ merkitsee, käsittää helposti tällaisen elämän sulottoman kurjuuden.

Useimmille lienee tunnettua, että vielä aivan äsken teollisesti harjoitettiin orjakauppaa Ruotsissa, kun kuntien köyhäinhoito "möi pois" (juuri tätä sanaa käytettiin) etupäässä köyhien vanhempien lapsia, mutta myöskin enemmän tai vähemmän voimattomia vanhempia henkilöitä urakkahuutokaupalla sille seurakuntalaiselle, joka pyysi vähimmän niiden hoidosta ja ylläpidosta.

Oli liikuttavaa nähdä tuollaisina huutokauppapäivinä noita pieniä, laihoja, kalpeita ja arkoja lapsukaisia -- tilaisuutta varten jollakin lailla ehyesti ja puhtaasti vaatetettuina, mutta tavallisesti jonkun vanhemman ihmisen vaatteissa, jotka olivat kaksinkertaisesti liian suuret -- seisovan ja tungeskelevan pitäjän tuvan ovella. Toiset näyttivät tylsämielisen haluttomilta, toiset nyyhkivät hiljaan, vanhemmat, jotka jo jonkun kerran ennen ovat olleet "vasaran alla", vakoilevat levottomasti ja tuskallisesti, kenen mahtavat saada tulevaksi isännäkseen.