Part 5

Eikä sen perästä tamma kostunut entiselleen. Tietysti se kyllä veti sekä kirkolle että myllylle useina vuosina, mutta ei koskaan tahtonut enää ottaa lihoakseen eikä se enää räpytellyt korviaan niin leikittelevästi kuin ennen, siitä oli tullut ikiloppu, ja kun se köntyytti naapurien ohi tietänsä, sanoivat he:

-- Tuolla on Olli Jönssonin Perla, mikä pilautui kuningasta kyydissä.

* * * * *

_Se oli silloin_ se, ja monta vuotta on kulunut sen jälkeen. Perla on kuollut ja Olli Jönssonin poika myös, mutta hänen Anttinsa on niin hyvin toiminut, että hän jo neljä vuotta takaperin pääsi valtiopäivämieheksi toiseen kamariin.

Tuolla kotona ja kun hän ensiksi tuli Tukholmaan, oli hän niin kansan puolustaja, ett'ei hän tiennytkään mistään muusta kuin "köyhästä, sorretusta kansasta", ja sen oikeuksista, ja valitsijat uskoivat niin varmaan, että jos joku tuli häntä liian lähelle, potkaseisi hän yhtä ravakasti kuin Perla nuorina päivinään.

Mutta sitte kutsuttiin Antti Ollinpoika hoviin ja kuningas itse taputteli häntä olalle ja kilisti sampanjalasiaan hänen lasiaan vasten.

Kyytistä ei hän tietysti kiittänyt, sillä siitä oli kulunut jo pitkät ajat, mutta nyt halusi hän saada muutaman toisenlaisen kyytin saadakseen läpi viedyksi erään ehdotuksistaan valtiopäivillä, ja sitä auttaisi Antti Ollinpoika häntä vetämään läpi.

Tätä hän ei tietysti itse sanonut, mutta Antti oli smoolantilainen ja käsitti kyllä, miten asian laita oli ja äänesti aina kuninkaallisten ehdotusten eduksi ja aina vastoin useimpia kamarikumppaleitaan, jotka olivat niin piintyneitä, ett'ei heihin vaikuttanut taputukset eikä sampanja.

Minä en mene punnitsemaan, kellä oli oikein. Ehkä niin oli kuninkaalla ja Antilla, luullakseni. Mutta minä ainoastaan tiedän, että läänitoverit kamarissa, mitkä olivat joitakin lurjuksia ja sattumalta saaneet kuulla Perlan historian, ne irvistelivät niin ilkeästi ja sanoivat aina:

-- Kas tuolla Olli Jönssonin Antti, joka pilautui kuninkaan kyydissä.

Uusi lukkari.

Pikku Sven oli vasta 12 vuotinen, kun hän kerran joulukesteissä kuuli lautamiehen lausuvan:

-- Lukkari, jolla on tuhat taalaria palkkaa, on yhtä hyvä kuin talollisenpoika, jolla on kuusi tuhatta taalaria.

Nyt tiesi pikku Sven, että hänellä oli yhtä mahdoton saada kuutta tuhatta taalaria kuin keisarin kruunua Jaapanissa, mutta hänellä oli palava halu päästä eteenpäin maailmassa, tulla "ylhäiseksi ja arvostetuksi", ja lautamiehen puhuessa tuntui hänestä kuin suomukset olisivat pudonneet hänen silmistään: jos hän sentään voisi tulla lukkariksi!

Voiko hän laulaa? oli sekin sitte kysymys! Mikä smoolantilainen poika ei sitä osaisi! Mutta varmuuden vuoksi voi hän juosta mäelle ja koettaa:

"Tyttöseni, tyttöseni -- -- --"

"Oi terve kaunis aamuinen -- -- -- -- --"

"Nyt joulu ompi taas -- -- -- -- --"

"Arvoisest' tutki töitäni -- -- -- -- --"

Voi, miten hyvin se toki meni! Sven voi laulaa mitä hyvänsä!

Svenssin isä omisti 1/8 manttaalia, velalla tietysti.

Hän olisi halunnut, että Sven olisi auttanut häntä viljelemään metsäsuota, mutta Sven tahtoi viljellä ainoastaan musiikkia. Hän olisi tahtonut Svensin hoitamaan tammaa, mutta Sven, hän uneksi ainoastaan voivansa pitkälle katekismuksella hoitaa pitäjän nuorison sieluja, sittenkuin hän tietysti oli käynyt seminaarin, sillä hän tahtoi luonnollisesti lukea sekä lukkariksi että koulunopettajaksi, muutoin ei nousisi palkka tuhanteen taalariin, muuten ei hän pääsisi "kuuden tuhannen taalarin omistavan talollisen pojan tasalle."

Mutta isä kiroili ja mietti, tietysti että Svens ei ollut liian hyvä tulemaan 1/8 manttaalin tilalliseksi. Hän saisi talon sopivasta hinnasta, naisi kuusi tai kahdeksan tuhatta taalaria ja erottaisi pois pikkusisarukset.

Mutta äidillä oli kunnianhimoinen henki ja hän mietti, että jos hän kerran saisi nähdä Svensin laulavan hautavvirttä, niin se olisi jotain ylpeää, ja runsaasti vierivät häneltä kyyneleet, kun isä oli yksipäinen siitä, että Svenssistä pitäisi tulla talonpoika.

Tietysti on nykymaailmassa kaikki väärennettyä, mutta äidin kyyneleet ovat jokseenkin samallaisia ja jos ne kerran maailmassa voivat synnyttää Augustinuksen, niin olisi merkillistä, jos ne eivät meidän päivinämme voisi luoda ainakin maalaislukkaria.

Sven tuli seminaariin 16 vuoden ijässä, sai kolmannessa kerroksessa muutaman solan portaassa yksinäisen huoneen yhdessä kahden toverin kanssa, ja piti elää Jumalan sanasta, kasvatusopista ja kotoisesta ruokapussista.

Histooria, maantiede ja äidin juusto olivat verrattain helposti sulaavia, mutta laskuoppi, jumaluustiede ja vanha, härskeytynyt silava takertuivat kurkkuun useamman kuin yhden kerran.

Huveista ei ollut mitään puutetta, sillä kerran lukukaudessa oli siellä palokunnan harjoitus kaupungissa, ja kerran lukukaudessa kustansi Svens itselleen teaatterinlipun. Uudet ruiskut ja vanhat näyttelijättäret elivät yhdessä kirkkoisien ja uskonkappaleiden kanssa pääkopassa tuolla nuorella seminaarilaisella, niin että oli aivan hirmuista.

Kaksi kertaa lähetti hän kaupungin sanomalehteen ylistysrunon tuolle nuorelle (ainoastaan 42 vuotijaalle) kaunottarelle hyvin arvossa pidetyssä Jönssonin seurueessa, johon kuului 6 täysi-ikäistä henkilöä, 5 lasta, koira ja kanarialintu, mutta ensi kerralla pyysi toimitus lupaa "saada liittää nuo kauniit värsyt käsinkirjoitettuun kokoelmaansa", toisella kerralla lupasi se "yksityistä tietä saattaa runon siinä ihaillulle esineelle."

Väliin panivat seminaristit toimeen pieniä kemuja jossain vaatimattomassa vinnikamarissa esikaupungissa. Ompelijattaria, parempien perheiden hienompia palvelusneitejä ja vaatimattomia käsityöläistyttäriä oli naisina. Väliin kuului seuraan joku kaupungin tulitikkutehtaan sorjimmista tyttäristä, mutta siitä oli seurauksena se mauttomuus, että koko huone tuoksahti fosforille kuin jos paha henki tai muuan ruotsalainen runoilija olisi asunut kiellä kuusi kuukautta.

Jouluaikana ja kesällä loisti Sven joka sunnuntai urkulehterillä syntymäpitäjänsä kirkossa. Tytöt olivat aina silloin taittaa niskansa sijoiltaan, ja kun pastori Blomsternack saarnatuolissaan teki suunnitelmia pieniin asemakarttoihin taivaasta, ja puhui "enkelikuoron säestämästä soiton voimasta voittamattomasti virvoittaa mieliä, jotka ovat taistelleet, ja sydämmiä, jotka ovat vuotaneet verta täällä maailmassa", niin silloin eivät lautamiehen tyttäret koskaan voineet kuvitella tuota paikkaa ilman Sveniä jollain pilvellä huoneurkuin vieressä.

Seurakunnan vanha lukkari Pipenqvist oli mies, joka aina oli sopinut ajalleen ja valinnut sopivan ajan kaikkeen. Hän oli tullut maailmaan muutamana sunnuntai-ittapäivänä viiden tienoissa häiritsemättä omaisiaan jumalanpalveluksessa, työssä tai yölevossa, ja nyt lähti hän maailmasta juuri kun Sven Gnällstedt sai taskuunsa lukkarin, urkuri- ja kouluopettajatodistuksensa ja silmäili leipää himoitsevin silmin ympärilleen.

Sinä sunnuntaina, jona Sven kotiseurakuntansa kirkossa teki koenäytöksen, olivat kaikkien silmät, korvat ja kaikki mielet niin kiintyneet Sveniin, ett'ei kukaan kuunnellut pastorin saarnaa, aina lautamiehen emännästä, jolla oli viisi naimatonta tytärtä, pitäjän räätäliin asti, joka ei ymmärtänyt, kuinka hän saisi lainata Sven Gnällstedtin piispankaupungissa tehtyä nuttua sitä tarkastaakseen.

Ja isä istui häpeillen, että hän kerran oli ollut niin typerä ja kiellellyt Sveniä harjoittelemasta soitantoa, ja äiti, hän itki, mutta ymmärrettävästi ne eivät olleet katkeria kyyneliä, vaan sellaista sielun lämpöistä kesäkadetta, joka antaa toivon ja rakkauden suloisten kukkien imeytyä syvemmälle ja kukkia runsaammin äidin sydämmen kasvitarhassa.

Ja tilallisten pojat arvelivat, ett'ei he olleet sinä päivänä tehneet mitään kirkossa, mutta tytöt pitivät, että mitä tahansa Gnällstedt soitti, kuului se aivan kuin häävirsiltä.

Jokaisen äänen vaalissa ja hyvän hinnan lukkaripuustellin siemenviljalle sai hän.

Lautamies kutsui Gnällstedtin todille ja puhui hirveän paheksivasti vanhemmista, jotka ovat voineet olla niin sydämmettömiä, että antavat tyttäriensä mennä naimisiin putipuhtaina. Se olisi sellaista, jota hän, lautamies, tuntonsa mukaan ei voisi tehdä.

Lautamiehen emäntä oli saattaa hänet kipeäksi makealla juustolla ja munakakulla.

Kirkkoväärti pyysi viinikalaasseihin puistoon eikä puolestaan voinut käsittää, että pitäjän säästöpankki ei sen paremmin edistynyt. Itse oli hän kuitenkin pannut sinne talletuksille yhdeksän tuhatta taalaria jokaiselle tyttäristään.

Jos Gnällstedt tahtoisi nähdä kirjoja, niin ovat kaapissa päätyakkunan luona.

Kirkkoväärtin emäntä oli aivan tyrkyttelevä makeisseoituksineen ja vaarainmehuineen.

Ja tytöt sitte, ne hivuttivat ja hankasivat itseään suopalla ja hyvähajusaipualla saadakseen pois ammoniakin lemua hyppysistä, ja sitte pistivät ne sormensa äidin voipannuun lukkarin tullessa hiuksiaan sivelläkseen.

Vanha, köyhä apulainen, joka oli päästänyt ripille Svenin, tarttui häntä kädestä, käski hänen kutsua itseään "setäksi" ja kysyi, eikö hän joskus tahtoisi käydä hänen luonaan hämäröissä hiukan huviksi pelaamassa.

Ja Gnällstedt, hän ainoastaan nauroi ja hymyili ja kumarteli, ja juustoja kokoontui ihmeteltävän suuressa määrässä hänen kyökkinsä hyllylle.

Lopulta alkoi hän tuntemaan tuon käyvän aivan vaikeaksi, sillä hänen vatsansa tuli epäkuntoon tuosta hyvinelämisestä, hän sai vähentää liiviään kerta kerralta, ja kansakouluinspehtori sanoi, että lapset olivat oppineet tavattoman vähän kuluneena lukukautena.

Kuitenkin kului syksy ja talvi, ja muutamana sunnuntaina kevätpuoleen istui tuolla urkurilehterillä pieni, hieno ja suloinen tytär niin lähellä lukkari Gnällstedtiä, että jokainen arveli hiukan kummalliseksi, ett'ei hän pois karkoittanut otusta.

-- Mikä naisihminen se oli, joka mulkoili niin Gnällstedtiin tänään lehterillä? kysyi kirkkoväärti sakaristossa.

-- Se oli vain minun morsiameni, jonka kanssa minä tein tuttavuutta seminaarissa, vastasi Sven Gnällstedt.

Ja siitä päivästä alkain ei häntä enää koskaan kutsuttu vaarainmehulle ja makealle juustolle; säästöpankkikirjoja kirkkoväärtin talossa ei hän enää koskaan saanut nähdä, ja kun hän tuli apulaisen taloon, olivat sekä lautapeli että klaveri kiini.

Kansalaisluottamus.

Kirkkoväärtin oli juuri onnistunut lopettaa velkakauppa kaupungin puutavarakauppiaan kanssa. Se oli paras metsäpuisto, jossa oli 8,000 puuta, ja se oli säästynyt sekä isä- että isoisän aikana, mutta pojat olivat hurmautuneet markkinaelämään ja hevosenkauppoihin, ja tytöt alkaneet käydä rynkkyhelmaisissa hameissa. Se mitä saatiin myydystä viljasta ei riittänyt menoihin niinkuin ennen, täytyi käydä käsiksi metsään, ja niin oli kirkkoväärti kirjoittanut kontrahdin puutavarakauppiaan kanssa, ja nyt oli se todistettava.

Renki ja piika eivät kelvanneet, sillä ne olivat palkkaussäännön alaisia ja olivat sentähden jäävejä isännän asioissa, lapsipiika ei ollut käynyt ripillä, ja sentähden täytyi lähettää kutsumaan päivätyöläisiä, jotka väänsivät kivejä palstalla.

Ne tulivat: vähäläntä viidenkymmenen ikäinen torppari tirkistelevine silmineen ja punainen parta kasvoissa, sekä suuri karhea mies, jolla oli musta tukka, kotkan nenä ja synkät kasvonpiirteet. Hän taisi olla noin 35 vuoden vanha.

Kun kirkkoväärti mainitsi mistä kysymys oli, piirsi pieni torppari pian: gustaf JoansSonn, mutta toinen mies hidasteli ja näytti rasittuneelta.

-- No, Kalle, ole siivo ja kirjoita nimesi tähän.

Kalle näytti kummalliselta, hän painoi silmänsä alas hämmästyneenä.

-- Eikö kukaan muu voi sitä tehdä?

-- Ei, täällä ei ole ketään muuta, kirjoita nyt joutuun!

-- Minä saatan mennä Tupa-Pekkaa hakemaan.

-- Mitä sitä tarvitaan? Jos et sinä voi itse kirjoittaa, niin pidä vain kynästä, niin minä kuljetan, puhui pieni, punahiuksinen mies.

Suuria hikipisaroita valui Kallen ruskeille kasvoille, sormet kulkivat suonenvedon tapaisesti lakinlipassa, jota hän piti kädessään, ja vihdoin sammalsi hän:

-- Se ei kelpaa, kirkkoväärti.

-- Minkätähden Herran nimessä se ei kelpaa; olethan sinä niin vanha jo.

Kalle ojentautui suoraksi, sipasi sysimustan hiustukon otsaltaan, katsoi vakavasti läsnäoleviin ja sanoi lujalla äänellä:

-- Ei, se ei kelpaa siksi, että minä olen kadottanut kunniani ... minä en saa todistaa tuomioistuimissa, minun sanani ei merkitse mitään, minä olen huonompi lasta tuossa. Nyt te sen tiedätte. Miksi ... miksi ette voineet antaa minun olla rauhassa...?

Nyt valtasi hänen kokonaan harmi ja häpeä, ja kiivaiden nyyhkytysten valtaamana meni Kalle nuttunsa hiha silmäin edessä huoneesta.

Jälellejääneet silmäilivät arasti toisiaan, aivan kuin olisi jokainen heistä ollut nielemäisillään kokonaisen luodin arsenikkiä.

-- Jumala varjele! Kuka olisi voinut uskoa Kallesta sitä! sanoi kirkkoväärtin emäntä.

-- Se oli hyvä, että minä sain sen tietää. Minä olin melkein ajatellut ottaa hänet metsänhakkaukseni päällysmieheksi, sillä hän on sukkela ja kelvollinen työmies, tuo lurjus, sanoi puutavarakauppias.

-- Ja minäkin kun edellisviikolla annoin hänen ajaa härät markkinoille ja ottaa kotiin rahat itse, katui kirkkoväärti.

_Ei kukaan_ vaivannut itseään ihmettelemällä, miksi Kalle "oli menettänyt kunniansa."

Ainoastaan pieni, punahiuksinen torppari oli vaiti, ehkä hän teki sen kiitollisuudesta, kun hän 15 talvena peräkkäin häiritsemättä oli saanut varastaa viljaa kirkkoväärtin tuvasta, täydellisesti nauttien kansallista luottamusta.

Mutta ulos mennessään mietti hän itsekseen: "Se oli tuhma piru, kun ei vain kirjoittanut mistään mitään hiiskumatta."

Kalle oli hyvä työmies, jolla oli ollut kelpo ansio sen puolen vuotta, jonka hän oli ollut pitäjäässä. Ei kukaan muu kuin pappi tiennyt tuosta rumasta pilkusta papintodistuksessa, joka juorusi Kallen rangaistun varkaudesta ja väärennyksestä ja 10 vuoden kansalaisluottamuksen menettämisestä ryöväysyrityksestä.

Kun Kalle seuraavana päivänä tuli toimeensa, oli siellä jo toinen hänen sijallaan. "Kirkkoväärti ei tarvinnut häntä enempää."

Emäntä ja lapset olivat siitä yksimieliset, vaikka edellinen huolekkaana lausui:

-- Kun ei se kurja vaan suuttuisi meihin, jotta panee tulen huoneisiin.

Sitä ei Kalle tehnyt. Kyllä paloi sinä aamuna, kun hän, sillä kertaa ilman papintodistusta, jätti kylän, jossa hän oli toivonut voivansa rehellisesti tulla toimeen työtä tekemällä, mutta ei se palo ollut kirkkoväärtin uljaassa rakennuksessa, vaan muutaman raukan harmistuneessa sydämmessä, joka oli luottanut unhotukseen ja sovitukseen.

* * * * *

Sukkela ja rivakka oli Säbyn herraskartanon nuori metsästäjä. Jänis juoksussaan ja kurppa lennossa eivät saaneet kauvan aikaa ajatella elämäänsä, kun kuulivat hänen pyssynsä näppäyksen, ja nuoret herrat pitivät, että heillä tuskin oli hauskempaa toveria metsästysmatkoillaan.

Hän tuli aivan sattumalta taloon juuri silloin, kun metsästysaika alkoi ja vanha metsänvartija oli taittanut jalkansa. Nuoret herrat ottivat hänet palvelukseensa toistaiseksi juuri keskellä kesää.

Vanha patruuna oli kysynyt todistusta.

Silloin näytti poika hänelle veristä kurppaa ja sanoi: "300 askeleen matkalta täydessä lennossa."

-- Noo, siinä ilmenee _taitavuus_, mutta _maine_ sitte, rakas Aattoni.

-- Stål kirjoittaa heti papintodistuksensa, hyvä pappa.

Nuori metsästäjä seisoi kuuntelemassa. Hän tuli mahdottoman punaiseksi kasvoiltaan ja latinkipuikko hypiskeli hänen korviensa välissä.

* * * * *

Eivät mitkään naiset maailmassa voi tehdä niin monilukuisia valloituksia kuin -- kamaripiikat. Eivät kreivit eivätkä muonamiehet kulje varmoina niiden lumousvoiman sulosta, ja mitä metsästäjä Ståliin tulee, niin ei hän tehnyt mitään kierroksia kauniin Säbyn Annan karttelemiseksi, vaan piti joka hetken ja paikan olevan soveliaan ojentaa hänelle uusia silkkihameita ja katsella häntä kirkkailla ruskeilla silmillään.

Ja kun Anna puolestaan sai kuulla, että vanhan metsänvartijan jalka ei koskaan tulisi oikein terveeksi ja että herrat olivat ihastuneet Ståliin, ja muisteli kuinka hauskalta tuo pieni punainen metsänvartijan tupa valkoisine nurkkauksineen paistoi tuolta harjun rinteeltä, ja kuinka komealta näytti Stål vihreässä nutussaan ja sulkahatussaan, minkä hän oli saanut Kustaa-herralta, niin ei hän enää enempää vastustellut kuin mitä kohtuus ja säädyllisyys vaati, kun Stål iltasin herrasväen mentyä levolle veti hänet alas polvelleen lehtimajassa.

Sitte kirjoitti Stål kuulutusten saamiseksi siihen seurakuntaan, jossa hän viimeksi oli henkikirjoitettu, ja sai vastaukseksi pastorinviraston sinetillä varustetun kirjeen.

Kun hän sitte illalla kietoi kätensä Annansa täyteläisen nivustan ympärille, vapisi hänen sekä kätensä että äänensä hehkuvin poskin kysyessään:

-- Onko se aivan varmaa, että sinä tahdot tulla minun pikku vaimokseni, mitä tahansa tapahtuneekin?

Sitä tahtoi Anna ja niin tekevät säännöllisesti kaikki tytöt, kun heidät kerran on saatu niin pitkälle.

-- Mutta jos nyt ... jos nyt ... olisi jotain hullusti minun kanssani.

-- Herra Jumala, Stål! Ethän ole vapaamuurari?

-- En. Mutta olen ehkä jotain pahempaa.

-- Onko se jotain rikosta? kysyi tyttö ja punastui.

-- Niin rikosta se on, sen Jumala tietää, sanoi Stål ja kävi tuhkanharmaaksi kasvoiltaan.

Ja sitte sai Anna nähdä papintodistuksen. Hän itki tietysti hirveästi, mutta apostoli sanoo, että "rakkaus kärsii kaikki", ja apostoli lienee ollut mies, jolla oli asiat selville, sillä puolen tunnin jälkeen oli Annan pikku sydän lohdutettu, ja Stål oli saanut lupauksen, että vaikka hänellä ei ollutkaan kansalaisen luottamusta, niin olisi hänellä kuitenkin Annan luottamus, ja jos hän olikin "kadottanut kunniansa", niin oli hän saavuttanut rakkauden sijaan.

Mutta vanhemmat eivät olleet samaa mieltä: "Kunniaton" ei koskaan saisi heidän lastansa, ja heidän suustaan kuullusti asia Annastakin paljon paremmalta kuin silloin, kun sydän löi ja suonet takoivat tuolla alaalla syreenilehtimajassa.

"Kunniaton" karkoitettiin pois täältäkin.

* * * * *

Käräjähuone oli täynnä väkeä. Aine oli myöskin erittäin jännittävä: postin ryövääminen murhayrityksen ohessa. Asia oli selvä ja valmis -- sillä murhayrityksestä päässyt postiljooni oli tuntenut murhaajan, sekä sitäpaitsi ei tämä ollut yrittänytkään kieltää.

Oikeuden puheenjohtaja luki:

"-- -- -- tuomitaan hän, Kalle Stål, ryöväyksestä yhdessä raa'an väkivallan kanssa 10 vuoden kuritustyöhön ja koko elinajakseen menettäneeksi kansalaisluottamuksensa."

Hän seisoi kylmänä ja välinpitämätönnä tuomiota luettaessa; ainoastaan viime sanain aikana välähti ivan vilahdus synkällä otsalla ja tummissa silmissä. Kun valitusosotusta luettiin, huusi hän:

-- Ei, minä olen tuomioon tyytyväinen, _hyvin_ tyytyväinen. Ha, ha, ha! Kolme kertaa olen minä pyrkinyt kunnialliseksi mieheksi, olisin myös päässyt siksi, jos ei papintodistusta olisi löytynyt, niin, siksi olisin minä päässyt piru vieköön...

-- ... viekää vanki ulos!

Ja vanki vietiin ulos. Yhteiskunta oli saanut hänet sinne, jonne se oli niin monta vuotta koettanut häntä saada, ja taisi nyt niin paljon kuin tahtoi kummastella uhrinsa "paatumusta."

* * * * *

Kievaritalossa söi tuomari päivällistä apulaistensa kanssa. Tuomittua yhteiskunnan ja lain nimessä hauskuteltiin nyt tuomita yleisen mielipiteen mukaan.

-- Tuo Stål on aivan kauhean julkea roisto, arveli vanha tuomari; viimeksi sai hän tuomionsa ryöstöyrityksestä sisäänmurron ohessa, vaikka hän sanoi, että hän ainoastaan tahtoi löylyttää muuatta sisälläolijaa siksi, että se oli kutsunut häntä "rosvoksi" muutamilla markkinoilla, mutta tuo selitys ei kelvannut minun rakkaan Stålini puolustukseksi, ja niin sai hän kuusi vuottansa ja 10 vuodeksi menetti kansalaisluottamuksensa.

-- 21 luku, 2 §, 4 momentti rikoslaissa, puheli nuorin tuomari ja otti kaksi uutta potaattia.

Sitä ennen, sanoi varatuomari, sai se kanalja 1 vuoden papintodistuksensa väärentämisestä; ehkä häntä se vaivasi, että todistus kertoi hänen kerran varkaudesta vangitun.

-- Jaha, aivan niin, 12 luku, 3 § rikoslaissa, kertasi taas pikku notarius, joka äsken oli suorittanut tutkintonsa ja oli näpsä näyttämään, että hänellä olivat asiat selvillä.

Varatuomari numero toinen, joka tähän asti oli ollut hiljaa, kysyi nyt:

-- Mutta minkälainen oli Stålin _ensi_ rikos?

-- Tuhat sen tiennee; varkaus tietysti.

-- Mutta _minä_ tiedän sen sattumalta, ja se rikos ja Stålin koko elämän historia vahvistavat minua vakaammin jo kypsyneessä arvelussani, että koko meidän rikoslainperustus "huonomaineisine" papinkirjoineen ja "kansalaisluottamuksen menetyksineen", joilla rangaistu häväistään koko elämän ajaksi, viepi mielen katkeruuteen eikä parannukseen, koska siitä puuttuu hyvintekevän rankaisun pääehto...

-- ... joka on? tiedusteli vanha tuomari pilkallisena.

-- _Anteeksianto_, lisäsi nuori lainoppinut totisena ja katsoi esimiestään vakavasti kasvoihin.

-- Mutta mikä on sitte Stålin ensimmäinen rikos? kysyi nimismies.

-- Niin, se oli kuten tuomiokunnan, jossa hän asui, herrat ja tuomiokirja hyvin selvään sanovat "varkaus", mutta varkaus 18 vuoden ijällä ja hän varasti muutamia tuulen kaatamia halkorimoja kruunun alueelta kuolevalle äitilleen saadakseen lämpöä muutamassa mäkituvassa. Silloin tuomittiin hän 2 kuukauden vankeuteen.

Anoppi.

Hänellä ei ollut ollut todella koskaan ilopäivää elämässään, vaikka hän oli Granhyttan rikkaan Perin tytär ja joutui naimisiin Ola Granatin kanssa, joka oli viisneljännesosamanttaalin isäntä.

Niin, se oli tosi, eräinä viikkoina muutamana kesänä, kun oli kiiruisin heinänteon aika, ja Granhyttan Per sai tilaisuuden vuokrata naapurin Johanneksen avuksi ulkoniityillä, _silloin_ oli hän onnellinen, sitä hän muisteli.

Silloin tehtiin lujasti työtä eri osastoissa, ja sekä veli Kalle että renki jäivät paljon jälkeen, kun Johannes antoi paitahihasillaan viikatteensa loistaa kilpaa Heinäkuunauringon kanssa. Parempaa niittomiestä ei ollut pitäjäässä, ja kun isä Per oli nähnyt, kuinka työ oli sujunut ensimmäisenä päivänä, kun Johannes oli Granhyttassa, virkkoi hän vaimolleen:

-- Se on tuhatta mieheksi tuo Johannes; anna hänelle kolme munaa kahden sijasta eineeksi.

Olisi luullut, että noin raskaasta työstä Johannes olisi ollut kovasti väsynyt iltasin, mutta se oli kummallinen nuori mies, sillä väsymyksestä ei hän tiennyt mitään, vaan istui silloin puhelemassa Granhyttan nuoren talontyttären kanssa ja koki jutteluillaan karkoittaa pois eroitusta velkaantuneen kahdeksannesosamanttaalin pojan ja l,5 manttaalin perijän välillä. Ja hänen puheensa mukaan pieneni pienenemistään suuri Granhytta, ja Johanneksen kahdeksasosainen tila kasvoi kasvamistaan, niin että lopuksi se tuli nuoren tytön koko maailmaksi.

Minä luulen, ettei se tyttö koskaan olisi kelvannut maanmittariksi.

Isä Per näki kyllä, ett'ei tytär ollut kovinkaan tyly Johannekselle, mutta kun hän halusi saada heinänsä leikatuksi tuossa paikassa, ei hän ollut siitä tietävinään, mutta kun viimeinen heinäkuorma oli saatu sisään, sanoi hän Johannekselle, että hän saisi koko riikintaalarin päivässä viiden taalarin sijasta, mikä oli tavallinen palkka, sentähden että hän oli ollut niin rivakka, ja tytölle, että hänen pitää mennä kihloihin Ola Granatin kanssa, kun hän oli l-1/4 manttaalin omistaja.

Nuoret eivät panneet vastaan voimakkaampaa tahtoa; sellaista tapahtuu paraiten romaaneissa. Eivät he myöskään tappaneet toisiaan; sellaista tapahtuu paraiten ja sopivammin teaatterissa. Eivät he myöskään antauneet kiusaukseen omistaa toisensa ilman papin toimittamaa vihkimystä, sillä heidän suonissaan juoksi vanha, kelpo, ylpeä talonpoikaisveri.

Niinkuin sanottu, sinä kesänä oli hän ollut onnellinen pari viikkoa, ja sitte joutui hän naimisiin Ola Granatin kanssa.

Ola Granat oli siivo mies. Hän antoi hänelle uuden silkkihuivin joka toinen vuosi, rahoja 2 kahvi- ja sokerinaulaan suurempina kirkkojuhlina, kahdeksaksi päiväksi vapautta työstä joka kerta, kun hän oli synnyttänyt hänelle lapsen eikä lyönyt häntä koskaan, ainoastaan jonkun kerran hänen tullessaan markkinoilta, joilla mullikauppa oli mennyt päin mäntyyn.