Part 4

Häneltä oli kahtenakymmenenä vuotena ollut affääriasioita arvossa pidetyn ----e:n firman kanssa eräässä kaupungissa, mutta ei ollut koskaan tavannut sen päällikköä. Nykyisin oli hän saanut tietää, että tämä oli vetäytynyt pois affääreistä ja jättänyt ne pojalleen. Tapahtui sitte, että patruuni X. muutamana päivänä sai lääkäriltään neuvoja suoristamaan konttoripulpetin tykönä liiaksi köykkyyn käynyttä selkäänsä merenrannikon suolaisessa vedessä, ja matkallaan tuli hän kaupunkiin. Kauppamiehet ovat yhtä kohtelijaita kuin muutkin, jonkatähden patruuni X. käytti tilaisuutta käydäkseen ----e:n kauppahuoneen uuden päällikön puheilla. Hän otettiin mitä ystävällisemmin vastaan ja kutsuttiin päivällisille herra ----e:n kotiin, joka oli hieno ja soma ja jossa rouva ----e nuorempi, kaunis, rakastettava nainen, toimitti niin emännän virkaa, että hän kokonaan ihastutti kauppapatruunan "maalta." Ainoa, mikä olisi voinut muistuttaa rouva ----e:n ulkonäöstä, oli ruma arpi toisessa poskessa, ikäänkuin jonkun palohaavan tai sellaisen aikaansaama. Mutta vieras kuitenkin kiinnitti vähemmin huomiotansa siihen kuin emännän ihmeellisesti säteileviin ruskeihin silmiin, jotka hän luuli nähneensä jossain ennen, vaikka hänen oli mahdoton muistaa missä.

Mutta herkullisemmallakin päivällisellä on loppunsa, ja kahvin tarjottua otti herra ----e vierastansa kainalosta sekä sanoi nuorelle rouvalleen:

-- Me menemme nyt ulos, jotta herra X. saa nähdä hiukan ... kaupungin ympäristöä eikä maksa vaivaa odottaa minua illalliselle, pikku Märtha.

"Pikku Märtha" -- eikö hän sanonut niin tuo vanha kauhea metsämummo, kun väkivallantekijät tahtoivat surmata hänen lapsensa? Ja nuo ruskeat silmät ja arpi poskessa -- niin, se oli hän, siitä ei ollut mitään epäilystä. Häntä, joka ei salli varpusenkaan pudota maahan ilman tahtoaan, oli miellyttänyt antaa tuolle paheen ilmapiirissä kasvaneelle salakapakoitsijan tyttärelle, torpparin "myödylle" kasvatuslapselle sellaista, mitä hyvien vanhempain hellästi ja hyvin hoidetut lapsukaiset usein saavat kaivata: rikkautta, rakkautta ja hyvän kodin ja -- mikä parasta kaikista -- hän näytti sen ansaitsevan.

Pekka Juhonpojan Lassi, josta tuli mies maailmassa.

Pekka Juhonpojan Lassi oli tuonkin vähän helläsydämmisen köyhäinhoidonesimiehen lausunnon mukaan "kauheassa kurjuudessa."

"Kurjuus" voi olla monenlaatuista, emmekä me harvoin sekoita sitä -- ylpeyden ja ilon kanssa.

Kulta ja kunnia, ostettuina ihmisarvolla ja kansalaisluottamuksella, loisto ja nautinnot sydämmettä jakaa niitä muiden kanssa, ylellisyys ja ylpeys, saavutettuina kieltämällä oman vakaumuksensa, se kaikki on kurjuutta. Olla tuntematonna, köyhänä ja vähäpätöisenä, mutta sydän hehkuvana täynnä nuoruuden mieltä ja nuoruuden voimaa, joka haluaa ja voi syleillä koko maailmaa, se ei ole kurjuutta, se on iloa, ylpeyttä, pauhaavaa riemua.

Mutta löytyy myös sellaista kurjuutta, josta ei kukaan erehtyne, ja sellainen oli tullut Pekka Juhonpojan lesken raskaaksi osaksi. Ei kenenkään sitte puolen vuosisataa ole tarvinnut meidän isänmaassamme "kuolla nälkään" ja tuo keuhkotautinen leski, joka ei ollut voinut vuosikausiin jättää olkivuodettaan kurjan hökkelinsä loukossa, sai myöskin köyhäinhoidolta tulevat kuusi kappaansa viljaa ja kaksikymmentäneljä killinkiä rahaa joka kuukausi itseään ja poikaansa varten. Hän siis nautti aikalailla apua, niin, hän oli pitäjän kaikkein runsaimmasti vaivaishoitoa kuluttava ja hänen tuli olla tyytyväisen. Sen ajan tavarahintojen mukaan teki se kokonaista kolme killinkiä päivässä "kahdelle yksinäiselle ihmiselle."

Mutta hän oli niin hirveän kipeä, hän ryki, jotta tuo kurja asunto vapisi, ja olisi ollut ruodulle ja hänelle itselleen parasta, kuta pikemmin hän olisi saanut sen lopettaa. Eikä hän voinut olla ajattelematta poikaraukkaansa, vaan maatessaan itki yöt läpeensä, mitä hänestä tulisi sen jälkeen kun hän oli mennyt pois.

Oikeastaan se oli tämä, jota köyhäinhoidon esimies piti niin "kauhean kurjana." Herra Jumala, voihan poika nyt kelvata paimentamaan lampaita, ajamaan puimakonetta, tulla kaupunginrengiksi, kaartilaiseksi, mäkitupalaiseksi, rantajätkäksi tai murtovarkaaksi, kaikki mahdollisia elämänratoja, jotka ovat avoinna köyhän miehen lapselle.

Kansakouluja ei vielä silloin ollut. Poika -- hän oli muutoin nimeltään Lassi -- sai sentähden väliin silpota kuusenhakoja talonpoikien vasikankarsinoihin, mennä ulos noukkimaan tuulenkaatamia oksia iltalämmitykseksi sekä sitte puhteella istui lukemassa katekismusta, kuinka meidän tulee rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiämme. Voi, miten tuo rakastaminen tuntui vastenmieliseltä poikaparalle! Eihän Jumala tahtonut parantaa äidin yskää tai vaikuttanut talonpoikiin, että he olisivat hyvin puhdistaneet köyhäinhoidolle tulevan viljan; "lähimmäiset", ne olivat kylän poikia ne ja ne tavallisesti löivät ja häpäsivät Lassia ja nimittelivät häntä "kerjäläiseksi" ja "ruotilaiseksi."

Sitte tuli eräs nuori lääketieteen kandidaatti herraskartanoon kesällä. Hänellä oli tapana olla paljon ulkona nuorten neitien kanssa ja kun ihmisystävyyden aate oli tullut juuri siihen aikaan muotiin sekä Tukholmassa että Upsalassa, niin kävi nuori herrasväki siellä ja täällä sisällä köyhimmissä tuvissa. Nuoret neidit antoivat laihimmille lapsille pieniä kauniita rukouskirjoja ja kertoivat liikuttavia historioita pienistä mustista neekerilapsista, jotka olivat tulleet uskomaan Kristuksen päälle, ja kandidaatti määräsi voimakasta ravintoa ja lasin hyvää viiniä silloin ja tällöin heikoimmille naisille.

Mutta ei kukaan maailmassa voinut käsittää, miksi eivät lapset tulleet lihavimmiksi rukouskirjoista tai iloisemmiksi kaikenmoisista neekerihistorioista ja mitä renginvaimoihin tuli, niin olivat he yksipäisiä edelleenkin syömään kauraleipäänsä ja unohtivat kokonaan hankkia itselleen häränpaistia ja portviiniä.

Kerran tuli kandidaatti myöskin lesken mökkiin ja tervehti niin ystävällisesti ja arveli, että tuvassa oli huono ilmajohto ja olisi parasta rakentaa tupa uudelleen, mutta tuo vaimoraukka hymyili niin lempeästi ja sanoi:

-- Kiitoksia, rakas herra tohtori, mutta minun kanssani on se pian ohitse kaikissa tapauksissa, keuhkotauti tuo kuoleman kuinka se muuttuneekin.

Mutta nuori lääkäri kuunteli vaimon hengitystä, kopisti häntä hellästi ja vakuutti, ett'ei se vielä ollut keuhkotautia, vielä voisi parempi koti, lääkkeet ja voimakkaampi ravinto palauttaa terveyden.

Lassi seisoi ammottavin suin ja säteilevin silmin. Voitaisiinko todella hänen äitinsä pelastaa! Hänen pitää mennä köyhäin esimiehen luo kertomaan, mitä tohtori on sanonut. Mutta siellä sai hän vain nuhteita: "Pitäisikö köyhäinhoitolaisia vaalia kuin kreivinnoja! Kuka palkitsisi ruodille kaiken tuon?"

-- Se olen _minä_; minä teen teille työtä koko elämäni ajan, kunhan vain äiti saa vähän ruokaa ja rohtoja apteekista. Minä hakkaan hakoja öin päivin, jos muutatte hänet johonkin, missä ei sada vuoteeseen.

Ei, se oli mahdotonta; se, joka ei tahtonut elää ja tulla terveeksi kuudella kapalla jyviä ja 24 killingillä rahaa kuukaudessa, sitä ei voinut Kvastlöjan köyhäinhallitus auttaa. Myöntää lainaa 12-vuotisen pojan takaukseen ei luontunut köyhäinhoidon esimiehen raha-asioihin 1840-luvulla.

Poikanen juoksi ympäri itkien ovelta ovelle. Hän piti itseään äitinsä murhaajana, jollei hän hankkinut sille sitä apua, jonka oli sanottu voivan parantaa hänet. Hän sai myöskin kyllältä velliluujäännöksiä ja leipäpalasia, mutta hänen varsinaista asiaansa ei tahtonut kukaan ymmärtää.

Ainoastaan tehtaan patruunin rouvan sydän pehmeni, hän ratkesi itkuun sekä antoi pojalle ryynivelliä ja satakuusikymmentä noppaa Hoffmanin ja sydämmenvahvistustippoja.

* * * * *

Kolmen kuukauden kuluttua pyyhkäistiin Pekka Juhonpojan leski köyhäinhoidon listasta pois, ja nyt, kun hän ei enää tarvinnut sitä, teki kylänikkari hänelle aivan uuden vedottoman asunnon, joka muutamana sumuisena sunnuntaiaamuna Marraskuussa laskettiin siihen kirkkotarhan kolkkaan missä huonot ja tilattomat saivat sijansa elämäntyönsä päätettyä.

Lassi kuhnusti mukana haudalle, mutta siellä ei juuri kukaan sanonut hänelle mitään. Niin, tämä oli totta: esimiehen poika, jolta hän oli saanut lainata juhlavaatteet, pukkasi häntä kylkeen ja kuiskasi: "Älä itke niin hirveästi minun uudelle liivilleni, sinä lurjus!"

Onnellisesti kyllä, ei Lassi ollut koskaan lukenut vanhan ajan historiaa, niin ettei hänelle koskaan johtunut mieleen vannoa jotain Hannibalin valaa rikkaita kohtaan.

* * * * *

Oli suuri juhla kauppias Perssonin kauniilla maatilalla. Pojat ja palvelusväki olivat sitoneet kauniita kunniaportteja isännän viidentenäkymmenentenä vuosipäivänä, Värilyhtyjä riippui tiheässä sokurisuppilonnuorissa, jotka olivat sidotut puusta puuhun puutarhassa ja puistossa. Pehtori seisoi ulkona päärappujen luona ja pyyhki hikeä otsaltaan kaikkien niiden sielun ja ruumiinvoimien ponnistusten jälkeen, joita hän oli saanut kokea johtaessaan yhdeksänkertaista hurrahuutoa, ja rovasti oli juuri isännän erinomaisessa sampanjassa juonut kiitollisuuden maljan isännälle komean urkulaitoksen hankkimisesta pitäjän kirkkoon hänen puolivuosisata-riemujuhlanaan.

Vähää ennen oli tuomari liikutuksesta ja Xeres-viinistä värisevällä äänellään esittänyt varsinaisen syntymäpäivämaljan monilla kauneilla sanoilla "miehestä, joka omilla voimillaan oli murtanut itselleen tien köyhyyden matalasta majasta rikkauteen ja arvoon, kaikkien kunnioitukseen ja rakkauteen."

Ja kauppamies Persson oli vastannut moniailla lyhyeillä sanoilla tavalliseen tapaansa, jotta muutamat äsken veljistyneet vieraat kaupungin herrasluokasta kuiskivat keskenään: "talonpoika pistää esiin, vaikkapa hän ansaitsisikin miljooneja", ja nyt huvitteleivat vieraat itsekseen niin hyvin, että isäntä voi sytytettyään sikaarin hetkeksi mennä puistoon yksinään.

Ei hän rakastanut seuraelämää, mutta hän oli kerran oman nimensä ohessa kuullut mainittavan lisänimen "vanha kitupiikki", ja sen jälkeen sai paikkakunnan miespuolinen pitoja rakastava osa syödä mahansa kipeäksi ja juoda itsensä humalaan hänen luonaan neljä kertaa vuodessa paremmissa tavaroissa kuin kenenkään muun luona.

Hän kävi harvoin, jos koskaan kirkossa, mutta hän oli kuullut, että Valdersborgin kamariherra oli kieltäytynyt lahjoittamasta rovastin kehoituksesta 300 kruunua uusiin kirkkourkuihin, ja silloin sai hän "nousukas" äkkiä vastustamattoman halun lahjoittaa koko tuollainen laitos, johon kopealla ja jäykällä aatelismiehellä ei ollut varoja antaa edes satunnaista apua.

Ei hän suosinut ulkonaista loistoa, mutta kuitenkin oli hän koristanut kauan aikaa sitte kuolleen köyhäinhoitolaisnaisen haudan Kvastlöjan kirkkotarhassa oikealla marmoripatsaalla.

Mutta tuo köyhäinhoitolaisnainen oli hänen äitinsä...

Samana päivänä, jona sama patsas oli saapunut Kööpenhaminasta, ja hän oli matkustanut hautausmaalle työmiestensä kanssa laittamaan sitä sijalleen, oli kamariherra kohtelijaana tullut häntä kohti ja armollisesti lausunut rautaportilta:

-- Paras herra Pettersson, älkää pitäkö minua liian epahienotunteisena, jos sanon, että on hiukan sopimatonta teille, että kunnioitettu rouva äitinne on saanut sijansa paikassa, missä lepäävät monenmoiset henkilöt. Minua ilahduttaisi suuresti saada ehdottaa teille teidän siirtämään tuon ylevän naisen jäännökset ja sijoittamaan ne minun sukuhautani viereen, missä vielä yksi paikka löytyy.

Mutta silloin oli tuo entinen kerjäläispoika oikaissut itsensä ja vastannut käryllä äänellä:

-- Erinomaisesti teille, herra vapaa- ja kamariherra, olen kiitollinen, mutta itse kullakin on ylpeytensä ja minulla on se, että Per Jönssonin leski, joka ei suinkaan ole mikään "rouva", vaan ainoastaan köyhä kansannaisraukka, joka kuoli kärsimyksistä ja huolista, lepää siellä, jonne hän on laskettu, ja että kirkkotarhan _köyhäinosalla_ on kaunein muistokivi.

Kaikki tuo nyt johtui niin vilkkaasti patrooni Perssonin mieleen tuossa hänen kävellessään ja itsekseen ajatellessaan. Useita muita muistoja pullahti myös esiin monimutkaisista piiloistaan hänen sielunsa pinnalle.

Hän muisti, miten hän oli alkanut "kesämiehenä" "esimiehen" talossa 30 kruunun palkalla kuukaudelta, kuinka hän oli säästänyt 7,50 näistä 30, ostanut niillä muutamia saipuoita, lankarullia ja nauhoja sekä 50 kelvotonta sikaaria, ja sitte lähtenyt kaupalle maailmalle "pussi seljässä", hän muisti, kuinka pussi oli vähitellen kasvanut ensiksi oikeaksi kauppamiehen laatikoksi, sitte huonoiksi vaunuiksi pattijalka Puten vetäminä, sen jälkeen kunnollisiksi kaluvaunuiksi, joita veti rivakka ja nopsajalkainen hevonen, mikä oli m.m. herättänyt kateutta Kvastlöjan talonpojissa, ja lopullisesti omaksi kiinteäksi puodiksi, jossa oli punnituspainot ja sadottain pieniä laatikoita.

Sen perästä luisti asiat sukkelaan. Yksi summa toisensa perään oli karttunut säästöihin, ja nyt oli hän pohatta, suuri pohatta, mutta kummallisen vähän hän tunsi siitä riemua. Aina kun hän oli tuntenut halua alkaa nauttia elämästään, saamaan hiukan virkistystä työkuormassa tai kun hän oli aikeessa perustaa omaa kotia, niin oli hän aina tuntenut itsensä niin vieraaksi sille piirille, johon hän oman asemansa puolesta kuului, niin oli sydämen ja muiston hiljaisesta nurkasta pistänyt esiin hänen ja elämän ilon välille kärsivät, vakoituneet naisen kasvot ja kuivunut käsi, joka hervokkaasti nypläili vuoteen likaista olkea, niin, kun hän oli ollut teaatterissa, oli iloisimpien laulunäytelmien tenoorien juoksutuksia hänestä äkkiä tuntunut keskeyttävän repivä kuoleman yskä.

Nyt oli hän tullut puiston päähän, tallin luo, missä hänen lemmikkielukkansa hauskuutteli täyteläisen suurteen ääressä. Ja kuinka tallin seinät olivat lujat ja tiiviit! Jos tuossa kurjassa, pienessä mäkituvassa olisi ollut _sellaiset_ seinät, niin ehkä ... ehkä...

Mutta ei, hänen täytyi mennä vieraidensa luo! -- Kohotetut lasit säteilivät ruutujen läpi. Niissä oli alkuperäistä, hyvää viiniä, sen hän tiesi. Mitä hän olisikaan tahtonut antaa, että olisi saanut pari pulloa sitä, kun tuo sairas raukka väsyneellä äänellä kähisi:

-- Onko maitosiutu läkkimitassa jo aivan kaikki, Lassi pikkunen?

Kyökin akkunassa seisoivat palvelijat ja ahmivat kananpoikia ja teiriä. Voi ettei hän kaikella kullallaan voinut pakottaa takaisin aikaa, ja yhdellä sadannesosalla kaikesta tuosta ylellisyydestä rientää sovittavilla käsillä metsien ja öiden läpi tuohon kurjaan, pieneen lapsuuden kotoon!

* * * * *

-- Ei, katsoppas Perssonia, missä sinä olet ollut, kunniaäijä? Maljasi, vanha kelpo mies! Onko se totta, että sinä aivot Karlstadiin ensi viikolla? Rikkaan miehen kipuja ... tietysti ... tietysti... Sitte emme me saa sinua nähdä pitkään aikaan, mutta ei me, tuhat vieköön, tule sinua sentähden unohtamaan. Laulajat esiin!

"Ken veljyttään ei muistaisi" -- -- -- -- --

Niin kaikui ilon rähinä kauppias Perssonin jälleen sisään astuessa, mutta nurkassa kuiskittiin:

-- Hiton kituri, kun ei kirjoittanut Silfversvans'in vekseliin, vaikka hän alentautui juomaan veljen maljan tuon vanhan ryytikauppiaan kanssa -- -- Missä luulet hänen nyt olleen? Ehkä hänellä oli kohtaus jonkun torpparinsa tyttären kanssa puistossa. -- Voi tuhat, ei hänellä ole enemmän tuntoa ruumiissa kuin kivipatsaalla, jonka hän pystytti äitinsä haudalle. -- Hän on ollut varmaan alaalla konttoorissaan ja laskenut korkoja, luulen minä.

-- ... Ei, nyt me jätetään rauhaan sinut, kunnon veikko. -- Hyvästi, hyvästi! -- Nämä sikaarit ovat niin hyviä, niin että et saa pahastua, että minä otan niitä kourallisen. -- Terve tuohon käteen, veli!

* * * * *

Vielä kauvan sen jälkeen kuin vieraat olivat lähteneet, välkkyili iltatähti avonaisen salin akkunan läpi isäntään, joka seisoi yksinään katkeroissa ajatuksissa kädet vakoutuneiden kasvojensa edessä, sillä välin kun koko pitäjäs kadehti "Per Jönssonin Lassia, joka noin onnekkaasti oli päässyt eteenpäin maailmassa."

Kuninkaan kyyti.

Kun isä sunnuntaina jälkeen päivällisen tuli kirkosta tuonne pieneen kotiinsa metsän takalistolla, ei hän puhunut yhtään sanaa, mutta kotiväki ymmärsi kyllä kuitenkin, että jotain oli vinossa, sillä hänen puhdistaessaan paidan hihaansa puulusikkaansa, uiskenteli vielä pari tai kolmekymmentä pientä keltaista hernettä sinne tänne kannunkupissa aivan kokonaisina, ja silloin ei ollut asiat oikealla kannalla isän kanssa, sen voi silloin jokainen käsittää.

Lapset, renkipoika ja tuo pieni kesäpiika eivät puhuneet mitään, mutta äiti oli huolissaan ukkonsa tähden ja tiedusteli.

-- Onko nimismies taas langettanut sakkoon tielohosta?

-- Sakkoja ei lueta ylös ennenkuin sunnuntaina, tiedät sinä hyvin.

-- Sitte ovat varmaan mullipahukset menneet Pekka Ollinpojan Kustaa Juhanin peltoon, luulen minä.

-- Oo -- se on paljon pahempaa!

-- No mitä Herran nimessä se sitte on?

-- Niin, Perlan pitää mennä kuninkaankyytiin Rackarkylän kievariin perjantaina.

Silloin valtasi syvä suru koko perheen. He tiesivät kyllä, mitä "kuninkaankyyti" merkitsi. Niityllä käyskenteli Perla ja oli yhtä tietämätön kuin valtioneuvos ennen ylennystään siitä, että hän valjastettaisiin joidenkuiden "valtiovaunujen" eteen. Sillä oli ollut parempi isäntä kuin useimmilla Smoolannin vetojuhdilla siihen aikaan. Se oli täyteläinen ja niskaltaan tukeva, ja ruskeat silmät tirkistelivät veitikkamaisesti isännän Olli Jönsson'in perhettä heidän tuolla tullessaan jokaisella suuri leipäpala kädessä.

-- Synti tammalle, ajatteli Olli Jönsson ja kalttasi sen mustaa harjaa. Jos kuitenkin kuningas itse ajaisi Perlalla eivätkä nuo kirotut hoviherrat, niin ehkä hän ostaisi sen ratsastushevoseksi ja antaisi siitä hyvän hinnan.

-- Ei se käy päinsä, huomautti renkipoika, sillä Perla on niin pikkunen, ja siten tulisivat kuninkaan jalat roikkumaan maassa hänen ajaessaan.

-- Perlarukka, jonka pitää mennä kuningasta kyytiin! sanoi pikku Antti ja antoi sille suuren palan kakkua.

Mutta Perla ei ollut ensinkään suuttuneena, vaan haukkasi leipää aivan tyytyväisenä. Joko se ei ymmärtänyt mitä poika puhui tai oli sen kanssa niin asian laita kuin monen kaksijalkaisen, joka myöskin on ollut "kuninkaan kyydissä", että "leipäpala" virkisti sitä.

Ja aina perjantaihin asti tuli Olli Jönsson joka päivä Perlan luo niitylle tuoden muassaan kapan kauroja, niin ett'ei| tamma yhtään käsittänyt, mikä isännän oli villinnyt.

Mutta kauransa söi se tyvenesti.

Perjantaina lähdettiin Rackarkylän kievariin, ja sinne oli kokoutunut kansaa neljästä kirkkopitäjästä, nähdäkseen maan isää ja pieniä prinssejä.

Mutta joukon keskellä käyskenteli nimismies ja oli kauhean vihainen ja kiroili tuota uskollista kansaa, jolla oli niin vaikea pysyä järjestyksessä kahdessa rivissä molemmin puolin tietä ja oppia huutamaan hurraa. Ja jokaisella hänen univormunsa napilla välkkyi suuri hikipisara, joka oli pudonnut siihen kesän helteessä kuninkaan ja isänmaan palveluksessa.

-- Te kirotut pöllöt! Ettekö te voi saada päähänne, että ne, joilla on siistit nutut, on oikeus seisoa ensi rivissä, ja siinä pitää myös lautamiehen tyttärien olla kukkakimppuineen. Ja kun kuningas tulee ja minä annan merkin nenäliinalla, hurraatte te kaikki yhdessä yhdeksän kertaa niinkuin minä olen opettanut teitä, että kun minä nostan nenäliinan, sanotte te 'huu...', ja kun minä lasken sen alas, sanotte te '...rah!'

Minä luulen kyllä, että ruotsalaiset vielä voivat pelvotta asettua puolustamaan vihollista tykkipatteria vastaan, mutta nyt, kun oli kysymyksessä ilmi kantaa kuninkaalle osotuksen alamaisesta rakkaudestaan, vapisivat he joka jäsenelleen. Paitsi tietysti kahta vanhaa gratialistia, jotka olivat olleet mukana Leipzigin ja Dennewitzin tappeluissa ja hurranneet itse kantaisälle.

Ja kievarin isäntä silmäili väliin veräjän kunniaporttia, väliin suurta, siniseksi maalattua käkikelloaan, mutta hänen sielunsa ei ollut kummassakaan niissä.

Ja kievarin emäntä piikoineen seisoi juhlapukuisena kyökin ovella ja emäntä neuvoi:

-- Sen minä sanon sinulle, Kaisa, että jos joku noista kuninkaallisista pyytää lasin vettä, niin älä sinä anna hänelle vettä, vaan kuorimatonta maitoa tuolta penkiltä. Ja jos hän sanoo, että hän mieluummin tahtoo vettä, niin kumarra ja sano: "Se ei tule koskaan kysymykseenkään, teidän kuninkaallinen majesteettinne." Ja kun hän sitte kysyy, mitä se maksaa, niin kumarra uudestaan ja sano: "Ei mitään, teidän kuninkaallinen majesteettinne." Ja kun hän sitte ottaa viiden taalarin tai kymmentaalarin ja antaa sinulle, niin kumarra silloin vielä syvempään ja sano: "Kaikkein nöyrimmästi kiitän, tässä on varmaan liian paljon, teidän kuninkaallinen majesteettinne." Ja sitte menet sinä takaperin sisään, niin ettet sinä käännä selkääsi kuninkaalliselle majesteetille.

Vaunun räminää ja liikettä kuuluu etäällä tiellä.

-- Voi, hyvä Jumala, nyt tulevat ne ... neljän hevosen vetämä vaunu... Jumala vahvistakoon meitä, komisarjus ei häntä näe ... me kuitenkin saamme hurrata ... "josko se ei ole kuningas", sanoit sinä. Tuhannesti se on hän, tuo suuri, korea herra, joka istuu tuossa edessä, vaikka kruunun hän on ottanut päästään ja pitää polvellaan, sillä on niin kuuma ... ja komisarjus ei huomaa ... ei, nyt pitää meidän hurrata omin päin ... hurraaaa ... a ... a ... a ... ah!

Mutta "kuningas kruunu polvilla" ei antanut ystävälliselle kansalleen mitään muuta kuin armollisen kumarruksen. Hän ainoastaan kääntyi yhden "hoviherran" puoleen ja nauroi, nauroi vielä pahemmin, kun lautamiehen tyttäret syvästi kumarrellen heittivät hänelle jokainen suuren kukkakimppunsa.

Nyt tuli nimismies.

-- No ettekö te sen seitsemännen taivaan tolliskot tiedä! Pitääkö teidän hurrata -- _kokille_, te pöllöt. Minun pitää sielustani opettaa teille ... ja muutamia voimakkaita korvapuusteja lankeili läheisimpäin kasvoille...

Samassa tuli todella kuningas itse, mutta ei saanut osakseen ei hurrahuutoja eikä kukkia. Hänen toinen tai oikeammin sanoen _ensimmäinen_ minänsä oli sillä välin päässyt perille, ottanut "kruunun" polveltaan sekä -- samassa kiiruhtanut kievaritupaan, pannut "kruunun" tulelle ja siinä alkanut keittämään suklaata korkealle herrasväelleen. [Todellinen kertomus kuningas Oskar I:sen hallitusajalta.]

Apua anovia kaikenlaatuisia tungeksi kuninkaallisten vaunujen ympärillä. Vanha eläkettä nauttiva sotilas oli vioittanut jalkansa Götan kanavan työssä ja oli täytynyt antaa leikata sen. Muutamalla lipunkantajan leskellä oli syöpä vatsassa ja kaksi tytärtä, jotka potivat kaatumatautia. Rackarkylän kirkkoherra pyysi saada kuninkaallisen seurakunnan, urkuinpolkija seitsemän kruunua alusvyöksi ja Welingen kartanon vapaaherra joitakin armollisia sanoja, kopeillaksensa niillä koko loppuikänsä.

Kaksi viimemainittua saivat toivomuksensa täyteen heti, toiset lohduttavia ja armollisia sanoja sekä toiveita tulevaisuudessa.

Jos Olli Jönsson'illa vielä oli joitakin aikeita Perla pahasestaan kuninkaallisena ratsuhevosena, niin tulivat ne karkeasti petetyiksi, sillä Perla ja naapuritalojen hevoset saivat ainoastaan pari kamariherraa ja yhden hovilakeijan osalleen. Olli veti povitaskustaan esiin pari viimeistä taalariaan, ojensi ne ajajalle ja pyysi niin kauniisti:

-- Hyvä, siivo herra, olkaa kiltti ja varokaa Perlaa niin paljon kuin mahdollista.

Mutta hän sai ainoastaan tyrkkäyksen rintaansa, niin että hän lensi kauvas taakse päin, ja karjahduksen:

-- Tiedä huutia, moukka! Aivotko _sinä_ opettaa _minua_ ajamaan, ehkä?

Ja Perla sai uuden sutkauksen ruoskasta, niin että sormen vahvuinen kohouma nousi ruskealle, kiiltelevälle lautaselle, ja niin sitä lähdettiin.

Muutamia tunteja myöhemmin sai Olli nähdä hevosensa taas ensi kievarikartanolla. Silloin peitti valkoinen vaahto sen kaulan ja kyljet, maha kohoili kiivaasti, pää riippui maata kohden eikä se tahtonut maistaa edes leivänpalaa, jota Olli puoleksi itkien tarjosi sille ruokapussistaan.