Part 3

"Hän tulee kyllä", vastasi hän itsekseen seuraavana päivänä tuollaisen sielun taistelun jälkeen tyynesti ja välinpitämättä kaikille naapureille, jotka alituisesti utelivat, eikö Kalle jo ollut lopettanut lukujaan Upsalassa.

Ja kun kylän ukot menivät kirkonkokoukseen tai muuhun; yhteiseen seuraan, tiesi Hevosniityn Juhani puhua, kuinka hirveän kovalla pidetään ylioppilaita Upsalassa; ne saivat lukea yötä päivää, ja heidän Kalle, joka kuitenkin oli sukkela poika ja nyt oli seitsemättä vuotta siellä, ei ollut saanut koskaan niin paljon lomaa, että olisi voinut matkustaa tervehtimään heitä kotiin.

Rovasti arveli, ettei se voinut olla niin tiukkaa, mutta silloin pudisti Juhani päätään ja vakuutti: "Rakas herra rovasti, ei ollut yhtään samallaista Upsalassa teidän aikananne kuin nyt on."

Pian tiesi jokainen tuolla kotona vähin, että Hevosniityn Juhanin Kalle oli käynyt läpi ne kaikki arvoasteet, jotka iloinen ylioppilasmaailma on keksinyt liiallisen ilon sankareille sekä ettei hän koskaan elämässä voisi tulla kotiin tutkintotodistus taskussaan, mutta Hevosniityn vanhuksilla oli asia paremmin selvillä. Olihan Kalle itse kirjoittanut: "Jos minä olisin tahtonut ottaa vain tavallisen jokapäiväisen tutkinnon, niinkuin rovasti ja apulainen siellä kotona, niin olisin minä ollut valmis pappi jo aikoja sitte, mutta ne sortoaseet, jotka meidän päivinämme uhkaavat kirkon muureja, vaativat toisellaista vastapainoa kuin ne hauraat jumaluusopilliset aseet, joita taottiin 1830-luvulla: minä haluan tulla oppineeksi mieheksi, mainioksi, eteväksi jumaluusoppineeksi, minä tahdon ennen kaikkea tuottaa vanhoille, rakkaille vanhemmilleni kunniaa, ja sentähden se -- viipyy."

Ja siksi rahoja, paljon rahoja! Yksi niittysirpale ja peltotilkku meni toisensa perästä ja vihdoin kirjoitti Kalle, joka aina oli niin rakas ja vanhempien parasta huolehtiva, että olisi parasta että he möisivät koko Hevosniityn, sillä hän piti olevan suuren synnin, että he vanhoilla päivillään iertäisivät ja ahertaisivat maanviljelyksen kanssa. Sitten voisivat he elää hyvin rahoilla, mitä jäisi jäljelle siitä, kun hän olisi saanut lukujensa lopettamiseksi, ja jos ne riittäisivät vain pari vuotta, niin hän kyllä sitte pitäisi huolta vanhuksista.

Ja niin pidettiin tilalla huutokauppa, ja kun Juhani sitten seisoi valmiina muuttokuorman vieressä taivaltamaan uuteen kotiinsa, pienoiseen mäkitupaan metsän sisässä, ja kysyi huutokaupan pitäjältä sellaisella äänellä, tietysti, kuin keuhkotautinen tiedustelee lääkäriltä tilaansa, uskoisiko hän, että Kallesta tulisi pian pappi, katkaisi Leena huutokaupan pitäjältä puheen, nauroi iloisesti ja arveli:

-- Hänestä tulee kyllä.

Toiset lapset olivat saaneet aikoja sitte lähteä ulos maailmaan suutuksissaan, että vanhemmat olivat ensiksi syntyneen eduksi uhranneet kaiken varallisuutensa. Kirjeet Kallelta lakkasivat myöskin, kun hän oli täydelleen saanut suuren summan talon hinnasta, ja neljä vuotta oli kulunut ilman mitään lohdutusta ja hoivaa vanhusten sydämmille. Vihdoin olivat he sellaisella kainoudella kuin haaveileva nuorukainen ensi kerran rohkenee epäillä rakastettuansa, tiedustelleet yliopistokaupungista. "Entinen jumaluusopin ylioppilas Karl Johansson ei ollut ollut kahteen vuoteen kaupungissa."

Nyt ei voinut enää itse Leena muori kauvemmin uneksia poikaansa pyhää ehtoollista jakamassa kuolinvuoteellaan, mutta voi jos hän kuitenkin palaisi kuinka köyhänä, kurjana ja vihelijäisenä tahansa ilman viiniä ja oblaattia, ilman papin vihittyä pukua. Kuka on silti paremmin vihitty ummistamaan äidin silmiä kuin oma poika!

Mutta hänen pitäisi tulla pian, sillä ilta alkoi tulemaan mäkituvan asukkaille, ja eukon ääni kävi aina heikommaksi kun hän melkein tajutonna mumisi:

-- Hän tulee kyllä, hän tulee kyllä! Ja niin hän tulikin. Hiljaisena, suloisena kesäiltana ilta-auringon laskiessa. Kun Leena äiti silmäsi ylös, niin seisoi hän ovella. Hänen silmänsä eivät tunteneet enää sitä komeaa ylioppilasta, jolle hän oli heittänyt hyvästit 10 vuotta sitte, tuossa kalpeassa, ränsistyneessä maankiertäjässä, joka nyt katseli häntä kuumeesta hehkuvilla, kyyneleisillä silmillään mutta hänen suunsa huudahti hänen nimensä yhtä sukkelaan ja erehtymättä kuin kompassin neula näyttää pohjoista.

Ja niin sai hän vihdoinkin kuulla hänen saarnaavan. Mutta se ei ollut sellainen saarna, kuin hän oli odottanut 10 vuotta. Se oli synnin ja puutteen puolipäiväsaarna, lähtöisin suoraan todellisesta elämästä, ja saarnaaja oli kurjuuden täydessä virkapuvussa: liassa ja rääsyissä. Eikä siinä saarnassa ollut monta "Isä meidän", mutta pimeyden ruhtinas siinä tuon tuostakin sai tulla esille ja sai, kuten tavallista, syytöksiä kaikesta siitä, mitä oli kohdannut nuorukaista ja miestä ja saattanut hänet tänne, jossa hän nyt makasi vanhusten ovella, mutta myöskin kuoleman portilla.

Mutta sen mukaan kuin yö lähestyi loppuaan, ja linnut heräsivät puistossa, ja aamurusko tunkeutui akkunaruutujen lävitse, ja poika alkoi erottamaan rynkkyjä äidin otsalla ja isän kumarassa muodossa, niin puhkesipa esiin katumus, itsesyytös ja kyyneleet. Ja juuri auringon noustessa nukahti hän viimeiseen uneen pää nojautuneena sille polvelle, joka hänelle oli niin tuttu, ja otsalla muutamia suuria, lämpöisiä vesihelmiä.

Ja Leena äiti silmäsi ylös tuonne siniseen avaruuteen ja arvaili, löytyikö paikkaa tuolla ylhäällä sortuneelle, synnin saastuttamalle henkiraukalle, jota ei ollut voinut tukea edes voimakkain maallinen rakkaus: äidin rakkaus; arvaili, voiko hänen poikansa päästä sinne, jossa ei ole enää mitään surua ja kiusausta.

Ja ruudulla leikkivä auringon säde, hennonvihreät koivunlehdet, varpunen akkunanlaudalla; kaikki, kaikki tässä luonnossa, joka niin selvään ja kuultavasti puhui rakkauden kieltä ja vakuutti mahdottomaksi luojan ikuisen vihan, kuiskasi:

-- Hän pääsee kyllä, hän pääsee kyllä!

Ainoastaan yksi lehmä.

"Tähden" kanssa oli samoin kuin kruununprinssien perintötilusten: sitä oli mietitty, toivottu ja odotettu jo vuosikausia ennen syntymistään.

Ensi vuosina naimisessaan kun he olivat majoittuneet kylän syrjään metsätorppaan, makasivat Tiina ja Kalle joka ilta puoli tuntia jutellen, kuinka olisi erinomaista itsellä olla oma lehmä. Jos Kalle olisi ollut ymmärtäväinen, olisi se kyllä ollut heillä jo, mutta onnettomuus juuri oli se, että "Tähti" oli hänen kolmas rakkautensa ja siksi veti aikaa pitkään, ennenkuin hän sai sen omakseen. Hellien tunteidensa ensi kuohahduksen oli hän uhrannut taskumatille; se vei kaiken hänen vuosipalkkansa ja kaikki hänen joutohetkensä. Sitä joutui hän palvelemaan yhdessä Tiinan kanssa, rakastui, kävi haaveilijaksi, murskasi pullon navetan seinään ja otti kuulutukset. Ja vasta sitte tuli rakkaus numero kolme, tuo palava halu saada oma pieni maidonantaja. Hän rakasti kyllä Tiinaa yhtä paljon kuin ennenkin, mutta hän ajatteli häntä mieluummin kauniina kesäkuun iltana istumassa mäellä suuren kuusen alla valkoinen lypsinkiulu hänen puristavien polviensa välissä ja pullea ahavoitunut poski lepäämässä uneksitun "Tähden" ruskeankiiltävää kylkeä vasten.

Lopulta ei hän voinut tulla aikaan pitemmältä, vaan meni ulos muutamana varhaisena aamuna ja kaivoi ylös kuusi suurta kiveä tuvan länsipuolella; ne olisivat tulevan navetan peruskivet, ja vuoden takaa oli hänellä myös pieni karjapiha valmis, mutta ei vielä äyriäkään lehmän ostamiseksi. Silloinpa sitä päätettiinkin ostaa sen sijaan vasikka isännältä sekä itse kasvattaa kotieläimensä, ja kahdeksan päivää sen jälkeen tuli "Tähti" maailmaan.

Oikeastaan olisi vasikka maksanut kymmenen kruunua, kun se oli kuukauden vanha, mutta Kalle sai sen seitsemästä taalarista ja yhdestä puimapäivätyöstä, sentähden että hän oli isännän lukutoveri.

Minä kyllä uskon, että Kalle oli iloinen, kun hän ensi kerran vei Tiinansa tupaansa, mutta valitettavasti hän ei ollut paljoa vähemmän iloinen, kun hän talutti "Tähteä" karjapihaan, ja Tiina se nauroi täydellä naamalla ja silmäili ylös hyllylle läkkiastiatansa ja paria ruhjounutta kahvikuppiaan ja uneksi niin suloisesti tulevista ajoista ternimaito-pannukakkuineen ja vakituisine kahvikermoineen.

Jos me nyt niinkuin vanhan koulun romaaninkirjoittajat tahdomme jättää sankarittaremme lepoon pariksi tai kolmeksi vuodeksi, niin tapaamme me sen täydellisesti varttuneena lehmänä. Oli kyllä monasti talvisaikoina ottanut lujalle saada sille ravintoa, mutta vaikka Kalle ja Tiina usein olivat pakotetut tyytymään kylmiin perunoihin kastettuina suolaveteen niin oli kuitenkin aina "Tähdellä" ollut nurmiheinänsä ja silppunsa. Ja muuten oli se koko perheen lemmikki.

Luulen kyllä, että kruununprinssi piti oleman hauskan saada alkaa hallitsemaan hiukan sillä aikaa kuin hänen isänsä matkusti vihkimään rautateitä, mutta mitä oli se verrattuna Kallen esikoisen riemuun, kun hän ensi kerran sai viedä "Tähteä" juomaan.

Lehmä oli myöskin läpeensä ihanteellinen: pitkähkö, kapeat hienot sarvet, hieno pää, jonka otsassa välkkyi seraafimerkki, pitkä ja hyvin muodostunut rinta, hienot sorkat, lempeät silmät, hyvämerkkiset kylkiluustot, kumpuilevat utaret ja vaaleanruskea arkipuku, joka oli ruumista myöten. Yksi ainoa kapea rengas alaalla sarven juuressa osotti, että "Tähti" äsken ensi kerran oli tullut äidiksi, ja että Tiina oli saanut niin hyvin pannukakkua kuin kahvikermaa. Voi kuinka harvoin käyvät meidän rohkeimmat unelmamme tuolla tavalla onnellisesti toteen!

Lautamies oli tarjonnut yhdeksänkymmentä kruunua puhdasta rahaa eläimestä, mutta Kalle oli vastannut, että yhtä kernaasti voitaisiin tarjota hänelle rahaa vaimosta tai vanhimmasta pojastaan, sillä Tähti oli kuin ihminen, ja viime kesänä, kun tytönalku oli pudonnut perunahautaan, tuli lehmä ravistelemaan kyökin akkunaan aivan kuin olisi hän tahtonut pyytää apua.

Ei kuitenkaan saa uskoa, että mäkitupalaiset saivat viettää hyviä päiviä kaiken maidon kanssa. Ei köyhällä ihmisellä ole sellaisia etuisuuksia. Suurin osa kirnuttiin voiksi ja muutettiin rahaksi, mutta pisara silloin tällöin maajasta maitoa pikkuruiselle kehdossa ja sitte kirnumaito sekä ilo personallisesta seurustelusta Tähden kanssa, se oli kuitenkin silkka huvi "olla itsellä lehmä."

Ja vuodet kuluivat ja Tähti kävi aina rakkaammaksi perheelle. Erityisesti muistettiin sitä muutamana päivänä syysmyöhällä, kun vanhin rippikoulun käynyt tytär lähti palvelemaan vieraita. Isä ei sanonut juuri mitään, pusersi vain tytöntynkän kättä ja huoahti, mutta äiti itki ja pisti koko kourallisen rinkeliä vaatemyttyyn, ja tyttö hieroi silmiään itkusta niin pumpuliliinaansa, että silmät tulivat aivan punaisiksi. Ja sitte kun hän oli heittänyt hyvästit kaikille tuolla alaalla, meni hän Tähden luo, pani kätensä sen ruskean kaulan ympäri ja sanoi: "hyvästi, pikku Tähti!" Ja Tähti tunsi nyt itsensä enemmän kuin koskaan ennen kuuluvaksensa perheeseen ja nuoleksi pientä käsnäistä kättä ja sanoi: "Mu-u-u-uh," mutta sitä minä en osaa kääntää.

Sitte tuli kovia aikoja. Säälimättömän kylmä Kesäkuun yö ruhjosi laihot mäkituvan pienillä saroilla, ja Kallen oli täytymys turvautua huutokauppaan saadakseen viljaa leipäaineeksi. Syksyn tullen eivät ajat olleet käyneet paremmiksi eikä talonpojilla ollut mitään työtä annettavana. Kalle oli velkaunut, kun oli huutokaupassa hankkinut itselleen viljaa eikä hän voinut maksaa sitä. Nimismies tuli ulosmittauksille. Taloudentarpeet olivat vanhat ja huonot, ja Tähti oli ainoa kelpaava velan suoritukseksi. Ja niin kirjoitti nimismies sen 33 taalarista ja 16 killingistä, ja suuri sinetti kiinnitettiin sen vasempaan sarveen, ja Kallea muistutettiin uloshakulain määräyksistä, siinä tapauksessa, että hän hukkaisi pantin.

Mutta kun komisarius tuli ulos navetasta, seisoi Tiina halkomäellä kalpeana kuin ruumis ja ui kyyneleissä. Mutta ei se ollutkaan tällä kertaa tuo vanha, oivallinen, hellittämätön komisarius, vaan uusi kirjoittaja, joka ei vielä ollut kerjennyt hankkimaan itselleen tuollaista hyvää ja mukavaa kerrosta sydämmensä ympärille, mikä on niin hyödyllinen täällä elämässä, vaan hänen silmälasiinsa tuli kosteutta ja vähän lämpöistä rintaan, ja niin meni hän takaisin parteen, nykäsi pois sinetin "Tähden" sarvista ja sanoi: "Minä lainaan teille rahat; saatte maksaa minulle takaisin, milloin voitte."

Ja silloin itki Tiina vielä kovemmin eikä voinut sanoa muuta kuin "Jumala siunatkoon!" ja se tuntui olevan vanhasta neljännysmiehestä hirmuisen huono suoritus.

Ja jokaikinen sunnuntai sitte, kun pappi rukoili "kaikkien uskollisten virkamiesten" puolesta, muisti Tiina meidän Herraamme rukoilla erityisesti nuoren nimismiehen kirjurin puolesta ja "Tähti" seisoi levollisena parressaan vielä pari talvea.

Sitte tuli taas parempia aikoja; metsät nousivat hinnassaan ja Kalle ansaitsi paljon rahaa sarkahakkuussa. Mutta muutamana iltana tulivat kumppalit mökkiin kantaen Kallea paareilla; muuan honka oli tuulen voimasta kaatunut vastaiselle puolelle, murskannut häneltä rintakehän ja he luulivat, ettei Kallella olisi paljon jäljellä elämässä.

Ihmissydän on aina yhtäläinen. Ei siinä auta, että on tottunut puutteeseen ja kärsimiseen, ei siinä auta, että koko pitkän ijän on taistellut puutteiden ja kieltäymyksien kanssa: tuollainen isku tapaa yhtäläisesti armollista rouvaa kuin torpparin vaimoa ja kun Kalle mullattiin itäpuolelle pientä pitäjäntupaa, tunsi Tiina selvästi, että nyt oli loppunut sekin niukka ilo, mitä hänellä ennen oli elämässä ollut.

Ja "Tähti" täytyi myödä; ei löytynyt mitään neuvoa siihen; vaikka kyllä Tiinan ja tyttären askeleet markkinoille tuon vanhan toverin rinnalla olivatkin raskaimmat kuin mitä he olivat elämässään ottaneet niiden jälkeen, mitkä veivät heidät "isän" haudalle.

Oli liikuttavaa nähdä miten välinpitämättömästi sekä herrat että talonpojat käsittelivät "Tähteä" lehmätorilla. He tarkastelivat ja tunnustelivat sitä, ajoivat sitä eteenpäin ja vieläpä potkaisivatkin sitä, aivan kuin jos se olisi ollut tavallinen lehmä. Mutta se talonpoika, joka potkasi Tähteä, ei sitä saanut, vaikka hän tarjosi kolme taaleria enemmän kuin toinen, siivo talonpoika, joka ystävällisesti silitti sitä. Se oli köyhän ihmisen uhri tunteilleen, se oli viimeinen, minkä nuo naisraukat voivat tehdä vanhalle, rakkaalle ystävälleen.

Ja kun rahat olivat luetut ja tytär pistänyt viimeisen palan eväskakkua Tähden suuhun, ja nuo harmaansiniset silmät viimeistä kertaa kummastelevalla ilmeellä suuntautuivat noihin kahteen, jotka seisoivat tuossa itku kurkussa, silloin, silloin oli liian rasittavaa heille molemmille ja ääneen nyyhkien kääntyivät he pois ja menivät sukkelaan alas maantielle päin.

Mutta markkinaäijät kirkuivat, jotta metsä vastaili, vetivät korkkeja pulloistaan ja arvelivat, että tuo naisväki on hullua, kun vanhan lehmärahjuksen tähden noin vesittelee.

Salakapakoitsijan tytär.

"Se lämmittää, mutta samalla tavalla kuin piiskan sutkaus lämmittää väsynyttä kyytihevosta."

Näin puhui tuo arvokas raittiudenystävä Pehr Wieselgren kerran väiteltäessä väkijuomista, kun vastapuolue toi puolustukseksi meidän kylmän ilmanalamme ikäänkuin anteeksi annettavana ruotsalaisen väkijuomien haluun.

Olkoon nyt tämän kanssa kuinka tahansa: se on varmaa että Ruotsin talonpoika usein on käyttänyt arvokasta keksintökykyään mukavasti tai hyvään hintaan saada tuota mielijuomaansa. Tästä salapolttimot, kun valtio otti yksinoikeudekseen sen valmistuksen, siitä salakapakat kun sen anniskeleminen annettiin vapaaksi, mutta alituisesti suurenevaa veroa vastaan, joka on saattanut kolmikertaisen hinnan tavaralle.

"Kotitarvepolton" aika oli ohitse; ei nähty enää pienten kylien tilanomistajain -- joissa usein koko kyläkunnan peltomaa oli ylinäkyvänä piirinä ilman aitoja sarkain välillä keväällä ajavan yhteen sahransa ja karhinsa eteen valjastetut konit ja yhteisesti pystyttävän viinajumalanalttarin milloin yhden milloin toisen pientareella, aina sen mukaan kuin vierasvaraisen satunnaisen tarjoojan kellari oli sijoitettu, eikä kuulunut enää tällaista: "Isälle puolituoppia, äidille puolituoppia, rengille ja piialle puolituoppia, kaikille lapsille tuoppi juhla-aamuisin."

Mutta tuntui liian kalliilta maksaa kahdeksan taalaria kannusta, kun oli totuttu keittämään itse tavaraa takassa tuolla kotona taikka pahimmassa tapauksessa ostaa tuoppi 33 äyrillä lähimmäiseltä naapurilta. Ainakin päästäkseen tekemästä lähetyksiä kievaritaloihin, alkoivat yrittelijäät miehet ja vaimot, joita ei rasittanut liian tiukka omatunto, pitää saatavina virvoitusjuomia salassa. Todistajia oli helposti ymmärrettävistä syistä vaikea hankkia ja se, joka kirjoittaa näitä rivejä, muistaa vielä lapsuudestaan muuatta paloviinajuttua paikkakunnan käräjissä, jossa kylässä oli muuan suuri kivi, jonka taakse rahat ja tyhjät pullot pantiin ja josta täytetyt pullot tunnin takaa noudettiin; syytteeseen voitiin ainoastaan tämä yksi ainoa paloviina-asia saada. Usein vanhat, entiset linnavangit tai piiskatut naiset toimittelivat alttaripalvelusta näissä juopumukselle pyhitetyissä, vaatimattomissa temppeleissä, mutta asia ei sen vuoksi kärsinyt, sillä mitäpä tarvitsivat nämä viinajumalan palvelijat lain tarkoittamaa "kansallista luottamusta", kunhan heillä oli vaan ostajiensa luottamus.

* * * * *

"Metsä-Sissalla" R---- pitäjässä Kronobergin lääniä oli persoonassansa niin vähän kuin mahdollista Hebeä, mutta hyvin kyllä paljon Megaraa. Hän oli 45 vuoden vanha, hampaaton, hoippuva ruumiiltaan ja päivettynyt kasvoiltaan, hän oli kolme kertaa ollut vedellä ja leivällä Wexiön koppivankilassa ja kaksi kertaa täytynyt taivuttaa ei vakaumustansa, vaan luisevan selkänsä raipoille, joilla juriidillinen oikeus entiseen aikaan niin usein lopetti väittelynsä piiskurin välityksellä. Hänen harmaa lyyhistynyt tupansa lankunpalasine rikkoutuneella katolla ja rikkinäisine ikkunaruutuneen, jotka mellastelevat vieraat olivat puhkoneet, eteenasetettuine Sissan hameenpalasineen kohosi puhtaasti l,5 kyynärää maan alta, jonka sisään se oli kaivettu melkein yhtä syvälle: se tuskin näkyi ohimenevän maantien aidan toiselta puolen, mutta Sissan kauppaystävät olisivat kuitenkin sinne pimeimpänäkin iltana osanneet, sillä emäntä oli jo vuosikausia myönyt paloviinaa kohtuulliseen hintaan eikä koskaan estellyt asian kanssa. Väliin sai hän kihlakunnan oikeuteen tehdä yhden ja toisen matkan, mikä pahimmassa tapauksessa ulotettiin, niinkuin äsken mainittiin, läänin pääkaupunkiin, mutta hyvin onnistuneesti palanneena pesäänsä palveli Sissa ostajoitaan samalla vilpittömällä uutteruudella kuin ennenkin.

Tällä olennolla, joka _naisesta_ oli kadottanut kaiken muun paitsi vähää jäännöstä ulkonaisesta muodosta, oli yksi lapsi -- nimettömälle isälle tietysti -- mutta (juonitteleva luonto!) se oli rakastettavin pienokainen kuin voi kohdata. Tytön kiharat olivat ruskeat ja silmät ruskeat ja kummailevat ja sitte se oli iloinen ja onnellinen paitaressu, sillä kaikki inhimilliset tunteet, jotka mahdollisesti ennen olivat asustaneet salakapakoitsijan sydämmessä, olivat uudestaan syntyneet jumaloivana rakkautena pikku Märthaan, joka aina sai osakseen hyvän kohtelun eikä koskaan kaivannut mitään niinkauvan kuin liike oli voimassa, ja oli liian heikko ymmärtämään kaikkea sitä kurjuutta, joka häntä ympäröi.

Niin kuluivat vuodet, mutta sitte kuohahti tempova tuulahdus Pohjolan metsissä; miehuullinen ääni, jota tulistutti innostuksen hehku, kohotti sotahuudon kansakunnan perintövihollista vastaan, ei itäistä kotkaa vastaan, joka vuosisadan koitossa repi veljesmaan Pohjanlahden rannalla meidän poveltamme, vaan tuota hiiviskelevää paholaista vastaan, joka oli astunut niin monen Pohjolan mökin kynnyksen yli ryöstääkseen kaiken ilon ja rauhan, joka oli asunut siellä sisällä. Ja se mies, joka puhui herätyshuutoja Ruotsille, oli syntyisin Wärendin seuduilta, eikä siis ihmeellistä, jos hän siellä ensiksi kaiutti taisteluhuutoaan, ei ihmeellistä, jos _Pehr Wieselgren_ piti ensimmäisen raittiussaarnansa meidän seuduillamme. Tuo hienosti sivistynyt kaunotieteilijä, jonka luennoita korkeamman oppipaikan sivistystä etsivä nuoriso ihmettelyllä oli kuunnellut, meni ehkä liian pitkälle, kun hän, jotta maamiehensä häntä ymmärtäisivät, usein valitsi kuvansa suoraan -- karjapihalta ja sikolätistä, mutta tarkoitus saavutettiin, ainakin siksi kertaa, ja koko kunnat nousivat yhtenä miehenä kirjoittamaan kaikkialla muodostuneiden raittiusyhdistysten listojen alle ja kielsivät "pirunjuoman" käytön niin hyvin kotona kuin kylässä.

R---- oli yksi niitä pitäjiä, joissa liike oli voimakkain. Paloviinapullot lyötiin rikki enempi välittämättä Carl XIV Juhanin kruunatuista nimikirjaimista, mitkä tavallisesti koristivat niiden kuvetta ja raittiusinto, niinkuin niin monta muuta itsessään jaloa harrastusta meillä, muuttui lopulta kiihkoilemiseksi.

Metsä-Sissa kadotti melkein kaikki ostajansa, ja kahdeksanvoutinen pikku Märtha oli jo muutamia kertoja pitänyt mennä maata ryypyn jälkeen kovettuneiden leipäkannikkain palanpaineeksi. Mutta se ei ollut jäävä tähän. Muutamana sunnuntai-iltana, jolloin mielikiihko oli tehnyt osan raittiusyhdistyksen jäseniä yhtä huolimattomiksi kuin ikänään ennen "Sissan tipat", tulivat he kävellen maantietä eteenpäin ja huomasivat entisen juoppouden syntimajansa.

-- Tulkaa, me revimme alas tuon paholan.

-- Ja tyhjennämme pirunjuoman puroon.

-- Ja poltamme saatanan palvelijan hökkelinsä roviolla.

-- Ja lyömme kuolijaaksi synnin lapsen, tuon pienen kyykäärmeen.

Tuollaisia puheita kuului tuon kiihoittuneen joukon suusta, joka kuin petoeläinjoukko syöksyi aidan yli Sissan tupaan. Tuossa silmänräpäyksessä oli katto poisotettu, seinät alasrevityt, ja salakapakoitsija oli jo saanut muutamia väkivallan lyöntejä, kun muuan nuori talonpojanrenki, joka näki pienen itkevän tytön, veti veitsellään pahan haavan lapsen poskeen.

Juuri silloin matkasivat pari kauppamatkustajaa tietä. Ne olivat lämminsydämmisiä miehiä ja kun he näkivät, että oli kysymys murhasta tuolla metsässä, hyppäsivät he vaunuista sekä kiiruhtivat joukkoon. Heidän varma esiintymisensä, se takaisin järkiin tulo, jonka nuo kaksi uutta osanottajaa vaikuttivat hurjistuneissa aivoissa ja ehkä myöskin pari pistoolia, jotka loistivat uhkaavana nuorten kauppamatkustajien käsissä, kaikki tämä vaikutti, että väkivallan tekijät saatiin vetäytymään pois, mutta salaisesti uhkaavina, että ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pantaisiin täytäntöön teko.

Metsä-Sissa kuoli kahden vuoden kuluttua, minkä ajan hän puoleksi kulutti vankilassa ja köyhäinhuoneessa. Jos jolloin kulloin joku rauhan ja sovinnon valo-säde sillä välin pääsi salakapakoitsijan sydämmeen, emme me tiedä. Me ainoastaan tiedämme, että hänen viimeiset katkonaiset sanat kuuluivat: "Ottakaa tänne minun pikku Märthani!" Äidinrakkaus, sinä olet voimakkaampi kuin synti ja kuolema, sinä tunkeut sellaisiinkin sydämmiin, joissa paha on saanut olla asukkaana koko pitkän elämän ajan!

Ja pikku Märtha? Hän tuli ensiksi köyhäinhoitoon, myötiin muutamalle torpparille 35 kruunusta ja 4 vakasta viljaa vuodessa, sekä läksi 16 vuoden ijässä ... kaupunkiin hakemaan palvelusta tehtaassa.

* * * * *

Kauppias X -- häneltä olen minä kuullut aiheen tähän pieneen kertomukseen -- oli kauvan aikaa sitte lakannut olemasta näytekauppiaana, hän oli nyt "oma herransa," ja jos hän joskus ajatteli sitä iltaa Smålannissa, jolloin hän oli pelastanut kahden ihmisen elämän kuolemasta, tapahtui se ainoastaan silloin, kun me väliin annamme sielun silmämme kiitää takaisin puoleksi kalpeutuneiden muistojen kuihtuneeseen ruusutarhaan.