Part 2

Mutta tuo sekä oli siunattu mehiläisvuosi, ja mehiläinen surisi kuin autuas fosforisti maailmassa, ja pikku rouvalla oli uusia mehiläispesiä hiveltyinä medellä suulta valmiina houkuttelemaan sisäänsä surisijoita, mutta hänellä ei varmaan ollut oikeaa kätevyyttä toimeen taikka myöskin luulivat mehiläiset hänen pieniä, punervia poskusiaan vasta puhjenneiksi kukkasiksi, sillä ne pistivät häntä kaikkialle kasvoihin, niin että hän näytti niin lihavalta ja hyvinvoivalta kuin jos hänen miehellään olisi ollut oma seurakunta jo viisikolmatta vuotta.

Mutta pastori oli epätoivoissaan ja perin neuvoton, sillä Augustinus ja muut kirkkoisät, joita hän oli lukenut, puhuivat kyllä paholaisen hehkuvista nuolista ja omantunnon pistosta, mutta mehiläisen pistämisestä eivät ne sanoneet luotua sanaa.

Mutta kyökkipiika tiesi neuvon ja juoksi heti hakemaan Mäen Kaisaa.

Kaisa oli silloin suuri, roteva nainen, noin kuudenkymmenen vuotias; hänellä oli siniraitanen pumpulihame, siniraitanen pää- ja esiliina, ruiskukka nuttunsa napinlävessä, mustelma otsassa, minkä hän oli saanut lautamiehen sonnilta puoskaroidessaan sitä, ja silmissä soma, uskollinen, sininen katse. Kun hän samassa tiesi parannusta kaikkeen ja haettiin apuun aina huolekkaina hetkinä, niin ei ollut kummallista, että hänen monet tarvitsijansa pitivät, että hän väliin tuli avun tarpeessa kuin suorastaan taivaasta.

Ensiksi tullessaan apulaisen taloon ammensi hän puukapulalla sisään mehiläiset uusiin kennoihin kuin jos ne olisivat olleet ryyni- tai mallaskappa, ilman että yksikään koetti pistää häntä. Ja kun hän sitten otti rouvan käsiteltäväkseen, asetti hän maata ja vilvottavaa laastaria pistokselle, niin että pikku pastorska parin tunnin kuluttua oli entisellään. Kun Kaisa kerran oli talossa, niin paransi hän sen jälteen pari porsasta, määräsi rohdot hammastautiin karjakolle, ja tästä kaikesta sai hän kaksi kuppia kahvea, yhden "leivän" kanssa ja 12 killinkiä rahaa.

-- Minne Kaisa nyt menee? tiedusteli joku, kun tuo ravakka nainen viime kupin perästä kiiruhti hyvästiä heittämään.

-- Kysyä sitä! Minä olen puhemiehenä tänä iltana. Minä olen jo ollut kirkkoväärtin Riitun luona kahteen kolmeen toviin puhumassa Nääsin Juhanin puolesta. Tyttö suostuu kyllä, ja kirkkoväärti, hänen isänsä ja Anna Tiina, hänen äitinsä, eivät myöskään ole niin vastahakoisia kauppaan, mutta siinä on vielä kysymys viidestätoistasadasta taalarista, jonka summan he tahtovat Juhanin vanhusten antavan lisäksi ja jos minä saan ne saivartajat siihen, niin on Juhani luvannut minulle kaksi taalaria rahassa ja naulan villoja syksyllä, kun ne lampaansa keritsee.

Kaksi sunnuntaita sen jälkeen kuulutettiin Juhania ja Riitua. Kaisa istui itse kirkossa ja kuuli päältä ja hykersi aivoissaan ilointa ajatusta kahdesta taalaristaan ja puhemiehen villoistaan.

Myöhemmin syksyllä piti nimismiehellä olla kalaasit ja ja ne olikin komeat kemut kaksine lampaanpaisteineen, kolmine leivoslautasineen, neline ylioppilaineen, varatuomarineen, kaksine opettajattarineen ja 10 pulloineen alkuperäistä sherryä. Kaikki oli niin onnistunutta ja hyvin laitettua, että rovasti oli todella liikutettu, kun hän, sittenkuin kolmas leivosastia oli tehnyt kierroksensa, kaivoi esiin nuuskarasian liivin taskustaan, avasi valkoisen kaulahuivinsa ja toivotti Jumalan siunausta nimismiehen rouvalle, joka oli saavuttanut sellaisen taivaan armon oikein käyttää luojan antimia.

Mutta sattumalta tulin minä seisoneeksi sen salin oven pielessä, mikä vei kyökkiin. Se oli ravollaan ja minä näin Kaisan siellä kyökissä suuressa vyöliinassa hikoilemassa, paistamassa ja hymyilemässä, sillä se oli hän, joka seisoi koko kestin etunenässä.

Sitten joutui henkikirjurin vanhin tytär aivokuumeeseen ja tohtori sanoi, että jos ei Kaisa yhdeksää viikkoa olisi vaalinut sairasvuoteen ääressä, luvattomasti valvoen tuon sairaan luona, äänettömästi tyydyttäen hänen pienimmänkin tarpeen ja tarkoin seuraten lääkärin määräyksiä, niin olisi pian saatu sirotella kartanolle kuusenhakoja.

Kerran piti piispan tulla pitämään tarkastusta seurakunnassa ja vihkimään virkaansa uuden saarnastuolin lakitauluineen, uskoine, toivoine ja rakkauksineen sekä kaikki näkevine silmineen, kaikki ensilajin kultauksessa 2,50:neen jalalta, ja silloin oli Kaisa neljästä riikintaalarista laittanut kirkon niin sorjaksi ainoastaan kuusenhavuilla ja ruohoilla, että hänen korkea-arvoisuutensa päivällisillä puheli pappilan mamselleille "armaista kätösistä, jotka hienon naisaistin ohjaamina, taidokkaasti olivat koristelleet Sionin kartanoita."

Tosin kävi myöskin paha huhu kylällä Kaisasta, että hän harjoitti noidan ammattia vähän kotitarpeiksi, mutta todellisuudessa se ei ollut sen pahempaa kuin että hän silloin ja tällöin möi kuudesta tai kahdeksasta killingistä "lemmenkakkua" jollekin tyttöparalle, jonka sulhanen mieli hylkäämään morsionsa. Tämän kakun yhdessä alimmaisimman pukunsa yhdeksän langan kanssa piti tytön saada sopivalla tavalla tuon kevytmielisen sulhon syömään ja sitte sai hän olla varma, ettei omansa "enää milloinkaan tirkistellyt muita tyttöjä."

Kun oli kysymyksessä kaivon teko, niin oli parasta ottaa Kaisa paikan määrääjäksi. Smålannin kivikkoisessa ja kovassa maassa sattuu usein, että sellaisessa yrityksessä joko ei ollenkaan saada vettä tai sattuu eteen kallio, joten tulee turhan takia paljon työtä. Mutta leipäkyrsästä, makkarasta ja kolmesta taalarista rahaa otti Kaisa leikatakseen taidokkaan haarukan pähkinä- tai piilipuusta, kulki sitte kaivoalueen poikki kantaen haarukkaa edessään ja missä se itsestään (!) keikahti maahan, siinä ei tarvinnut kaivaa pitkälti saadakseen runsaasti maukasta juomavettä.

Huomattavasti oli Kaisa yleensä luonnon tuntevalla silmällään tarkastanut maan laatua, ja pitkä kokemus oli antanut hänelle tietoja, jotka harvoin tai eivät koskaan pettäneet, mutta niin yksinkertaiseen asiaan eivät hänen rakkaat ystävänsä suinkaan uskoneet ja siksi sai Kaisa väliin luvan tehdä myös pieniä "taitoja."

Parantaa luunmurtoa ja muuta sairautta, sovittaa pahansopuisia puolisoja, kaikki se oli jokapäiväinen asia Kaisalle, kaikesta tästä ja monesta muusta puhuteltiin Kaisaa alituisesti; kuitenkin hän mieluummin laittoi entiselleen sääriluun kuin rikotun sovun avioliitossa, "sillä", sanoi hän, "luu on luu, mutta ihmissydän on usein pahempi kuin harmaa kivi."

Muuan pikku talokas sisäpitäjästä, jossa heille ei tullut mitään sanomalehteä ja sen vuoksi olivat kauhean tyhmiä: politiikissa, kysyi kerran täydellä todella neljännysmieheltä, eikö kävisi päinsä tehdä Kaisa -- kihlakunnan valtiopäivämieheksi, mutta silloin vastasi neljännysmies, jolla läänin virkamiehenä oli hiukan tolkkua peruslaista, että "kyllä niitä siellä valtiopäivillä on parempia akkoja kuin Kaisa, mutta eivät ne saa kulkea pieniruutuisissa pumpulihameissa", ja siten oli vaimon valtiopäiväehdokkaisuus pantu viralta seurakunnassa.

Uuttera työ ja pienet elinkustannukset olivat, huolimatta pienistä palkkioista työssä, tehneet Kaisasta voivan eukon, ja vaikka hän jo oli niin ijäkäs, kun minä opin hänet tuntemaan, oli hänellä vielä kosijoita, joihin koristeltu tupa ja pieni, hyvin lukittu kaapin laatikko vaikuttivat enemmän kuin koko maailman "lemmenkakut." Mutta Kaisalta eivät he saaneet koskaan muuta kuin kaksi kahvikuppia leivän kanssa ja tillikan sekä tuon ystävällisen selityksen, että ruisjauhovelli "on hyvin hyvää rinnalle, kun on ollut ulkona ja rämpinyt joutavassa pyhäiltoina."

Hän jätti myöskin tämän maailman vanhana piikana 78 vuoden vanhana ympäristönsä kaipaamana ja arvottavana.

Luultavasti oli Kaisalla, niinkuin kaikilla muilla, kerran ollut rakkaustarunsa, myöskin hänellä, mutta onnettomasti kyllä oli se luultavasti sattunut ennenkuin hän oli keksinyt "lemmenkakut."

Rakkaus.

Niukasti oli leipää mäkituvassa ja Joulun edellisinä viikkoina ei Jöns vaimoineen ja lapsineen saanut olla kovin vaatelijas, vaikka ei olisikaan saanut syödä tavallista kolmea ateriaa päivässä.

Mutta jouluaatoksi oli kuitenkin onnistuttu saamaan kokoon maaseuduilla tavallista jouluruokaa, vieläpä haarakynttiläkin levitti valoaan köyhään kotoon särkyneen pullon kaulasta. Akkunalaidalla seisoi pullon ehyt veli korkki suulla ja kuulsi niin kauniilta, että Jöns aina kerran puolen tunnin takaa erehtyi suutelemaan sitä vaimon ja lasten sijasta.

Johanna, mäkitupalaisen ainoa kotona oleva lapsi, oli 16 vuotias ja kaunis -- ei "niinkuin päivä", mutta kuin lempeä pohjolan kesäyö: silmät olivat tummat ja syvämietteiset, ja hänen hiuksensa ja Jönsin tulevaisuuden tuumat olivat mustimmat koko lukuruodissa.

Vanhempi sisar oli useita vuosia palvellut talonpojissa tuolla alhaalla Skånessa. Alussa oli hän kirjoittanut kotiin kaksi kertaa vuodessa, mutta nyt ei hän ollut antanut tietoja itsestään pitkään aikaan. Äiti juuri tuumi vähän, kuinkahan tytär voipi nyt jouluiltana, mutta nyt ei ollut aikaa pitkiin tuumailuihin, sillä nyt tahtoi isä ruokaa pöydälle.

Silloin tartuttiin ovenripaan ja kaivattu astui kynnyksen yli. Ei juuri tullut niin suurta hämmästystä kuin olisi voinut odottaa, kun vanhemmat ja lapset äkkiä kohtaavat toisensa vuosien takaa, mutta tyttären ääni tervehtäessä oli hiukan epävarma.

-- Hyvää iltaa tänne!

-- Hyvää iltaa taas, Riitu, oletko osunut kotiin itse jouluaattona?

Siinä oli kaikki.

Hiukan elosampaa tuli kuitenkin, kun Riitu oli riisuutunut saaleistaan ja päällysvaatteistaan ja äiti huomasi, ettei hän tullut -- yksinään, että hän sydämmensä alla kantoi naisen tavallista rangaistusta miehen erehdyksistä. Silloin syntyi haukkumasanoja ja itkua ja isä teki uuden tervehdyksen ehyeeseen pulloon, mutta silloin myöskin valkeni asema Jönsille, niin että hän antoi seuraavan määräyksen:

-- Molemmat tytöt eivät saa olla kotona. Kun juhlapäivät ovat ohitse, saa Johanna mennä hakemaan palvelusta, mutta varo itseäsi tulemasta sillä tavalla kotiin kuin sisaresi, sillä silloin saat selkäsaunan, ymmärrätkö.

Ja siten joutui Johanna ulos maailmaan ja pääsi herrastaloon sisäpiikaksi.

* * * * *

Siellä oli toisellaista elämää jouluiltana: koristeltua ja kaunisteltua joka nurkassa, elämää, liikettä ja iloa. Ja sitte tulivat pojat koulusta kotiin ja nuori kotiopettaja heidän kanssaan. Johanna oli nähnyt hänen sinisen ylioppilaslakin käänteleivän sinne ja tänne lahden oivallisella luistinsäällä; koko aamupäivän seisoessaan salin akkunassa puhdistamassa kynttiläjalkoja, mutta nyt oli hän varmaan kotiin tullut ja hänen pitäisi mennä kutsumaan häntä kahville.

Hän seisoi akkunassa puhdistamassa luistimiaan nenäliinalla. Suonet takoivat vähän kiivaammin tuosta reippaasta urheilusta ja poski hohti lämpöisenä joulukuun auringossa, joka juuri laittautui sanomaan hyvää yötä.

Johanna ei olisi ollut nainen, jos hän ei olisi nähnyt, että hän oli kaunis...

-- Minä pyytäisin herra Elgin olemaan hyvän ja tulemaan juomaan kahvea alas saliin.

-- Kiitoksia pikkunen!... Ja kääntyessään ympäri näki hän levottoman, kostean katseen runsaiden, mustien kiharain alta ja pienen ruskean nyrkin, joka rapisteli lukon kanssa hiukan kovemmin kuin olisi ollut tarpeellista ulos päästä. -- -- --

Ei siitä tullut mitään tuollaista tavallista viekotteluhistoriaa petettyine lupauksineen ja murrettuine sydämmineen ja haudankaivajineen ja kirkkotarhoineen ja omantunnontuskineen, rtstinpuuryövärikääntymyksineen ja kaikkine niine kuin kuuluu siihen asiaan. Mutta he pitivät toisiaan pitkässä ja lujassa syleilyssä ja olisi kenties ollut vaikeata laskea, kuinka monta kertaa heidän huulensa tapasivat toisensa parin minuutin aikana.

Sitten eivät he puhuneet enää koko jouluna. Nuori ylioppilas oli hyvä poika, joka punnitsematta ei tehnyt mitään, jota hän ei voinut täydellisesti hyväksyä ja Johanna karttoi häntä viattomuuden vaistolla siinä, missä vaara oli tarjona.

_Hän_ matkusti muutamain päiväin takaa ja unohti, että Johannaa koskaan oli ollut olemassa. _Johannan_ sydän sai piston elämänsä ajaksi.

Ne naiset ovat väliin semmoisia.

* * * * *

Mutta sentään voivat he kuitenkin milloin tahansa ojentaa kätensä toiselle miehelle tuon _ainoan_ kuva vielä himmentymätönnä sydämmessään. Tapa ja muoto ja kirkkolaki myöntävät sen, ajalliset edut vaativat sitä, kauppa lopetetaan ja sanotaan kauniilla nimellä "avioliitoksi."

Täten tuli Johannakin rustitilallisen emännäksi. Olisihan se ollut ennen kuulumatonta, jos hän, köyhä palvelustyttö, olisi kieltäynyt, kun rikas rustitilallinen alentautui kunnioittamaan häntä tarjouksellaan.

Ja aika kului tavallista menoaan, ja rustitilallinen kokosi enemmän ja enemmän kirstun pohjalle ja eli hyvin ja teki joka miehelle oikein ja sai viime lopuksi suuren korean punanenän kasvoihinsa ja hiukan myöhemmin suuren uhkean kiven kultaisine hautakirjoituksineen luidensa päälle, ja niin tuli Johannasta leski.

Ja hän oli rehtevä ja valtansa pitävä leski nuuskarasioineen ja hienoine aliluutnanttiviiksineen ylähuulessa, mutta oliko hänellä mitään sydäntä, ei kukaan tiennyt, sillä siitä ei hän antanut koskaan tietoa, teki ympäristölleen oikeutta, mutta ei hyvää, ja oli hänellä enemmän itsekunnioitusta kuin kellään miehisellä talonisännällä naapurikartanoissa.

-- Ne tulevat semmoisiksi nuo lapsettomat naiset, sanoi lukkari.

* * * * *

Mutta kaksi päivää ennen jouluiltaa oli eräs vanha vaimo kaukaa toisesta seurakunnasta sisällä Johannan kyökissä, ja sekä rengit että piiat huomasivat, ett'ei emäntä ollut enää kaltaisensa sen jälkeen. Kerjäläisvaimo oli huomattavasti tullut kertomaan sellaista, mikä oli vienyt kokonaan rustitilan emännän tasapainosta ja päivällisen aikaan käski hän valjastaa hevosen reen eteen. Ei kukaan saisi seurata häntä. Ja sitte ajoi hän neljä penikulmaa pieneen, syrjäiseen kappalaiskartanoon vanhassa Finnvedenissä.

Oli kolkkoa ja surullista sielunpaimenen majassa. Kuolon enkeli oli varsin usein seurannut köyhyyttä kantapäillä sen kynnyksen yli. Puolison, ystävät, kukoistavat lapset, toiveet paremmasta ja runsaammasta elämän leivästä, kaikki se oli hävittänyt ja ahtaalta näytti köyhän kodin rajoitettu ala. Nyt makasi vanha pastori itse tautivuoteella. Omasta puolestaan ei hän pyytänyt mitään, mutta pieni, yhdeksänvuotinen poika, ainoa, joka oli jäänyt jälelle kaikesta siitä, mitä hän oli rakastanut maan päällä, lepäsi niin painokkaana hänen rinnallaan, että hän tunsi melkein katumusta siitä ilosta, miksi poika oli ollut hänelle yksinäisyytensä viime vuosina, ja melkeimpä toivoi, että hänkin olisi mennyt ijäisyyden tietä ennen häntä.

Silloin saapui Johanna vuoteen luo ja kysyi, tunsiko pastori häntä enää.

Ei, pastori ei tuntenut häntä. Eikö pastori muistanut muuatta joulua monta vuotta sitte, kun hän oli ollut kotiopettaja... Eikö hän muistanut pientä tyttöä, joka ... joka ... pari silmänräpäystä oli ollut hänen huoneessaan jouluaattona.

Ah, vanhalla pastorilla ei ollut ollut montaa "hauskaa seikkailua" elämässään! Monelta olisi samanen pikainen kohtaus jäljettömiin unhottunut, mutta hän muisti sen ja punastui.

-- Suokaa Jumalan kanssa minulle anteeksi, jos minä silloin panin kiusaukseen teidän nuoren, viattoman sydämmenne!

Ei, sitä ei pastori ollut tehnyt, hän oli koko elämänsä ajan ollut sama kunniallinen nainen kuin mikä nyt istui hänen vuoteensa vieressä harmaahapsisena. Mutta hän "ei ollut voinut unhottaa" ... ja kun hän nyt sattumalta oli saanut tietää, kuinka asian laita oli, "oli hän rientänyt hänen kuolinvuoteelleen kuulemaan, eikö hänellä ollut mitään toivomusta, jonka hän voisi täyttää, sillä pastori oli kuitenkin aina ollut..."

Ja niin se tapahtui yhdellä kertaa tuon vanhan naissydämmen tunnustus salaisesta, muuttumattomasta alttiiksi antavaisuudesta, syöksyi esiin viisikymmenvuotisen jään ja pakkasen särkyneistä tokeista, vuosi kuumissa kyynelissä kesäsateen tavalla vanhan pastorin kurtistuneille käsille.

Ja hän, hän lepäsi hiljaan kummastellen kuunnellen. Eikö hän ollut ollut köyhä ja aina puutteessa, ja kuitenkin oli hänellä ollut varoja sellaiseen rajattomaan tuhlaukseen, että oli antanut olla haudattuna tuon runsaan rakkauden aarteen, joka oli kuulunut hänelle, koko pitkän elämän ajan! Kuinka ihmeellistä?

Suuri hämmästys syntyi siellä kotona, kun Johanna-emäntä tuli takaisin itse jouluaattona kasvattipojan kanssa. Vielä suuremmaksi kuontui hämmästys ja tyytyväisyys, kun huomattiin, että yhdessä tuon pikkaraisen kanssa rauhan ja lempeyden enkeli oli muuttanut kartanoon. Emäntä ei ollut sama kuin ennen. Erehdykset oikaistiin sävyisästi ja vakavasti, puutteen lapset tunsivat olevansa kotonaan Johannan talossa ja kun hän katsoi kasvattipoikaan, oli kuin taivaallinen loiste olisi koristanut jokaista poimua kovissa kasvonpiirteissä.

Pian kasvaisi pojasta nuorukainen leveine hartioineen, punervine poskineen ja soreaa päätä koristaisi kultakokardinen sinilakki. Ja jos _silloin_ hänen nuori sydämmensä tulisi sykkimään nopeammin jollekin tytölle, jota oli katsonut liian syvälle hänen iloisiin, uskollisiin silmiin -- eivät he koskaan tulisi eroamaan toisistaan, sen oli rustitilallisen emäntä pannut mieleensä.

Tietysti kummailivat naapurit, mitä Johanna-emännällä oli voinut olla tekemistä vanhan pastorin kanssa syrjäisessä naapuripitäjässä, mutta lukkari, joka oli ymmärtäväinen mies ja tavallisesti osasi naulan päähän, hän veti pari pitkää haikua piipustaan ja sanoi:

-- Se on varmasti jotain tuollaista nuoruuden rakkautta, ne sanovat.

"Hänestä tulee kyllä."

Turhamielisyys, jonka me paraiten kaikista annamme anteeksi, silloinkin kun se on väärään suuntaan ohjautunut ja epäonnistunut, on vanhempien heikkous saada lapsensa ylemmälle elämän asemalle kuin se, jossa he itse ovat. Vanha talonpoika, joka on iertanut, kieltäytynyt vuosikymmeniä raivatakseen paikkaa pojalleen herrasmiesten usein epäillyssä ja vähän arvotetussa, mutta silti kadehditussa luokassa, vivahtaa Moosekseen, joka itse ei koskaan saanut astua siihen maahan, joka oli ihastuttanut hänen silmiään niin herttaisena kuuman erämaamatkan jälkeen; mutta isänrakkauden pilvenkorkuisten toivomusten vuorelta saa hän kuitenkin heittää ylpeitä tulevaisuuden silmäyksiä sinne, saa nähdä poikansa papin kauhtanassa tai univormussa, katederissa tai saarnatuolissa, ja silloin unhottaa hän helposti, kuinka punajuovikkaat härät uhrattiin tieteen alttarille yhtenä ainoana lukukautena ja kuinka kiinnitykset perintötilaan kasvoivat melkein sukkelammin kuin pojan lukukausitodistusten luku.

Miltä lähemmältä näyttää herrasmiesten erotetussa valtakunnassa, saa vanha isä niin harvoin kokea, sillä ennenkuin hänen poikansa palkatonna ylimääräisenä on kuluttanut voimansa jossain virastossa taikka luottamuksensa pankissa, ennenkuin velkautunut apulainen ja hänen lapsilaumansa on aivan rasittautunut oman seurakunnan odotuksessa, ennenkuin Pelle virkaan nimityksen altistamasta polusta on alkanut ikävöidä takaisin isänkodon työtelijäille saroille, niin sangen usein sitä ennen isä ja äiti on saanut karkeissa, mustissa lautapuvuissa ruumisvaunussa ajaa vanhaa, tunnettua tietä ylösnousemisen risteillä koristettuun laihomaahan.

Mutta väliin pettää vanhusten toivo jo ennenkuin nuorukainen on saavuttanut työskentelynsä ensimmäisen maalin! Mökin poika hurjistuu ilon remakkuudesta nuoruuden kaupungissa, valkoinen lakki saa tahran yhden toisensa jälkeen, ja yhä useammin ja kauemmin pysähtyy nuorukainen nauttimaan pettävää "virvoitusjuomaa" velvollisuuden tiellä huvin pikarista. Tai on hän ainoastaan muistiton ja heikko ja horjuu keinotonna sinne tänne tiedon tiellä sen jälkeen, kun se tuoli, joka tarjona oli hänelle läksyluvuissa koulussa, on temmattu hänen altaan valmistustutkinnossa.

Hän on tällöin paljon huonompi kuin hänen ikäisensä auran kuressa, isän toivo on silloin tehnyt koko käänteen.

Hevosniityn Juhanin Kalle oli jo 9 vuotijaana toisellainen kuin muut lapset. Puimakoneen ajo kävi kauhean huonosti, mutta lukusilla oli hän kelpo taituri ja koulututkinnossa olivat kaikkein opettajien toiveet hänessä. Samaan aikaan oli isäukko suorittanut viimeiset maksut kylän lainvoittaneesta jaosta, mutta havaitsi kuitenkin löytyvän 500 taaleria yli säästöpankkikirjassa, ja niin päätettiin, että Kallen pitäisi lukea papiksi.

Illalla sai hän käsiinsä virsikirjan, solmi äidin mustan kirkkoesiliinan selkäänsä, kapusi ylös uunille ja antoi piian kuulla ulostuontilahjojaan. Äiti itki.

Ja niin luki hän yksityisesti papin edessä ja niin tuli hän kolmannelle luokalle isoon kouluun ja seuraavana välikautena kävivät kapteenin pojat hänen luonaan ja ne ja Kalle sinuttelivat toisiaan ja olivat aivan kuin vertaiset ja leikkivät keskenänsä poliisia ja ryöväriä siemenladossa, ja äiti seisoi luuvan ovella ja katseli päältä eikä huomannut pelkästä ilosta, että porsas söi kaiken kanaruuan.

Seuraavana vuonna kävi hän tanssikoulussa ja kutsuttiin kotona rovastin kesteihin, ja rovastin kyökkipiika oli itse nähnyt hänen tanssivan katrillia herraskartanon kotiopettajattaren kanssa, mutta silloin oli myös isän säästöönpanot loppuneet ja hypoteekkiherrat olivat arvostelleet Hevosniityn tasalleen 11,000 taaleriin.

Kun isän sitten piti nostaa suuri lainansa, meni hän sitte kaupunkiin tervehtimään poikaansa, mutta sitä ei hän tehnyt koskaan toistamiseen, sillä Kalle oli niin pilannut silmänsä paljosta lukemisesta, ett'ei hän ollut tuntea enää ukkoa, kun hän kohtasi hänet kadulla.

Ensi kerran joutui Kalle kiini ylioppilastutkinnossa, mutta silloin tiesi Leena-äiti Hevosniityssä kertoa jokaiselle, joka tahtoi kuunnella, että se riippui professorin ilkeydestä, kun Kalle, joka oli niin oppinut, ei ollut pistänyt professorille viittä taalaria, kuten kaikki muut ylioppilaat olivat tehneet. Rovasti sanoi, ettei se voinut missään tapauksessa olla totta, mutta Kalle oli itse sanonut sen ja kuka voisi epäillä omaa lihaa ja vertansa. Muuten tuli nuorukainen ylioppilaaksi vuotta myöhemmin ja saarnasi syntymäpitäjänsä kirkossa, että kyyneleet virtoina juoksivat naisväen penkeissä, mutta silloin möi isä kaiken tiluksensa metsän.

Ja Leena-äiti hän itki, vain itki pelkästä ilosta. Voi jos hän saisi elää kolme vuotta vielä siksi, että Kallesta tulisi oikea pappi; mutta sitte haluaisikin hän kuolla heti ainoastaan siksi, että hänen oma poikansa saisi antaa hänelle pyhän ehtoollisen kotona vanhassa tuvassa, jossa hän itse oli syntynyt ja jossa hänen vanha äitinsä oli rukoillut niin monta lämmintä rukousta hänen puolestaan.

Kalle ei ollut seurannut vanhusten kanssa kotiin kirkosta, sillä hän oli kutsuttu päivälliselle herraskartanoon yhdessä kotiopettajan kanssa siellä, joka oli hänen koulutoverinsa. Siitä ei ollut isä oikein pitänyt, mutta silloin oli Leena-äiti kysynyt häneltä, eikö hän suonut omalle lapselleen hiukan iloa sinä päivänä, jona hän oli saattanut heille niin paljon kunniaa.

Ja kun sitte Kalle tuli kotiin kahdentoista aikaan yöllä ja äiti istui vielä ylhäällä pienessä eteiskamarissa ja odotti häntä, eikä kukaan nähnyt sitä eikä kukaan voinut nauraa hänen vanhalle, kurtistuneelle hameelleen ja isoroimaselle huivilleen, niin silloin oli ikäänkuin jotain lämmintä olisi virrannut Kalleenkin sisälle, sillä hän painoi päänsä vaimon polville, nyyhki kuin lapsi ja jokelsi hellitellen: "äiti rakas", aivan niinkuin pienenä ollessaan.

Sitä hetkeä ei Leena-äiti koskaan unhottanut. Monina pitkinä vuosina turhaan odottaessaan, että poika palaisi rauhan ja ilon kanssa vanhaan autioon kotiin, tuskallisesti valvoessaan, oliko mahdollista, että niin runsas rakkauden siemen ei koskaan antaisi mitään hedelmää, johdatti hän muistiinsa tuon suloisen yön, väänteli ja käänteli sitä sielussaan kuin saituri kääntelee dukaattia. Kun Kalle kuitenkaan ei koskaan tullut kotiin, vaikka vuosi meni toisensa perästä ja hän alkoi epäillä hänen kirjettänsä ja häntä itseään, niin meni hän eteiskamariin, muisteli sitä yötä, kiersi silmistään pari polttavaa kyyneltä ja kuvitteli mielessään, että kaksi syleilevää kättä veti hänen päätänsä puoleensa ja kuiskattiin "äiti rakas!"