Part 1

KUVAUKSIA RUOTSALAISESTA TALONPOJAN KODISTA

Kirj.

Sigurd [Alfred Hedenstierna]

Tekijän luvalla neljännestä painoksesta suomennettu.

Raumalla 1894, Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiö.

SISÄLLYS:

Esipuhe. Kun pikku Tiina ristillä käytettiin. Lukusilla. Kaikkien ystävä. Rakkaus. "Hänestä tulee kyllä." Ainoastaan yksi lehmä. Salakapakoitsijan tytär. Pekka Juhonpojan Lassi, josta tuli mies maailmassa. Kuninkaan kyyti. Uusi lukkari. Kansalaisluottamus. Anoppi. Kun rautatie oli valmis. "Kun juna kiitää kohti Göteporia." Ruotilainen. "Liian myöhään."

Esipuhe.

Rakas lukija!

Olen sitonut pienen vaatimattoman kimpun luontoperäisiä kukkia, jotka olen löytänyt kotiseutuni Smålandin laihalta, mutta uskolliselta povelta, ja nyt minä tahdon istuttaa ne sinne takaisin; siinä kaikki.

Moni olisi taidokkaammin liittänyt kukat yhteen ja huolekkaammin erottanut rikkaruohon; ei kukaan olisi tehnyt sitä suuremmalla rakkaudella.

Sillä minä olen elänyt rahvaan parissa, ottanut osaa sen töissä, huolissa ja toiveissa, oppinut tuntemaan sen maailmankatsomuksen, tavannut oikeaa leikillisyyttä karkeiden pintojen alta ja kelpo sydämmiä koruttomien nuttujen alta.

Moni pitää aiheita näissä pienissä kuvissa varsin mitättöminä ja vähäpätöisinä. Ja se on siitä yksinkertaisesta syystä, että se maailma on niin pieni, joka liikkuu töllin neljän ahtaan seinän ja pikkutilallisen saran rajalinjan sisällä.

Mutta olen ollut sitä mieltä, että se maailma ansaitsee kyllä oppimista, sillä vielä on, Jumalan kiitos, meidän ruotsalainen kansamme metsissään, vuorillaan ja laaksoissaan sellaista, jotta sitä oikein tuntea on samaa kuin paljon rakastaa sitä.

Järkähtämättömällä luottamuksella Sinun hyväntahtoisuutesi Sinun ystäväsi ja palvelijasi

Sigurd.

Esipuhe kolmanteen painokseen.

Kun minä näissä pienissä kyhäelmissä etsin suurta pienessä ja kauneutta rumien pintojen alta, olin minä täysin varma siitä, ettei minua hyväksyttäisi siihen runoilijalahkoon, joka yhtenään hakee totta rumassa.

Niin on tapahtunutkin, mutta omaksi ja monen muun kummastukseksi lensin minä suoraan niiden syliin, joille minä olin uskaltanut kirjoittaa, ja tulen nyt kolmannen kerran heidän luokseen pienten, yksinkertaisten kangas- ja metsäkukkieni kanssa.

Minulla ei ole mitään erityisesti lisättävänä. Tämän tällaisen esipuheen tarkoituksena onkin vain pyytää lukijoita olematta panemaan mitään erityistä huomiota kirjan kaikenmoisiin puutteisiin, mutta tätähän olen minä jo runsaassa määrässä saanut osakseni, ja kun synnit ovat anteeksi annetut, lopetetaan tavallisesti lukemalla synnintunnustus.

Kuitenkin -- löytyy sana melkein yhtä kaunis kuin arkaileva: "_Anteeksi_!" ja se on tuo lämmin: "_Kiitos_!"

Kiitos siis sinulle, ruotsalainen yleisö, siitä, että sinä joka kerta kun minun kuvailuni on käynyt kömpelöksi eikä täysin ole ilmaissut sitä, mitä sinun oma silmäsi mahdollisesti on nähnyt elämässä, aina olet ystävällisesti muistanut suurta eroavaisuutta kynän, silmän ja sydämmen kuvailukyvyssä, aina suosiollisesti olet huomannut, kuinka erilaisiksi luonnollisesti tulevat kaistaleet metsää ja kangasta painomusteen kasteessa kuin taivaan samasessa!

Ja kiitos siitä että sinulla kirjallisen kukkaiskummun keskellä, jossa löytyy hyviä ja aivan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan nostettuja kasveja, on ollut suosiollinen silmä ja avonainen korva myöskin sille pikkuruiselle paljasjalkaiselle Getapulien runottarelle, joka raa'alla kylämurteella tarjoili kanervakukkaisiaan ujona sammaltaen: "Hyvä herrasväki, ostakaa minulta!"

Wexiössä Elokuussa 1886.

Sigurd.

Kun pikku Tiina ristillä käytettiin.

Hyvinhän se kuitenkin olisi käynyt päinsä, jos Lauri Juhonpoika olisi ollut edes pikkutilallinen tai sotilas tai vain pelkkä torppari.

Siinä tapauksessa olisi hän varsin helposti saanut pienelle kakaralleen äitikummin, sillä onhan oikeastaan kunnia saada seurata mukana pappilaan ja pitää paitaressua, jos hän on syntynyt noin niinkuin hyvistä vanhemmista: siihen kunniaan uhrataan mielellään pari taaleria huntuun ja muutama kyynärä kuudentoista killingin karttuunia, kun tuo pieni olento on mahdollinen ristille vietäväksi.

Sillä tämä on todellisuudessa kirkkokäsikirjan paljon vaativan lupauksen koko täyttämys "pitää huolta kastetun kristillisestä kasvatuksesta."

Jos ei saa talokkaiden emäntiä kantamaan, saa tyytyä torpparien vaimoihin, ja jos nämät eivät suostu, niin saa pyytää palveluspiikoja, mutta nekin pitivät itseään liian hyvinä olla mukana vietäessä Lauri Juhonpojan mukulaa kastettavaksi pappilaan.

Lauri Juhonpoika oli näet perin köyhä mäkitupalainen eikä hän voinut pitää pitoja, joihin olisi kutsunut joitakin hauskoja poikia vastakummeiksi.

Mutta vihdoinkin oli hän saanut käsiinsä pienimmän kesäpiian herrastalosta. Se oli niin raihnaista kuin se suinkin voi olla, sillä hän oli vain 16 vuotias ja sitte oli hän tuollainen "suvuton piian penikka", jonka isästä ei kukaan tiennyt muuta, kuin että hän oli ohjannut matkansa Norrlannin rautateille, kun tuli puhetta kalleista, aina 30 kruunuun nousevista vuosittaisista isän velvollisuuksista.

Mutta ripillä oli käynyt pikku Emma, niin ett'ei kirkkolain puolelta ollut mitään estettä hänellä ottaa vastatakseen mistä kummisitoumuksista tahansa, ja niin piti hän, että olisi erinomaisen harvinaista päästä äitikummiksi, vaikka taivas ties hän ei voinut panna enempää kuin yhden taalarin käärinvaatteeseen. Voi, hänellä oli niin pienen pieni palkka!

Ja Lauri Juhonpoika oli luvannut, että sitähän ei voi kukaan kuolevainen auttaa, vaikka hänellä ei olekaan enempää, ja lainasi talonisännän hevosen ja vieterirattaat, tietysti puima-aikana yhden päivätyön lupausta vastaan ja niillä ajaisivat Lassi ja Emma ja tuo nimetön raukka pappilaan. Sepän vääräjalka Kalle oli viilettänyt puoli tuntia ennen yhtyäkseen pappilan navettarakennuksen veräjällä joukkoon, ja sitte arveltiin, että kirkkoherran rengit ovat luuvalla tai halkomäellä ja että he muutamista taskumatin kulauksista ottavat seuratakseen sisään olemaan todistajina tuossa kristillisessä edesvastauksessa. Siihen he olivat niin tottuneet niinä seitsemänä vuotena, jotka he olivat palvelleet pappilassa, että jos he olisivat ottaneet kaiken tuon puustaavin mukaan, niin olisi heillä nyt ollut vähäinen, oikein huolehdittava yksityinen sielunhoito.

Aluksi oli isäntärenki Pekka, joka oli järjestystä rakastava mies, kirjoittanut muistiin hengelliset takaussitoumuksensa almanakan puhtaalle lehdelle vastapäätä mihin hän merkitsi lehdenleikkuusta, mutta sitte sanoi hän, niinkuin totta olikin, ettei hänessä ollut miestä jatkamaan sitä pitkän päälle.

Keskitaipaleella alkoi pikkarainen kirraamaan ja Emma, joka tahtoi osoittautua kekseliääksi, kiersi "tilan" yhdestä nenäliinan nurkasta ja sokurimurusta, jonka hän oli unohtanut viime markkinoin jäleltä hameensa taskuun. Mutta sokuripalasessa oli pipariminttuöljyä, jotta pienokainen otti rykiäkseen aivan kauheasti.

Ja kun päästiin navettarakennuksen nurkkaan, seisoi sepän vääräsääri Kalle siellä läähättäen kuin kilpa-ajohevonen ja koetti katsoa oikein kauniisti Emmaan, mutta se ei tahtonut hyvin onnistua, sillä kohtalo oli muodostanut hänen näköelimensä -- onnettomasti kyllä -- siten, että kun hän suuntasi silmänsä tytön tynkkään, niin toinen silmä sattui halkokasaan, toinen koirakoppiin.

Ja pappilan rengit ne tuolla olivat hakkailemassa salavinta honkapuuta, jotta metsä vastaili; mutta kun he ymmärsivät, mistä kysymys oli, niin niistivät he nenänsä, ottivat kumpikin kasvoihinsa juhlallisen eljeen ja kaksi pitkää kulausta Lassin taskumatista.

Ja niin mentiin sisälle, ja pappi oli katsonut ulos akkunasta ja ymmärsi myöskin kohta, mistä kysymys oli ja huusi kyökkiin: "Kaisa, laita kahvia ja kastemalja!"

Nähkääs, nyt oli Lokakuu!

Ja pienonen kastettiin Liinaksi Lassin äidin kaimaksi. Sissa, Lassin vaimo, joka makasi niin kalpeana ja heikkona siellä kotona kaappisängyssä, oli kyllä maininnut nimen "Nöyrä", sillä se oli nimenä herraskartanon kotiopettajattarella, jossa Sissa oli palvellut, mutta silloin oli Lassi pudistanut nuuskarasiaa ruokapöytään ja sanonut: "Ei mitään tyhmyyksiä! Kyllä minä teistä molemmista ilmankin nöyrät laitan."

Ja kun toimitus oli tehty, koperoi Lassi vasempaa liivintaskuaan, sillä hän aikoi pistää papille taalarin vaivoista, mutta pappi ei sitä ottanut.

Mutta hän ei sanonut, ett'ei hän tahdo sitä ottaa siksi, että Lassi oli niin kovin köyhä, sillä löytyy ihmisiä, jotka ovat köyhällekin kohtelijoita, vaan siksi, että Lassi oli avannut veräjät pastorille kahden virstan matkalla, kun hän oli palannut syysmarkkinoilta.

Sen sijaan tarjosi rouva kahvia, ja kaikkien pappilan mamsellien piti tietysti tarkastaa, oliko pikkuraukka Lassin näköinen, eikä se ollutkaan niin erinäköinen, sillä liian punakoita olivat he molemmat.

Ja Emma, hän seisoi tuolla niin ylpeänä ja punastuneena ja äidillisenä rippikoulupuvussaan sekä vastasi kainosti mamsellien kysymyksiin ja painoi pienokaista niin varovasti, voi niin varovasti poveaan vasten. Näytti kuin olisi _nainen_ ensi kerran herännyt elämään tuon 16-voutisen sydämmessä ja puoleksi itsetiedottomasti kohottanut siniset, kummastelevat silmänsä tähän asti tuntematonta maailmaa kohden.

Nuori Upsalan maisteri, mamsellien serkku, joka tutki maaseutumurteita ja siksi käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta lähestyäkseen kansaa, seisoi salin ovella ja painoi lujemmalle rillejään jotenkin ohuessa nenävarressaan ja mumisi: "taululle pantavaa" vahattujen viiksiensä takaa ja katsoi Emmaa niin ihmettelevällä katseella, että sepän Kalle kouristi nyrkkiään salaa kuin jos hänellä olisi ollut housuntaskussaan mestarin moukari.

Ja vanhin pappilan mamselli, jolla oli "maailmankipu" sydämmessään ja keuhkotautiin kuollut apulainen kirkkomaassa, otti mahdollisimmasti pienimmän sokerisirun sokeriastiasta ja laittoi uuden "tilan" akkunaverhopalasesta, jottei Tiina-pienokainen yskisi niin kauheasti pistävän pipariminttuöljyn tähden paluumatkalla.

Sitte heitettiin vihdoin hyvästit ja Lassi kumarteli ja kiitteli.

Äidillä siellä kotona oli ollut köyhäinhuone-Riitu keittämässä herneitä ja läskiä ja kahvia ja leipomassa piirakoita ja kakkuja Emmaa ja sepän Kallea varten, joille tietysti piti tarjota parasta mitä talo voi.

Lassi ja Emma tulivat ensiksi, mutta loppupalan saivat he kävellä, sillä metsän läpi vei vain jalkapolku tuvalle ja hetken takaa kuului askeltamista mäellä ja rapisi pensaissa.

-- Nyt tulee Kalle! sanoi Emma.

Mutta se oli vain punakirjava vasikkamullikka, joka yksikseen hyppeli haassa.

Hetken takaa olivat kuitenkin kaikki koossa, ja tuo pieni toimi oli pian ohitse, isä ja äiti jäivät yksinään pienen piikansa kanssa, ja Lassi polvistui kaappisängyn viereen, missä vaimo makasi.

Mutta ei sitä varten, että hän olisi pää vaimonsa rinnalla uneksinut tuon pienen olennon tulevaisuudesta, jolle he molemmat olivat antaneet elämän, vaan ainoastaan ottaakseen esille puukenkänsä, kun hän menisi ulos kaivamaan ojaa seuraavana aamuna.

Mutta ennenkuin hän sammutti läkkilampun paneutuakseen maata viereiseen sohvaan, kääntyi hän puhumaan vaimolleen:

-- Sissa, nyt on siitä kulunut neljä päivää, kun lapsi syntyi; luuletko voivasi huomen aamulla nousta ylös ja kuokkia ylös tarhasta perunat? Minä pelkään, että ne ehkä paleltuvat.

Vaikka Sissa tunteekin itsensä niin heikoksi ja kurjaksi, ett'ei hän voi liikuttaa kättä eikä jalkaa, niin tuntee hän myöskin voimakkaamman oikeuden ja köyhän osan ja vastaa raikkaasti, vaikka silmissä kiiltääkin kyyneleitä:

-- Niin, Lassi minä kyllä koetan.

Pikku Tiina nukkuu sikeästi. Nuku niin kauvan kuin sinä saat, pikkuraukka! Ajan päälle kyllä saat tietää, tuleeko sinun kohtaloksesi viettää kaiken elämäsi kieltäymyksissä pienessä mäkituvassa niinkuin äitisi, tai onko se oleva vielä huonompi, että sinut Meklenburgin jostain maakartanosta potkaistaan kotiseudulle halveksittuna ja häväistynä tai saatko ravintolan ummehtuneessa ilmassa kuulla ilkkuilevan hellyyden sanoja, kuulla kuiskattavan korviisi huvittelevilta huulilta.

Nuku, pikku-raukka!

* * * * *

Mutta alaalla maantiellä virstantolpan takana seisoo sepän Kalle heittäen toisen silmänsä pilviin ja toisen saappaisiinsa ja painelee yhden suudelman toisensa perästä Emman pienille, kuumille, intohimosta väriseville huulille.

Väliin on varsin hauskaa olla isäkummina!

Lukusilla.

Kerran vuodessa vaivaa myöskin maaseudun yksinkertaista nuorisoa se epämiellyttävä tunne, jota nuoret opiskelevat n.k. "paremmista luokista" nimittävät "tutkintopiinaksi."

Koko vuoden on uunin loukosta joutilaina hetkinä, jotka ovat uhrattu juorujen jumalalle, kuulunut: "Niin sanoi hinastuvan Sissa, Horjarydin Tiina ja Pekka Niilonpoika ja Sventan Jussi"; nyt on toinen ääni kellossa: "Niin kirjoittavat evangelistat Matheus, Markus, Luukas ja pyhä Paavali."

Onhan hirveä häpeä olla taitamatta kristinoppiaan lukusilla, joissa täytyy kuitenkin olla joka toinen vuosi. Ei se ole niin tarkkaa, onko kristillisyys tunkeutunut itse elämään.

Nyt aletaan melkein kaikkialla pitää lukusia kunnanhuoneissa tai koulusaleissa, missä lasi vettä papille ja tupakkapiippu lukkarille on ainoana tarjoiluna.

Toista se oli ennen maailmassa. Silloin pidettiin kinkereitä vuorostaan kunkin lukuruodin talonomistajan kotona ja yhdessä pitojen kanssa, niin upeiden, että emäntä pitkin vuotta useita kuukausia ennakolta valmistautui siihen sekä piti niitä yhtä rasittavina kuin laillista palstomista taikka vähäistä tulipaloa, kun ne koskivatkin yhtä raskaasti pikkutilallista kuin kahden manttaalin suurviljelijää.

Niinpä kuultiinkin usein, kun tuli kysymys jonkun talonpojan taloudellisesta asemasta tai jostain tarpeellisesta parannuksesta talossa tai tilassa, täydellä todella puhuttavan: "siihen sillä raukalla ei ole varoja; hänellä kun oli lukuset viime syksynä."

Jotain lievennystä kustannuksissa sai kuitenkin isäntäväki aina niistä runsaista "tulijaisista" kaikellaista Jumalan lahjaa, joita toi mukanaan jokainen eri ruodin talo, vieläpä sotilaat ja torpparitkin.

Ja niin tuli vihdoin tuo suuri päivä. Tupa oli siistitty ja puhdistettu, suuri ruokapöytä oli levitettynä akkunan edessä papin siihen pantavaksi kirjansa ja nuuskarasiansa, pitkiä, höylätyitä lautoja pantiin pukkien päälle ja tehtiin monta penkkiriviä, parasta apilaheinää pudistettiin pilttuuseen papin Pollelle ja karjapiika Tiina, jolle oli ollut mahdotonta silmäillä yli viidennen pääkappaleen "selityksiä", sai yhtäkkiä niin kovan pistoksen ja pakotuksen vasempaan kylkeensä, niin että hänen täytyi mennä makuulle sekä henkisestä että maallisesta ravinnosta.

Kello aamu yhdeksältä tuli pappi. Kaikki papillinen toiminta pitää alettamaan rukouksella ja veisuulla, mutta kun lukkari maalla tavallisesti samassa on koulunopettaja ja hänellä on tuntinsa aamupäivällä, voi hän vasta myöhemmin olla saapuvilla, jonkatähden pappi määräsi jonkun toisen säveltaiteessa yleisen mielipiteen tunnustaman taitavan miehen ottamaan ylös virren ja kun smålantilaiset äänivarat tavallisesti nousevat korkealle, niin "otti hän ylös sen" aina korkeaan e:hen sekä noilla väräjävillä lirutuksilla ja juoksutuksilla, joita Bondeson niin mestarillisesti osaa jäljitellä.

Ja sitte alettiin "ylöskirjoitus", sillä papin moniin maallisiin toimiin kuuluu myöskin olla seurakuntansa väenlaskija. Nyt pitäisi määrättämään, kutka olisivat ensi vuonna kirjoitettuina itse kussakin taloudessa, ja niiden atestit annettamaan, jotka olivat muista pitäjistä muuttaneet palvelukseen tänne. Samaten kirjoitettiin ne ylös, jotka nyt olivat saapuvilla päivän kuulustelussa.

Jos seurakunnan sielunpaimen oli erityisesti isällisen luonteen saanut, niin voivat nämä ylöskirjoitukset tulla väliin hyvin huvittaviksi. Silloin sattui esim. tähän tapaan: "Numero 27, Pieni Kellola. Siellä on meillä ensiksi tilanomistaja Sven Juhonpoika, syntynyt 1832, ja hänen piikansa Anna Kaisa Jonaantytär ... jaha, _piika_, ja. Mutta kuule nyt, rakas Sven; kuinka kauvan aivot sinä tuota tuollaista suhdetta pitkittää? Se on häpeä koko lukuruodille, että sinä, jolla on oma kartano ja perustus ja olet talonisäntä, jonka pitäisi olla esimerkkinä alamaisillesi, käyttäydyt tuolla tavalla. Ja sinä, Anna Kaisa! Jos sinulla olisi vähänkään jäljellä naisellista kainoutta, niin olisit jo aikoja sitte muuttanut tämän miehen luota, joka ainoastaan tahtoo alentaa sinua. Tule kotiin minun luokseni Sunnuntaina jälkeen päivällisen, niin saan minä puhua kanssasi, Sven!"

(Sven punastuu, Anna Kaisa itkee, ja koko ruoti näyttää erinomaisen juoruhaluiselta ulos.)

"Vasikkaha'an torppa. Siellä on meillä torppari Juho Maununpoika ja hänen vaimonsa Riita Svensintytär, poika Kalle ... mutta mitä se tahtoo sanoa? Poikahan on 19-vuoden vanha, ja sinä pidät, että hänen tulee olla kotona ja vetelehtiä siellä talveakin! Niin, kyllähän se on erinomaista: _kaksi_ suurta, voimakasta miestä yhdessä torpassa kahta lehmää ja vasikkamullia vaalimassa. Se kelpaa se. Mutta totuudessa sanottuna, rakas Juho, tämä ei käy päinsä, pojan pitää mennä maailmalle ansaitsemaan."

-- "Niin, nähkääs rovasti! Sen hän kyllä tekisi, mutta en minä ole voinut hänelle mitään sellaista hankkia."

-- "Älkää puhuko tyhmyyksiä! Minä annan hänelle tallirengin paikan, tule minun luokseni aamulla varhain."

(Juho hymyilee tyytyväisenä ja hänen Riitunsa näkee hengessä Kallensa rovastin kuskipenkillä samoilla tunteilla kuin joku hieno rouva uneksii avio-armaansa presidentin tai valtioneuvoksen tuolilla.)

"Bleckhem N:o 42. Vai niin, että te, vanha Antti, jätätte talon nyt poikien huostaan, ja teidät itsenne kirjoitetaan erilleen. Niin, te olettekin rehellisesti ansainneet vanhuuden leponne: olettehan ollut kelpo työntekijä, joka kahdella tyhjällä kädellä ja korkeimman siunauksella on rakentanut oman talon ja perustan. Ja sen sanon minä teille, pojat, (ovatko pojat täällä?), että pitäkää vanhoja kunniassa ja olkaa heille siivoja vanhuuden päivinä; muussa tapauksessa ei teille käy yhtään hyvin maailmassa, sillä (anna olla repimättä, kissarakkari, takinlievettä!) vanhempain siunaus rakentaa lapsille kodon."

"Pojat", jotka ovat käyneet rippikoulunsa rovastin edessä, pyhkivät silmiään mustuneiden nyrkkiensä syrjillä.

Kun ylöskirjoitus on loppunut, alkaa kristinopin kuulustelu, kuitenkin kaikkein useimmissa seurakunnissa ainoastaan naimattomien kanssa. Ne, jotka jo ovat taivuttaneet niskansa avioliiton jumalan ikeen alle, pidetään, eikä suotta, saaman kyllin lakia kotiripityksistä ja evankeliumia sen jälkeen seuraavassa avioliitossa sovinnossa. Jos vastoin luuloa tapahtuisi niin, että joku vanhempi talonpoika käsketään astua esiin, niin "ei hän ole lukenut niitä selityksiä, joita ne nykyisin lukevat", ja jos häntä kehotetaan lukea värsy uudesta testamentista ulkoa, niin on hän aina "unohtanut lasisilmät kotiin."

Nuoremmat sitävastoin selviävät tavallisesti hyvin sisä- ja ulkoluvussa. Tosin voi tapahtua, että kysymykseen: "kutka ovat meidän vanhempamme", vastataan: "perkele, maailma ja meidän oma lihamme", mutta sellainen erehdys -- jos sitä edes siksi voidaan nimittää -- kuitenkin kuuluu aina poikkeukseen.

Pahemmin on pääkappalten kanssa. Kansakoulut ovat kuitenkin tässäkin vaikuttaneet huomattavaa parannusta, mutta vielä kolmisen kymmentä vuotta takaperin voitiin kuulla seuraavia kysymyksiä ja vastauksia:

-- No, Lauri Pietari, voitko sanoa minulle, mikä on parasta mitä ihminen saa kasteessa?

-- Riikintaaleri, jonka äitikummi antaa verhoon. -- -- --

-- Mikä se oli, joka tunkeutui paratiisiin ja viekotteli meidän esivanhempamme syntiin, Anna Tiina?

-- Käärme.

-- Niin, mutta mikä käärme se oli?

-- Kyykäärme!

-- Nyt sinä olet tyhmä, Anna Tiina, ajattele paremmin!

-- Keltakäärme.

-- Hm, hm! tämä on suoraan liian huonoa.

(Anna Tiina itkien:) Sitte se on varmaan tarhakäärme.

Vastaukset ovat nyt parempia verkaröijyisiltä pojilta ja silkkihuivisilta tytöiltä suuressa koulusalissa, kuin mitä ne olivat pienessä, juhlahetkeksi somistetussa talonpojan tuvassa, jolloin pojat olivat sarkanutuissa ja tytöt liinahameissa. Mutta onko hurskaus suurempi?

Kysymyskuulustelun jälkeen tuli jälkitutkinto, vapaampi kuulustelu, jossa ei kysymyksiä annettu erityiselle henkilölle, vaan myöskin vanhemmat saivat tilaisuutta loistaa jumaluusopillisella tiedollaan. -- Senjälkeen "kantoi" papisto tavallisesti muutamia rahaksi muutetuita luonnonsaataviaan, ja sitte seurasi pitojen puuska, joka usein kesti useita päiviä, mutta eivät pidot missään tilaisuudessa eronneet tavallisista vierastilaisuuksista rahvaan kodissa. Näihin kemuihin ottivat osaa ainoastaan ne naidut ihmiset, jotka olivat tuoneet "tulijaisia": nuorisoa ja köyhiä, joilla ei ollut varoja laittaa tulijaisruokia, ravittiin parilla kahvekupilla, palalla pannukakkua ja uutisleipää.

Lukuset alkuperäisessä, varsinaisessa "kotiluvun" muodossaan, pidettyinä maanviljelijän omassa kodissa, kuuluvat nyt pian menneeseen aikaan. Nyt tullaan lukusille varsin säännöttömästi ja paraasta päästä "ylöskirjoituksen" takia.

Niiden kaunein puoli, kun ne pidettiin kodeissa, oli rukouksella lopettajaiset. Minä muistan niin hyvin sellaisen tilaisuuden. Nuoret ja vanhat kohosivat penkeiltään, ja hartautta puhuvia silmäyksiä suunnattiin vanhaan pastoriin, joka seisoi tuolla päätyikkunan luona siniseksi maalatun seinäkellon vieressä. Kaksi tienosottajaa ajalle ja ijankaikkisuudelle! Syysaurinko säteili sisään pienien akkunaruutujen läpi ja sen katoavat säteet leikkivät pehmeästi harmailla hapsilla ja ruusuisilla lapsenposkilla. Pienonen, tuskin viikon vanha lapsi, joka oli tuotu lukusille kastettavaksi, katsoi äidin sylistä niin suurilla, ihmettelevillä silmillä viereiseen vanhaan krenatieriin, jonka paljas pää lakkaamatta vapisi kuin tuulessa täysin kypsynyt tähkä leikkuuaikana.

Ja vanha pappi rukoili lämpimästi ja sydämmellisesti laumansa edestä, rukoili, että kun vaivan ja työn aika olisi loppunut, viimeinen laiho korjattu ja viimeinen vako käännetty, raskaan ja vaivaloisen työn pojat ja tytöt, jotka olivat hänen ympärillään, hyvin kestäisivät viimeisen koetuksen suuressa kuulustelussa tuolla ylhäällä, jossa hurskassydämminen yksinkertainen ehkä paremmin kuin kaikki ajattelijat ja nerot käsittää elämän, kuoleman ja ijankaikkisuuden pääkappaleet.

Kaikkien ystävä.

Ensi kerran näin minä Mäen Kaijan juuri sinä kesänä, kun apulaisen rouvaa pisti niin armottomasti mehiläinen.

Mitä hänellä oli tekemistä mehiläisten kerassa, kun hän ei osannut hoitaa niitä?

Niin, siten voi kyllä se sanoa, jolla on kaikkea, mitä hän tarvitsee, yllin kyllin, niinkuin voita ja lihaa ruokakamarissa eikä tarvitse panna sen suurempaa arvoa joihinkin niukkoihin mesikakkuihin. Mutta apulainen oli köyhä kuin taivaan lintu, kuitenkin sillä eroituksella, ettei hän voinut lentää pakoon velkojiaan niinkuin varpunen varpushaukan tieltä; mutta mennä naimisiin sen hänen kyllä piti tehdä, nähkääs morsian oli tuollainen yksinkertainen lapsuuden rakastettu, niinkuin ne sanovat, vaikka sellaiset nykyisin alkavat jäädä kokonaan unhotuksiin. Mutta jos vain olisitte nähneet pikku pastorskaa, kun hän puuhasi kyökissään suuri valkoinen esiliina vyöllään, vastapesty vaatteus ylöskäännetyin hihoin päällään ja suu kuin nyponkukka kahdellaneljättä pienellä, valkoisella, tasaisella, terveellä "helmellä", niinkuin sanottiin siihen aikaan, kun vielä löytyi idealisteja, niin luulen minä, että olisitte olleet taipuvaisia antamaan anteeksi pastorille sen, ettei hän odottanut mennä naimisiin pastorskansa kanssa vasta sitte, kun hän oli saanut ottaa seurakunnan ja sydänkäpynen tekohampaat.