Chapter 20

"Kuolla!" huusi nuorukainen. "Ei, ei, vielä täytyy olla toivossa, te ette voi, te ette saa kuolla."

"Millä tavalla voimme sitten pelastua?" kysyi Elisabeth, viitaten tuleen päin taivaallista tyyneyttä ilmoittavalla katseella. "Liekki tulee jo kostean rajan yli, se lähenee hitaasti mutta varmaan. Katsokaa, johan tuo puu tuolla on syttynyt tuleen!"

Hän puhui, surkeata kyllä ihan totta. Kuumuus oli jo aikaa sitten voittanut veden vähäpätöisen vastustusvoiman, ja tuli tuprusi nyt eteenpäin puolikuivaa sammalikkoa myöten; yhden kuivan männyn sytytti tuleen halkein liekki, joka tuulen viemänä löihe sen rungon ympärille. Sen vaikutus oli pikainen ja hämmästyttävä. Liekit hyppelivät kuivaa runkoa pitkin, kuin salama sähköjohdatinta myöten, ja heti sen perästä kohosi tulipatsas ilmaan. Tuli levisi puusta puuhun; se kaatunut puu, jonka päällä Mohikani istui, syttyi tuleen ja peittyi savuun ja liekkeihin. Kuitenkin istui indiani paikallaan. Kun hänen ruumiinsa oli verhotta, lienee hänen tuskansa olleet hirmuiset, mutta hän kohtasi niitä jäykällä uhalla. Elisabeth kääntyi pois tätä näkemästä ja katsoi alas laaksoon päin. Kuumuus synnytti kiivaita tuulenpuuskia, ja juuri tällä hetkellä kohosi se savuvaippa, joka oli kokonaan peittänyt laakson, ja kaunis kylä tuolla alhaalla tuli selvästi näkyviin.

"Oi isäni, isäni," huudahti Elisabeth. "Ah tästä -- tästä olisi minut voitu säästää -- vaan minä nöyristyn mahtavamman tahdon alle."

Hänet keskeytti ihmisäänen vinhat huudot.

"Tyttö, missä olette, tyttö? Ilahuttakaa vanhan miehen sydäntä, jos vielä olette elossa."

"Kuulkaa!" sanoi Elisabeth. "Se on Nahkasukka -- hän etsii minua."

"Se on Natty," huudahti Edwards; "vielä voimme tulla pelastetuiksi."

Suuri, kaarenmuotoinen liekki välähti tällä hetkellä näkyviin metsässä riehuvan tulenkin läpi, ja sitten seurasi lyhyt, kimakka pamaus.

"Se oli ruutitötterö," kuului sama ääni huutavan, tullen yhä lähemmäksi. "Se oli ruuti, ja tuo rakas lapsi on joutunut perikatoon."

Seuraavassa tunkiossa hyökäsi Natty lähteen kuumain höyryn läpi penkereelle, avopäin, tukka palaneena juureen asti, paita nokisena ja monin paikoin rikkipalaneena sekä kasvot tavallista punaisempina kovan kuumuden vaikutuksesta.

"Olenko siis löytänyt teidät!" huudahti vanha metsästäjä tullessaan savusta esiin. "Jumalalle olkoon kiitos, että olen löytänyt teidät -- mutta seuratkaa minua, meillä ei ole aikaa juttelemiseen.

"Minun vaatteeni!" sanoi Elisabeth. "Olisi vaarallista lähestyä tulta ne päällänsä."

"Minä olen kyllä ajatellut teidän helposti syttyvää vaatteustanne," sanoi Natty ja levitti jonkunlaisen nahkaviitan, jota oli kantanut käsivarrellaan, sekä kääri sen Elisabethin ympärille, niin että se peitti hänet melkein kokonaan; "seuratkaa minua nyt -- tässä on meidän kaikkien elämä ja kuolema kysymyksessä."

"Mutta John -- mihinkä John joutuu?" kysyi Edwards kiivaasti. "Voimmeko jättää vanhaa sotilasta tänne kuolemaan?"

Natyn silmät kääntyivät siihen suuntaan mihin Edwards viittasi, ja hän huomasi indianin, joka vielä istui entisellä paikallaan, vaikka maa paloi hänen jalkainsa alla. Metsästäjä meni heti hänen luokseen ja huudahti delavarin kielellä:

"Ylös ja pois täältä, Chingachgook! Aiotteko jäädä tänne ja palaa kuin Mingo surmapatsaan vieressä? Kristityt papit lienevät antaneet teille parempia opetuksia, toivon minä. Jumala armahtakoon! ruuti on räjähtänyt hänen jalkainsa välissä, ja selkänahka on palanut. Tahdotteko lähteä, kysyn minä?"

"Miksikä Mohikani lähtisi?" vastasi indiani synkästi. "Hän on elänyt kotkan päiviä, mutta hänen silmänsä alkavat tummeta. Hän tarkastaa laaksoa, vesiä, metsästysmaita -- mutta hän ei näe yhtään Delavaria. Kaikilla on valkea iho. Esi-isäni huutavat minulle kaukaisilta mäiltä: tule: Vaimoni, nuoret sotilaani, heimoni huutaa: tule! Suuri Henki sanoo: tule! Ei antakaa Mohikanin kuolla."

"Mutta te unhoitatte ystävänne!" sanoi Edwards.

"Ei maksa vaivaa houkutella indiania, joka on päättänyt kuolla," keskeytti häntä Natty, ja tarttui Mohikaniin sekä pyöräytti erinomaisella kätevyydellä selkäänsä päällikön, joka ei tehnyt mitään vastarintaa.

Natty viittasi sitten toisille, ja, ei ainoastaan vuosiensa vaan myöskin sen taakan uhalla, jota kantoi, käveli hän ripeästi heidän edellään samaan suuntaan, mistä oli tullut. Juuri kun he jättivät penkereen kaatui muuan kuiva puu, joka jo kauan oli horjunut, kumoon juuri siihen paikkaan, missä he vasta olivat seisoneet, ja nosti ilmaan tulisen poropilven.

Tällainen tapaus joudutti tietysti niiden askeleita, jotka kulkivat Nahkasukan perässä.

"Kävelkää pehmeätä maaperää myöten," huusi hän heille, kun olivat paksun savun keskessä, jossa eivät voineet nähdä paljo mitään. "Pysykää valkeammassa savussa; kiertäkää nahka tiiviisti hänen ympärilleen, poika."

Totellen metsästäjän käskyä, seurasivat he lähellä hänen perässänsä, ja vaikka pitkin lähdejuonteen mutkauksia kulkeva kapea polku luikerteli palavien puunrunkoin ja oksien välitse, niin kulkivat he kuitenkin koko matkan vahingoittumatta. Ainoastaan se, joka on kauan tottunut metsissä elämään, voi löytää tiensä tämmöisen savun läpi, joka melkeen kokonaan esti sekä hengittämisen että näkemisen; mutta kokenut Natty vei heidät erääsen kallioiden väliseen aukkopaikkaan jonka kautta he ilman suurta vaivaa pääsivät eräälle toiselle pengerrykselle ja huomasivat yht'äkkiä olevansa jokseenkin puhtaassa ilmassa.

Niitä tunteita jotka valtaisivat Edwards'in ja Elisabethin mielen heidän saavuttuansa tähän paikkaan, on helpompi ajatella kuin kertoa. Ei kukaan näyttänyt kuitenkaan riemuitsevan enemmän kuin heidän opastajansa, joka, vielä kantaen Mohikania selässään, kääntyi ja, nauraen totutulla tavallaan, sanoi:

"Minä tiesin että tuo ruuti oli Ranskalaisen ruutia, poika; se leimahti kerrassaan tuleen jota vastoin teidän karkea ruutinne olisi kihissyt ja kähissyt hyvinkin kokonaisen minuutin. Irokeseilla ei ollut parasta lajia ruutia, silloin kuin olin sodassa Kanadan heimokuntia vastaan sir Williamin johdon alla. Olenko milloinkaan kertonut siitä kahakasta, joka..."

"Säästäkää herran tähden kertomuksenne, Natty, kunnes olemme täydessä turvassa," keskeytti häntä Edwards. "Mihinkä meidän nyt on mentävä?"

"Hm ... tuonne vuorelle, jos ette huoli jäädä tähän."

"Olemmeko täydessä turvassa siellä? Eikö tuli voi päästä sinne?"

"No eikö teillä sitten ole silmiä?" vastasi Natty semmoisen miehen tyyneydellä, joka on tottunut sellaiseen vaaraan, mistä vastikään oli päästy. "Jos olisitte viipyneet tuolla vielä kymmenenkään minuutia, niin olisitte molemmat jo kuoliaaksi palaneina, mutta tähän voimme jäädä niin kauaksi kuin tahdomme, eikä mikään tuli voi teitä saavuttaa, ennenkuin kivet muuttuvat yhtä helposti palaviksi kuin puut."

Saatuaan tämän vakuutuksen, joka silminnähtävästi oli luotettava, menivät he vähän matkaa eteenpäin, ja Natty laski taakkansa maahan, asettaen Indianin istumaan selkä kallionlohkaretta vasten. Elisabeth vaipui maahan ja peitti kasvot käsiinsä, sydän ristiriitaisten tunnetten vallassa.

"Jättäkää minut, jättäkää minut," sanoi hän Edwardsille. "Minä tunnen itseni niin liikutetuksi etten voi puhua. Lähinnä Jumalaa on minun teitä kiittäminen tästä ihmeellisestä pelastuksesta."

Edwards poistui hänen pyynnöstänsä ja meni Natyn luokse, joka piti hellää huolta Mohikanista. Kun heidän silmäyksensä sattuivat toisiinsa, sanoi vanha metsästäjä surullisesti:

"Hänen aikansa on tullut, poika; minä näen sen hänen silmistänsä. Kun indiani katsoo noin jäykästi eteensä, ajattelee hän ainoasti menoa suloisille metsästysmaille, niinkuin he sanovat, ja mitä ne itsepintaiset veitikat kerran päättävät, sen he myös aivan varmaan tekevät."

Indiani käänsi aaveen-näköiset kasvonsa Natyn puoleen ja kiinitti mustat silmänsä vakavasti häneen. Vitkallisesti käänsi hän sitten päänsä laaksoon päin ja alkoi omalla kielellään laulaa tuolla syvällä kurkku-äänellä, jota niin usein olemme maininneet, kohottaen äänensä laulun kestäessä kunnes se kaikui kovana ja täytenä, vaikka kohta ei sointuvana.

"Mieleni tekee, mieleni tekee -- hurskas-mielisten maahan tekee mieleni. Ei yksikään Delavari kammo viimmeistä hetkeään, ei kukaan Mohikani pelkää kuolemaa; Suuri Henki kutsuu, ja hän menee. Isääni olen kunnioittanut, äitiäni olen rakastanut, heimolleni olen ollut uskollinen. Mingot olen tappanut -- olen tappanut Mingot, ja suuri Henki kutsuu poikaansa. Minä tulen, minä tulen, hurskasmielisten maahan tulen minä."

"Mitä sanoo hän, Nahkasukka?" kysyi Edwards.

Natty ei vastannut, sillä samassa nosti Indiani taas päätänsä ja jatkoi hiljaisella, selvällä äänellä:

"Voiko kukaan sanoa Mingojen nähneen Mohikanin selkää? Onko kukaan vihollinen, jonka kanssa hän on taistellut, nähnyt huomispäivää? Lauloiko kukaan Mingo, jota hän ajoi takaa, koskaan riemu-laulua? Onko Mohikani koskaan valehdellut? Ei, sillä totuus oli elävä hänessä ja ainoastaan se puhui hänen kauttansa. Nuoruudessaan oli hän sotilas, ja hänen mokkasiininsa jättivät veripilkkuja jälkeensä. Vanhana oli hän viisas, ja hänen sanansa neuvottelu-nuotion ääressä eivät hävinneet tuulen mukana."

"Nyt on hän onnellinen," jupisi Nahkasukka, "minä näen sen hänen silmistänsä, ja sitä en ole voinut sanoa hänestä siitä saakka, kuin Delavarit läksivät jokensa lähdehaaroilta ja kulkivat länttä kohti. Oi, siitä on pitkät, pitkät ajat, ja monta surun päivää olemme molemmat yhdessä sitten kokeneet."

"Haukansilmä!" sanoi indiani yht'äkkiä viimmeisen elonkipinän voimalla. "Haukansilmä, kuunnelkaa veljenne kuolemaa."

"Minä kuulen, John," vastasi metsästäjä englannin kielellä, syvästi liikutettuna, ja siirtyi häntä lähemmäksi. "Me olemme olleet veljiä paremmassakin kuin indianilaisessa tarkoituksessa. Mitä toivotte minulta, Chingachgook?"

"Haukansilmä, minun esi-isäni kutsuvat minua suloisille metsästysmaille. Tie on auki ja päällikön silmät nuorentuvat. Minä näen -- mutta en näe yhtään valkeaa miestä; siellä ei näy muita kuin hurskasmielisiä, urhollisia indiania. Hyvästi, Haukansilmä -- te menette valkeain miesten taivaasen, mutta minä menen isäini luokse. Käskekää panna Mohikanin jousi, tomahavki, piippu ja Wampumi hänen hautaansa, sillä hänen lähteissään on yö, kuten silloin kuin sotilas lähtee sotajälelle, eikä hän voi pysähtyä niitä etsiäksensä."

Hän vaikeni, sillä itse elementitkin näyttivät yhdistyvän, murtaakseen kaiken inhimillisen vastustusvoiman. Sill'aikaa kuin nyt kerrotut seikat tapahtuivat, olivat mustat pilvet taivaalla lakkaamatta lisääntyneet ja suurenneet, ja se kolkko hiljaisuus, joka nyt vallitsi ilmassa, ilmoitti äkillistä lämpömäärän muutosta. Pitkän vuoren vierteitä yhä raivoovia leikkiä ei epävakaiset tuulen-puuskat enää viskanneet sinne tänne, vaan ne kohosivat korkealle ilmaan taivasta kohti. Raivokkaan elementin hävitys-työssäkin näytti vallitsevan jokin tyyneys, ikäänkuin se olisi aavistanut, että sen hävittävää voimaa vahvempi käsi pian oli estävä sen etenemistä. Savupatsaat, jotka kohosivat laakson päälle, alkoivat nousta yhä korkeammalle ja sitten yht'äkkiä kadota, ja kirkkaita salamoita leimahteli läntisten vuorten päälle kokoontuneiden pilviryhmien välissä. Muuanta salamaa, joka levitti liekkuvaa loistoa ympärilleen, valaisten koko taivaanranteen, seurasi ankara ukkosenjyrinä, joka vieri kallioiden välisiä alangoita pitkin ja tuntui tärisyttävän maan sisimpiä perustuksia. Mohikani oikasi ruumistansa, ikäänkuin totellakseen annettua lähdön merkkiä, ja ojensi kuihtuneen kätensä länteen päin. Hänen ruskeat kasvonsa loistivat ilosta, joka kumminkin, niinkuin kaikki muutkin tunnonmerkit, vähitellen katosi; jäntereet kangistuivat muuttuessaan lepotilaan, hiljainen vavahteleminen näkyi tuokion aikaa hänen huultensa ympärillä, käsi vaipui vitkaan alas kylkeä vasten kankeana ja liikkumatonna, ja siinä istui nyt päällikkö hengetönnä, selkä nojassa kalliota vasten, lasittavat silmät avoinna ja vielä tuijottaen kaukaisiin vuoriin päin, ikäänkuin tuo tyhjäksi jätetty pölymaja olisi tahtonut viitata sitä suuntaa mihin sen hengen oli kiitäminen, joka hiljan oli asunut siinä ja sitä elähyttänyt.

Natty tarttui ystävänsä kylmään käteen ja katseli kauan ja miettiväisesti hänen kasvojansa, sanaakaan virkkaamatta.

"Nyt on kaikki loppunut," sanoi hän viimein surullisesti. "Hänet on tuomitseva hurskas tuomari eikä uusien oikkujen ja aikain mukaan tehdyt lait. Ihmisen täytyy odottaa viimeistä hetkeänsä Jumalan tahdon mukaan, mutta minun täytyy kuitenkin tunnustaa että alan kyllästyä elämään. Tuskin löytyy enään puutakaan, jota tuntisin, eikä ole helppo saada nähdä yksiäkään kasvoja, joita opin tuntemaan nuoruuteni päivinä."

Suuria vesipisaroita alkoi nyt putoilla ja pian vuoti vettä virtanaan tulikuumalle kalliolle. Indianin ruumis vietiin pikaa erääsen kallionlomaan ja koirat seurasivat perässä ulvoen hiljaisella valittavalla äänellä, joka ilmoitti sitä surua, jota ne tunsivat vanhan, rakkaan ystävän kadottamisesta.

Elisabeth löysi kyllin suojaa alassyöksevää sadetta vastaan erään ulkonevan kallionsyrjän alla. Mutta paljoa ennenkuin sade oli lakannut kuului alhaalta ääniä, jotka huusivat hänen nimeänsä, ja kohta sen perästä näkyi joukko ihmisiä jotka lähenivät kalliota ja, koetellen tuhkaläjiä, raivasivat tietä vielä savuavien puiden ja kantoin välitse... Muutamia minuutta sen jälkeen lepäsi Elisabeth isänsä sylissä, jonka iloa, niinkuin hän itse luuli ainiaksi kadonneen lapsensa löytämisestä nuoret lukiamme itse kuvailkoot.

* * * * *

Jonkun aikaa Chingachgookin kuoleman perästä ilmoitti Nahkasukka päättäneensä lähteä kauemmaksi länteen päin. Sekä Elisabeth että Edwards koki houkutella häntä luopumaan tästä päätöksestä, mutta turhaan.

"Minä olen väsynyt elämään täällä näillä kaskimailla", sanoi hän, "missä hakkuu kaikuu korviini auringon noususta sen laskuun saakka. Minua haluttaa päästä metsiin".

"Metsiin!" kertoi Elisabeth. "Ettekö siis kutsu näitä äärettömiä puita kasvavia aloja metsiksi?"

"Oi, lapseni, nämä eivät ole minkään arvoisia sille, joka on tottunut erämaihin. Metsiksi! Kyllä kaiketi! Minä en kutsu semmoisia paikkoja metsäksi, missä joka askeleella tapaa uudisasutuksia ja perkkauksia".

"Nimet eivät merkitse mitään", sanoi Edwards. "Neljänkymmenen vuoden tottumusta ei yhden päivän päätös muuta. Minä tunnen teidät liian hyvin, Natty, sen enempää kiusatakseni teitä houkutuskokeilla, mutta ehkä suotte minun rakennuttaa teille majan jollekulle noista kaukaisista vuorista, jossa väliin voisimme käydä teitä tervehtimässä ja katsomassa ett'ei teiltä mitään puutu".

"Olkaa huoleti Nahkasukan suhteen, lapset; Jumala on pitävä huolen hänen päivistään ja antava hänelle autuaan lopun. Minä tiedän teidän tarkoittavan parastani, vaan tiemme eivät sovi yhteen. Minä rakastan metsiä, te ihmisten kasvoja. Minä syön silloin kuin minulla on nälkä, juon kuin janottaa, mutta teillä on määrätyt tunnit ja säännöt -- niin, te raskautatte koiratkin liialla ruu'alla sulasta hyväntahtoisuudesta, vaikka niiden pitää olla laihoja ajaakseen hyvästi ja juostakseen kepeästi. Vähinkin luojan luoduista olennoista on määrätty jotakuta tarkoitusta varten, ja minä olen luotu erämaita varten. -- Jos pidätte minusta, niin antakaa minun mennä mihin sieluni halajaa".

"Suokaa minun kuitenkin vielä kerran pyytää teitä jäämään", sanoi Elisabeth. "Älkää jättäkö minua tuskalliseen levottomuuteen sen miehen tähden, joka kaksi kertaa on pelastanut minut kuoleman kourista ja niin uskollisesti palvellut niitä, joita minä rakastan. Jääkää minun, ell'ette jää itsenne tähden. Lakkaamatta tulen minä muutoin näkemään teidät noissa kammottavissa unissa, jotka vielä häiritsevät lepoani; minä tulen näkemään teidät yksinäisyydessä, perin köyhänä, kuolevana niiden petoeläinten keskellä, joita olette tappanut. Minun kuvitukseni on luuleva kaikkien kärsimysten, joita tauti, puute ja yksinäisyys tuottavat, vaivaavan teitä. Jääkää meidän luoksemme, vanha mies, ell'ette itsenne, niin ainakin meidän tähtemme".

"Semmoiset ajatukset ja pahat unet eivät suinkaan tule kauan vaivaamaan viatonta ihmistä", sanoi metsästäjä juhlallisella äänellä. "Ne tulevat Jumalan avulla pian haihtumaan, ja jos pantterit vielä kuvittelevat unissanne, niin se ei tapahdu minun tähteni, vaan sentähden, että muistaisitte Hänen voimaansa, joka johti minut teitä pelastamaan. Luottakaa Jumalaan; asukoon aina teidän sydämessänne se Jumala, joka on yhtä hyvin uudisasutuksissa kuin erämaillakin. Siunatkoon hän teitä ja kaikkea, mikä teille rakasta on, tästä hetkestä aina siihen suureen päivään saakka, jolloin valkeaihoiset tulevat kohtaamaan puna-nahkoja tuomiolla ja jolloin oikeuden, eikä väkivallan voima on oleva lakina".

Elisabeth kohotti päätänsä ja tarjosi ukolle poskensa, jota tämä, ottaen lakin päästään, kunnioituksella suuteli. Vanhus puristi vapisevin, mutta voimakkain käsin Edwardsin kättä sanaakaan virkkaamatta. Sitten valmistihe hän lähtemään, veti vyönsä kireemmälle vyötäreensä ympärille, mutta niin hitaasti, että hyvin huomasi kuinka vaikea eronhetki oli. Muutaman kerran koetti hän puhua, mutta hänen oli mahdoton saada sanaa suustaan.

Viimein heitti hän pyssyn olalleen ja huusi koiriaan, niin että vuoret kaikuivat.

"Tännepäin -- hoi, koirat; pois täältä! Helläksi menevät jalkanne, ennen kuin ennätämme matkamme perille".

Koirat kavahtivat ylös, ja ikäänkuin olisivat aavistaneet isäntänsä tarkoituksia, seurasivat ne hänen perässänsä riippuvin päin ja surullisin katsein.

"Hän on poissa!" sanoi Edwards. He näkivät vanhan metsästäjän pysähtyvän metsän-reunassa ja kotvan aikaa katsovan taaksensa. Kun hänen ja heidän silmäykset sattuivat toisiinsa, pyyhkäsi hän äkkiä kädellä silmiänsä, viittasi jäähyväiset, kutsui koiriansa ja katosi puiden väliin.

Tämä oli viimeinen kerta, jolloin he näkivät Nahkasukan. Hän oli mennyt auringon laskua kohti -- ensimmäisiä siitä suuresta joukosta, joka on raivannut tien Pohjoisamerikalaisten valtain tähdillä koristetulle lipulle aina Suureen Valtamereen saakka.