Chapter 17

Vaikka Natty Bumpo varmaakin satoja kertoja oli laukaissut pyssynsä tärkeämmissäkin olosuhteissa, kun pilkkuna oli vihollisia tai otuksia, ei hän kumminkaan koskaan ollut pitänyt osaamista niin tärkeänä kuin nyt. Kolme eri kertaa kohotti hän pyssyänsä, ensimmäisen kerran saadaksensa tähtäimen tarkalle, toisen laskeaksensa välin pituutta, ja kolmannen sentähden, että kalkkuna, ikäänkuin pelästyneenä nyt vallitsevasta kuoleman hiljaisuudesta, levottomasti käänsi päätänsä katsoakseen vihollisiinsa päin. Neljännellä kerralla laukesi pyssy. Savu, paukaus ja silmänräpäyksen hämmästys esti useimpia katsojia heti huomaamasta laukauksen vaikutusta; vaan kun Elisabeth näki vanhan metsästäjän laskevan pyssynperän maahan ja panevan suunsa tavalliseen kuulumattomaan nauruun, tiesi hän samassa, että luoti oli sattunut. Pojat säntäsivät kannon tykö ja nostivat ilmaan kuolleen kalkkunan, jonka pää oli mäsäksi ammuttu.

"Tuokaa lintu tänne ja pankaa se naisen jalkain juureen," sanoi Nahkasukka. "Minä olin hänen asianajajansa tässä leikissä, ja lintu on hänen omansa."

"Ja hyvänä asianajajana olette esiintynyt," vastasi Elisabeth, "niinkin hyvänä, että te, Richard serkkuni, tekisitte viisaasti, jos muistaisitte hänen omaisuuksiaan."

Hän vaikeni ja hänen iloiset kasvonsa muuttuivat totisemman näköisiksi. Punastuen kääntyi hän Nahkasukan vieressä seisovan nuoren metsästäjän puoleen ja lisäsi sillä viehättävällä suloisuudella, joka oli hänelle omituista:

"Ainoastaan sen vuoksi tulin tänne, että saisin omin silmin nähdä Natyn kuuluisata ampujataitoa. Tahdotteko te, sir, ottaa tämän linnun pieneksi rauhanmerkiksi ja korvaukseksi siitä haavasta, joka esti teitä itseänne sitä voittamasta."

Mahdoton on kertoa niitä tunteita ja mielenliikutuksia, joita tämän tarjoomuksen johdosta valtasivat nuorukaisen. Se erinomainen kohteliaisuus ja hienotunteisuus, jota neitonen osoitti, näytti määräävän hänen menettelynsä, samalla kuin kova sisällinen vastenmielisyys tahtoi vaikuttaa päinvastoin. Sanaakaan hiiskumatta kumarsi hän ja nosti neitosen jalkain juuressa olevan linnun maasta.

VIIDESTOISTA LUKU.

Kyyhkysjahti. -- Kohtaus järvellä. -- Pelastus pantterin kynsistä.

Tästä alkaen aina huhtikuun loppuun saakka oli ilma lakkaamatta kovin epävakaista. Toisena päivänä näytti kevään lauhkeat tuulet lentävän laaksoa pitkin ja yhdessä elähyttävän auringon kanssa salaa koettavan herättää uupuneen kasvullisuuden eloon; toisena taas vinkui kipeä pohjatuuli järven yli ja teki kaikki vastaheränneet toiveet mitättömiksi. Lumi katosi kumminkin viimein, ja vihanta nisun-oras siinti kaikkialla esiin mustien, hiiltynetten kantojen välistä, jotka edellisenä vuotena olivat kantaneet metsän uljaimpia puita. Sahroja oli liikkeessä jok'ajalla, missä näitä hyödyllisiä kapineita voi käyttää, ja sokerinvalmistus-paikkain savu ei enää näkynyt kohoavan vaahteristosta. Järvi oli menettänyt koko tuon omituisen jääkenttä-kauneutensa, vaan musta ja kolkko vaippa peitti sitä vieläkin, sillä virran puute oli pidättänyt sen pinnalla hauraan kohvanteen, joka kuitenkaan, veden lioittamana, tuskin pysyi koossa. Pieni aukko oli tähän jäähän syntynyt ja järven alapäässä hiljakseen levinnyt, ja ne vilppaat etelätuulet, jotka nyt puhaltivat laaksoa pitkin, saattivat veden kovempaan liikkeesen. Pieniä laineita alkoi läikkyä jäänlaitaa vastaan ja ajaa jääkenttää etemmäksi pohjoiseen päin. Yhä yltyi tuulen voima ja aaltojen suuruus, kunnes muutaman tunnin itsepintaisen vastarinnan perästä koko jääkenttä joutui kelluvaan liikkeesen ja ajelehti näkymättömiin semmoista vauhtia, joka oli yhtä kummallinen kuin koko se näkö-alan muutos, jonka tämä kauvan viipyneen talven vihdoinkin katoaminen sai aikaan.

Eräänä aamuna heräsi Elisabeth pääskysten iloisesta viserryksestä, ne kuin lentelivät akkunain päälle niitä varten asetettujen pienten laatikkoin ympärillä, ja samassa kuului hänen serkkunsa Richard huutavan häntä äänellä semmoisella, joka oli yhtä iloinen, kuin itse kesää ennustavat merkit.

"Herätkää jo, kaunis serkkuni! Kalalokit liitelevät jo järven päällä ja ilma vilisee kyyhkysistä. Voitte seistä koko tunnin odottamassa, ennenkuin tulee sen verran lomaa niiden väliin, että voitte vilahdukseltakaan nähdä aurinkoa. Herätkää jo, unikeot; me odotamme teitä eineelle, ja sitten lähdetään ulos kyyhkysiä ampumaan."

Sitten joitakuita päiviä takaperin oleskeli Elisabethin vieraana eräs hänen ystävänsä, nimeltä Louise Grand, ja tämä sai nyt yhdessä tuomarin tyttären kanssa kantaa tuota sangen vähän imartelevaa unikeon nimeä. Niin elvyttävää ehdoitusta ei kuitenkaan voinut jättää onkeen ottamatta, ja muutamia minuutia myöhemmin astui neiti Temple ystävineen vierashuoneesen. Salin ovet olivat auki, ja kirkkaan kevätaamun lepposia, sulotuoksuisia henkäyksiä kulki läpi huoneen, jota niin kauvan oli lämmittänyt tekemällä tehty lämmin. Herrat, jotka kaikki olivat pukeutuneet metsästyspukuun, odottivat kärsimättöminä einettä. Hra Jones meni tuontuostakin etelänpuoleisen oven luokse ja huudahti:

"Katsokaa, Betsy serkku, katsokaa Marmaduke; etelän kyyhkysparvet ovat lähteneet liikkeelle. Ne taajenevat taajenemistaan joka hetki. Täällä on parvi, jonka loppua ei kukaan voi nähdä. Joutukaa, Betsy, minun tekee mieleni laskea pippuria niiden sekaan."

Tätä samaa näytti sekä Marmaduke että nuori Edwards, joka tätä nykyä oli melkein jokapäiväinen vieras tuomarin talossa, yhtä innokkaasti haluavan; sillä kyyhkyslaumat houkuttelivat tosiaankin metsästäjää puoleensa, eikä naisetkaan enään eineen syötyä koettaneet viivytellä metsästäjiä.

Niinkuin ilma oli täynnä kyyhkysiä, niin vilisi koko kylä miehiä, vaimoja ja lapsia. Kaikellaisia ampuma-aseita, alkaen ranskalaisesta lintupyssystä, kolmea kyynärää pitkine piippuineen, aina tavalliseen ratsastajan pistooliin asti näkyi sekä miesten että poikain käsissä, jota paitsi useat viimeksi mainituista olivat varustaneet itsensä saksanpähkinän vesoista tehdyillä jousilla nuolineen tahi vanhoja jousia jälittelevillä puisevilla kaarilla.

Kaiken tämän kylässä häilyvän liikkeen näkeminen pelätti kyyhkysiä, niin että ne vetäytyivät vuorien puoleen, joiden laitoja ja juuria pitkin ne lentivät tiheissä joukoissa, jotka vetivät huomiota puoleensa sekä nopeain liikettensä että suunnattoman paljoutensa tähden.

Olemme jo maininneet, että suoraan sen luisun rinteen poikki, joka ulottuu vuorenharjanteesta Susqvehannan rantaan asti, kulki maantie, jonka kummallekin puolelle jo kauvan aikaa sitten oli avattu monta tynnyrinalaa laajat perkkiömaat. Sinne tänne näihin kaskimaihin, ylemmäksi jylhäin vuorten rinteille sekä pitkin sitä vaarallista tietä, joka kulki niiden vierua myöten, asettuivat ampujat mihin kukin halusi, ja ennen pitkää alkoi hätyytys.

Metsästäjäin joukossa näkyi myöskin Nahkasukan pitkä, laiha vartalo, kun hän kulki aukon poikki, pyssy kainalossa ja koirat likellä perässään. Nämä vainusivat silloin tällöin noita kuolleita tai haavoitettuja lintuja, joita alkoi tipahdella tiheistä parvista maahan, ja hiipivät sitten isäntänsä jalkain väliin, ikäänkuin olisivat olleet yhtä mieltä hänen kanssaan tästä julmasta, metsästäjälle kelvottomasta teurastamisesta.

Pyssyn pamauksia kuului nyt tiheään toinen toisensa perästä, ja oikein ryhmässä ammuttiin aukkopaikoista, kun tavallista tiheämpiä lintuparvia kiiti perkkiömaiden yli, saattaen ilman niin pimeäksi kuin mustimmat pilvet. Sieltä täältä vuorella olevista lehdettömistä pensaista tuprahti myöskin pyssyn vaalea savu ilmaan, kun surmaava lyijy sinkosi pelästyneitä kyyhkysparkoja kohti, jotka joka laukauksella kohosivat monta jalkaa korkeammalle ilmaan, turhaan koettaen väistää auttamatonta perikatoa. Nuolia ja kaikenlaisia heittoaseita viskattiin keskelle parvia, ja niin suunnattoman paljo oli lintuja ja niin alhaalla lentivät ne, että ne, jotka olivat vuoren rinteillä, käyttivät pitkiä kankiakin aseina, joilla hosuivat lintuja maahan.

Koko tällä aikaa oli hra Jones, joka ylönkatsoi seuralaistensa käyttämiä tavallisia hävitysneuvoja, täydessä toimessa tavallista enemmän surmaavan hyökkäyksen aikaansaamista varten. Niiden vanhemmilta sotaretkiltä jääneiden kalujen joukossa, joita vielä joskus tavataan eri paikoissa länsipuolella Newyorkia, oli Templetonissa löydetty pieni kanuuna eli tykki. Valkoihoisten luultiin jättäneen sen jälkeensä joskus karatessaan indianien alueelle, jolloin joko heidän oma etunsa tahi joku pakoittava seikka oli saattanut heitä jättämään kululle niin haitallisen kapineen metsään. Tämä pienoinen kanuuna oli puhdistettu ruosteesta ja varustettu rataslavetilla, joten se oli saatettu käytettävään kuntoon. Sitä olikin kaikissa juhlatiloissa uutterasti käytetty, niin että sankkiläpi oli melkein yhtä iso kuin kanuunan suukin; mutta Richardin lavealle ulottuvat aatteet olivat saattaneet hänet miettimään, mitä tuhoa tällainen kapine vaikuttaisi kyyhkysparvissa. Kanuuna kuljetettiin sentähden hevosella semmoiselle aukeimelle paikalle, jota pidettiin patterin asettamiseen sopivimpana; vahva ruutilatinki kaadettiin sen sisään, ja päälle pantiin muutamia kahmalollisia isoja haulia.

Tämä hävityskone houkutteli luoksensa kaikki joutilaat katsojat, enimmäksi osaksi poikia, jotka nyt täyttivät ilman ilohuudoillansa. Kanuuna tähdättiin taivasta kohti, ja pitäen tulisella hiilellä varustettua pihtiä kädessänsä, asettui Richard kannon päähän maltillisesti odottamaan siksi taajaa lintuparvea, että sitä kohti ansaitsisi ampua.

Niin äärettömän paljon oli kyyhkysiä, että räiskivä pyssyntuli, luotien suhina ja poikain huudot eivät vaikuttaneet muuta kuin sen, että pieniä parvia erosi tuosta lukemattomasta emäjoukosta, joka jatkoi lentoansa halki laaksoa, ikäänkuin koko siivillä varustettu sukukunta olisi kokoontunut yhteen, tunkeakseen tämän vuorensolan läpi. Ei kukaan huolinut koota saalista, jota niin runsaassa määrin virui pitkin tannerta, että maa oli täydellisesti peitossa näiden räpisteleväin uhrien alla.

Nahkasukka katseli kaikkea tätä ääneti mutta harmissaan; hän hillitsi kuitenkin tyytymättömyyttään, kunnes näki kanuunan.

"Tämä on seurauksena maan antamisesta uudisasukasten haltuun," virkkoi hän. "Täällä olen minä jo neljäkymmentä vuotta nähnyt kyyhkysten lentävän laakson läpi, eikä kukaan ole ajatellut häiritä eikä vahingoittaa niitä, ennenkuin te alotitte perkkaamisenne ja kasken-kaatonne. Minua miellytti nähdä niiden tulevan metsiin, sillä ne olivat ikäänkuin toverina siellä, eivätkä ne koskaan tehneet kellekään pahaa, kun ovat yhtä vähän vahingollisia kuin tarhakäärme. Mutta nyt muuttuu mieleni murheiseksi kuullessani pelonalaisten lintuparkain lentää suhajavan ilmassa; sillä silloin tiedän kaikkien kylän poikasten kiirehtivän niitä hätyyttämään. Niin on, Jumala ei voi kärsiä luomiansa eläviä suotta hävitettävän, ja kyyhkyset kai viimein saavat oikeutta nekin, niinkuin muutkin."

Metsästäjäin joukossa oli myöskin Billy Kirby, joka myötäänsä latasi ja ampui tähtäämättä ilmaan vanhalla musketilla sekä huusi ja kirkui, kun uhrit putosivat hänen ympärilleen ja päälleen. Hän kuuli Natyn puheen eikä ollut hidas vastamaan.

"Mitä se on, vanha Nahkasukka!" huudahti hän. "Vielä siinä purajatte muutaman kyyhkysen tappamisen tähden! Jos teidän olisi täytynyt kylvää nisunne kaksi kolme kertaa, niinkuin minun, niin ette suinkaan olisi niin herkkätuntoinen niitä kohtaan. Hei pojat! kuolkoot kyyhkyset! Tämä on aina parempaa työtä kuin kalkkunan päätä ja kaulaa kohti ampuminen, vanha toveri!"

"Niin vain, saattaa kenties kyllä olla parempata teille, Billy Kirby," vastasi vanha metsämies harmissaan, "samoin kuin kaikille muillekin, jotka eivät ymmärrä painaa luotia pyssynpiippuun tahi ajaa sitä jälleen ulos tarkalla kädellä; mutta tuo on kerrassaan kunnotonta, tuo tuolla lailla joukkoon ampuminen, eikä sitä teekään kukaan, joka osaa yksinäiseen lintuun. Jos joku haluaa kyyhkysen-paistia, niin ovat ne eläimet, niinkuin muutkin, luodut syötäviksi eikä hävitettäviksi, ja väärin on tappaa kaksikymmentä saadakseen yhden ruoaksi. Jos minä tarvitsen kyyhkysen, niin menen metsään ja katson itselleni semmoisen, joka näyttää sopivalta; sen ammun alas oksalta koskematta toisten höyheniinkään, vaikka niitä olisi sata yhdessä puussa. Mutta sitä ette te, Billy Kirby, pystyisi tekemään. Siihen ette pystyisi, ette, vaikka kuinka koettaisitte."

"Mitä puhutte?" huusi Billy. "Teistä on tullut oikea suunpieksäjä, sittenkuin ammuitte kalkkunan; mutta kun puhutte niin paljon yksinäisen linnun ampumisesta, niin katsokaa tänne -- nyt paukahtaa tuota kyyhkystä kohti, joka tulee ikäänkuin kutsuttuna."

Niin monelta eri haaralta paukkuvat laukaukset olivat eroittaneet yhden kyyhkysen siitä joukosta, johon se oli kuulunut, ja pelästyneenä lakkaamattomista pamauksista läheni se nyt sitä paikkaa, missä kiistelijät seisoivat, heittäen itseänsä toisen vuoron toiselle, toisen toiselle puolelle ja samassa nuolen nopeana kiitäen ilman halki ja siivillään saaden aikaan melkein luodinsuhinan tapaisen äänen. Onnettomuudekseen ei Billy kaikkine kehuineen saanutkaan pyssyänsä tähdetyksi lintua kohti, ennenkuin oli liian myöhä ampua, ja juuri silloin kuin kyyhkynen oli aivan suoraan hänen päänsä päällä, laukasi hän pyssynsä, mutta ilman muuta vaikutusta, kuin että joudutti linnun lentoa.

Billyn pöyhkeillessä oli Natty ottanut pyssyn käteensä ja hiukkasen odotettuaan, kunnes pelästynyt lintu pääsi vaakasuoraan linjaan hänen silmistänsä ja ennätti laskeutua alas järveen päin, oikasi hän äkkiä pyssynsä ja ampui. Lieneekö ollut onnen kauppa vai taito tahi kenties oikeimmin molemmat yhdessä, vaan seuraus oli erinomainen; kyyhkynen heitti kuppuraa ilmassa ja putosi siipi runneltuna järveen. Pyssyn lauetessa syöksivät molemmat koirat pois, ja hetkisen perästä palasi Hurtta takaisin vielä elossa oleva lintu suussa.

Huhu Nahkasukan urotyöstä leveni salaman nopeana ympäri kenttää ja useita metsästäjiä kokoontui hänen ympärilleen hankkimaan varmaa tietoa asiasta.

"Kuinka", kysyi Edwards, joka oli yksi niitä, "oletteko todellakin luodilla ampunut poikki lentävän kyyhkysen siiven, Natty?"

"Enkö sitten ennen ole ampunut kaakkureita, jotka sukeltavat veteen nähdessänsä sankkiruudin palavan? Paljon parempi on ampua ainoastaan mitä tarvitsee, tuhlaamatta ruutia ja lyijyä, kuin tuolla häpeällisellä tavalla laukoa pyssyjä Jumalan luomia eläviä kohti. Minä lähdin ulos hankkiakseni itselleni linnun, ja te tiedätte, hra Edwards, mihin sitä tarvitsen; nyt olen saanut sen ja palaan taas kotiini, sillä minua ei huvita tämän hävittävän teurastamisen katseleminen, jota te toimitatte ihan kuin ei pieninkin elävä olisi luotu hyödyksi eikä hävitettäväksi".

"Sinä puhut hyvästi, Nahkasukka" huudahti Marmaduke, "ja minusta tuntuu jo olevan aika tehdä loppu tästä hävitystyöstä".

"Tehkää loppu perkkauksistanne, tuomari. Eivätkö metsätkin, samoin kuin kyyhkyset, ole Jumalan luomia; käyttäkää niitä hyödyksenne, vaan älkää hävittäkö. Eikö metsät ole olemassa, jotta eläimet ja linnut asuisivat niissä? Ja kun ihminen tarvitsee eläväin lihaa, nahkaa tai höyheniä, niin menköön niitä sieltä hakemaan. Vaan nyt menen kotiin saaliineni, sillä en tahtoisi koskea ainoaankaan noista eläinraukoista, jotka makaavat maassa ja katsovat minuun niin ajattelevaisesti, aivan kuin tarvitsisivat vaan kielen voidakseen lausua ajatuksensa".

Tämän sanottuaan heitti Nahkasukka pyssyn olallensa ja käveli koirat perässänsä kentän poikki, tarkasti varoen itseään polkasemasta yhtään haavoitettua, maassa makaavata lintua. Pian oli hän ehtinyt rannalla olevaan metsikköön ja katosi toisten näkyvistä.

Jospa Natyn hellätuntoisuus olikin tehnyt syvän vaikutuksen tuomariin, niin oli se aivan turha Richardin suhteen. Hän käytti lukuisan metsästäjäjoukon koolla-oloa ehdoitellakseen mitenkä pantaisiin toimeen erinomaisen tehokas verenvuodatus. Kaikki ampuma-aseilla varustetut läsnäolijat asetettiin linjaan hänen kanuunansa kummallekin puolelle, ja heidän oli häneltä odottaminen laukaisemisen merkkiä.

Joitakuita miljoonia kyyhkysiä arveltiin tämän aamupäivän kuluessa jo kulkeneen Templetonin laakson läpi, vaan ei vielä oltu nähty läheskään semmoista linnunpaljoutta, kuin siinä parvessa oli, mikä juuri nyt oli lähenemässä. Se ulottui vuoresta vuoreen yhtenä ainoana taajana pilvenä, ja turhaan kääntyi silmät etelässä olevia kukkuloita kohti nähdäkseen sen loppupäätä. Tämän elävän pilven edellimäinen rivi oli melkein aivan suora, ainoastaan siellä täällä vähän polveileva, niin säännöllistä ja tasaista oli lintujen lento. Sen lähetessä unohti Marmadukekin Nahkasukan nuhtelevan puheen ja oikasi pyssynsä lintulaumaa kohti.

"Tulta!" huudahti Richard ja pani tulihiilen kanuunan sankkilävelle.

Vaan koska melkein toinen puoli ruutia tuli ulos tämän kautta, laukesi koko pyssyrivi ennenkuin kanuuna. Tämä pyssyjen surmantulta tuiskiva tervehdys saatti ensimmäisen linturivin kohoamaan ylöspäin, mutta samassa syöksi sen takana oleva lukematon parvi sen sijaan, joten kanuunan edessä, savupilven syöstessä sen suusta, oli ääretön linnunpaljous. Paukaus kaikui vuorten rinteitä pitkin ja vaikeni vihdoin kaukana pohjoisessa, kuin etäisen ukkosen jyrinä, ja samassa näytti koko tuo säikähtynyt kyyhkysparvi tuokioksi hämmentyneen selviämättömään sekasotkuun. Levottomina lentelivät linnut sinne tänne, toinen kerros toistaan korkeammalla, paljon ylempänä korkeimpain honkain latvoja, eivätkä uskaltaneet lähestyä tuota vaarallista paikkaa. Yht'äkkiä kääntihe muutamat johtajista lentämään laakson poikki kylää kohti, ja ne monet sadat-tuhannet, jotka olivat niitä jälempänä, seurasivat perässä, jättäen itäpuolen tannerta vainojainsa ja kaatuneiden toveriensa haltuun.

"Voitto meillä!" huusi Richard. "Me olemme karkoittaneet vihollisen pois tappelukentältä."

"Ei niin, Dick," virkkoi Marmaduke; "tappelutanner on höyhenillä peitetty, ja samoin kuin Nahkasukka, en minäkään missään näe muuta kuin silmiä, kun nuo eläväparat tuskallisesti vääntävät päitään huomatakseen meidän liikkeitämme. Enemmät puolet kaatuneista on vielä elossa, ja luullakseni on jo aika lopettaa tämä metsästys, jos sitä sopii siksi kutsua."

"Mutta onhan tämä ruhtinaallinen metsästys," huudahti ylituomari. "Muutamia tuhansia sinitakkia makaa maassa, joten jokainen kylän vanha akka voipi saada patansa täyteen, kun vaan tahtoo."

"Kyllä kai, meidän on onnistunut pelättää linnut pois tältä puolen laaksoa, ja verenvuodatus loppuu nyt itsestänsä. Kuulkaapa nyt, pojat: minä annan teille kuusi penceä sadalta paljaista päistä; viekää ne joutuin tuonne kylään, niin maksan heti kohta."

Tällä lupauksella oli se seuraus, jota sillä oli tarkoitettukin; sillä kaikki poikaset kiiruhtivat vääntämään haavoitettuin lintujen niskoja nurin. Tuomari palasi kotiinsa semmoisilla tunteilla, jonkalaisia moni on tuntenut ylimmällään olleen innon lauhduttua, huomatessaan että ilo on ostettu toisten kärsimyksillä. Saalis pantiin hevoskuormiin, ja tämän suuren metsästysretken perästä ammuttiin kyyhkysiä vuoden jälellä olevan osan kuluessa ainoastaan tarpeen mukaan. Richard kehui kuitenkin monta vuotta kanuunan laukauksen vaikutusta.

Otsego-järvessä oli monta hyväksi ahvenluodoksi tunnettua paikkaa. Erään tämmöisen luona onkimassa istui muutamana päivänä Nahkasukka ja John indiani toisessa ja Oliver Edwards toisessa veneessä.

"Kas kuinka järvi on kaunis ja rasvatyyni!" sanoi Edwards hetkisen vaitiolon perästä. "Oletteko koskaan ennen nähnyt sitä niin tyynenä kuin nyt, Natty?"

"Minä olen tuntenut Otsegon jo neljäkymmentä vuotta ja voin vakuuttaa ettei selvempää ja parempaa kalavettä ole koko maassa," vastasi Nahkasukka. "Niin, niin; minulla oli kerran tämä seutu omaa tarvettani varten, ja se aika oli iloista aikaa. Metsänriistaa oli niin kosolta kuin toivoa voi, eikä kukaan tehnyt haittaa täällä, jos ei pidä lukua yhdestä ja toisesta delawarelaisesta metsästysmatkueesta, joka kulki vuorien poikki tai jostakusta yksinäisestä Irokesi-veijarista."

"Mutta," sanoi Edwards antaen silmäystensä kulkea pitkin rantoja ja vuorten rinteitä, missä kultaisia tähkiä kantavat kasket tekivät metsän iloisen ja vilppaan näköiseksi; "lieneepä näiden vuorten poikki ja näitä rantoja pitkin kuljeskeleminen sentään ollut surullista huvia, kun ei ollut yhtään elävätä sielua, jonka kanssa olisi saanut puhella tai väitellä."

"Enkö ole sanonut, että oli hauska! Kun lehti rupesi peittämään puita ja jäät lähtivät järvestä, oli tässä oikea paratiisi. Minä olen kulkenut metsissä kolmekuudetta vuotta ja kotini on ollut niissä enemmän kuin neljäkymmentä vuotta, mutta ainoastaan yhden paikan voin sanoa nähneeni, josta pidin enemmän kuin tästä; senkin tein vaan näköalan eikä metsästyksen ja kalastamisen tähden."

"Missä oli se?" kysyi Edwards.

"Catskills-vuorien puolella. Usein kävin minä siellä, ampumassa susia ja karhuja; kerran olin luvannut hankkia topatun pantterin, ja sentähden kävin siellä jokseenkin usein. Siellä on eräs paikka ylhäällä vuoren laidalla, jonne minun oli tapa kiivetä, kun tahdoin katsella maailman hyörinää, ja siellä sai tosiaankin täyden korvauksen siitä, että nahka kiivetessä oli naarmoittunut ja jalkineet repaleiksi menneet. Tunnette kaiketi Catskills-vuoret, sillä tietysti näitte ne kulkiessanne virtaa ylöspäin Yorkista; ne ovat siniset kuin selkeä taivas, ja pilvet kokoontuvat niiden huippujen päälle, niinkuin savu tupruaa indiani-päällikön pään päällä kalmatulen palaessa. Siellä on Korkeatöyry ja Pyöreähuippu, jotka kohoavat kaikkia muita ylemmäksi, niinkuin isä ja äiti lastensa joukossa. Mutta se paikka, jota tarkoitan, on ihan likellä virtaa, siinä missä yksi kallionlaita ulottuu muita ulommaksi ja laskeksen kohtisuoraan alas, hyvinkin tuhat jalkaa."

"No, mitäs sieltä näette?"

"Luonnon," vastasi Natty laskien ongenvavan pään veteen ja pyöräyttäen kättänsä piirin muotoon ilmassa; "koko luonnon, poika. Minä olin siellä ylhäällä silloin kuin Vaughan poltti Sopus'en viime sodan aikana, ja sinne näin Ylämaasta purjehtivat laivat yhtä selvään kuin nyt näen tuon kalkki-laivan tuolla virralla, vaikka ne olivat ainaki kahtakymmentä vertaa etäämpänä. Voi nähdä hyvinkin kymmenen peninkulmaa ylöspäin virtaa myöten, joka luikerteli eteenpäin kuin nauha, vaikka sen kummankin rannan väliä oli täysi peninkulma. Minä näin Hampshiren kunnaat ja kaikki mitä Jumala on luonut tai ihmiskäsi aikaansaanut, niin pitkälle kuin silmä kantoi -- ja te tiedätte minun joutuneen huutoon indianien kesken tarkasta näöstäni --. Sen vuoren huipulta olen usein nähnyt sen paikan, missä Albany nyt on, ja mitä Sopus'een tulee, niin näytti savu sinä päivänä, jona kuninkaalliset sotajoukot polttivat tämän kaupunkin, olevan niin likellä, että luulin kuulevani naisten voivotuksen ja hätähuudot."

"Mahtoi kaiketi kiipeämisen vaiva tulla palkituksi, kun sai nauttia semmoista näköalaa."

"Kyllä tuli, minä suljen sen paikan kaikkien suosioon, jotka voivat nauttia jotakin olosta tuhat kyynärää korkealla maasta, kun sieltä saavat nähdä ihmisasunnoita ja rakennuksia syvällä alhaalla jalkainsa alla, nähdä virtoja, jotka näyttävät nauhanpätkiltä, ja korkeita vuoria, sieltä tuskin korkeamman näköisiä kuin heinäsuovat. Ensin kun rupesin asumaan metsissä, tuntui mieleni välistä haikealta ja oli ikävä; silloin menin tavallisesti Catskills-vuorille ja oleskelin muutamia päiviä tuolla Korkeatöyryllä silmäilläkseni ihmisten töitä. Nyt on jo monta vuotta siitä, kuin semmoiset tunteet syntyivät rinnassani, ja liian vanhaksi olen jo tullut kiivetäkseni ryhmyisille kallioille. Mutta tuskin puolen peninkulmaa samasta kalliontöyrästä on eräs paikka, josta viime aikoina rupesin pitämään enemmän, kuin tuosta vuoresta, sillä se paikka on enemmän metsittynyt ja luonnollinen.

"Ja missä se on?" kysyi Edwards, jonka uteliaisuutta vanhan metsästäjän koruton kertomus piti elävästi vireillä.