Chapter 10

"Ottakaa tämä airo, Jasper," sanoi Opas vakaasti, vaikka hänen äänensä kuului tavallista kolkommalta, "ja seuratkaa jälestä omalla ruuhellanne. Emme voi huoletta jäädä tähän kauvemmaksi aikaa."

"Mutta Käärme?"

"Hän on oman jumalansa hallussa ja elää tai kuolee luojan tahdon mukaan. Emme voi tehdä mitään häntä auttaaksemme emmekä antautua kovin suureen vaaraan pysymällä tässä toimettomina kuin naiset, jotka jaarittelevat pienistä vastoinkäymisistään. Tämä pimeys on kallis."

Kova, pitkä, kimakka ulvonta kuului toiselta rannalta ja keskeytti Oppaan puheen.

"Mitä merkitsee tämä melu, mr. Opas? kysyi Cap. "Se kuuluu paremmin helvetin-henkien ulvonnalta kuin ristittyin ihmisten kurkuista lähtevältä ääneltä."

"Ristityitä he eivät ole, eivätkä väitä niitä olevansa tahi toivo niiksi tulla, ja kun kutsutte heitä helvetin hengiksi, olette tuskin antanut heille väärän nimen. Tuo ulvonta on ilohuuto, ja he ovat päästäneet sen voittajina. Käärmeen ruumis, elävänä tai kuolleena, on epäilemättä heidän hallussaan."

"Ja me!" huudahti Jasper, joka tunsi jaloa surua, kun se ajatus, että hän ehkä olisi voinut estää onnettomuuden, jos ei olisi jättänyt kumppaniansa, tunki hänen mieleensä.

"Emme voi auttaa päällikköä, poikani, ja meidän täytyy jättää tämä paikka niin pian kuin mahdollista."

"Koettamatta vapauttaa häntä! ... tietämättä edes onko hän kuolleena tahi elävänä!"

"Jasper on oikeassa," sanoi Mabel vakavasti, vaikka vapisevalla äänellä. "Minä en ole peloissani, setä, ja tahdon jäädä tähän, kunnes saamme tietää, mitenkä ystävällemme on käynyt."

"Tuossa tuumassa näyttää olevan järkeä, Opas," virkkoi Cap. "Kunnollinen merimies ei voi luopua kumppalistaan, ja olen iloinen tavatessani näin oikeita mielipiteitä näissä sisävesi-ihmisissä."

"Jaarituksia," jatkoi Opas rauhattomasti, ja lykkäsi puhuessaan ruuhen virtaan. "Te ette ymmärrä mitään ettekä pelkää mitään. Jos pidätte henkeänne arvossa, niin toimittakaa että pääsette majoitukselle, ja jättäkää Delavari luojan haltuun. Metsävuohi, joka kovin usein käypi nuolupaikalla [hiekkainen, kiteytyneestä suolasta rikas maa, jota kaikki kasvia syövät eläimet halukkaasti etsivät.], joutuu viimein metsästäjän pauloihin."

Tämä kohtaus oli tavallaan juhlallinen, ja tuo vilkas, jalomielinen Mabel tunsi verensä kiertävän suonissa nopeammin ja poskiansa polttavan, kun ruuhi pistihen väkevään virtaan. Yön pimeys oli hieman vähennyt pilvien hajottua, mutta suuret, tuuheat puut tekivät rannat niin pimeiksi, että ruuhet olivat pikimustassa varjossa, joka suojeli niitä keksimisen vaaralta. Aivan luonnollista kuitenkin oli, että kaikissa vallitsi jonkunlainen epävarmuuden tunne, ja Jasperkin, joka jokaisen omituisen äänen tullessa metsästä alkoi vapista Mabelin tähden, katseli matkalla rauhattomasti ympärilleen. Airoa käytettiin suurimmalla varovaisuudella, sillä vähinkin ääni olisi siinä syvässä äänettömyydessä, joka kaikkialla vallitsi, helposti voinut ilmoittaa valppaille Irokeseille, missä pakolaiset olivat.

Jasper ja Opas olivat päättäneet antaa ruuhten kulkea jonkun aikaa melkeen itsestänsä, ja se haudan hiljaisuus, joka vallitsi laajassa, melkeen rajattomassa metsässä, saattoi heidät huomaamaan jokaisen äänen, joka sieltä voi tulla. Kauan olivat he kuitenkin turhaan kuunnelleet, kun Oppaan tarkka korva luuli kuulevansa semmoisen rapsauksen, kuin jos kuiva oksa olisi polkastu poikki. Jokainen, joka on tottunut tähän omituiseen ääneen, tietää kuinka helposti korva äkkää ja eroittaa sen kaikesta muusta rapinasta metsässä.

"Joku kävelee länsi rannalla," sanoi Opas hiljaa Jasperille. "Ovatkohan Irokesit jo voineet kulkea joen yli aseineen ja ilman ruuhetta?"

"Ehkä se on Delavari. Hänen täytyy tietysti seurata meitä pitkin rantaa saadakseen meistä selkoa. Antakaa minun mennä lähemmäksi rantaa vakoillakseni."

"Tehkää se, poikani, vaan pidelkää airoa sujuvasti älkääkä millään muotoa menkö maalle olematta varma asiastanne."

Kymmenen rauhatonta minuutia seurasi Jasperin ruuhen kadottua, joka luikahti pois niin äänetönnä kuin olisi veteen vajonnut, ennenkuin Mabel voi saada uskoneeksi, että nuorukainen todellakin yksinään oli uskaltanut tuolle retkelle, joka hänestä näytti niin vaaralliselta. Sillä välin jatkoivat muut kulkua alaspäin uskaltamatta hiiskahtaa sanaakaan, ja melkeenpä hengittämättä, niin harras oli kaikkien toivo keksiä vähimmänkään joen rannalta tulevan äänen. Mutta sama juhlallinen, voisi melkeen sanoa jylhä tyyneys vallitsi kuin ennenkin; veden loiskahteleminen vähäpätöisiä vastuksia vastaan, ja puiden humina oli ainoa, mikä häiritsi äänettömyyttä. Mainitun ajan kuluttua kuului taaskin puunoksain hiljainen ratiseminen, ja Opas luuli kuulevansa tukahdutetuita ääniä.

"Minä voin erehtyä," sanoi hän, "sillä usein tulee kuvittelemaan mitä hartaasti toivoo, mutta nuo äänet tuntuivat Delavarin syviltä ääniltä."

"Minä näin jotain veden päällä," kuiskasi Mabel, jonka silmä, Jasperin katomaisen perästä, lakkaamatta tarkasti synkän pimeyden leveää varjoa.

"Ruuhi se on," huudahti Opas iloisesti. "Kaikki lienee hyvin, muuten olisi pojasta jotain kuulunut."

Seuraavassa tuokiossa kulkivat molemmat ruuhet taasen sivukkain, ja Jasperin vartalo eroitettiin hänen oman ruuhensa perässä. Kokassa istui toinen henkilö, ja kun nuorukainen hoiti airoa niin, että Opas ja Mabel saivat nähdä toisen kasvot, tunsivat he molemmat Suuren Käärmeen.

"Chingachgook, veljeni," sanoi Opas, ja hänen vapiseva äänensä ilmoitti tunnetten voimaa, "Mohikanien päällikkö, sydämeni on hyvin iloinen. Usein olemme yhdessä kamppailleet, mutta minä pelkäsin ett'ei se enään koskaan tulisi tapahtumaan."

"Uj! Mingot ovat naisia; kolme heidän päänahkaa riippuu vyölläni. He eivät tiedä, miten voisivat osata Delavarien Suureen Käärmeesen. Heidän sydämissään ei ole ollenkaan verta ja heidän ajatuksensa ovat paluumatkalla suuren järven yli."

"Oletteko ollut heidän joukossansa päällikkö? Mitenkä kävi sotilaalle, joka oli joessa?"

"Hän on muuttunut kalaksi ja makaa joen pohjassa ankeriasten toverina. Hänen veljensä pankoot hänelle syöttiä koukkuihinsa. Opas, minä olen laskenut vihollisten lukumäärän ja käsitellyt heidän pyssyjänsä."

"Ah, tiesinhän hänen olevan uskalikon!" huudahti Opas englannin kielellä, ensiksi käytettyään delavarinkieltä. "Tuo vallaton ihminen on ollut heidän keskellänsä ja tuonut mukanaan meille koko heidän historiansa. Kertokaa, Chingachgook, ja minä ilmoitan sen sitten ystävillemme."

Delavari kertoi nyt vakaalla tavallaan pää-asiallisemmat kohdat seikkailustaan siitä saakka kuin hän viimeksi nähtiin joessa taistelevan vastustajansa kanssa. Tämän kohtalosta hän ei maininnut sen enempää, koska ei ollut tavallista, että sotilas kehui urotöistään silloin kuin antoi niistä selityksen. Heti päästyänsä voitolle tuossa peloittavassa taistelussa, oli hän uinut itäiselle rannalle, noussut varovasti maalle ja hiipinyt pimeyden suojassa Irokesien joukkoon, joutumatta ilmi tai edes epäluulon alaiseksi. Kerta oli häntä kyselty, vaan hän oli vastannut olevansa Nuolenkärki, ja sen jälkeen oli hän päässyt kaikista kysymyksistä. Muutamista satunnaisista lauseista kuuli hän että metsäläiset halusta toivoivat saada valtoihinsa Mabelin ja hänen setänsä, jonka arvon suhteen he kuitenkin näkyivät erehtyneen. Hän sai myöskin kyllin tukea sille epäluulolle, että Nuolenkärki oli ilmoittanut heidät vihollisille jostakin syystä, jota nyt ei ollut huokea arvata, koska hän ei vielä ollut saanut palkintoa avustaan.

Opas ilmoitti muille tästä kertomuksesta ainoastaan sen, minkä katsoi riittäväksi poistamaan heidän epäilyksiään, samalla myöskin ilmoittaen, että hän katsoi toimimis-hetken tulleeksi, koska Irokesit eivät vielä täydelleen olleet tointuneet tappioidensa vaikuttamasta hämmästyksestä.

"Me tulemme tapaamaan heidät kosken luona, sitä en epäile," sanoi hän, "ja siellä tulee kohtaloksemme joko pakoon pääseminen tai heidän käsiinsä joutuminen. Matka linnaan on silloin niin vähäinen, että melkeen olen arvellut astua maalle Mabelin kanssa, saattaa hänet jotakin oikotietä myöten majoitus-paikkaan ja jättää ruuhet omiin varoihinsa koskeen."

"Se ei koskaan onnistu, Opas," keskeytti häntä Jasper innoissansa. "Mabel ei ole kyllin väkevä kulkemaan metsien läpi tällaisena yönä. Antakaa hänen astua minun ruuheeni, ja minä joko menetän henkeni taikka vien hänet terveenä koskea alas, olkoonpa vaan näinkin pimeä."

"En epäile hyvää tahtoanne, poikani, mutta täytyy olla sallimuksen silmä, eikä teidän, ohjaamassa, jos mieli päästä eheänä Oswego-virtaa alas sellaisena yönä kuin tämä on."

"Ja kuka saattaa hänet terveenä majoitus paikalle, jos hän astuu maalle? Eikö yö ole yhtä pimeä maalla kuin vesillä? Vai luuletteko minun vähemmän ymmärtävän ammattiani kuin te omaanne?"

"Rohkeasti puhuttu, poikani, mutta jospa eksyisinkin metsässä -- vaikka en usko kenenkään todenmukaisesti voivan sitä sanoa -- jos kuitenkin sen tekisin, niin ei siitä olisi sen pahempaa, kuin että meidän täytyisi majailla yö metsässä, jotavastoin väärä aironvetämä tai ruuhen heilahdus viskaisi teidät ja Mabelin veteen, josta hän arvattavasti ei nousisi hengissä jälleen."

"Minä lykkään päättämisen Mabelin valtaan; olen varma siitä, että hän tuntee itsensä varmemmaksi ruuhessa."

"Minä luotan suuresti teihin molempiin," sanoi kersantin tytär, "enkä epäile, ett'ette tahdo tehdä kaikkia mitä voitte, osoittaaksenne isälleni kuinka suuressa arvossa häntä pidätte; vaan minun täytyy myöntää etten mielelläni tahdo jättää ruuhta, nyt kun olemme varmat siitä, että vihollisia on metsässä. Setäni saa kuitenkin ratkaista tämän kysymyksen minun puolestani."

"Mantere ei minua miellytä," sanoi Cap, "kun selvä tie meritse on edessä. Mabelille ja minulle on viisainta jäädä ruuheen."

"Olisi paras että Mabel vaihtaisi ruuhta," sanoi Jasper. "Minun on kuiva, ja Opaskin myöntänee, että minun silmäni ovat hänen silmiään tarkemmat vesillä."

"Sen teen kernaasti, poikani. Vesi kuuluu teidän lahjoihinne, eikä kukaan kiellä teidän harjaannuttaneen niitä korkeimmilleen. Laskekaa ruuhenne minun ruuheni viereen Jasper, niin jätän teille mitä olette pitävä kalliina aarteena."

Mabel astui toisesta ruuhesta toiseen ja istahti mukaan ottamainsa kapinetten päälle, jotka tähän asti olivat olleet tämän ruuhen ainoana lastina. Heti kuin tämä oli tapahtunut, erosivat ruuhet vähän toisistansa ja airoja käytettiin, vaikka suurimmalla varovaisuudella. Puheleminen lakkasi hiljakseen, ja kun lähestyttiin peloittavaa koskea, tunsivat kaikki hetken tärkeyden. Kaikki riippui perämiesten taitavuudesta, sillä jos jompikumpi ruuhi syöksisi kiveä vastaan, niin se ainakin kaatuisi, jos ei musertuisikaan, ja silloin ei ainoastaan jouduttaisi kaikkiin vaaroihin, joita joessa on tarjona, vaan Mabelin pelastaminen vainoojain kynsistä olisi miltei mahdoton. Suurin varovaisuus oli sentähden tarpeen.

Ruuhten kulkiessa varovasti eteenpäin alkoi kosken pauhina kuulua, ja Cap tarvitsi kaikki voimansa pysyäkseen paikallansa, kun nuo merkitsevät äänet tulivat yhä lähemmäksi keskellä pimeyttä, joka tuskin soi hänelle tilaisuutta nähdä metsittyneen rannan kehäpiirteitä ja lehväkaarrosta päänsä päällä. Hänellä oli vielä tuoreessa muistissa toinen putous, ja hänen kuvitusvoimansa loi nyt tulevan koskenlaskun yhtä vaaralliseksi kuin se oli ollut, josta hän vähän aikaa sitten oli suoriutunut, joten se epäilys ja epävarmuus, joka häntä vallitsi, melkoisesti lisäsi vaaran suuruutta. Tässä kohden erehtyi kuitenkin tuo vanha merimies, sillä Oswegon kosket ja putoukset ovat hyvin erilaiset laadultaan ja voimaltaan. Matkalaisillemme oli se vastus, mikä nyt vielä oli voitettavana, vähäpätöinen sen suhteen, minkä jo olivat kestäneet.

"Tuo on siis se paikka, josta olette puhunut," sanoi Mabel Jasperille, kun kosken pauhina selvästi kuului.

"Niin -- ja minä pyydän teitä luottamaan minuun -- Opas kulkee koskea alas liian likeltä joen keskikohtaa. Hänen tulisi pitäytyä lähempänä itärantaa, mutta nyt ei hän voisi kuulla, jos huutaisin. Pysykää jäykkänä ruuhessa, Mabel, älkääkä peljätkö."

Seuraavassa tuokiossa oli voimakas virta vienyt heidät koskeen, ja kolmen tai neljän minuutin kuluessa näki enemmän kummastunut kuin pelästynyt Mabel ympärillään ainoastaan valkeita vaahtokinoksia eikä kuullut muuta kuin veden pauhinan. Ainakin kaksikymmentä kertaa näytti ruuhi olevan syöksemäisillään jotakin pyörtävää aaltoa vastaan, mutta yhtä usein liukui se ihan vahingoittumattomana sen ylitse, Jasperin voimakkaan käden ohjaamana. Ainoastaan yhden ainoan kerran näytti nuorukainen kadottavan valtansa heikon aluksen yli, joka muutamia silmänräpäyksiä pyöri ihan ympäri, mutta tuskallisella ponnistuksella sai hän sen taas valtoihinsa, ohjasi sen uudestaan oikeaan kulkuväylään ja sai pian palkinnon kaikesta levottomuudestaan, kun huomasi tyynesti kulkevansa syvää vettä myöten kosken alapuolella.

"Kaikki on voitettu, Mabel," huudahti hän iloisena. "Vaara on ohitse ja nyt voitte toivoa näkevänne isänne jo tänä yönä."

"Jumalalle kiitos! mutta minä näen jotain vedessä meitä likellä; eikö se ole ystäviemme ruuhi?"

Muutama aironvetämä vei Jasperin osoitetun esineen viereen. Se oli todellakin toinen ruuhi, tyhjänä ja talka ilmassa. Niin pian kuin nuorukainen oli saanut tämän selville, rupesi hän katselemaan eikö uimamiehiä näkyisi, ja suureksi ilokseen huomasi hän pian Capin, joka tuli huilaten virtaa alaspäin, sillä hän oli tahtonut ennen hukkua kuin mennä maalle metsäläisten sekaan. Hän hilattiin ylös ruuheen, vaikka vaivalla, ja siihen päättyi etsiminen; sillä Jasper oli varma siitä, että Opas kahlasi maalle, kernaammin kuin luopui rakkaasta pyssystään, saatikka vesi koskessa oli niin matalaa.

Jälellä oleva matka oli lyhyt, vaikka täytyi kulkea pimeässä ja epävarmuudessa. Vähän ajan kuluttua kuului sekava pauhina, joka väliin tuntui kaukaiselta ukkosen-jylinältä, väliin taas voimallisten vesijoukkojen pauhulta. Jasper selitti seuralaisillensa, että he nyt kuulivat meren kuohuilemisen rantaa vastaan. Mataloita niemekkeitä oli heidän edessään; erääsen niiden välissä olevaan lahteen kulki ruuhi ja törmäsi hiljaan rannalle. Ylimeno, joka sitten seurasi, oli niin lyhyt ja pikainen, että Mabel tuskin tiesi mitä tapahtui. Muutamassa minuutissa oli menty vahtimiesten ohitse, portti aukaistiin, ja kovassa mielenliikutuksessa oleva tyttö syöksi isänsä syliin.

KYMMENES LUKU.

Tuhannen saarta. -- Puulinnoitus. Varoitus.

Tämän perästä tapaamme Oppaan, Jasperin, Mabelin ja hänen setänsä seuraamassa erästä komennuskuntaa, joka Mabelin isän, kersantti Dunhamin johtamana oli matkalla erääsen vahtipaikkaan, joka oli yhdessä n.k. Tuhannesta saaresta, likellä Pyh. Lorentson suuta. Linnan komentaja, majuri Dunkan, oli lähettänyt tämän sotalähetyksen päästämään pois entisen vahtijoukon ja asettumaan sen sijaan; matka tehtiin Jasper Lännen Myrskypilvi nimisellä aluksella.

Kestettyään hirmuisen myrskyn Ontariolla, saapui Myrskypilvi mainittuun saaristoon, ja Jasperin taitavan käden ohjaamana luikerteli se toisin vuoroin niin soukkain salmien läpi, että salko- ja raakapuut tuskin näyttivät voivan päästä kulkemaan puiden oksiin tarttumatta, toisin vuoroin pieniä lahtia myöten, kadoten sitten taas kallioiden, puiden ja pensasten sekaan. Vesi oli niin kirkasta, ettei laskinluotia tarvittu käyttää, ja Jasper tunsi hyvin kaikki noiden pienten saarten välitse koukertelevat juovat ja salmet. Vihdoin kulki Myrskypilvi luonnon tekemän kalliolaiturin viereen, kiinnitystouvit vietiin maalle ja matkustajat olivat nyt kauan toivotun asemapaikan luona.

Mabel hyppäsi rannalle ilolla, jota hän ei huolinut salata, ja hänen isänsä laski sotamiehensä maalle semmoisella hilpeydellä, josta näkyi kuinka laivassa-olo oli häntä väsyttänyt. Asemapaikka, joksi sotamiehet jokapäiväisessä puheessa kutsuivat vahtipaikkaa, oli todella sopiva herättämään iloisia toiveita niissä, jotka niin kauan olivat olleet salvattuina laivan ahtaisin aloihin.

Ei yksikään saari ollut kovin korkea, vaan kaikki olivat ne kuitenkin siksi korkealla vedenpinnasta, että olivat sekä terveellisiä että turvallisia. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän metsittyneitä ja useimmat tähän aikaan peitetyt metsällä, johon kirves ei vielä milloinkaan ollut koskenut. Se saari, johon tuo pieni vahtijoukko oli majoitettu, oli vähäpätöinen, ainoastaan noin viiden- tai kahdeksantoista tynnyrinalan laajuinen; jonkun sattumuksen kautta oli se kenties jo satoja vuosia ennen kertomustamme osaksi kadottanut metsänsä, niin että melkein toinen puoli sitä nyt oli pieni, ruohoa kasvava aukio. Rantoja reunusti pensaat, joita tarkalla huolella oli säilytetty, ikäänkuin varjostimina salaamaan sen sisäpuolella olevia ihmisiä ja esineitä. Näiden sekä muutamain puuryhmäin suojaan oli rakennettu kuusi tai kahdeksan matalaa suojaa komentavan upseerin ja sotamiesten asuinhuoneiksi, tavara-, keitto- ja sairashuoneiksi j.n.e. Nämät huoneet olivat tavalliseen tapaan rakennetut hirsistä, katetut puunkuorilla, ja koska ne olivat seisoneet tyhjinä muutamia kuukausia, olivat ne nyt niin mukavat ja rattosat kuin sellaiset asunnot tavallisesti ovat.

Saaren itäisessä päässä oli soukka, metsäinen niemi, jossa kasvoi niin tiheältä sekaisin kietoutunutta pikku-metsää, että oli melkein mahdoton nähdä sen läpi lehtien vielä puissa ollessa. Lähelle sitä erittäin soukkaa kannasta, joka yhdisti tämän niemen varsinaisen saaren kanssa, oli pieni puulinna rakennettu ja vahvaksi varustettu, jotta voisi kestää väkirynnäkön. Hirret olivat niin paksut, ett'ei luodit voineet tunkea niiden läpi, neliskulmaisiksi hakatut ja niin sovitetut, ett'ei mikään paikka jäänyt puolustamattomaksi; ikkunat olivat ampumareikiä, ovi paksu ja pieni, ja katto, kuten muutkin rakennuksen osat, oli tehty veistetyistä hirsistä ja sateen estämistä varten peitetty puunkuorilla. Alikerros sisälsi, niinkuin tavallista on, muonavaroja ja aseita; toinen kerros oli tarkoitettu asuin- ja varustushuoneeksi, ja matala lakka oli väliseinillä jaettu kahdeksi tai kolmeksi huoneeksi, joihin voi mahtua lavereita kymmenelle jopa viidelletoistakin miehelle. Kaikki nämä laitokset olivat aivan yksinkertaiset ja halvat, mutta riittivät kuitenkin suojelemaan sotamiehiä äkki-arvaamattoman päällekarkauksen vaaraa vastaan. Koska koko rakennus oli jotenkin matala, estivät puiden latvat näkemästä sen ylintä osaa, jos näet katselija ei ollut itse tässä saaressa. Sen puolelle oli vapaa näköala ampumareijistä, vaikka vähäiset pensaat myöskin sillä suunnalla paikoin enemmän paikoin vähemmän varjostivat puutornin juurta. Se oli rakennettu niin likelle sen kalkkikallion laitaa, joka oli saaren perustana, että voi laskea sangon alas ja nostaa vettä järvestä, jos nimittäin varustusväen täytyi piiritystä kestää. Eri kerrokset pistivät siitä syystä pari jalkaa ulommaksi toisiansa, ja niiden väliä kuljettiin irtonaisia portaita myöten. Tämän lyhyen kertomuksen avulla luulemme nuorten lukijaimme voivan saada johonkinmäärin selvän käsityksen tästä varustuksesta, jolla tulee olemaan tärkeä sija siinä kertomuksessa, johon nyt ryhdymme.

Heti kuin Mabel oli jättänyt jäähyväiset Jasperille, joka paikalla palasi takaisin saarelta, koska tuuli nyt oli myötäinen, otti hän yhden majan haltuunsa, ja ryhtyi naisellisella aistilla ja taidolla kaikkiin niihin pieniin taloudellisiin valmistuksiin, joita asianhaarat voivat myöntää, ei ainoastaan oman, vaan myöskin isänsä mukavuuden tähden. Turhan vaivan välttämiseksi laitettiin erityinen maja yhteiseksi aterioimishuoneeksi etevimmille komennuskuntalaisille, ja sotamiesten vaimot pitivät huolta ruu'an valmistamisesta ja muista askareista. Kersantin majan, joka oli paras saarella ja sentähden vapautettiin kaikesta talouspuuhinasta, järjesti Mabel semmoisella naisellisella aistilla, että hän oli oikein ylpeä kotinsa päältä.

Muutamia päiviä sen perästä, kuin oli tullut saareen, päätti kersantti Dunham tehdä retken, ryöstääksensä niitä ranskalaisia muonaveneitä, joiden tiedettiin, runsaasti lastattuina myöskin indianilaisilla tavaroilla, matkallansa ranskalaiseen Frontenak nimiseen linnaan tulevan kulkemaan saaren sivu ei kaukana siitä. Melkein koko vahtimiehistö seurasi häntä tälle retkelle, ja saareen jäi vaan korpraali Mac Nab ja kolme miestä, sekä Cap ja luutnantti Muir, joka vapaaehtoisena oli seurannut saarelle ja korkeamman upseeri-arvonsa tautta ei kuulunut kersantin komennon alle. Paitsi Jennieä, erään sotamiehen vaimoa, ja Mabelia, olivat nämät ainoat, jotka oli jätetty saareen. Retkikunta läksi liikkeelle yön hiljaisuudessa, jottei mikään vakoileva silmä sitä huomaisi, sitten kuin se oli jättänyt piilossa olevan asemapaikkansa.

Kun Mabel seuraavana aamuna heräsi, oli jo selvä päivä. Koska hänellä oli hyvä omatunto, oli hänen unensa ollut rauhallinen, ja väsymys oli lisännyt sen sikeyttä. Ei mikään hälinä niiden puolelta, jotka niin aikaisin olivat olleet liikkeellä, ollut häirinnyt hänen lepoansa. Noustuaan ylös ja puettuaan pikaisesti vaatteet päällensä, hengitti hän pian ulkoilmassa aamuhetken suloista tuoksua. Ensi kerran tunsi hän nykyisen olopaikkansa erinomaisen kauneuden ja syvän yksinäisyyden valtaavan mieltänsä.

Majat olivat tyhjät ja hiljaiset, ja puulinnan torninmuotoinen katto kohosi ylemmäs pikkumetsää, jonka suojassa se puoleksi oli. Aurinko valaisi juuri kirkkailla säteillänsä aukeata ruohotasankoa, ja taivaan kirkas, sinertävä laki levisi ylhäällä hänen päänsä päällä. Ei yhtään pilveä näkynyt, ja hän arveli itsekseen, että tätä kaiketi voi katsoa rauhaa ja turvallisuutta ennustavaksi enteeksi.

Kun Mabel näki, että kaikki saarelle jääneet henkilöt olivat aamiaisella, meni hän kenenkään huomaamatta saaren toiseen päähän, jossa hän oli kokonaan puiden ja pensasten suojassa. Hän pysähtyi järven partaalle sysättyään syrjään muutamia matalalla olevia oksia, ja katseli aaltoin tuskin tuntuvaa hyökyilemistä, kun ne huuhtoivat rantaa. Se näkyala, joka levisi hänen silmäinsä eteen, oli kaunis ja viehättävä, ja sankarittaremme, jonka silmä oli nopea ja tarkka huomaamaan kaikki luonnon kauneudet, ei suinkaan ollut hidas kääntämään katseitansa miellyttävimpiin näköaloihin. Hän loi silmäilynsä yhdestä näkymöstä toiseen eikä muistanut koskaan ennen nähneensä mitään niin kaunista.

Yht'äkkiä hän säpsähti, sillä hän luuli näkevänsä ihmishaamun pensaikossa, edessään olevan saaren rannalla. Väliä ei ollut puoltatoista sataa kyynärää, ja vaikka hän oli hajalla mielin, silloin kuin haamu vilaukselta näkyi, ei hän kuitenkaan voinut uskoa pettyneensä. Hyvin tietäen, ett'ei hänen sukupuolensa suojelisi häntä kuulalta, jos joku Irokesi huomaisi hänet, vetäysi hän vaistontapaisesti takaisin, koettaen niin paljon kuin mahdollista pitäytyä suojassa lehtien takana. Hetken aikaa odotti hän turhaan saadaksensa uudestaan nähdä tuon ihmishaamun ja aikoi juuri jättää paikkansa ja kiiruhtaa setänsä luokse ilmoittamaan epäluulojaan, kun näki lepänoksaa ojennettavan toisella rannalla olevasta pensaikosta ja viittaavasti liikutettavan edestakaisin. Oksan liikkeet näyttivät osoittavan ystävällisiä tunteita, ja vähin epäiltyään, katkasi hän oksan, kiinnitti sen keppiin pisti sen sitten näkyviin erään aukon läpi ja alkoi heiluttaa sitä, kokien niin paljo kuin mahdollista jälitellä toisen liikkeitä.