Part 9

Ruuhi oli tuskin kadottanut soutajansa, niin virta jo alkoi viedä sitä kosken juovaan. Ihan avuttomina katsoa tuijottivat jäljelle jääneet kaksi villiä ympärilleen, mutta he eivät voineet mitenkään vastustaa virran voimaa. Chingachgookille olikin ehkä onneksi se, että useimpien Irokesien huomio oli kokonaan suunnattuna veneessä olevien tilanteeseen, sillä muutoin olisi hänen pakonsa ollut äärimmäisen vaarallinen, ellei täysin mahdoton. Mutta nyt ei yksikään vihollinen liikahtanut muutoin kuin hakeakseen itselleen suojaa; jokainen silmä oli naulittuna kahteen jäljelle jääneeseen seikkailijaan. Vähemmässä ajassa kuin mitä on kulunut näiden tapahtumien kertomiseen, ruuhi pyöri ja keikkui virrassa, ja molemmat villit olivat pitkällään sen pohjalla, sillä tämä oli ainut keino tasapainon säilyttämiseksi. Mutta tämä luonnollinen keino petti heidät kohta, sillä iskeytyen kiveen kevyt vene pyörähti ympäri ja heitti molemmat soturit virtaan. Vesi on harvoin syvää kosken juovassa, paitsi erityisissä paikoissa, jonne se on uurtanut kanavia; niinpä ei ollut paljonkaan pelkoa hukkumisesta, vaikkakin heidän aseensa olivat mennyttä kalua, ja molemmat villit tekivät parhaansa uidakseen ja kahlatakseen tilanteen mukaan ystäviensä rannalle. Itse ruuhi juuttui kiveen kiinni keskellä virtaa, missä se oli toistaiseksi hyödytön kummallekin osapuolelle.

"Nyt on aikamme koittanut, Opas", huudahti Jasper, kun kaksi Irokesia paljastivat suurimman osan itsestään kahlatessaan putouksen matalimmassa kohdassa; "vintiö ylävirtaan päin on minun, sinä voit ottaa alemman."

Niin kiihtynyt oli nuori mies kaiken jännittävän tapahtuman vuoksi, että luoti lähti kivääristä vielä hänen puhuessaan, mutta ilmeisesti osumatta, sillä molemmat pakolaiset heiluttivat käsivarsiaan ylenkatseen merkiksi. Opas ei laukaissut asettaan.

"Ei, ei, Eau-douce", hän vastasi, "minä en hae verta ilman syytä; ja minun luotini on hyvin kääritty ja paikoilleen huolellisesti painettu siltä varalta, että sitä tarvitaan. En pidä Mingoista, mikä onkin oikein, ottaen huomioon, kuinka paljon olen ollut Delavarien kanssa tekemisissä, nämähän ovat heidän luonnollisia verivihollisiaan; mutta en kuitenkaan koskaan paina liipasinta noita paholaisia vastaan, ennenkuin on aivan selvää, että surmaaminen tuottaa jotain todellista hyötyä. Yksikään hirvi ei ole kaatunut käteni kautta turhaan. Elämällä yksin Jumalan kanssa erämaassa voi oppia tuntemaan tuollaisen mielipiteen oikeutuksen. Yksi menetetty elämä riittää tämänhetkisiin tarpeisiimme; sitä paitsi Hirvensurmaa vielä ehkä tarvitaan auttamaan Käärmettä, joka on tehnyt rohkean teon salliessaan noiden vaeltavien paholaisten tietää selvästi, että hän on heidän läheisyydessään. Taivahan vallat, juuri tällä hetkellä yksi niistä vaaniskelee pitkin rantaa, aivankuin joku linnakkeen pojista väijyy kaatuneen puunrungon takana ampuakseen oravaa!"

Kun Opas osoitti sormellaan puhuessaan, Jasperin terävä silmä tavoitti pian kohteen, jota se tarkoitti. Yksi vihollisen nuorista sotureista, palaen halusta kunnostautua, oli hiipinyt tovereittensa luota kohti sitä suojapaikkaa, mihin Chingachgook oli kätkeytynyt; ja koska jälkimmäinen harhautui vihollisen näennäisestä rauhallisuudesta ja oli lisäksi keskittynyt joihinkin omiin valmisteluihinsa, oli hän ilmeisesti joutunut Mingon näkökenttään. Tämä oli ilmeistä siitä, että Irokesi valmistautui ampumaan, sillä Chingachgook itse ei ollut näkyvissä joen läntiseltä rannalta. Kosken juova oli Oswegon mutkassa, ja itäinen rantaviiva muodosti niin laajan kaaren, että Chingachgook oli aivan lähellä vihollista suorassa linjassa, vaikkakin maan puolella väliä oli useita satoja jalkoja; tämän johdosta Opas ja Jasper olivat miltei yhtä etäällä kummastakin osapuolesta. Joen keskimääräinen leveys oli vähän alle 200 kyynärää, joten sama matka oli kahden tarkkailijan ja vaanivan Irokesin välillä.

"Käärmeen täytyy olla jossain tuolla", totesi Opas, joka ei päästänyt nuorta soturia hetkeksikään silmistään, "ja kuitenkaan ei hän ole jostain syystä varuillaan päästäessään Mingo paholaisen niin lähelle itseään selvissä verenvuodatuksen aikeissa."

"Katso!" keskeytti Jasper, -- tuolla on Delavaren ampuman indianin ruumis! Se on ajautunut kalliolle, ja virta on pakottanut pään ja kasvot veden yläpuolelle."

"Hyvin mahdollista, poika, hyvin mahdollista. Ihmisen luonto ei ole paljoa parempi ajopuun runkoa, kun sen sieraimiin puhallettu henki on lähtenyt. Tuo Irokesi ei enää tee pahaa kenellekään, mutta tämä väijyvä villi on aikeissa ottaa parhaan ja koetelluimman ystäväni skalpin."

Opas keskeytti yht'äkkiä itsensä ja kohotti kiväärinsä, harvinaisen pitkän aseen, tähtäsi ihailtavan tarkasti ja laukaisi nopeasti. Irokesi vastaisella rannalla oli juuri tähtäämässä, kun Hirvensurman kuolettava viesti saapui. Hänen kiväärinsä tosin laukesi, mutta piippu oli silloin taivasta kohti, kun taas mies itse syöksyi pusikkoon aivan selvästi haavoittuneena, ehkä kuolettavastikin.

"Vaaniva paholainen aiheutti tuon itse", mutisi Opas ankarasti, samalla kun, pudottaen kiväärin tukin maahan, hän alkoi ladata uudelleen. "Chingachgook ja minä olemme olleet kavereita siitä asti, kun olimme poikasia, ja olemme taistelleet yhdessä useissa verisissä kahakoissa ranskalaisia vastaan. Ei kai tuo typerä viholainen kuvitellut, että seisoisin vieressä toimettomana ja katselisin päältä, miten paras ystäväni tuhottaisiin väijytyksessä?"

"Olemme olleet Käärmeelle yhtä suureksi hyödyksi kuin hän oli meille. Nuo kelmit ovat huolissaan, Opas, ja vetäytyvät suojapaikkoihinsa havaittuaan, että pääsemme heihin käsiksi vielä joen ylikin."

"Tuo laukaus ei paljon merkitse, Jasper, ei paljonkaan. Kysy keltä vain 60. rykmentistä ja he voivat kertoa sinulle, mitä Hirvensurma pystyy tekemään ja on tehnyt, kaiken lisäksi vielä silloin, kun luodit lentelivät päämme ympärillä kuin rakeet myrskysäällä. Ei, ei! tämä ei paljon merkkaa, ja ajattelematon väijyjä aiheutti kaiken itse."

"Onko tuo koira vai hirvi, joka ui tätä rantaa kohti?" Opas hätkähti, sillä todellakin jokin hahmo oli ylittämässä jokea yläpuolelta kosken juovaa, jota kohti se kuitenkin hiljakseen siirtyi virtauksen voiman pakottamana. Uudistettu tarkastelu vakuutti molemmat katselijat, että kyseessä oli mies, vieläpä indiani, vaikka niin naamioitunut, ett'ei siitä voinut aluksi olla varma. Pelättiin jotain sotajuonta, minkä vuoksi muukalaisen liikkeitä tarkkailtiin mitä huolellisimmin.

"Hän työntää jotain edessään uidessaan, ja hänen päänsä muistuttaa ajelehtivia lehtioksia", sanoi Jasper.

"Tuo on indianein konsteja, poika, mutta kristillinen rehellisyys paljastaa heidän juonensa."

Kun mies lähestyi hitaasti, alkoivat tarkkailijat epäillä ensivaikutelmiensa tarkkuutta, ja vasta kun kaksi kolmannesta virran leveydestä oli ylitetty, alkoi totuus heille selvitä.

"Suuri Käärme, kautta partani!" huudahti Opas, vilkaisten kumppaniinsa ja nauraen niin, että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä pelkästä ihastuksesta siitä, että sotajuoni oli onnistunut. "Hän on sitonut lehtipuun oksia päähänsä naamioksi, pannut ruutisarven niitten päälle, sitonut kiväärin tuohon tukkipalaseen, jota hän työntää edellään, ja on uinut joen yli ystäviensä luokse. Hyvänen aika! Kuinka monta kertaa olemmekaan tehneet saman tempun verenhimoisten Mingojen nenän edessä Ty-joen kulkuväylillä!"

"Ehk'ei se sittenkään ole Käärme, Opas, en voi nähdä mitään tuttuja piirteitä."

"Piirteitä! Kuka etsii piirteitä indianista? Ei, ei, poika, maalaushan se ratkaisee, eikä kellään muulla kuin Delavarella ole tuollaista maalausta; nuo ovat hänen värinsä, Jasper, samoinkuin veneesi järvellä kantaa Pyhän Yrjön ristiä ja kuin ranskalaiset ripustavat pöytäliinansa lepattamaan tuuleen kaikki kalanruotojen ja hirvipaistin tahrat näkyvissä. Nyt näet silmän, poikaseni, ja se on päällikön silmä. Mutta, Eau-douce, niin hurja kuin se on taistelussa ja niin lasiselta kuin se näyttää lehtien joukossa" -- tässä Opas painoi sormensa kevyesti mutta vaikuttavasti kumppalinsa käsivarrelle -- "olen nähnyt sen vuodattavan kyyneleitä kuin sadetta. Tuon punanahan alla on sielu ja sydän, sen voit uskoa; tosin ne ovat sielu ja sydän varustettuna erilaisilla lahjoilla kuin meidän."

"Ei kukaan, joka on tuntenut päällikön, voi sitä epäillä."

"Minä _tiedän_ sen", vastasi toinen ylpeästi, "sillä minä olen ollut hänen kumppalinsa surussa ja ilossa; toisessa olen huomannut hänen olevan mies, vaikka kuinkakin suuri suru olisi häntä kohdannut, toisessa päällikkö, joka tietää, että hänen heimonsa naiset ovat hempeimmillään kevyessä ilonpidossa. Mutta hiljaa! On liian paljon uudisasutusten ihmisten kaltaista vuodattaa pehmeitä puheita toisen korvaan, ja Käärmeellä on terävät aistit. Hän tietää, että pidän hänestä ja että puhun hänestä hyvää hänen selkänsä takana, mutta Delavarella on vaatimattomuus olemuksensa ytimessä, vaikkakin hän kerskuu kuin syntinen paaluun sidottuna."

Käärme nousi nyt rannalle suoraan kahden kumppalinsa edessä, minkä täsmällisen paikan hän lienee tuntenut ennenkuin jätti itärannan. Nousten vedestä, puisti hän itseään kuin koira ja päästi huuliltaan tuon ystävällisen äänen "hugh!"

"Oliko viisaasti tehty, Chingachgook," sanoi Opas nuhdellen, "oliko viisasta yksinään mennä vakoilemaan tusinoita Mingoja? Tosi on ett'ei Hirvensurma petä milloinkaan, mutta Oswego on leveä, ja tuo metsäläinen nosti tuskin muuta kuin pään ja olkapäät pensaita korkeammalle; harjaantumaton käsi ja tottumaton silmä olisi helposti voinut ampua sivu. Teidän olisi pitänyt ajatella tätä asiaa, päällikkö, teidän olisi pitänyt se tehdä."

"Suuri Käärme on mohikanilainen soturi -- hän näkee ainoastaan vihollisensa, kun hän on sotaretkellä, ja hänen esi-isänsä ovat lyöneet Mingot takaapäin, aina siitä saakka kuin vedet alkoivat juosta."

"Minä tunnen lahjanne ja kunnioitan niitä myös. Ei kukaan koskaan ole kuuleva minun valittavan sitä, että punanahka seuraa punanahan luonnetta, mutta varovaisuus sopii sotilaalle yhtä hyvin kuin urhoollisuuskin. Menkää mr. Capin luo ja käskekää hänen tulla tänne. Meillä on aivan vähän keskustelemisen aikaa, ja kuitenkin ovat tuumamme pian toimeenpantavat, sillä kauan ei viivy, ennenkuin nuo Mingot taas yrittävät meille turmiota virittää." Nuorukainen totteli, ja muutaman minuutin kuluttua olivat kaikki neljä kokoontuneet eräälle vihollisilta täydellisesti piilossa olevalle paikalle, jossa he, tarkasti pitäen silmällä niiden liikkeitä, keskustelivat siitä mitä nyt oli tehtävä.

Päivä oli jo päättymäisillään, niin että ainoastaan muutamia minuutia tarvitsi kulua, kunnes päivänvalo sammuisi ja tavallista synkempi pimeys näytti astuvan sijaan. Aurinko oli jo laskenut, ja hämärä tämän leveysasteen vaiheilla oli pian muuttuva synkäksi yön pimeydeksi. Matkalaisten toiveet perustuivat nyt pää-asiallisesti tähän etuisaan seikkaan, vaikka se tuotti vaaroja, koska juuri sama pimeys, joka edistäisi heidän pakenemistaan, samalla yhtähyvin tulisi salaamaan heidän viekkaiden vihollistensa liikkeitä.

"Se hetki on tullut", sanoi Opas, "jolloin meidän tuumamme ovat tyynesti tehtävät, jotta voisimme toimia yksimielisesti ja täydellä käsityksellä tehtävästämme ja lahjoistamme. Tunnin kuluttua ovat nämä metsät niin pimeät kuin pikimustin yö, ja jos milloinkaan tahdomme saapua linnaseen, niin täytyy meidän käyttää hyväksemme tätä etuisaa tilaisuutta. Mitä sanotte te, mr. Cap, sillä vaikka teillä ei ole juuri paljon kokemusta metsätaisteluista ja peräytymis-retkistä, niin oikeuttavat ikävuotenne teidät keskustelussa ensimmäisenä puhumaan, kun asiain laita on semmoinen kuin nyt."

"Kaikki mikä meidän on tehtävä on minun ajatukseni mukaan se, että astumme ruuheen, heti kuin tulee niin pimeä, ett'eivät vihollisten vakoojat voi meitä nähdä, ja sitten kiiruhdamme satamaan, niin joutuin kuin tuuli ja virran vienti myöntävät."

"Se on helposti sanottu, vaan ei niin helposti tehty," vastasi Opas. "Me tulemme enemmän alttiiksi vaaralle joella kuin jos kuljemme metsätietä myöten; sitä paitsi on tuolla alhaalla putous, enkä ole laisinkaan vakuutettu, voiko itse Jasperkaan pilkko pimeässä kulettaa veneen eheänä siitä alas. Mitä sanotte, poika, omasta taitavuudestanne ja kyvystänne."

"Minun mielipiteeni on sama kuin mr. Capin mitä ruuhen käyttämiseen tulee; Mabel on liian hento kulkemaan rämetten ja puunjuurien yli semmoisena yönä, kuin nyt näkyy olevan tulossa, ja muutenkin tunnen itseni rohkeammaksi ja varmemmaksi vesillä kuin maalla."

"Rohkea olette aina, poikani, ja jotenkin tarkka silmä on teillä luullakseni myöskin, katsoen siihen että olette oleskellut niin paljon kirkkaassa auringonpaisteessa ja niin vähän metsissä. Vesi ei jätä mitään jälkeä; ruuhi on sekä nopsa että kepeä kulkiessaan myötä virtaa, eikä kersantin tyttären hennot jäsenet tule kärsimään sen liikkeistä. Mutta toiselta puolen ei joella ole mitään muuta suojaa kuin taivaan pilvet; vaarallista on antautua koskeen selvällä päivälläkin ja meillä on hyvä peninkulma vesitietä tästä majoitukselle. Maalla olevasta jälestä ei myöskään ole niin huokea saada selkoa yön pimeydessä. Epäilen itsekin, Jasper, mitä tietä meidän on päättäminen kulkea."

"Jos Käärme ja minä voisimme uida koskessa olevan toisen ruuhemme luokse ja tuoda sen takaisin, niin katsoisin vesitietä meille varmimmaksi."

"Niin, jos se olisi mahdollista; ja kuitenkin olisi se helposti tehty, niin pian kuin tulee vähän pimeämpi. No niin, kun ajattelen kersantin tytärtä ja hänen lahjojansa, niin luulenpa kuitenkin tätä melkein paraaksi. Jos olisimme ainoastaan miehenpuolia, niin olisi hauska saada olla piilosilla tuolla toisella puolen jokea olevien metsäläisten kanssa. Tahdotteko koettaa hankkia ruuhi tänne, Jasper?"

"Opas, minä tahdon koettaa kaikki, mikä voi edistää Mabelin pelastusta."

"Se on jalo tunne, ja minä arvaan sen olevan luonnossa. Käärme voi auttaa teitä; te riistätte noilta konnilta ainakin yhden keinon, jolla voisivat pahennusta aikaansaada."

YHDEKSÄS LUKU.

Kohtaus koskessa. -- Chingachgook vihollisten joukossa. -- Pelastus.

Ratkaistuaan tämän tärkeän kysymyksen, valmistautuivat seurueen eri jäsenet tuumaa toimeenpanemaan. Illan varjot laskeusivat nopeasti metsän päälle, ja kun kaikki oli valmiina yritykseen, huomattiin olevan mahdoton eroittaa esineitä toisella rannalla. Aika kiiruhti, sillä voihan indianien viekkaus keksiä senkin seitsemän keinoa näin kapean virran poikki kulkemiseen, jonkatähden Opas rauhattomana odotti saavansa jättää paikan. Samassa kuin Jasper ja hänen seuralaisensa, varustettuina ainoastaan puukoilla ja Delavarin tomahavkilla, astuivat jokeen ja kokivat suurimmalla varovaisuudella salata liikkeitään, toi Opas Mabelin piilopaikasta, ja käskien hänen ja Capin kulkea rantaa pitkin kosken alapuolelle, astui hän itse ruuheen, kulkeakseen samalle paikalle.

Tämä oli helposti tehty. Ruuhi asetettiin rantaa vasten. Mabel ja hänen setänsä astuivat siihen ja asettuivat tavallisille paikolleen; Opas seisoi perässä ja piti pensaasta kiinni estääkseen virtaa heitä poisviemästä. Tämän tehtyä seurasi muutamia minuutia kestävä äänetön, jännittävä odotusaika, kun varrottiin toisten rohkean yrityksen päättymistä.

Kun molemmat ruuhen noutoon lähteneet uimalla olivat saapuneet matalampaan paikkaan, alkoivat he, käsitysten kävellen, varovasti kahlata sinnepäin, missä arvelivat ruuhen olevan. Mutta nyt oli jo niin pimeä, että pian huomasivat näön heitä aivan vähän auttavan, ja sentähden täytyi heidän antautua sen vainun johdettaviksi, joka tekee metsästäjälle mahdolliseksi löytää tiensä metsässä, kun aurinko on laskenut, kun ei mitään tähteä ole näkyvissä ja kaikki tuntuu sekasorrolta sille, joka on vähemmän tottunut metsän mutkateihin. Asiain näin ollen antautui Jasper Delavarin ohjattavaksi, joka elämän-laatuunsa nähden erittäin hyvin sopi oppaaksi. Helppo ei suinkaan ollut tällä aikaa päivästä kahlata vaahtoavassa elementissä ja sitä paitsi täydellisesi pitää silmällä kaikkia vaarallisia paikkoja, joita oli väistäminen. Pari kertaa muuttivat kuleksijat suuntaa äkkiarvaamatta tavattuansa syvää vettä, sillä he tiesivät hyvin, että vene oli tarttunut kosken matalimpaan paikkaan. Tämä tieto ainoana opastajana olivat he kahlailleet joessa neljännes tunnin, kuten luulivat, saapumatta hakemaansa esinettä sen lähemmäksi, kuin kahlaamisen alussa olivat olleet. Juuri kuin Delavari oli pysähtymäisillään ilmoittaaksensa seuralaiselleen, että olisi paras kääntyä takaisin rantaan ja valita uusi lähtöpaikka, näki hän ihmisolennon liikkuvan vedessä käsivarren pituuden päässä hänestä. Hän käsitti paikalla että Irokesi oli liikkeessä samaa asiata varten kuin hän itsekin.

"Mingo", kuiskasi hän vieressään seisovan Jasperin korvaan. "Käärme tahtoo näyttää veljelleen, miten on oltava viekkaana".

Nuori merimies huomasi samassa vihollisen hahmon, ja tämä kammottava totuus säpsähytti häntä. Käsittäen välttämättömäksi kaikessa luottaa Delavaripäällikköön, seisahtui hän ystävänsä varovasti mennessä sille suunnalle, johon Irokesi oli kadonnut. Seuraavassa tuokiossa tuli tämä kuitenkin uudelleen heitä vastaan. Vesi pauhasi niin kovasti, ett'ei tarvinnut peljätä kuulemista, ja kääntyen taaksepäin, sanoi Chingachgook:

"Jätä asia Käärmeen älyn nojaan!"

"Uj", huudahti metsäläinen, kun tuli likemmäksi, "ruuhi on löytynyt, mutta minulla ei ollut ketään joka olisi auttanut minua. Tulkaa ottakaamme se luodolta irti".

"Mielellämme", vastasi Käärme, käyttäen samaa murretta kuin puhujakin, "mene edellä; me seuraamme perästä."

Metsäläinen, joka ei voinut eroittaa ääntä ja lausetapaa keskellä kohisevaa koskea, kulki edellä, toiset seurasivat lähellä hänen perässään ja kaikki kolme saapuivat pian ruuhen luo. Irokesi tarttui sen toiseen päähän, Chingachgook keskeen ja Jasper toiseen, koska oli tärkeätä ett'ei vieras keksisi keltanaaman läsnäoloa joka helposti olisi voinut tapahtua, jos hän olisi nähnyt sen vähän vaatteuksen, joka vielä oli nuorukaisen yllä, tahi vaan hänen päänmuotonsa ylipäänsä.

"Nosta", sanoi Irokesi kansansa lyhyellä, päättävällä lausuntotavalla. Vähällä vaivalla nostettiin ruuhi irti kallion laidasta, kallistettiin hetkiseksi syrjälleen, jotta vesi valuisi pois, ja laskettiin sitten varovasti veteen. Kaikki kolme pitivät sitä tanakasti kiinni, ett'ei väkevä virta ryöstäisi sitä heidän käsistään, ja Irokesi, joka kulki edellä ja siis piti kokasta kiinni, käänsi suuntansa itärantaa kohden, missä tiesi kumppanien häntä odottavan.

Kun Delavari ja Jasper hyvin tiesivät, että täytyi löytyä muitakin Irokeseja virrassa, koska heidän oma ilmestymisensä ei ollut herättänet minkäänlaista kummastusta hänessä, jonka olivat kohdanneet, niin käsittivät he suurimman varovaisuuden välttämättömäksi. Irokesi, joka kulki edellä, astui verkalleen eteenpäin, vielä pitäen kiinni ruuhesta ja kulettaen perässään vastahakoisia seuralaisiaan. Chingachgook nosti jo kerran tomahavkiaan ja oli upottamaisillaan sen pahaa luulemattoman metsäläisen päähän; mutta koska oli luultava että indianin kuolemanhuuto tahi virran kulettama ruumis herättäisi hälinää, muutti varova päällikkö tuumansa. Seuraavassa tuokiossa katui hän tätä päätöstänsä, sillä kaikki kolme olivat yht'äkkiä neljän tai viiden metsäläisen keskellä, jotka myöskin oli laitettu ruuhta etsimään.

Tuon tavallisen lyhyen, omituisen, tyytyväisyyttä ilmoittavan huudahtamisen jälkeen, tarttuivat vastatulleet halukkaasti ruuheen. Apu oli odottamaton ja teki vihollisen niin paljoa voimallisemmaksi, että älykäs ja päätteliäs Delavarikin joutui hämilleen ja neuvottomaksi. Irokesit, jotka näyttivät täydellisesti ymmärtävän asiansa, kiiruhtivat neuvottelemaan pysähtymättä omaa rantaansa kohti. Heidän tarkoituksensa oli selvästi tuoda airot, jotka olivat ottaneet huostaansa, ja antaa kolmen tahi neljän sotilaan astua ruuheen pyssyineen ja ruutisarvineen, joiden kastuminen vedessä oli ollut ainoa syy siihen, etteivät jo aikaa sitten yön pimeydessä olleet täten kulkeneet joen yli.

Ystävät ja viholliset, täten yhteen liittyneinä, saapuivat nyt itäiselle virranjuovalle, joka oli niin syvä ettei voitu kahlaamalla mennä sen yli. Tässä syntyi lyhyt viivyke, koska oli välttämätön päättää millä tavalla ruuhi oli yli vietävä.

Pysähtyminen lisäsi Jasperin ilmitulon vaaraa, joka kuitenkin oli niin kekseliäs että viskasi lakkinsa ruuheen. Jos hän olisi ollut nututta ja paidatta, niin olisi hänen ruumiinsa haamu tässä pimeydessä varmaankin vetänyt vähemmän huomiota puoleensa. Hänen asemansa ruuhen perän takana esti myöskin jonkun vähän hänen ilmi joutumistansa koska Irokesit luonnollisesti katselivat ihan toiselle suunnalle. Toisin oli Chingachgookin laita. Hän oli sanan oikeassa merkityksessä verivihollistensa keskellä ja voi tuskin siirtyä tuumaakaan koskematta johonkuhun heistä. Kuitenkin näytti hän ihan tyyneltä, vaikka koko hänen olentonsa oli jännitetty tilaisuuden tullessa joko pakenemaan tahi antamaan kuolemaniskun.

"Uikoot kaikki nuoret mieheni paitsi kaksi, yksi ruuhen kummassakin päässä, tuolle puolen aseitaan noutamaan", sanoi etevin Irokeseista. "Nämät kaksi viekööt ruuhen virran yli."

Indianit tottelivat käskyä, jättäen Jasperin ruuhen perään, ja sen Irokesin, joka oli ruuhen löytänyt, sen kokan ohjaajaksi. Chingachgook kyykistyi niin syvälle veteen, että kaikki huomaamatta menivät ohitse. Veden loiske, käsien liikkuminen ja heidän huutonsa toisilleen ilmoittivat pian, että nuo neljä viimeksi tullutta jo olivat uimassa. Heti kun Delavari oli varma tästä, nousi hän ylös, asettui entiselle paikallensa ja alkoi luulla, että toimimisen hetki. oli tullut.

Joku itseänsä hillitsemään vähemmän tottunut kuin tämä soturi, olisi nyt varmaankin iskenyt kuoleman iskun, mutta Chingachkook tiesi että useampia Irokesia oli joessa hänen takanansa, ja hän oli siksi harjaantunut ja kokenut sotilas, ett'ei suotta antautunut vaaraan. Hän antoi indianin lykätä ruuhen syvälle ja kaikki kolme alkoivat uida itäistä rantaa kohti. Mutta sen sijaan kuin muka olisi pitänyt lykätä ruuhta poikki virtaan, huomasivat Delavari ja Jasper tuskin olevansa sen kovimman voiman vaikutuksen alaisina ennenkuin alkoivat uida semmoiseen suuntaan, että estivät virtaa kulettamasta ruuhta eteenpäin. Tätä he kumminkaan eivät tehneet yht'äkkiä, vaan varovasti ja vähin erin, jotta Irokesi ensiksi luuli kamppailevansa ainoastaan virtaa vastaan. Näiden vastakkaisten voimain vaikutuksen alaisena kulki ruuhi virtaa alaspäin, ja parin minuutin kuluttua ui se vielä syvemmässä vedessä lähellä koskea. Nyt oivalsi Irokesi kuitenkin, että joku erinomainen seikka esti sen kulkua, ja katsoen taaksensa, huomasi hän paikalla toisten yhdistetyin voimin vastustavan häntä.

Tuo toinen luonto, jonka tottumus synnyttää, sanoi paikalla Irokesille, että hän oli yksinään vihollisten seassa. Työntäen vettä sivulle päin, syöksi hän yht'äkkiä Chingachgookin päälle ja tarttui hänen kurkkuunsa. Heittäen irti ruuhesta, hyökkäsivät indianit toistensa kimppuun kuin tiikerit. Vaikka taistelivat synkän yön pimeydessä ja elementissä semmoisessa, joka oli kahta vaarallisempi elämästä ja kuolemasta kamppaileville, näyttivät he unhottavan kaikki paitsi molemminpuolisen halunsa päästä, voittajaksi ottelussa.

Jasper oli nyt yksin ruuhen haltiana, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli uida Delavarin avuksi, mutta ruuhen turvaan saamisen välttämättömyys astui hänen mieleensä kymmenkertaisella voimalla, ja hetkisen kuunneltuaan taistelevain raskasta hengitystä, koki hän niin pian kuin mahdollista ehtiä läntiselle rannalle, Lyhyen etsimisen perästä onnistui hänen saada selkoa muista seuralaisista ja pani sitten vaatteet päälleen. Muutama sana oli riittävä selittämään minkälaiseen asemaan hän oli jättänyt Delavarin ja millä tavalla ruuhi oli saatu.

Syvä äänettömyys seurasi hänen kertomustansa, ja kaikki kuuntelivat tarkasti, turhaan toivoen saada jotain varmuutta sen taistelun päättymisestä, joka juuri oli tapahtunut tahi jota nyt ehkä paraillaan taisteltiin vedessä. Mitään muuta ei kuulunut kuin tuo lakkaamaton pauhaaminen kohisevasta koskesta, ja viholliset toisella rannalla pitivät edelleen syvää äänettömyyttä.