Kuvauksia metsäelämästä sivistyksen äärimmäisellä rajalla eli Natty Bumpon elämänvaiheet

Part 6

Chapter 63,005 wordsPublic domain

Huronien tarkoitus ei kumminkaan ollut tulella suorastaan tappaa uhriansa. He tahtoivat vaan mitä kovimmalla tavalla koetella hänen luonnollista lujuuttansa, kuitenkaan heti äärettömiin menemättä. Tosin oli heillä tarkoituksena viedä hänen päänahkansa mukanaan kotikyliinsä, vaan ensiksi toivoivat he kumminkin voivansa lannistaa hänen lujamielisyytensä ja saada hänet miehuuttomasti vaikeroitsevan raukan kaltaiseksi. Halkokasa oli tästä syystä asetettu sopivan matkan päähän hänestä, elikkä niin kauas että kuumuuden pian katsottiin käyvän mahdottomaksi sietää, vaikk'ei aivan heti tappavaksi. Niinkuin kuitenkin useen tapahtuu tämmöisissä kohden, oli väli väärin laskettu, ja liekit alkoivat ojennella halkinaisia kieliään niin likelle vangin kasvoja, että luultavasti olisivat muutamassa silmänräpäyksessä lopettaneet hänen elämänsä, jos ei muuan indianilais-nainen samassa olisi tunkeutunut katselijain välitse aina tulen luokse ja potkaissut palavia puita sinne tänne. Vihan ulvonta seurasi tätä tekoa, vaan kun tuo rohkea nainen kääntyi ja indianit näkivät Histin kasvot, muuttui ulvonta yleiseksi ilon- ja kummastuksen huudoksi. Minuutin aikana ei muistettu ajatellakaan aloitetun työn jatkamista, ja nuoret sekä vanhat keräytyivät tytön ympärille pyytämään selitystä, minkätähden hän näin äkkiä ja odottamatta oli tullut takaisin. Mutta heidän tiedustelemistansa keskeytti uusi, vielä odottamattomampi tapaus. Eräs nuori indiani tuli rynnäten Huronien rivien läpi ja juoksi piirin keskeen ryhdillä semmoisella, joka osoitti suurinta luottavaisuutta tahi julkeuteen vivahtavaa uskallusta. Viisi tai kuusi vahtia seisoi vielä eri paikoissa järven luona, jonka vuoksi Rivenoakin ensimmäinen ajatus oli, että joku niistä oli tullut tärkeitä sanomia tuomaan. Muukalaisen liikkeet olivat niin nopeita, ja hänen taistelupukunsa, joka tuskin suojeli häntä enemmän kuin poimunne suojelee muinaisaikaista kuvapatsasta, oli niin vähän silmiin pistävä, että ensi kiireessä oli mahdoton sanoa, oliko hän ystävä vai vihollinen. Kolme hyppäystä oli vienyt hänet Hirventappajan viereen, jonka köydet hän leikkasi poikki niin nopeasti ja taitavasti, että vanki silmänräpäyksessä pääsi vapaaksi. Muukalainen ei huolinut mistään muusta ennenkuin oli tämän toimittanut; vasta sen perästä kääntyi hän, ja hämmästyneet Huronit näkivät delavarilaisessa sota-asussa olevan nuoren soturin jalot kasvonjuonteet, rohkean katseen ja kauniin vartalon. Hän piti pyssyä kumpaisessakin kädessä, ja laski niiden perät maahan, jolloin toisesta riippui luotikukkaro ja ruutisarvi. Tämä oli Hirvensurma, vangin kuuluisa varmaan sattuva ja nopeasti ampuva ase, jonka hän nyt laski oikean omistajansa käsiin, rohkeasti ja uljaasti katsoen ympärillä seisovaa joukkoa. Kahden aseellisen miehen läsnäolo sai Huronit säpsähtämään, vaikkapa nämät seisoivatkin heidän keskellänsä. Heidän omat pyssynsä olivat asetetut sinne tänne puiden nojaan, ja veitset ja tomahavkit olivat siis ainoat käsillä olevat aseet. Kuitenkin oli heillä liian paljon mielenmalttia osoittaakseen minkäänlaista pelkoa. Ei ollut uskottava että niin vähälukuiset viholliset karkaisivat näin lukuisan heimon kimppuun, ja kaikki odottivat että jokin erinomainen ehdoitus seuraisi näin rohkeata käytöstä. Muukalainen näyttikin aikovan toteuttaa tämän arvelun ja valmistihe puhumaan.

"Huronit", sanoi hän, "maanpiiri on hyvin avara; suuret järvet ovat myöskin avarat. Irokeseilla on tilaa niiden toisella puolen, Delavareilla taas tällä puolen. Minä olen Chingachgook, Unkasin poika, Tamenundin sukulainen. Tämä tyttö on morsiameni, tämä keltanaama ystäväni. Sydämessäni tuntui ikävältä kun kaipasin häntä; minä seurasin häntä leirillenne nähdäkseni, ett'ei hänelle mitään pahaa tehty. Kaikki Delavarien tytöt odottavat Wahia; he kummeksivat, miksi hän viipyy poissa niin kauan. Tulkaa, jättäkäämme jäähyväiset ja menkäämme tiehemme".

"Huronit, tämä on teidän verivihollisenne, Suuri Käärme Delavarien seassa, joita vihaatte", huudahti paikalla eräs metsäläinen, jonka nimi oli Orjantappuranpiikki. "Jos hän pääsee pakoon, niin tulevat mokkasininne jälet tiukkumaan verta täältä Canadaan saakka. Minä olen kokonaan Huroni".

Samassa viskasi hän veitsensä Delavarin paljasta rintaa vastaan. Nopealla liikkeellä sai Hist, joka seisoi hänen vieressään, vaarallisen aseen toiselle uralle, niin että sen kärki tarttui muutamaan mäntyyn. Paikalla vilahti samanlainen ase Käärmeen kädessä ja tarttui tutisten Huronin sydämeen. Minuuti oli tuskin kulunut siitä, kuin Chingachgook juoksi piiriin, siihen kuin Orjantappuranpiikki kaatui kuolleena maahan. Niin nopeasti olivat tapaukset seuranneet toisiaan, ett'ei Huronit ennättäneet toimia; mutta tämä tapaus ei suonut enempää viivykkiä. Yleinen huuto seurasi ja koko joukkio joutui liikkeelle. Mutta samassa kuului metsissä harvinainen ääni, ja kaikki Huronit, sekä miehet että naiset, pysähtyivät odottavin katsein tarkasti kuuntelemaan. Ääni oli säännöllinen ja raskas, ikäänkuin maata olisi moukareilla taottu. Eläviä olentoja vilkkui puiden välistä ja soturijoukko lähestyi mittelevin askelin. Se marssi esiin hyökätäkseen indianien päälle, ja tuo punanen asu kiilteli metsän raittiin vihannuuden välistä.

Vaikea on kertoa sitä näytelmää, joka nyt seurasi. Hurja hämminki, epätoivo ja raivokkaat ponnistukset sekoittuivat niin toisiinsa, ett'ei tapauksissa voinut eroittaa mitään yhteyttä. Yleinen ulvonta kuului ympäröittyin Huronien joukosta ja sen perästä muutamia reippaita hurra-huutoja soturien puolelta. Ei vielä oltu laukaistu yhtään muskötiä tai pyssyä, vaikka tuo vakava, mittelevä astunta yhä kuului ja pajunetit kiiluivat, kun tuo melkein kuuskymmen-miehinen joukko riensi eteenpäin. Huronien asema oli sangen tukala. Vesi ympäröitsi heitä kolmelta haaralta, samalla kuin heidän pelättävät ja harjaantuneet vihollisensa estivät pakenemista neljännelle puolelle. Sotilaat syöksivät asettensa luo, ja muut, ukot, naiset ja lapset kiiruhtivat etsimään piilopaikkoja. Tämän hämmingin ja kauhistuksen ajalla ei mikään saattanut voittaa Hirventappajan tyyneyttä ja viisautta. Hän asettui peräytyvien Huronien sivulle, kun nämät vetäytyivät niemen etelärantaan päin toivoen, jos mahdollista, päästä järven yli pakenemaan. Hirventappaja etsi sopivaa tilaisuutta, ja kun hän näki kaksi entistä kiusaajaansa suorassa linjassa itsestään, rikkoi hänen pyssynsä ensiksi äänettömyyden tässä kamalassa kohtauksessa, ja yhdellä laukauksella kaatoi hän molemmat indianit maahan. Tämä vaikutti yleisen laukauksen Huronien puolelta, ja Käärmeen pyssyn ja sotahuudon voi eroittaa melskeestä. Säännöllinen sotajoukko ei vielä ollut laukaissut yhtään latinkia, ja ainoa, mitä sieltäpäin kuului, oli muutama lyhyt, vakava komentosana ja tuo raskas, mittelevä, uhkaava astunta. Pian kuului kumminkin voivotusta, tuskanhuutoja ja kirouksia, nyt kun murhaavat pajunetit ahmivat kostoa. Useimmat indianilaiset sotilaat surmattiin paikalle, harvat pääsivät pakoon ja vielä harvemmat otettiin vangiksi, niiden joukossa pahoin haavoitettu Rivenoak. Soturien saapuminen paikalle oikeaan aikaan oli seurauksena Hirventappajan ystävien toimista, jotka, niinkuin voi huomata, eivät olleet jääneet huolettomiksi ja välinpitämättömiksi hänen kohtalonsa suhteen.

KUUDES LUKU.

Opas. -- Uusia tapauksia. -- Kosken laskeminen.

Monta vuotta on kulunut viimeksi kerroittuin tapausten perästä. Natty Bumpon menettely hänen ensimmäisellä sotaretkellään oli saattanut hänet suureen arvoon koko tällä seudulla, ja kaukaisissakin indianilais-heimoissa kutsuttiin häntä Haukansilmäksi ja kunnioitettiin kaikkien etevimpänä pyssymiehenä. Rajalinnoissa vahtina olevat soturit kutsuivat häntä keskenänsä Oppaaksi, ja tämä nimi on hänellä kaikissa niissä vaarallisissa tapauksissa, joita nyt ryhdymme kertomaan.

Oswegojoki syntyy Oneidan ja Onondagan yhtymisen kautta ja jatkaa juoksuansa noin kahdeksankymmentä peninkulmaa matalamäkistä maata myöten, kunnes saapuu jonkunlaisen luonnollisen vietoksen reunalle, jota myöten se syöksee alas tehden 10-15 jalan korkuisen putouksen. Sen perästä saapuu joki tasangolle, jota myöten se syvävetisenä hiljaa kulkee eteenpäin, kunnes purkaa vetensä Ontarion laajaan altaasen.

Noin kaksikymmentä vuotta ennen amerikalaisen vapaussodan syttymistä tapaamme tällä joella erään matkueen kulkemassa sen suussa olevaan linnaan. Matkueesen kuului seuraavat henkilöt: neiti Mabel Dunham, joka matkusti linnassa asuvan isänsä, kersantti Dunhamin luokse; Charles Cap, Mabelin eno, täydellinen merimies, jonka mielestä ei mitään auringon alla voinut edes verratakaan rakkaasen mereen; eräs Tuskarora-indiani, nimeltä Nuolenkärki, ja hänen vaimonsa Kesäkuu; ystävämme Natty eli Opas, hänen vanha toverinsa Chingachgook sekä Jasper Länsi, eräs maavesillä purjehtija, Myrskypilvi nimisen aluksen päällikkö, yleisimmin tunnettu nimellä Eau-douce eli maavesi, jonka liikanimen järven pohjoisrannalla asuvat ranskalaiset olivat hänelle antaneet. Mabel, jota enonsa tavallisesti nimitti mielinimellä Magneti, sekä Cap olivat matkustaneet Nuolenkärjen opastamina aina siihen asti kun kertomuksemme alkaa, jolloin vastikään olivat tavanneet Oppaan ja hänen seuralaisensa, jotka kersantti Dunham oli lähettänyt heitä vastaan. Opas oli taipuisa pitämään Nuolenkärkeä petollisena, ja seuraavat tapaukset osoittivat hänen luulonsa oikeaksi.

Ruuhi, jossa matkue kulki, oli indianilaiseen tapaan rakennettu, ja sopi erinomaisen kepeytensä ja nopeakulkuisuutensa vuoksi sellaiselle vesimatkalle, jossa myötäänsä tapaa luotoja, nietoksia ynnä muita samanlaisia esteitä. Nyt puheina oleva ruuhi oli pitkä ja avara ja, vaikka näytti heikolta, niin luja, että luultavasti olisi kestänyt vielä lisäksi yhtä monta henkeä, kuin siinä nyt oli.

Cap istui matalalla telalla ruuhen keskessä, Suuri Käärme oli polvillaan hänen vieressä. Nuolenkärki vaimoineen istui heidän edessänsä, Mabel puoleksi nojallaan muutamia enonsa takana olevia matkakapineita vasten; Opas ja Eau-douce taas seisoivat, toinen kokassa toinen perässä, kumpikin harvaan, voimakkaasti ja äänettömästi vetäen airollansa. Oswego oli juuri tällä kohdalla syvä ja musta, vaan ei leveä, ja kulki tyynenä, synkkänä varjoavien puiden välitse, jotka muutamin paikoin melkein sulkivat pois päivänvalon. Siellä täällä makasi joku puoleksi kaatunut metsien jättiläs melkein poikkitellen jokea, ja sentähden oli suurinta varovaisuutta käyttäminen, jos mieli karttaa niiden oksia; melkein koko matkalla olivat matalampien puiden alimmat oksat ja lehdet vedessä. Kokonaisuudessaan kuvasti seutu rikasta ja anteliasta luontoa, semmoisena kuin se on, ennenkuin joutuu ihmisten nautinnon ja haluin orjaksi, rehoittavana, jylhänä, lupaavaisena, eikä raaimmassakaan tilassaan ihantavaa suloutta vailla.

"Väliin haluan rauhaa jälleen", sanoi Opas, katkaisten tuon pitkällisen äänettömyyden, "jolloin voi kuljeksia metsissä etsimättä muita vihollisia kuin riistaa ja kaloja. Useita päiviä olemme Käärme ja minä onnellisina viettäneet jokiloilla, syöden metsänriistaa, lohta ja mulloja, Mingoista ja päänahoista vähääkään ajattelematta. Toisinaan toivon että nämät hyvät päivät jälleen koittaisivat, sillä toisten ihmisten surmaaminen ei ole minun lahjani. Olen varma siitä, ett'ei kersantin tytär pidä minua viheliäisenä heittiönä, joka hauskuudekseen surmaa ihmisiä."

Tehdessään tämän muistutuksen joka oli puoleksi kysymys, katsoi Opas taakseen, ja vaikka hänen puoltavaisinkaan ystävänsä tuskin voi pitää hänen auringon polttamia ja karheita kasvonjuonteitaan kauniina, niin oli Mabelinkin mielestä hänen hymyilynsä miellyttävää sen järkevän suoruuden ja vilpittömyyden tautta, joka loisti hänen rehellisten kasvojensa joka piirteestä.

"En usko, että isäni olisi laittanut teidän kertomuksenne mukaista henkilöä kuljettamaan tytärtänsä metsien läpi", vastasi nuori tyttö yhtä suorasti, mutta miellyttävämmin hymyillen.

"Sitä hän ei olisi tehnyt. Kersantti oh tunnokas mies, ja moneen sotaretkeen, moneen taisteluun olemme yhdessä ottaneet osaa, seisoen, niinkuin hän sanoisi, olka olassa kiinni, vaikka minä puolestani tahdon pitää jäseneni vapaina, kun lähestyn ranskalaista tai Mingoa".

Tällä hetkellä kuului puiden välitse kohina, jonka vieno, tuskin vedenkalvoa karehtimaan saava tuulenpuuska toi heidän korviinsa.

"Tuo kuuluu hauskalta", sanoi Cap, huipistaen korvansa kuin koira, joka kuulee kaukaisen haukunnan; "se on aaltoin loisketta järven rantaa vastaan, luulen ma".

"Ei, ei suinkaan", vastasi Opas, "se on ainoastaan virta, joka kuppuroitsee muutamien kallioiden yli puoli peninkulmaa meitä alempana".

"Onko asian laita todellakin sellainen"? kysyi Mabel ja kirkas puna nousi hänen kasvoillensa.

"Kuulkaapas herra Opas ja te herra Eau-douce" (sillä näin rupesi Cap nimettämään Jasperia, omistaen sen tavan, jota käytettiin tällä rajaseudulla), "eikö olisi paras että laskettaisiin likemmäksi rantaa? Virta on tavallisesti kova näiden koskien yläpuolella, ja olisi yhtä älykästä kerrassaan antautua Mal-virtaan kuin joutua näiden virranjuovaan".

"Luottakaa meihin, ystävä Cap", vastasi Opas; "tosi kyllä, että olemme ainoastaan maavesissä purjehtijoita, ja minä puolestani en voi kehua kuuluvani edes näidenkään joukkoon, vaan kyllä ymmärrämme mitenkä virtapaikkain, koskien, ja putousten kanssa on meneteltävä, ja kun laskemme niitä alas, tulemme koettamaan parastamme, jott'ei kasvatuksemme joutuisi häpeään".

"Laskea alas", huudahti Cap. "Mies uneksitteko todellakin kosken laskemista tällä munankuoren kaltaisella ruuhella?"

"Miksei, matkamme kulkee putousten alapuolelle, ja paljon helpompi on laskea niitä alas, kuin purkaa ruuhi tyhjäksi ja kantaa sitä sekä kaikkia sen sisältöä neljänneksen peninkulmaa maata myöten.

Mabel käänsi kalpeat kasvonsa ruuhen perässä olevaan nuorukaiseen päin, kun kosken valtava kohina vilppaamman tuulenpuuskan kanssa juuri nyt tuli hänen korviinsa ja kuului sitä peloittavammalta, koska nyt tiedettiin mitä se merkitsi.

"Jos viemme naiset ja molemmat indianit maalle", huomautti Jasper tyynesti, "niin voimme me kolme valkeaa miestä, jotka olemme veteen tottuneet, viedä ruuhen alas sitä vahingoittamatta; olemme usein laskeneet näitä kuohuja alas".

"Olemme toivoneet teistä, merimies ystävämme, parasta apumiestä", virkkoi Opas, viitaten olkansa yli Jasperille. "Te olette tottunut näkemään aaltojen kuppuroivan, ja jos ei kukaan olisi kuormaa pitelemässä niin kastuisivat ja pilaantusivat kaikki kersantin tyttären korukapineet".

Cap hämmästyi. Se ajatus, että hän tulisi laskemaan putousta alas, tuntui hänestä huolettavammalta, kuin ehkä olisi tuntunut siitä, jolle merimiehen ammatti on aivan vierasta; sillä hän tunsi veden voiman ja ihmisen auttamattoman heikkouden, kun hän joutuu sen raivolle alttiiksi. Mutta hänen ylpeytensä ei sallinut hänen ajatellakaan ruuhesta pois lähtemistä, koska muut yhtä varmasti kuin tyynesti päättivät jäädä siihen. Jos tätä tunnetta ei olisi ollut, niin olisi hän vastoin sekä syntyperäistä että aikain kuluessa saavuttamaansa tyyneyttä vaaran sattuessa, luultavasti kuitenkin poistunut paikaltaan, ell'ei kuvitus murhaavista indianeista niin kokonaan olisi vallannut hänen ajatuksiaan, että hän miltei pitänyt ruuhta jonkunlaisena turvapaikkana.

"Mitenkä on meidän meneteltävä Magnetin suhteen?" kysyi hän, sillä hellyys sisaren tytärtä kohtaan herätti uutta levottomuutta. "Emme voi päästää häntä maalle, jos vihollisia indiania löytyy läheisyydessä".

"Ei yhtään Mingoa ole valkamamme läheisyydessä; siinä paikassa kulkee liian paljon ihmisiä, jotta se sopisi heidän ilkitöidensä asemaksi", vastasi Opas tyynesti. "Luonne on luonne, ja indianille luonteen mukaista on, että hän tavataan siellä, missä häntä vähimmin odotetaan. Häntä ei tarvitse pelätä yleisesti kuljetulla tiellä, sillä hän karkaa päälle silloin, kuin toinen on vähimmin varallansa, ja nuo kurjat heittiöt pitävät kunnianansa pettää ihmistä tavalla tai toisella. Laskekaa rantaanpäin, Eau-douce, annetaan kersantin tyttären astua tuon kaatuneen puun päälle, josta hän kuivin jaloin voi päästä maalle".

Käskyä toteltiin, ja muutamia minuutia sen jälkeen olivat kaikki, paitsi Opas ja molemmat merimiehet, nousseet maalle. Ammatti-ylpeydestään huolimatta olisi Cap mielellään seurannut heitä maalle, jos olisi maavesissä purjehtijalle kehdannut näin julkisesti näyttää heikkouttansa.

"Minä otan teidät kaikki todistajiksi", sanoi hän maallemenijäin poistuessa, "että katson kaiken tämän olevan melkein yhden vertaista kuin jos matkustaisi ruuhella metsissä. Putousta alas kuppuroiminen ei kuulu merimiehen toimiin, sillä sen voi suurin nahjuskin tehdä yhtä hyvin kuin vanhin merimies".

"Ei, ei; älkää halveksiko Oswegon putouksia", vastasi Opas, "sillä vaikka niitä ei voi verrata Niagaraan tai muihin kuuluisiin putouksiin, saapi niissä vasta-alkavainen kumminkin kyllin ponnistella. Pyytäkää kersantin tytärtä pysähtymään tuolle kalliolle, niin hän saa nähdä, kuinka taitamattomat metsämiehet menevät vaikean paikan ylitse, jonka alitse eivät voi mennä. Nyt, Eau-douce, vakava käsi, ja tarkka silmä, sillä kaikki riippuu teistä, koska, kuten huomaan meidän täytyy pitää herra Capia ainoastaan matkustajana".

Ruuhi läksi nyt rannasta, ja Mabel kiiruhti vapisten sille kalliolle, joka oli hänelle osoitettu. Hän puhui seuralaistensa kanssa siitä vaarasta, johonka enonsa suotta oli antautunut, mutta katse kiintyi Eau-doucen solevaan ja voimakkaasen vartaloon, kun hän, seisoen kepeän aluksen perässä, ohjasi sen liikkeitä. Saavuttuaan sille paikalle, josta voi nähdä koko putouksen, päästi hän vasten tahtoansa puoleksi tukahutetun huudon ja pani käden silmäinsä eteen. Pian otti hän sen pois jälleen, ja ikäänkuin taikavoiman lumoomana seisoi hän liikkumatta kuin kuvapatsas, pitäen niin tarkasti silmällä mitä virrassa tapahtui, että tuskin malttoi huokuakaan. Molemmat indianit istahtivat huolettomina kaatuneen puun päälle ja tuskin katsahtivatkaan joellepäin, mutta Nuolenkärjen vaimo hiipi Mabelia likemmäksi ja näytti katselevan ruuhen liikkeitä yhtä halukkaasti kuin lapsi katselee nuorantanssijan keikauksia.

Kun ruuhi oli joutunut virranjuovaan, laskeutui Opas polvilleen, kuitenkin yhä hoitaen airoa, vaikka nyt veti enemmän verkalleen ja sillä tavalla, ett'ei tullut häiritsemään kumppalin liikkeitä. Tämä seisoi vielä pystössä ja silmäili jotakin putouksen alapuolella olevaa esinettä, selvään etsien laskemiselle sopivinta paikkaa.

"Enemmän länteenpäin, poikani, enemmän länteenpäin", mutisi Opas, "tuonne, missä näemme veden kuohuvan. Asettakaa suunta niin, että tuon kuivuneen tammen latva tulee suoraan linjaan tuon lakastuneen katkon rungon kanssa".

Eau-douce ei vastannut, sillä ruuhi oli nyt keskellä virtaa, kokka suoraan putousta kohden, ja kova virta alkoi yhä lisätä sen vauhtia. Tällä hetkellä olisi Cap mielellään luopunut kaikesta kunniasta, minkä tässä tilassa voi saavuttaa, jos vaan olisi eheänä päässyt rantaan. Hän kuuli veden pauhaavan kuin kaukaisen ukkosen, mutta yhä selvemmin ja voimakkaammin, ja edessään näki hän sen pinnan ikäänkuin katkaisevan alapuolella olevan metsän, jota pitkin tuo viheriä hurjistunut elementti näytti ikäänkuin haihtuvan tuhansiin kimelteleviin pisaroihin.

"Peräsin pois, peräsin pois, mies"! huudahti hän ruuhen joutuessa putouksen reunalle, sillä hän ei voinut enää hillitä suurta levottomuuttaan.

"Niin, niin, poissa se onkin olkaa varma siitä", vastasi Opas hiljaa herttaisesti nauraen ja katsoen äkisti taaksensa. "Alaspäin menemme, se on varma. Ylemmäs perä, poikani; ylemmäs perä".

Loppumatka kuljettiin tuulen nopeudella. Eau-douce toimitti käsketyn liikkeen airolla, ruuhi liukui virranjuovaan, ja muutamia sekuntia luuli Cap olevansa kiehuvassa kattilassa. Hän tunsi ruuhen keulan laskeutuvan, näki hurjasti vahtoavan veden rajusti pauhaavan sen sivuilla, huomasi kepeän aluksen häilyvän sinne tänne kuin munankuoren ja havaitsi sitten, suureksi iloksi ja kummastuksekseen, että se kulki eteenpäin Jasperin vakavan airon voimalla tyyntä vettä myöten putouksen alapuolella.

Opas nauroi yhä vielä, mutta nousi ylös polviltaan, urkki esiin erään tinamaljan sekä sarvilusikan ja alkoi tarkoin mitata matkalla ruuheen tullutta vettä.

"Neljätoista täyttä lusikkaa Eau-douce, hyvinkin neljätoista lusikkaa. Tiedän kuitenkin, niinkuin teidän täytyy myöntää, että olemme laskeneet alas saaden ainoastaan kymmenen lusikkaa vettä".

"Mr Cap nojautui niin paljon taaksepäin, että oli vaikea ohjata ruuhta", vastasi Jasper vakaasti.

"Saattaa olla, saattaa olla mahdollista; epäilemättä täytyy niin olla, koska niin sanotte, mutta minä tiedän kuitenkin teidän laskeneen alas saaden ainoastaan kymmenen lusikallista."

Capia ahdisti nyt kova yskänpuuska ja hän katsoi taakseen, saadaksensa selville sen vaaran, josta oli onnellisesti päässyt. Helppo on selittää millä tavalla tämä oli tapahtunut. Melkein kaikki joen vesi syöksi kymmenen tai kahdentoista jalan korkuista, pystysuoraa putousta alas, mutta läheltä sen keskipalkkaa oli kova virta syönyt pois osan kalliosta, niin että vesi siinä syöksi ahdasta juovaa myöten, tehden noin 40-45 asteisen kulman. Tätä vaarallista luisua oli ruuhi kiitänyt alas irtaantuneiden kallionlohkareiden, pyörretten ja kuohujen keskellä, jotka äkkinäisen silmissä epäilemättä näyttivät välttämättömällä häviöllä uhkaavan näin heikkoa esinettä. Mutta juuri aluksen kepeys oli helpoittanut alaslaskemista; kohollaan aaltoin päällä ja vakaan silmän ja voimakkaan käden ohjaamana oli se kuin höyhen tanssinut toisen vaahtokuohun päältä toiselle, jolloin sen sileät laidat tuskin kastuivatkaan. Ainoastaan muutamia kallioita oli väistäminen, niin hoiti väkevä virta loput.

Sana hämmästys ei ilmoittaisi puoliakaan Capin tunteita. Hän tunsi itsensä kokonaan masennetuksi, vaan ei kumminkaan tahtonut lausua ilmi ajatuksiansa, koska hän silloin olisi suonut liian paljon kunniaa maavesissä ja saaristoissa purjehtimiselle. Kun hän yllämainitulla rykimisellä oli selvittänyt kurkkunsa, irroitti hän kielensä lukon tavallisella omaa paremmuuttaan osoittavalla lauseella.

"En suinkaan kiellä teidän tuntevan virranjuovaa, mr Eau-douce", sanoi hän, "ja itse asiassa onkin juovan tunteminen tässä kahden pää-asia. Minulla on ollut pursimiehiä, jotka olisivat voineet laskea jopa tämmöistäkin putousta alas, jos vaan olisivat juovan tunteneet".

"Ainoastaan juovan tietäminen ei riitä, merimies ystäväni", vastasi Opas, "tarvitaan myös hermoja, taitavuutta ruuhta oikeen ohjaamaan ja kallioita välttämään. Koko tällä seudulla ei löydy ketään muuta soutumiestä kuin Eau-douce, joka jollakin varmuudella on laskenut Oswegoa alas, vaikka yhdelle ja toiselle sattumalta on onnistunut luikahtaa juovan läpi. Luojan avutta en voi sitä itse tehdä, ja todella tarvitaankin Jasperin käsi ja silmä, jos mieli pysyä kuivana matkalla. Neljätoista täyttä lusikallista ei itse asiassa ole paljon, vaikka toivoisin että olisimme saaneet ainoastaan kymmenen, koska meillä oli kersantin tytär katselijana".

"Minä piittaan aivan vähän koko asiasta, ja jos puhun suuni puhtaaksi, en ollenkaan", sanoi Cap, vakaasti päättäen olla myöntämättä maanmoukalle minkäänlaista kuntoa tai ansiota; "se on aivan vähäpätöinen sen suhteen, kuin matkustaminen Lontoon-sillan alitse, jota joka päivä tekee sadat henkilöt ja usein maan hienoimmat naisetkin. Hänen majesteetinsa oma korkea persoona on myöskin kulkenut sillan alitse".

"Minä en suinkaan tahtoisi ruuheeni ylhäisiä naisia tai kuninkaallisia henkilöitä näitä putouksia alas laskiessani, sillä veneenleveyden erehdys jommallekummalle puolelle saattaisi koskenlaskijat hukkumisen vaaraan. Eau-douce, viekäämme tämä ystävämme Niagaraa alas, näyttääksemme hänelle mihin rajaseutulaiset pystyvät".

"Saakeli olkoon, mr Opas, nyt taidatte laskea leikkiä! Aivan varmaan on mahdoton teidän kaarnaveneellänne laskea tuota mahtavaa putousta alas".