Part 19

Kaskimaat, uudistalot, uusi kansa ja uudet lait -- kaikki nämät olivat saattaneet vanhalle Natty paralle sangen monta vastusta. Hirven surmaaminen Otsegossa tapahtui heinäkuussa, ja eräs laki oli hiljan vahvistettu, jossa kiellettiin metsävuohia tappamasta ennen elokuuta. Natty joka enemmän kuin viisikymmentä vuotta sitten oli tottunut metsäelämän vapauteen ja itsenäisyyteen, ei oikein voinut kärsiä uutta järjestystä, ja kovaksi onneksi päättivät muutamat kylän miehet, jotka suurimmalla halulla etsivät riitaa jokaisen kanssa, vetää hänet oikeuteen. Vanha metsästäjä haastettiin lakitupaan, ja koska yksi onnettomuus aina seuraa toista, antoi hän viekotella itsensä tekemään vastarintaa poliiseja vastaan ja pahensi siten asiaansa. Lain palvelijoita vastaan asettuminen on paha erehdys, vaan sitä ei Natty ymmärtänyt. Tuomari Templen täytyi vasten tahtoansa pitää tutkinto asiasta, ja vanha rehellinen Nahkasukka tuomittiin muutaman päivän vankeuteen. Mutta hänen ystävänsä pitivät hänestä huolta; hän vapautettiin vankeudesta ja vietiin kaikessa salaisuudessa pois vuorille. Neiti Temple, jonka hän oli pelastanut pantterin kitaan joutumasta, ei unhoittanut häntä ja lupasi tavata häntä sovitulla paikalla vuoristossa antaakseen hänelle vähän ruutia ja sanoakseen hyvästi, ennenkuin Natty lähti kulkemaan kauemmas länteenpäin, noihin kirveen koskemattomiin, synkkiin metsiin, joissa, kuten hän itse lausui, "hän ei eksyisi uudisasutusten sekaan."

Neiti Temple kulki vuorten poikki vievää tietä myöten koska hän varoi ehdottoman viipymisensä estävän häntä määrätyllä ajalla saapumasta yhtymäpaikalle. Väliin pysähtyi hän kuitenkin, sekä hengähtääkseen, että myöskin pikkumetsän aukkopaikoista silmäilläkseen laakson tarjoomaa kaunista näköalaa. Pitkällinen pouta oli kuitenkin muuttanut sen rehoittavan vihreyden ruskeannäköiseksi, ja vaikka kaikki muuten oli kuten ainakin, niin puuttui kuvasta kumminkin kevään vilkas, iloinen värinloiste. Myöskin taivas näytti saaneen yhtä kuivan ja surullisen muodon kuin maa, sillä aurinkoa peitti pilvi, joka näytti hienolta savulta ilman tippaakaan kosteutta. Sinistä taivaslakia tuskin näkyi, vaikka siellä täällä pilkoitti esiin heikko seijastus, jonka läpi voi nähdä pilviryhmiä vierielevän yhteen taivanranteella, ikäänkuin luonto olisi tahtonut koota vesivarojansa tullakseen ihmisen avuksi. Ilmakin, jota Elisabeth hengitti, oli kuumaa ja kuivaa, ja kun hän saapui siihen paikkaan missä hänen oli tieltä poikkeaminen, tuntui se hänestä oikein tukahduttavalta. Mutta siitä huolimatta riensi hän tehtäväänsä täyttämään, ajatellen ainoastaan sitä alakuloisuutta ja avuttomuutta, mihin hän saattaisi vanhan metsästäjän, jos pettäisi hänen toiveensa.

Sen kukkulan huipulla, jota tuomari Temple kutsui katseluvuoreksi, oli pieni ala raivattu aukeimeksi, jotta siitä paremmin voisi katsella kylää ja laaksoa. Tässä paikassa olivat Elisabeth ja vanha metsästäjä päättäneet tavata toisensa, ja tänne riensi hän nyt, niin pikaa kuin tuo jyrkkä, vaivaloinen metsätie salli. Lukemattomat olivat ne kallionloukareet, kaatuneet puut ja varisseet oksat, joitten välitse ja yli hänen täytyi kulkea; mutta hänen päätteliäsyytensä voitti kaikki esteet, ja hänen kellonsa ilmoitti että hän oli saapunut yhtymäpaikalle joitakuita minuutia ennen määrättyä aikaa.

Hän istahti muutaman kannon päähän ja katseli tutkistellen ympärilleen, vaan ei voinut missään keksiä vanhaa ystäväänsä. Silloin nousi hän jälleen ylös ja kulki ympäri kasken ulkoreunaa, tutkien kaikkia paikkoja, missä luuli Natyn varovaisuuden vuoksi mahdollisesti voivan olla piilossa. Hänen hakemisensa oli kuitenkin turhaa, ja uuvutettuaan voimiansa ja ajatuksiansa Natyn olopaikkaa tutkimalla, uskalsi hän kohottaa äänensä tässä autiossa paikassa.

"Natty, Nahkasukka, vanhus!" huusi hän kovalla äänellä, kääntyen joka haaralle.

Ei kuitenkaan kuulunut mitään vastausta, paitsi hänen oman äänensä kaiku synkässä metsässä.

Näin huutaen lähestyi Elisabeth vuoren reunaa yhä lähemmäksi, kunnes kuuli alhaaltapäin heikon äänen, joka tuntui ikäänkuin kättä olisi pidetty suun edessä ja samassa kiivaasti hengitetty. Täydellisesti vakuutettuna, että Nahkasukka, joka odotti häntä, oli tällä merkillä tahtonut ilmoittaa hänelle olopaikkansa, astui Elisabeth ainakin sata jalkaa alaspäin, kunnes saapui pienelle luonnontekemälle penkerelle, jossa kasvoi vähemmän taajalta kallion lomista ylös pistäviä puita. Hän oli mennyt penkereen reunalle ja katsellessaan alas äkkijyrkkään syvyyteen, kuuli hän kuivien lehtien kahinaa, joka sai hänet katsomaan syrjään. Elisabeth hämmästyi tosin siitä, mikä nyt sattui hänen silmäänsä, mutta rohkasi heti mieltänsä ja meni uskaliaasti ja jollakulla uteliaisuudella paikalle.

Kaatuneen tammen päällä istui Mohikani, mustankellertävät kasvot käännetyt Elisabetiin päin ja tuliset silmät jäykästi tuijottaen hänen kasvoihinsa; hän näytti niin julmalta että vähemmän rohkea nainen olisi häntä kovasti pelästynyt. Hänen vaippansa oli pudonnut olkapäiltä laskoksiin hänen ympärilleen, siten jättäen hänen rintansa, kätensä ja isoimman osan ruumista paljaaksi. Washingtonin kunniaraha loisti hänen rinnassansa, ja Elisabeth tiesi aivan hyvin, että hän ainoastaan suurissa juhlatiloissa kantoi tätä kunnianmerkkiä. Mutta vanhan päällikön koko ulkomuoto oli tavallista enemmän koristettu ja muutamissa suhteissa kammoa herättävä. Pitkä, musta tukka oli koottu päälaelle eikä, niinkuin tavallisesti, peittänyt hänen korkeata otsaansa ja ankaran teräviä silmiään. Suurissa, korvalehtiin leikatuissa rei'issä oli hopeakoristuksia, lasihelmiä ja piikkisian hakaroita kirjavassa, aistittomassa sotkoksessa, indianien tavan mukaan. Iso möhkäle samaa laatua riippui nenärustosta alas huulia ja leukaa vasten. Punasia viivoja risteili ryppyisessä otsassa ja kulki siitä alas poskien yli, oikun tai tottumuksen osoittaman mallin mukaan. Koko hänen ruumiinsa oli samalla tavalla maalattu ja kuvaili indianilaista sotilasta, joka on varustautunut tavallista tärkeämpään toimeen.

"John, kuinka on laitanne, John kulta?" sanoi Elisabeth ja meni häntä lähemmäs. "Teitä ei ole kaukaan aikaan nähty kylässä. Te lupasitte minulle pajuvasun, ja minulla on ollut kaunis paita valmissa teille jo koko kuukauden aikaa".

Indiani katsoi häneen yhtenänsä kotvan aikaa vastaamatta; sitte puisti hän päätänsä, ja surumielisyys kuvautui hänen kasvoihinsa.

"Johnin käsi ei enään voi tehdä vasuja," sanoi hän hiljaisilla kurkkuäänillänsä; "hän ei tarvitse paitaa."

"Mutta jos hän tarvitsee, niin hän tietää mistä voipi semmoisen saada. Niin juuri, John vanhus, minusta tuntuu kuin teillä olisi luonnollinen oikeus vaatia meiltä kaikkea mitä haluatte."

"Tytär," sanoi indiani, "kuule -- kuuskertaa kymmenen kuumaa kesää on kulunut siitä kuin John oli nuori -- solakka kuin mänty, suora kuin Haukansilmän pyssystä lähtenyt luoti, väkevä kuin puhveli, ketterä kuin vuorikissa. Jos hänen heimonsa tahtoi ajaa Mingoja takaa vuosikausia, niin löysi Chingachgookin silmä heidän mokkasineinsä jälet. Jos miehet pitivät pitoja ja iloiten laskivat vihollistensa päänahkojen lukua, niin riippuivat useimmat hänen kepissänsä. Jos naiset kirkuivat, kun ei heillä ollut ruokaa lapsillensa, niin oli hän ensimmäinen menemään metsälle. Hänen luotinsa oli metsävuohta nopeampi. Tytär, silloin löi Chingachgook sotakirveensä puihin; tämän hän teki ilmoittaakseen niille, jotka olivat hitaita ja vähemmän nopeita, missä löytäisivät hänen sekä Mingot -- mutta hän ei tehnyt vasuja."

"Ne ajat ovat menneet, vanha soturi; sen jälkeen on kansanne kadonnut, ja vihollisten takaa-ajamisen sijaan olette oppinut pelkäämään Jumalata ja elämään rauhassa ja sovussa."

"Tytär, suuri Henki antoi teidän isällenne valkean, ja minun isälleni punasen ihon, mutta hän laski verta kummankin sydämeen. Nuorena on ihminen vilkas ja lämmin; vanhaksi jouduttuaan on hän jäykkä ja kylmä. Onko mitään eroitusta ihon alla? Ei, Johnilla oli kerran vaimo. Hän oli äiti näin monelle pojalle -- hän nosti kolme sormea -- ja hänellä oli tyttäriä, jotka olisivat tehneet nuoret Delavarit onnellisiksi. Hän oli hyvä, ja mitä minä käskin, sen hän teki. Teillä on toiset tavat, mutta luuletteko, ett'ei John rakastanut nuoruutensa morsianta -- lastensa äitiä?"

"Ja mihinkä on joutunut perheenne, John, vaimonne, lapsenne?" kysyi Elisabeth, liikutettuna indianin surullisesta äänestä.

"Missä on jää, joka peitti suuren lähteen? Se on sulannut ja haihtunut veden kanssa. John on elänyt, kunnes koko hänen kansansa on mennyt henkien maahan, mutta hänen aikansa on tullut ja hän on valmis."

Mohikani nojasi päänsä alas vaipan suojaan ja istui äänetönnä. Elisabet ei tiennyt mitä sanoisi. Hän tahtoi kääntää vanhan soturin ajatukset pois näistä surullisista muistoista, mutta vanhuksen suru ja mielen-lujuus oli niin arvokasta, ett'ei hän voinut pakoittaa itsiään paikalla katkaisemaan äänettömyyttä. Viimen jatkoi hän kuitenkin taas puhetta, kysyen:

"Missä on Nahkasukka, John? Tämän ruutitötterön olen pyynnöstä tuonut hänelle; mutta en näe häntä missään. Tahdotteko ottaa sen ja antaa sen hänelle?"

Indiani kohotti päätänsä verkalleen ja tarkasti vakavin katsein lahjaa, jota neitonen piti kädessään.

"Se on minun kansani suuri vihollinen," sanoi hän. "Kuinka olisivat valkeaihot ilman sitä voineet karkoittaa Delavareja? Suuri Henki opetti esi-isiänne, tytär, tekemään ruutia ja pyssyjä, jotta voisivat karkoittaa indianit pois maasta. Kohta ei ole yhtään punanahkaa maassa. Kun John menee pois, jättää viimeinen nämä vuoret ja koko hänen sukunsa on kuollut."

Vanha soturi kumartui eteenpäin, nojasi kyynäspäät polviansa vastaan ja näytti jäähyväisiksi silmäilevän laaksoa joka siinti esiin sumusen ilman läpi, joka paksuni paksunemistaan savusta, niin että Elisabeth ainoastaan suurella vaivalla voi hengittää. Mohikanin surulliset silmäykset saivat vähitellen tuon julman näön, jonka luullaan merkitsevän profeetallista innostusta, ja hän jatkoi:

"Mutta hän on menevä siihen maahan, jossa hän tapaa esi-isänsä. Otuksia kuuluu siellä olevan niin paljon kuin kaloja järvissä. Siellä ei kukaan vaimo huuda ruokaa; ei kukaan Mingo voi tulla sinne. Metsästys on oleva lapsia varten, ja kaikki rehelliset punaset miehet elävät siellä veljinä yhdessä."

"John," huudahti Elisabeth, "se ei kumminkaan ole kristittyin taivas. Te lankeatte nyt esi-isäinne taikauskoon."

"Isät, pojat, kaikki poissa -- kaikki, kaikki," sanoi Mohikani juhlallisesti. "Katso, tytär, jatkoi hän ja käänti silmänsä pohjoista kohti, "niin pitkälle kuin nuoret silmäsi kantavat, oli tämä maa..."

Tällä hetkellä vyöryi äärettömiä savupilviä heidän ylitsensä ja peittivät heiltä näköalan. Hämmästyneenä säpsähti Elisabeth ja katsellessaan vuoren huipulle päin, näki hän, että samanlainen savupilvi oli levinnyt senkin päälle, ja kuuli myrskyn huminan kaltaista ääntä metsästä.

"Mitä tämä merkitsee, John?" sanoi hän. "Me olemme savun suussa ja tunnemme polttavaa kuumuutta ikäänkuin olisimme uunissa."

Ennenkuin John ennätti vastata, kuului tuskallinen ääni huutavan metsässä:

"John, missä olette, vanha Mohikani? Metsä palaa, teillä on vain muutamia minuutia henkenne pelastamiseen."

Päällikkö pani kätensä suuta vasten ja sama ääni, joka oli herättänyt Elisabethin huomiota, kuului taas; samassa kuului nopea astuminen kuivaa risukkoa myöten, ja heti sen perästä tuli Edwards juosten paikalle, kauhistus kuvattuna kasvoissansa.

"Olisipa ollut todella surullista jos täten olisin kadottanut teidät, vanha ystäväni," sanoi hän ja hengitti syvään. "Ylös ja pian tästä pois -- ehkä jo on myöhäistä; liekit kiehtovat ympäri tuolla alhaalla olevan kallion huippua, ja jos emme voi päästä sen ohitse, niin ei meillä ole muuta pelastuskeinoa, kuin tätä jyrkkäystä alas syökseminen. Pian täältä, jättäkää pois tylsyytenne, John, sillä nyt on jokainen silmänräpäys tärkeä."

Mohikani viittasi Elisabethiin päin joka Edwardsin äänen kuultuaan oli vaarasta huolimatta vetäytynyt erään ulkonevan kallioreunan taakse.

"Pelastakaa hänet," sanoi hän hilpeästi; "antakaa Johnin jäädä tähän ja kuolla."

"Hänet? ketä tarkoitatte?" huudahti Edwards ja kääntyi äkisti osoitettuun suuntaan; mutta kun hän näki Elisabethin kasvot, jotka ilmoittivat sekä pelästystä että mielipahaa siitä, että Edwards kohtasi hänet täällä, tuli hän niin kovin liikutetuksi, ett'ei hetkeen voinut virkkoa sanaakaan.

"Neiti Temple," huudahti hän viimein. "Te täällä! Onko siis tällainen kuolema teille aiottu?"

"Ei, ei -- ei kuolemaa kellekään meistä, toivon minä, vastasi hän niin tyynesti kuin voi. "Vielä ei meitä vaivaa tuli vaan ainoastaan savu. Koettakaamme päästä pakoon."

"Tarttukaa käsivarteeni," sanoi Edwards. "Jollakulla suunnalla täytyy olla aukko, jonka kautta voimme päästä kulkemaan. Uskallatteko koettaa?"

"Kyllä, ihan varmaan kuvittelette vaaraa ylen suureksi, h:ra Edwards. Viekää minut täältä samaa tietä kuin tulitte."

"Sen tahdon tehdä -- sen tahdon," huudahti hän melkein raivoissansa. "Ei ole vielä mitään vaaraa! Ei ollenkaan -- olen turhaan säikäyttänyt teitä."

"Mutta pitääkö meidän jättää indiani -- -- voimmeko jättää hänet tänne kuolemaan, niinkuin hän sanoo?"

Tuskallinen liikutus kuvautui nuorukaisen kasvoissa kun hän pysähtyi ja heitti viipyvän silmäyksen Mohikaniin, sitten veti hän Elisabethin puoleksi väkisin mukaansa, ja jatkoi nopein askelin matkaa sille suuntaa, josta oli tullutkin.

"Älkää huoliko hänestä," sanoi hän tuolla äänen karkeudella, joka ilmoittaa tuskallista tyyneyttä. "Hän tuntee metsät ja on tottunut tällaisiin tapauksiin; hän voi paeta vuorta ylöspäin tai huoleti jäädä paikallensa."

"Ettepä äsken niin luulleet, h:ra Edwards. Älkää jättäkö häntä tuonlaisen kuoleman uhriksi!" huudahti Elisabeth ja katsoi seuraajaansa, ikäänkuin olisi luullut hänen ei olevan täydessä järjessään.

"Indiani palaisi! Kuka on koskaan kuullut, että indiani on kuollut sillä tavalla? Indiani ei voi palaa -- se luulo on naurettava. Rientäkää, rientäkää, neiti Temple, muutoin tulee savu vaivaamaan teitä."

"Edwards, teidän muotonne, teidän katseenne peloittaa minua! Älkää salatko vaaraa minulta; onko se suurempi kuin näyttää? Minä olen kylliksi voimallinen kuulemaan pahintakin".

"Jos ehdimme tuon kallion huipulle ennekuin tuli, niin olemme pelastuneet. Paetkaa -- henkenne on vaarassa."

Se paikka, jossa Elisabeth tapasi indianin, oli, kuten jo olemme sanoneet, jonkunlainen tasamaa eli penger, ja sen eturinne oli sekä korkea että jyrkkä. Muodoltaan se oli melkein luonnollinen kaari, jonka päät yhtyivät tantereesen vähemmän jyrkissä vietoksissa. Edwards oli tullut erästä vietosta myöten ylös, ja samalle suunnalle veti hän nyt Elisabethia epäilyksissä olijan voimalla ja kiireellä.

Äärettömiä valkeita savupilviä oli kokoontunut vuoren huipulle ja salannut raivoisan tulen lähenemistä; mutta ratiseminen ja ruske veti Elisabethin huomion savupilven reunaan päin, ja siellä hän jo näki tanssivien liekkien pistävän esiin savusta, väliin liehuen korkealla ilmassa, väliin kumartuen alas maata vasten ja sytyttäen jokaisen risun ja heinänkorren, jonka päälle ne hengähtivät. Tämä näkö pakoitti heitä kaksinkertaisiin ponnistuksiin; mutta pahaksi onneksi oli heidän tiellänsä joukko vanhoja, kuivuneita puunlatvoja, ja juuri kuin molemmat luulivat olevansa pelastetut, tuli tulikuuma tuulen puuska ja vei halkeimen liekin erääsen kuivaan mäntyyn, joka heti syttyi, ja kun he tulivat paikalle, kohtasi heitä äärettömän suuren liekin humina ikäänkuin uuni olisi hohkunut heidän edessään. He vetäytyivät kuumuuden tähden takaisin vuoren reunalle, hämmästyneinä katsellen liekkiä, jotka nopeasti levisivät vuorta pitkin ja muuttivat sen tulimereksi. Elisabethin, jolla oli keveät, ohkoset vaatteet, oli vaarallinen lähestyä tuota raivoisaa elementtiä, ja sama kevyt puku, joka muutoin teki hänen vartalonsa niin sieväksi ja viehättäväksi, näytti nyt muuttuneen perikadon välikappaleeksi.

Kylän asukkaat, jotka hakivat tarpeelliset hirret ja polttopuut näiltä vuorilta, ottivat tavallisesti ainoastaan tyvipuolet jättäen latvat ja oksat paikalle mätänemään. Kukkulaa peittivät sentähden suureksi osaksi nämä helposti palavat aineet, jotka, oltuaan kaksi kuukautta auringon paisteessa, syttyivät vähimmästäkin säkeneestä tuleen. Näyttipä useissa paikoin kuin ei mitään yhteyttä tulen ja näiden polttoainekokojen välillä olisi ollutkaan, sillä liekki heittihe toisesta toiseen niin keveästi ja pikaa että se tuskin näytti niihin koskevankaan.

Tämä oli yhtä kaunis kuin kauhistava näkö, ja sekä Elisabeth että Edwards seisoi ja katseli hävityksen etenemistä oudoilla kauhun ja uteliaisuuden sekaisilla tunteilla. Mutta Edwards kirvotti itsensä pian tästä uneksumisesta ryhtyäkseen uusiin ponnistuksiin, ja vetäen seuralaistansa mukanaan, riensi hän savujoukon reunalle ja seurasi sitä pitkin, usein savupilven peitossa, turhaan etsien vapaata pääsyä pois tulensaarroksesta. Tällä tavalla kulkivat he puolipiirissä ihan ympäri penkereen yläpuolta, kunnes he, saapuessaan jyrkkäyksen reunalle vastaisella puolella, tulivat siihen kauhistavaan vakuutukseen, että tuli oli heidät täydellisesti salpannut. Niin kauan kuin yksi ainoakaan tie vuorta ylös- tai alaspäin oli tutkimatta, oli hiljainen toivo ylläpitänyt heidän rohkeuttansa; mutta kun jokainen tie nyt näytti suljetulta, kauhistui Elisabeth lähestyvää kohtaloa yhtä kovasti kuin hän siihen asti oli halveksinut vaaraa.

"Tämä vuori on määrätty minun perikadokseni", sanoi hän pikemmin kuiskuttaen kuin ääneensä. "Tämä on tuleva haudaksemme".

"Älkää toki niin sanoko, neiti Temple; vielä voimme toivoa", vastasi Edwards lohduttaen, vaikka hänen kauhistuneet, pelkäävät silmäyksensä puhuivat sanoja vastaan. "Palatkaamme takaisin kallion huipulle; siellä on, siellä täytyy olla joku paikka, jota myöten voimme mennä alas".

"Viekää minut sinne!" huudahti Elisabeth. "Älkäämme jättäkö mitään pelastuksen keinoa koettamatta".

Hän ei odottanut vastausta, vaan kääntyi heti ja palasi samaa tietä takaisin jyrkkäyksen reunalle, ja tukahduttaen itkuansa mutisi hän: "Isäni, onneton, toivoton isäni!"

Tuossa tuokiossa oli Edwards hänen vieressänsä, ja kirvelevin silmin tutki hän jokaista kallionhalkeemaa löytääkseen jos mahdollista jotakin pakotietä. Mutta sileä, tasainen kallio tarjosi tuskin yhtään jalansijaa, sitä vähemmin minkäänlaisia portaan muotoisia ulkonemia, jotka olivat välttämättömän tarpeelliset, jos mieli päästä laskeutumaan sata jalkaa alaspäin. Edwards huomasi pian, että myöskin tämä toivo oli turha, ja kuumeentapaisella tuskalla, joka yhäti kiihoitti häntä toimeen, alkoi hän miettiä uutta pelastustuumaa.

"Muuta keinoa meillä ei nyt enää ole", sanoi hän synkällä äänellä, "kuin koettaa hinata itsemme kalliota alas. Jos Natty olisi täällä tai jos indianin voisi herättää tuosta tylsyydestä, niin voisivat he kekseliäisyydellään ja monivuotisen kokemuksensa avulla helposti keksiä keinon sen toimeenpanemiseen; mutta tällä hetkellä olen minä lapsi kaikessa, paitsi uskaliaisuudessa ja rohkeudessa. Mistä saan apukeinoja? Vaatteeni ovat niin hienot ja niitä on niin vähäisen -- mutta Mohikanin vaippa! Meidän täytyy koettaa -- mikä hyvänsä on parempi kuin nähdä teidän sortuvan tämmöisen kuoleman kautta".

"Ja mihinkä joudutte sitten te?" sanoi Elisabeth. "Joko te tai John joudutte minun pelastukseni uhriksi".

Edwards ei kuullut hänen sanojaan, sillä hän seisoi jo Mohikanin vieressä, joka antoi vaippansa mitään kysymättä, istuen entisessä asemassaan indianilaisella arvoisuudella ja tyyneydellä, vaikka hänen oma tilansa oli vaarallisempi kuin toisten. Vaippa leikattiin siekaleiksi, jotka solmittiin yhteen; Edwardsin liinanuttu ja Elisabethin muslinihuivi käytettiin myöskin samaan tarpeesen, ja täten tehty köysi viskattiin sähkön nopeudella kallionreunalta alas; yhteensidotut liuskat ylettyivät kuitenkin tuskin puolitiehen.

"Ei ylety, ei ylety", huudahti Elisabeth; "minulla ei enää ole mitää toivoa. Tuli lähenee verkalleen mutta vakaasti. Katsokaa, se nielee tantereenkin edessään!"

Jos liekit tällä kohdalla vuorta olisivat kiitäneet eteenpäin ainoastaan puoleksi niin nopeasti, kuin ne muilla paikoin viskautuivat toisesta esineestä toiseen, niin olisi surullinen kertomuksemme pian päättynyt; sillä ne olisivat siinä tapauksessa jo aikaa sitten nielleet nuo uhriraukat, jotka kärsivät kaksinkertaisesti odottaessaan lähenevää kohtaloansa. Mutta paikan omituinen asema salli Elisabethille ja hänen seurakumppalillensa sen viivykkeen, jota he käyttivät tehdäkseen jo mainitsemamme pelastuskokeen.

Kalliota peittävä ohut maakamara ravitsi ainoastaan muutamia kuihtuneita heinänkorsia, ja useimmat kallion lomiin juurittuneet puut olivat jo lakastuneet edellisen kesän kovan kuumuuden vaikutuksesta. Niissä jotka vielä elivät varjoelämää, oli ainoastaan muutamia kuivia, lakastuneita lehtiä, mutta muut olivat vaan männyn-, tammen- ja vaahterin haahmuja. Tuli ei mistään olisi voinut saada parempaa virikettä, kuin näistä jos liekit vaan olisivat niihin päässeet; mutta maassa ei ollut lehtiä eikä oksia, jotka olisivat voineet jonkinmoisena juovana johdattaa hävittävää elementtiä vuoren muihin osiin. Tähän tuli lisäksi se, että yksi niitä suuria lähteitä, joista tämä maa on niin rikasta kumpuili ylempänä vierteellä, ja, hitaasti vierittyään tasaista kalliota pitkin, kostutti vuoren sammalpeitettä jatkaessaan matkaansa järveen päin salaisia, maanalisia juovia myöten, eikä rajusti syösten kalliolta kalliolle. Sade-aikana nousi se väliin siellä täällä pienenä purona näkyviin, jopa paisui reunojensakin yli; mutta kuivina kesinä voi sen olemassa olon huomata ainoastaan siitä, että muutamin paikoin kasvoi rehoittavia kasvia ja raitista sammalta, jotka osoittivat veden läheisyyttä. Kun tuli ehti tämän sulun eteen, täytyi sen pysähtyä, kunnes kuumuus tuli niin kovaksi että se voitti kosteuden, ihan kuin sotajoukko, joka malttamatonna odottaa ampuvan patterin vaikutusta, joka raivaa tietä surmalle ja hävitykselle.

Perikadon hetki näkyi nyt olevan läsnä, sillä lähteen kihisevä vesi näytti jo haihtuneen, ja sammalet käpristyivät kokoon tulisen kuumuuden vaikutuksesta, joka levisi tuon pienen kosteikon yli, samalla kuin kaarnapalaset alkoivat erota puista ja tippua maahan. Ilma vavahteli kuumuudesta, ja Elisabethin kiihtyneelle kuvitusvoimalle, kun hän seisoi syvyyden partaalla ja katsoi tuon mahtavan vihollisen lähenemistä, tuntui kuin jokainen puu, jokainen kasvi hänen läheisyydessänsä olisi ollut tuleen syttymäisillään. Oli hetkiä, jolloin mustia savupilviä vyöryi pienen penkereen päälle, ja koska silmä silloin ei voinut nähdä mitään, auttoivat muut aistit näkymön kamaluuden lisääntymistä. Liekkien humina, hurjan elementin tohina, putoovien oksien ruske ja kaatuvain puiden jytkäykset jotka väliin tuntuivat kaukaisen ukkosen jyrähdyksiltä -- kaikki tämä säikytti yhä enemmän noita onnettomia uhria. Edwards oli kuitenkin kaikista enimmän kauhistunut. Elisabeth, joka oli luopunut kaikesta pelastumisen toivosta, oli pian saavuttanut tuon nöyrän tyyneyden, jolla hänen sukupuolensa jaloimmat henkilöt tavallisesti kohtaavat välttämättömiä onnettomuuksia, ja Mohikani taas, joka oli paljo lähempänä vaaraa, istui paikallaan jäykällä päättäväisyydellä, kuten indianilainen soturi ainakin. Vanhan päällikön katseet, jotka melkein kaiken aikaa tähystivät kaukaisia vuoria, kääntyivät pari kertaa nuorten puoleen, jotka näkyivät olevan tuomitut niin aikaiseen kuolemaan, ja silloin välähti sääliväisyyden merkki yht'äkkiä hänen kasvoinsa juonteisin; mutta heti sen perästä muuttuivat ne taas yhtä jäykiksi ja liikkumattomiksi kuin ennen, ikäänkuin jo olisivat katselleet tulevaisuuden pimeään yöhön. Melkeen koko ajan oli hän hiljaisella äänellä laulanut jonkunlaista delavarilaista kuolinvirttä noilla syvillä, oudoilla kurkku-äänillä, jotka ovat niin omituiset hänen kansallensa.

"Tämmöisinä hetkinä, h:ra Edwards, katoaa kaikki erilaisuus ihmisten välillä," kuiskutti Elisabeth. "Houkutelkaa Johnia muuttamaan lähemmäksi meitä; kuolkaamme yhdessä."