Part 18

"Se on eräs putous vuoristossa, missä kahden pienen, toistansa likellä olevan järven vesi juoksee yli laitainsa ja raivaa itselleen tien kallioiden ylitse alas laaksoon. Tämä virta on korkeintaan niin iso, että se voisi panna myllyn pyörimään, jos jotakin niin tarpeetonta tarvittaisiin metsissä. Mutta se käsi, joka loi tämän putouksen, ei koskaan ole rakentanut myllyä. Vesi kulkee koukerrellen ja mutkistellen kallio-möhkäleiden välitse, alussa niin verkalleen ja hitaasti, että harjuslohi voipi siinä uida, mutta sitten hyppien ja säntäten ihan kuin eläin, joka aikoo tehdä pitkän hyppäyksen, kunnes se saapuu erääsen paikkaan, missä vuoret halkeavat kuin pukinkynsi, jättäen syvän koverruksen veden alas syöstäväksi. Ensimmäinen putous on liki kahta sataa jalkaa korkea, ja vesi on alas saapuessaan lumihöytäleiden näköistä; sen perästä kokoutuu se taas uudeksi putoukseksi, ja juostuaan ainakin viisikymmentä kyynärää eteenpäin sileätä kalliota myöten, syöksee se taas jyrkkäystä alaspäin sata jalkaa tai niin, heittäytyen penkereestä penkereesen, ensin yhtäänne, sitten toisaanne päin ja koettaen päästä alas tasangolle, joka viimein onnistuukin."

"Minä en koskaan ennen ole kuullut puhuttavan siitä paikasta!" huudahti Edwards. "Sitä ei ole mainittu missään kirjassa."

"En koskaan elämässäni ole kirjaa lukenut, ja kuinka tietäisi se, joka on elänyt kaiket päivänsä kaupungeissa ja kouluissa, mitään metsäin ihmeistä? Ei, ei, tuo pieni virta on hyppinyt ja leikkinyt vuorten keskellä aina siitä kuin Hän loi maailman, eikä tusinakaan valkeita ihmisiä koskaan ole sitä nähnyt. Vuori ulottuu muurin kaltaisena puoliympyränä putouksen ympäri ja pistää pengerryksenä ulos ainakin viisikymmentä jalkaa, niin että kun minä istuin ensimmäisen putouksen juurella ja koirat juoksentelivat alhaalla olevissa rotkoissa, niin ne eivät näyttäneet kaniineja suuremmilta. Minun mielestäni on tämä kauniimmin tehty kaikista paikoista, mitä vielä olen metsissä nähnyt, eikä kukaan, joka ei koko elämänaikaansa ole vaeltanut niissä, tiedä kuinka paljon kaunista Jumala on niihin luonut."

"Mihinkä joutuu tämä virta? Minnepäin juoksee se? Juokseeko se Delavare-jokeen?"

"Ei, se on pisara vanhaa Hudsonia, ja hauska sillä on ja iloinen se on, ennenkuin se tulee alas vuorten rinteiltä. Monta, tuntia olen istunut ulkonevalla kallionlaidalla katsellen ohitseni kiitäviä vesikuplia ja ajatellen kuinka kauvan viipynee ennenkuin tämä vesi, joka näytti määrätyn ainoastaan erämaan varalle, tulee kantamaan laivaa ja sekautumaan suolaisen meriveden kanssa. Tämä paikka on juuri sopiva herättämään ihmisessä juhlallisia tunteita. Voipi katsoa kohdastaan alas laaksoon, joka on Korkeatöyryn itäpuolella ja jossa leviää eteemme tuhansia tynnyrinaloja metsää, joka lehdenlähtö-aikana näyttää kuin tuhat ei ihmisen, vaan Jumalan käden maalaamata sadekaarta".

"Te tulette tosiaankin kaunopuheliaaksi, Nahkasukka!" huudahti Edwards.

"Kuinka niin" kysyi Natty.

"Tuon näköalan muisto lämmittää vertanne, vanhus. Kuinka monta vuotta on siitä, kuin viimein kävitte siellä?"

Natty ei vastannut. Kallistuen alas vedenkalvoa kohti istui hän hetkisen pidättäen henkeänsä ja tarkasti kuunnellen jotakin kaukaista ääntä.

"Jos en omin käsin ja uusilla nahkahihnoilla olisi sitonut kiinni koiriani," sanoi hän viimein, kohottaen päätänsä, "niin vannoisin raamatun päällä, että kuulin Hektor-vanhuksen äänen vuorten välistä."

"Se on mahdoton," vastasi Edwards, "ei ole tuntia sitten kuin näin sen koijissaan."

Myöskin vanha John rupesi nyt huomaamaan äänet; mutta vaikka Edwards istui vaieten ja tarkasti kuunnellen, ei hän voinut kuulla muuta kuin lehmäin ammomisen lännenpuoleisilta kukkuloilta. Hän katsahti molempiin vanhuksiin -- Natty istui käsi torvena korvan juuressa, Mohikani kumarruksissa eteenpäin, käsi nostettuna kasvojen tasalle ja etusormi pystössä ikäänkuin vaitioloa velvoittamassa. Edwardsin oli mahdoton olla nauramatta heidän herkälle kuvitusvoimallensa, joka saatti heidät kuulemaan semmoista, mikä ei ollut mahdollista.

"Naurakaa mitä nauratte," sanoi Nahkasukka, "koirat ovat irrallaan ja ajavat metsäkaurista, siitä olen aivan varma. Antaisinpa majavannahan, jos ei niin olisi. Metsänriista on laihaa tänä aikana, ja nuo tuhmat elukat juoksevat suotta lihan pois ruumiistaan. Ettekö nytkään kuule koirain ääntä?"

Edwards säpsähti, kun haukunta, joka siihen asti oli ollut kuulumatonta välillä olevain vuorenkukkulain takia, yht'äkkiä. kajahti kovana ja selvänä järven rannalla. Kumman nopeasti läheni haukunta, ja silmaillessään järven rannikkoa pitkin huomasi hän ei kaukana heistä olevain pensasten liikkuvan, ja tuossa tuokiossa syöksi kaunis metsäkauris järveen. Samassa tunkivat Hektor ja Hurtta täyttä ääntä haukkuen pensasten läpi ja syöksivät myöskin järveen, syvältä halkoen sen aaltoja rinnallansa.

"Tiesinhän sen -- tiesinhän sen!" huudahti Natty, metsäkauriin ja koirain tultua näkyviin. "Ne ovat vainunneet kaurista ja se oli liikaa eläinparoille. Mutta täytyy vieroittaa ne tuommoisista koukuista, muutoin on minulla niistä paljaita vastuksia. Hoi! -- maalle, pedot -- maalle, -- tokko tottelette? Mene matkoihisi, vanha Hektor, muuten muokkaan nahkasi laastukillani, kun saan sinut käsiini."

Koirat tunsivat isäntänsä äänen, ja ensin uituaan kappaleen matkaa viistoon, ikäänkuin eivät kernaasti luopuisi otusta ajamasta, vaan eivät myöskään uskaltaisi jatkaa ajoa, tottelivat ne viimein ja palasivat maalle, missä täyttivät ilman ulvonnallaan.

Sillä välin oli pelästynyt metsäkauris uinut puolitiehen venetten ja rannan välille, ennenkuin se kauhistuksekseen huomasi tämän uuden vaaran. Mutta kuullessaan Natyn äänen kääntyi se suoraan takaisin ja näytti melkein päättäneen koirain uhalla uida rantaan takaisin. Sen paluumatka estyi kuitenkin, ja käännyttyään vielä kerran ui se viisto-suuntaan järven keskikohtaa kohden, aikoen astua maalle sen länsirannalla. Kun se, kuono korkealla ilmassa ja vesi kuohuen kaulan edessä, hämmästyttävän nopeasti kiiti kalastajain sivu, rupesi Nahkasukka levottomana liikahtelemaan sinne tänne istuimellansa.

"Se on muhkea eläin," sanoi hän. "Kuinka kauniit sarvet ... niihinhän voisi ripustaa kaikki vaatteensa. Annapas kun katson... Heinäkuu on viimeinen kuukausi, ja lihasta täytyy jo ruveta tulemaan hyvä."

Puhuissansa oli hän vainuntapaisesti sitonut airon sen niiniköyden päähän, mikä heillä oli ankkurinvitjana, ja heittäin tämän ankkurinmerkin veteen huusi hän:

"Vene liikkeelle, John -- anna mennä! Hulluhan eläin on, kun saattaa ihmisen tämmöiseen kiusaukseen."

Mohikani irroitti veneen Edwardsin ruuhesta, ja muutamilla aironvetämillä pani hän tuon keveän purren kiitämään nuolen nopeana vettä myöten.

Hirvi ui nyt noin sata kyynärää takaa-ajajistansa, syvältä halaisten vettä ja joka henkäyksellä korskuen pelosta ja voimainponnistuksista, samalla kuin vene näytti lehden kevyisenä hyppivän pitkin aaltoja, kohoten ja laskien omain hyökylainettensa vaikutuksesta. Nahkasukka nosti ylös pyssynsä ja kaatoi verestä ruutia sankki-pannuun, vaan oli kahdella päällä, tappaisiko uhrinsa vai ei.

"Ammunko vai enkö, John?" kysyi hän. "Ei ole oikein käyttää tätä etua tuota järjetöntä elävää vastaan. En saata sitä tehdä; se on mennyt veteen luontoansa noudattaen, joka on se järki, minkä luoja on antanut eläimille, ja minä tahdon antaa sen koettaa uima-onneansa. Souda eläimen perässä, John, ja pidä varasi, jos se kääntyy; ei ole vaikea saavuttaa sitä, mutta se käänteleksen kuin käärme".

Indiani nauroi ystävänsä oikulle, vaan souti venettä yhä eteenpäin enemmän soutotaitonsa kuin voimansa vaikuttamalla vauhdilla. Puhellessaan käyttivät nyt molemmat vanhukset delawarelaisten kieltä.

"Uj," huudahti mohikani; "hirvi kääntää päätänsä tännepäin. Ota keihäs saapuville, Haukansilmä." Metsästäjä totteli käskyä ja valmistihe laskemaan vä'illä varustetun keihään eläimen kaulaan.

"Souda enemmän vasemmalle, John," huusi hän; "enemmän vasemmalle -- yksi aironveto lisää, niin ulotun sitä heittämään."

Puhuessaan nosti hän keihästä ja lennätti sen kuin nuolen hirveä kohti. Mutta samassa kääntyi tämä ja keihäänkärki hiipasi sen sarvia, vajoten sitten pitkine varsineen järveen.

"Lykkää takaisin," huudahti Natty veneen kulkiessa sen paikan yli, missä keihäs oli uponnut veteen -- "pysyttele nyt yhdessä kohti, John."

Keihäs pisti taas pian ylös vedestä, ja kun Natty oli saanut sen kiinni, käänsi indiani veneen ympäri ja alkoi ajamisen uudelleen. Hirvi oli sill'aikaa päässyt koko joukon etenemään, ja Edwards sai siis aikaa päästä paikalle. "Hei," huusi hän, jahdista elpyneenä; "pitäkää häntä varalla, kun hän kääntyy -- laskekaa enemmän oikealle kädelle, Mohikani, enemmän oikealle, niin saan hänen kiinni. Minä viskaan köyden sen sarviin."

Vanhan sotilaan mustat silmät kääntyivät tuimasti välkkyen sinne tänne, yhtä nopeina ja säihkyvinä kuin pelästyneen elävänkin, ja se tylsä horrostila, mihin hänen vanha ruumiinsa vasta näytti vaipuneen, muuttui nyt arvaamattomaksi liikkuvaisuudeksi. Vene heilahteli ja kääntyi kuin pore vesipyörteessä, aina sen mukaan kuin hirvi teki jonkun uuden mutkan, ja kun ajo kerran kulki vähän matkaa aivan suoraa suuntaa, kiiti pieni vene niin nopeasti eteenpäin, että hirven täytyi koettaa pelastaa itsensä uuden, odottamattoman käänteen kautta.

Kun nämä ympäri pyörivät liikkeet, jotka tapahtuivat hyvin pienellä alalla, monta kertaa uudistuivat, saattoi Edwards pysyttäitä likellä seuralaisiansa. Enemmän kuin kaksikymmentä kertaa kiitivät takaa-ajajat ja ajettava hänen sivutsensa, kuitenkin siksi loitolla, ettei hän ulottunut airollansa, ja viimein katsoi hän menettelevänsä viisaimmin, kun pysyi yhdessä kohden ja siinä odotti sopivata tilaisuutta saadakseen ottaa tehokasta osaa jahtiin.

Eikä hänen tarvinnutkaan kauvan odottaa, sillä tuskin oli hän tehnyt tämän päätöksen ja noussut seisalleen veneessä, kun jo näki hirven tulevan rohkeasti häntä kohti, selvästi aikoen kiiruhtaa erääsen niemeen, joka oli jonkun matkan päässä rannalla vielä ulvovista ja haukkuvista koirista. Edwards solmesi veneen kiinnitysköyden pään suopungiksi ja viskasi sen voimansa takaa hirveä kohti, jonka sarviin se kietoutuikin.

Kotvasen heilui hänen veneensä kovasti, mutta samassa kulki toinen vene sen sivu, ja kumartuen veteen viilsi Natty veitsellään kaulan poikki elukalta, jonka veri pani veden laajalta punertamaan. Sitä vähäistä aikaa, minkä elukan kuolemankamppaus kesti, käyttivät metsästäjät viedäkseen veneensä yhteen ja sitoaksensa ne perätysten. Nahkasukka veti sitten kuolleen hirven vedestä veneen pohjalle. Kädellään koetellen eläimen kylkiä, kohotti hän sen päätä ja nauraa suhisti omituista nauruansa..

"Tämä lämmittää ihmisen verta, John vanhus," sanoi hän. "En ole tappanut hirveä vedessä moneen pitkään päivään. Tämä on oivallinen otus, ja kyllä tunnen sen, joka pitää enemmän hirvenpaistista kuin kaikista tämän maan uudisperkkiöistä."

Indiania oli kauvan painanut vanhuuden kuorma ja kenties myös hänen heimonsa onnettomuudet, vaan tämä hauska ja virkistävä otuksenajo sai nyt päivän-välähdyksen leimahtamaan hänen mustista kasvoistansa, joita hymy ei kaukaan aikaan ollut elähyttänyt. Selvästi näkyi, että vanhuksella oli nautintoa jahdista enemmän sentähden, että se saattoi hänen nuoruutensa urotyöt vereksinä muistiin, kuin siksi, että se tuotti hänelle jotakin etua. Tavattomasta voimainponnistuksesta vielä vapisevalla kädellä kosketti hän hiljaa elukan ruumista, hymyili nyökäten päätään mieltymyksen osoitukseksi ja huudahti kansakuntansa tavalliseen tapaan äänenpainolla:

"Hyvä!"

Tämän järvellä tapahtuessa oli Elisabeth Temple ja hänen ystävänsä Louise Grant lähteneet kävelemään vuorille päin, ottaen matkaansa vanhan, uskollisen, tavattoman suuren koiran, jonka nimi oli Uljas.

Se tie, jota myöten he kulkivat, vei ylös vuoren harjanteelle, missä he kääntyivät pois valmiilta uralta ja jatkoivat kävelyään metsän korkeain, tuuheiden puiden varjossa. Päivä oli lämmin, ja tytöt kulkivat yhä etemmäksi metsään, koska sen vilpeys miellytti heitä, se kun vaikutti ihan päinvastoin kuin tuo kiusallinen kuumuus, joka oli rasittanut heitä vuorelle noustessa. Puhe-aineena oli pienet matkalla olleet näköalat ja tapahtumat, ja joka soleva honka, joka pensas ja kukka vaikutti jonkun ihailemisen osoituksen.

Näin jatkoivat he kulkuansa pitkin vuorenjyrkänteen reunaa, väliin silmäillen Otsego-järvelle päin, väliin pysähtyen kuuntelemaan ratasten kolinaa ja vasarain pauketta laaksossa, kun Elisabeth yht'äkkiä säpsähti ja pysähtyi.

"Kuule!" sanoi hän. "Lapsen itkua täällä ylhäällä vuorenselänteellä! Onko täällä joku uudistalo lähistössä? vai onkohan joku pienokainen eksynyt vanhemmistansa?"

"Sehän tapahtuu usein," vastasi Louise. "Seuratkaamme ääntä; kenties on se jonkun nälkään kuolemaisillaan olevan kulkijan ääni."

Tämän luulon houkutuksesta kulkivat tytöt ripein askelin sitä hiljaista, valittavaa ääntä kohti, joka kuului metsän sisästä. Useita kertoja oli vilkas Elisabeth huudahtamaisillaan, että hän näki tuon vaikeroivan olennon, kun Louise tarttui häntä käsivarteen, osoitti taaksensa ja huudahti:

"Mutta katso toki koiraa".

Uljas oli ollut heidän toverinansa aina siitä asti, kuin sen nuori haltijatar kutsui sen ulos kopistaan. Sen vanhuus oli aikaa sitten tehnyt sen kankeaksi ja jäykäksi, ja aina kun nuoret tytöt seisahtuivat katselemaan jotakin kaunista näköalaa, pani se maata heitä lähelle ja odotti heidän liikkeelle lähtöänsä, silmät ummessa ja koko olennossa semmoinen tylsyys, joka ei ollenkaan sopinut suojelijana-olijalle. Mutta nyt kun Elisabeth, säikähtyneenä ystävänsä huudosta, kääntyi taaksepäin, näki hän koiran terävästi katselevan jotakin etäistä esinettä, pää maahan painettuna ja korvat pystössä joko pelosta tai kiukusta; luultavasti viimeksi mainitusta syystä, sillä se rupesi synkällä äänellä murisemaan ja näytti hampaitansa tavalla semmoisella, josta sen emäntä olisi pelästynyt, ellei niin tarkoin olisi tuntenut sen hyviä puolia.

"Siivolla Uljas", sanoi hän. "Mitä sinä näet?"

Hänen äänestänsä yltyi koiran vimma, eikä suinkaan lauhtunut. Se meni tyttöin edelle ja istahti Elisabethin jalkain juurelle, muristen vielä äreämmästi kuin ennen ja välistä ilmoittaen vihaansa muutamilla haukauksilla.

"Mitä se näkee?" sanoi Elisabeth. "Se on varmaankin joku eläin."

Kun ei saanut vastausta seurakumppaniltaan, kääntyi hän ja näki Louisen seisovan kalman kalpeana ja viittaavan ylöspäin ruumista puistuttavalla liikkeellä. Elisabethin nopea silmä kääntyi viitattuun suuntaan, ja paikalla huomasi hän heitä silmänräpäyksen kuolemalla uhkaavan naaraspantterin hirveän naaman ja kiiluvat silmät.

"Paetkaamme," huudahti hän tarttuen Louisen käsivarteen.

Vaan heikon tytön voima katosi kuin sulaava lumi, ja hän vaipui tainnoksissa maahan. Elisabethin mieleen ei hetkeksikään tullut se ajatus, että tämmöisessä tilassa jättäisi toverinsa, ja hän heittihe polvillensa tainnuksissa olevan Louisen viereen, vainumaisella nopeudella riistäen auki semmoiset osat hänen vaatteuksestansa, jotka voivat häiritä hengitystä, ja samassa puhuttelemalla kiihoittain koiraa, heidän ainoata puolustajaansa.

"Miehuutta, Uljas," huusi hän, vaikka jotenkin vapisevalla äänellä; "pidä puolesi, hyvä Uljaani."

Keskikasvuinen pantterinpoika, jota tähän asti ei ollut näkynyt, juoksi nyt maahan muutamasta pienestä puusta, joka oli alempana sitä, missä emä istui. Tuo pieni pahasisuinen elukka läheni koiraa matkien emänsä liikunnoita ja ääniä, mutta osoittaen kummallista kissanpojan leikillisyyden ja petoeläimen raivon sekoitusta. Seisoen takajaloilla repi se etukäpälillänsä kuorta puusta ja menetteli kuin leikkisä kissa; sen perästä alkoi se huiskia kylkiä hännällänsä, murista, kynsiä maata ja näyttää kaikkia niitä pahan sisun merkkiä, jotka saattavat emän niin kammottavaksi.

Koko tämän aikaa seisoi Uljas rohkeana ja pelkäämätönnä paikallansa, lyhyt häntä ilmassa, ruumis taaksepäin kyömällään ja tarkasti pitäen silmällä sekä emän että pojan liikkeitä. Joka kerralla, kuin viimeksi mainittu hyppäsi, läheni se koiraa, ja kaikkien kolmen elävän murina yltyi yltymistään, kunnes poikanen, hypättyään vähän liian reippaasti, putosi ihan koiran eteen.

Hurjaa melua ja paiskelua kesti nyt hiukan aikaa, mutta loppui siten, että Uljas viskasi vihollisensa puuta vastaan semmoisella voimalla, että se heti paikalla heitti henkensä.

Elisabeth katseli tätä lyhyttä taistelua ja oli juuri iloisena koiran voitosta, kun näki emäpantterin syöksevän paria kymmentä kyynärää pitkällä hyppäyksellä puun oksalta koiran päälle. Ei kukaan voi sanoilla kuvailla sitä raivokasta taistelua, joka nyt syntyi kuivuneiden lehtien peittämällä tantereella. Elisabeth istui vielä polvillansa Louisen ruumiin päälle kumarruksissa; hänen silmänsä olivat kiintyneet eläviin niin tuskallisella ja kuitenkin jäntevällä katseella, että hän melkein unohti taistelun päättymisen koskevan häntä itseäänkin. Niin nopeat ja vilkkaat olivat pantterin liikkeet, että sen ruumis näytti lakkaamatta häilyvän ilmassa, mutta jäykästi otti koira jokaista vihollisen hyökkäystä vastaan. Kun pantteri syöksi kiinni koiran kylkiin, jotka aina olivat sen hyökkäyksen esineenä, puisti vanha Uljas, vaikka pedon kynsien repimänä ja monesta haavasta vuotavalla verellä tahrattuna, vihollisen päältään kuin höyhenen.

Nousten pystöön takajaloillensa heittäytyi se yhä uudestaan taisteluun, suu selki selällään ja silmät vihan vimmasta säihkyvinä. Mutta ikä ja toimeton elämä vaikutti, että tuo jalo koira ei voinut kauan kestää semmoista taistelua. Kaikissa muissa suhteissa, paitsi mitä uskallukseen tulee, oli se vaan haamu siitä, mitä se ennen oli ollut. Tavallista korkeampi hyppäys saattoi pantterin koiran selkään, niin että tämä ei saanut vihollisestaan kiinni, ja vaikka pantteri pysyi siinä vaan silmänräpäyksen, koska Uljas tuskallisella voimainponnistuksella viskasi sen pois, näki Elisabeth kuitenkin, että koiran kaulapanta, joka äsken oli välkkynyt kirkkaana, nyt oli vereen tahraantunut, ja heti sen perästä vaipui koira hengentorroksissa maahan. Pantteri, jonka kylkeen Uljas oli purrut hampaansa kiinni, ei voinut päästä irti sen kovasta koppauksesta, ennenkuin tuon uskollisen elävän henki kovilla ruumiin vavahduksilla kokonaan sammui.

Elisabeth oli nyt kokonaan pedon vallassa. Jumalan kuvan katseessa sanotaan olevan jotakin, joka vapistuksella täyttää luonnon alemmat olennot, ja näyttipä melkein siltä, kuin joku tämmöinen ihmeellinen voima tällä kertaa olisi hetkeksi poistanut uhkaavan puuskauksen. Pedon ja polvillaan olevan tytön silmät kohtasivat toisiansa, kun pantteri painoi päätänsä alas tutkiakseen kuollutta vihollistansa ja sitten haisteli kuollutta poikaansa. Tästä toisesta tarkastelusta nousi se silmät tulta tuiskivina, hännällä hurjasti piesten kylkiänsä ja kynnet siirollansa hyvinkin tuuman ulkona leveistä käpälistä.

Elisabeth ei tahtonut eikä voinut liikahtaakaan. Kädet ristissä rukoili hän, mutta silmät katsoa tuijottivat kauheata vihollista; hänen poskensa olivat valkeat kuin marmori ja huulet puoleksi avoillaan kauhusta. Nyt kun päättävä hetki näytti tulleen ja Elisabethin kasvot kuvastivat hurskasta alttiiksi-antamusta, kuului hänen korvaansa takaapäin lehtien rapina,

"Vaiti, vaiti," lausui hiljainen ääni; "kumartukaa enemmän alaspäin; teidän hattunne estää elävän pään näkymästä."

Enemmän väsymyksestä kuin tätä arvaamatonta käskyä totellen antoi Elisabeth päänsä painua rintaa vastaan. Samassa kuuli hän pyssyn pamauksen, luodin suhinan ja raivokkaan vongunnan, jonka pantteri päästi, samassa kuin se vieri edes takaisin maassa, puri itseänsä ja katkoi pirstaleiksi kaikki oksat ja puut, jotka vaan sai käsiinsä. Heti juoksi Nahkasukka esiin ja asettui hänen eteensä, kovasti huutaen:

"Tule tänne, Hektor, tule tänne, vanha hupsu; elukka on sitkeähenkinen ja voipi hypätä jälleen neljälle jalalle."

Natty seisoi pelkäämätönnä tyttöjen edessä, huolimatta haavoittuneen pantterin rajusta rimpuilemisesta ja uhkaavista liikkeistä, joista näkyi että sen raivo alkoi uudistua. Saatuaan pyssynsä latinkiin, läheni hän raivokasta eläintä, ja pannen pyssynsuun ihan sen päätä likelle, sammutti hän vereksellä laukauksella sen viimeisenkin elonkipinän.

Kun tuo kauhea vihollinen oli tapettu, tuntui Elisabethista aivan kuin olisi noussut kuolleista. Hänen henkensä pontevuus oli tosin siksi luja, ettei hänen mielensä lannistunut vaaran aikana, ja mitä välittömämmästi pelko vaikutti mieleen, sitä enemmän taisteli hän voittaakseen sen. Vaan hän oli kuitenkin nainen. Jos hän tässä surmanhädässä olisi ollut omassa vallassaan, niin olisi hän luultavasti käyttänyt kaikki avunsa omaksi pelastuksekseen; mutta hengetön ystävä vastuksena ei hän voinut pakenemista ajatellakaan. Vaikka vihollisen näkö oli kauhistuttava, ei hän kuitenkaan ollut kertaakaan luonut silmiänsä maahan, ja kauan aikaa jälkeenkin päin, kun hänen ajatuksensa eivät voineet olla muistelematta tätä hirmuista tapausta, säpsähti hän unissansakin, milloin hänen vilkas kuvitusvoimansa toi näkyviin petoeläimen kaikki liikkeet.

Me jätämme lukijan itsensä kuviteltavaksi Louisen tainnoksista heräämisen ja nuorten tyttöin kiitollisuuden-osoitteet. Edellinen saatiin aikaan raittiilla vedellä, jonka Nahkasukka lakissansa nouti yhdestä vuorella olevista lukuisista lähteistä, ja kiitokset lausuttiin kaikella sillä hartaudella, minkä Elisabethilta voi odottaa. Natty otti ne vastaan osoittaen teeskentelemätöntä arkatuntoisuutta ja kainoutta Elisabethin nykyistä liikutettua mielentilaa kohtaan, mutta muutoin niin välinpitämättömästi, että selvään näkyi kuinka vähän arvoa hän pani koko avun-annollensa.

"No no, antakaa sitten niin olla, koska niin tahdotte," lausui hän. "Puhukaamme siitä asiasta toisella kertaa. Aivan varmaan pidätte hra Oliveria parempana seuraajana kuin tämmöistä vanhaa metsästäjää kuin minä olen. Tulkaa, tulkaa; menkäämme tielle; te olette jo olleet kylliksi säikäyksissä, jotta halusta toivotte olevanne jälleen kotona niin pian kuin mahdollista."

Tämä lausuttiin heidän kävellessään metsässä niin nopeasti kuin Louisen voimattomuus salli. Kun oli päästy maantielle, jättivät tytöt jäähyväiset seuralaisellensa, ja sanoivat voivansa kahden kulkea lopun matkaa. He tunsivat mielensä rohkaistuksi nähdessänsä kylän, joka niinkuin taulu aukeni heidän eteensä selvine järvineen ja kauniine virtoineen, joka koukerteli valkeilla savupiipuilla varustettuin uljasten rakennusten edessä.

Meidän ei tarvitse kertoa niiden tunnetten laatua, joiden täytyi saada valtaa kahden nuoren, järkevän, hyvästi kasvatetun tytön rinnassa, kun he niin odottamatta olivat pelastuneet ihan silminnähtävästä hengenvaarasta. Ei meidän myöskään tarvitse sanoa kuinka hartaasti kiitolliset he sydämensä pohjasta olivat Sitä kohtaan, joka oli antanut heille elämän ja armollisesti suojellut sitä; kuinka usein he likistivät toistensa käsiä, kun pelastumisen varmuus parantavana lääkkeenä vuoti heidän mieliinsä aina kuin ajattelivat vasta ohimennyttä vaaraa.

Nahkasukka seisoi paikallansa ja katseli poistuvia tyttöjä, kunnes he muutamassa tienpolvekkeessa katosivat hänen näkyvistänsä. Silloin kutsui hän koiriansa ja palasi takaisin metsään.

"Niin kyllä," sanoi hän palatessaan takaisin tapetun elävän tykö; "olihan se hirveä näkö niin nuorille olennoille -- vanhatkin naiset olisivat voineet pelästyä niin likeltä nähdessään emäpantterin tapettuine poikineen. Hyvä olisi tietää enköhän ennen olisi tappanut petoa, jos olisin tähdännyt sen silmään enkä otsaan? Vaan ne ovat sitkeähenkisiä eläviä, ja laukaukseni oli hyvä, katsoen siihen, että voin nähdä vaan pedon pään sekä hännän korkeimmalla olevan osan."

KUUDESTOISTA LUKU.

Metsänpalo. -- Chingachgookin kuolema. -- Pelastus kauhistavasta tilasta. -- Nahkasukan elämänvaiheet.