Part 16

"Tohtoria ei ole Templetonia lähempänä," virkkoi hän, "ja Natyn tölli on puolen peninkulman päässä sieltä. Lähtekää kanssamme, nuori ystäväni, ja antakaa tohtorin katsella olkapäätänne."

Sillä välin seisoi Nahkasukka pitkän pyssynsä nojassa, pää vähän sivullepäin käännettynä ja näytti vaipuneen syviin mietteisin. Mutta kylliksi mietittyään asiata ja saatuaan epäilykset poistetuiksi, lausui hän:

"Parasta luulen olevan seurata mukana, poika, sillä jos luoti on tunkenut vähän syvemmälle, niin on käteni jo liiaksi vanha voidakseen tarkasti leikata ihmisen lihaa, niinkuin ennen muinoin. Noin kolmekymmentä vuotta sitten, kun olin vanhassa sodassa sir Williamin kanssa, kävelin yksinäni kymmenen, kaksitoista peninkulmaa jylhää erämaata, luoti reidessäni, ja leikkasin sen sitten pois linkkuveitselläni. Vanha John indiani muistaa aivan hyvin sen ajan. Minä tapasin hänet muutamain Delawarelaisten kanssa ajamassa takaa muuanta Irokesiä, joka oli ottanut viisi päänahkaa Schoharien luona. Mutta minäpä annoin punanahalle merkin, jota vakuutan hänen kantavan kuolinpäiväänsä asti. Otin näette tarkalle silmälle hänen takapuolensa -- suokoon lady anteeksi että sanon näin -- juuri kuin hän hyppäsi ylös piilopaikastaan ja istutin hänen alastomaan pyllyynsä kolme susihaulia niin likelle toisiansa, että olisi voinut peittää kaikki tyyni yhdellä lantilla."

Nyt ojensi Natty pitkän kaulansa suoraksi ja oikoi ruumistansa; kun hän avasi suunsa, josta näkyi yksi ainoa keltanen hammas, niin näytti kuin hänen silmänsä, kasvonsa ja koko ruumiinsa olisi vapisseet naurusta, vaikk'ei kuulunut muuta ääntä, kuin jonkunlainen suhina hänen vetäessä ilmaa keuhkoihinsa.

"Oneidajärven poikki kulkiessani oli luodinvalimeni joutunut hukkaan," jatkoi hän, "ja sentähden täytyi minun, niin hyvin kuin voin, tulla toimeen susihaulilla, mutta pyssyni oli hyvä eikä hajoittanut niinkuin tuo teidän kaksipiippuinen pyssyrämänne, tuomari, jonka läheisyyteen näemmä ei ole hyvä metsällä ollessa joutua."

Se anteeksi-pyyntö, minkä Natty nuoren naisen herkkätuntoisuuden tähden teki, oli tarpeeton; sillä hänen puhuessansa oli neitonen siksi ahkerasti isänsä apuna siirtämässä tieltä pois muutamia matkatavaroita, ettei hänellä ollut aikaa kuunnella Nahkasukan puhetta. Voimatta enään vastustaa molempain matkustajain ystävällistä kiihkeyttä, myöntyi nuorukainen viimeinkin istumaan rekeen. Ammuttu metsäkauris sidottiin kiinni reen taustaan, ja itse istuttuaan rekeen, kehoitti tuomari Nattyakin tekemään samoin.

"En, en," vastasi vanhus, puistaen päätänsä, "minulla on toimitettavaa kotona tänä jouluaattona -- ajakaa te matkaanne pojan kanssa ja antakaa tohtorinne katsoa hänen olkapäätänsä. Kun hän vaan tahtoo leikata pois luodin, niin on minulla ruohoja, jotka parantavat haavoja pikemmin kuin kaikki hänen ulkomaalta tuodut laastarinsa."

Hän kääntyi toisaannepäin ja oli juuri pois lähtemäisillään, kun yht'äkkiä muisti jotakin.

"Jos näette John indianin siellä alhaalla järven rannalla," sanoi hän, "niin teette viisaimmin, jos otatte hänen mukaanne ja annatte hänen auttaa tohtoria; sillä vaikka hän on niin vanha, on hän kumminkin merkillinen haavain ja mustelmain hoitaja, ja aivan varmaan tulee hän luutinensa puhdistamaan teidän tulisijojanne jouluksi."

"Odottakaa," huudahti nuorukainen, tarttuen neekeriä käsivarteen, kun tämä aikoi panna hevoset liikkeelle; "Natty, teidän ei tarvitse puhua mitään vahingostani eikä sanoa minne lähden; heti kuin luoti on poisotettu, palaan jo tänä iltana takaisin, tuoden muassani neljänneksen metsäkaurista joulupäivällis-paistiksi."

Hänen puheensa keskeytti metsästäjä, kohottaen yhtä sormea vaitiolon merkiksi, ja hiipi sitten hiljaa tiensyrjälle, silmät tarkasti tuijottaen muutaman lähellä olevan petäjän oksia kohti. Saatuaan sopivan aseman, pysähtyi hän, jännitti hanan, astui toisella jalallansa pitkän askeleen taaksepäin, oikasi vasemman kätensä pyssynpiippua myöten niin pitkälle kuin ulottui ja alkoi verkalleen kohottaa tuliputkeansa suoraan puunrungon suuntaa ylöspäin. Matkustajat seurasivat silmillään pyssyn liikuntoa ja huomasivat pian sen esineen, johonka Natty tahtoi satuttaa luotinsa. pienellä kuivuneella oksalla, joka noin seitsemänkymmentä jalkaa maasta ja ihan tuoretten oksain alla pisti suoraan ulos puunrungosta, istui pyy. Koirain haukunta sekä ihmisten puheleminen lähellä sitä puuta, missä lintu istui, oli peloittanut sitä, niin että se oli väistynyt ihan puunrunkoon kiinni, ja istui siinä pää ja kaula kuroitettuina suoraan ylöspäin melkein yhteen linjaan jalkain kanssa. Saatuaan pyssynsä tarkasti tähdätyksi lintua kohti, nykäsi Natty liipasinta, ja pyy putosi korkeasta asemastaan semmoista vauhtia, että hautaantui lumeen.

"Siivolla, vanha veijari," huudahti Nahkasukka ja nosti uhaten laastukkia Hektoria kohti, joka tahtoi syöstä puun juurelle; "siivolla, sanon minä."

Koira totteli, ja Natty jatkoi kiireesti, mutta suurimmalla huolella pyssynsä latinkiin panemista. Tämän tehtyään, nosti hän linnun lumesta, ja näyttäen matkustajille, että siltä oli pää poissa, huudahti hän:

"Täss'on maukas herkkupala vanhalle miehelle joulupuoliseksi -- älä huoli otuksesta, poika, ja muista John indiani; hänen ruohonsa ovat parempia kuin kaikki ulkomaan sapuskat. Katsokaa, tuomari," jatkoi hän uudestaan nostaen lintua, "luuletteko että sileäsisustainen pyssy olisi tipahuttanut tämän alas tuolta nappulalta saattamatta höyhentäkään epäjärjestykseen?"

Samassa nauraa suhautti vanhus tuota omituista nauruansa, joka niin paljon vivahti voittoriemuun, iloisuuteen ja pilaan, ja puistaen päätänsä kääntyi hän pois, heitti pyssyn olalleen ja kävellä notkutti lyhvin, terävin askelin metsään päin. Joka liikkeellä painui hänen vartalonsa joitakuita tuumia kokoon, kun polvet vääntyivät sisäänpäin; mutta kun reki pääsi muutamaan tienpolvekkeesen ja nuorukainen vilkaisi taaksensa vanhaan metsästäjään päin, oli tämä jo katoamaisillaan puunrunkojen suojaan, ja koirat kulkivat hiljaisina hänen perässänsä, silloin tällöin haistaen metsäkauriin jälkiä, joita vainu nyt näytti ilmoittavan niille arvottomiksi. Vielä yhden tienpolvekkeen sivu kun oli kuljettu, oli Nahkasukka kadonnut matkustajain nähtävistä.

Joulukalkkunain ampuminen on vanha mielihuvitus, jota uudisasukkaat harvoin ja tuskin koskaan päästävät "muodista pois." Se soveltui hyvin yhteen niiden miesten jokapäiväisten tointen kanssa, jotka usein laskivat kirveen tai viikatteen käsistään, tarttuaksensa pyssyyn, kun metsäkauris kiiti eteenpäin niiden puiden välissä, joita he olivat kaatamassa, tahi karhu tuli heidän niityillensä vainuamaan uudisasutuksen hajua tai viisain silmin katselemaan anastajain edistys-puuhia.

Ne tapaukset, joita nyt ryhdymme kertomaan, tapahtuivat pari päivää myöhemmin kuin vasta kerrottu kohtaus metsässä. Muuan vapaa neekeri oli kilpa-ammuntaa varten hankkinut koko joukon lintuja, hyvin sopivia kiusaamaan herkkusuun ruokahalua, ja sovitettuja ikänsä ja säätynsä puolesta erilaisten kilpa-ampujain varallisuuden ja ampumataidon mukaan. Hän oli tarjonnut nuoremmille ja vähemmän vaatelioille ampujille erinäisiä, huonompia lintuja, ja muutamia kertoja oli jo ammuttukin, suureksi hyödyksi tuon mustan lintuin isännän rahakukkarolle. Ampumasäännöt olivat hyvin mutkattomat ja ampujille yleensä tutut. Lintu sidottiin nuoranpätkällä kiinni kannon juurelle, joka oli veistetty sileäksi siltä puolen, missä ampujat seisoivat, jotta siten löytyisi pilkku, johon katsoen jokaisen ampumataitoa voitiin tutkia. Ampumamatka oli säntilleen puolitoista sataa kyynärää; puoli kyynärää enemmän tai vähemmän olisi katsottu toisen tai toisen puolen oikeuksien sortamiseksi. Neekeri määräsi mielensä mukaan kullekin linnulle hinnan sekä millä tavoin siihen oli osattava; mutta nämä määräykset tehtyään, oli hänen, niiden järkähtämättömien oikeuden-käsitteiden mukaan, jotka maassa vallitsivat, pakko antaa kenen tahansa, ken vaan ilmoitti itsensä, ottaa osaa ammuntaan.

Joukossa oli noin pari, kolme kymmentä nuorta miestä, melkein kaikki pyssyillä varustetut, sekä kaikki kylän poikaset. Nämä pikku nulikat, jotka olivat vaatetetut karheisin mutta lämpimiin vaatteisin, seisoivat etevimpäin pyssymiesten ympärillä, kuunnellen niiden kerskaavia kertomuksia ennen hyvästi sattuneista laukauksista ja jo mielissään kuvitellen sitä päivää, jolloin he itse pääsisivät osallisiksi näihin kilpaharjoituksiin. Muiden joukossa, jotka olivat tulleet katsomaan tätä leikkiä, oli myöskin neiti Elisahet Temple, tuomarin tytär, ja hänen serkkunsa Richard Jones, tämän piirikunnan ylituomari.

Etevin puhuja oli Billy Kirby. Tämä nuori mies, joka silloin kuin hän huoli tehdä työtä, piti elinkeinonansa metsän perkkaamista tai puunhakkaamista urakalla, oli roteva kasvultaan, ja hänen ulkomuodostaan voi päättää hänen luonnonlaatunsa. Hän oli rähisevä, kerskaava ja huoleton mies. jonka hyvänsävyiset silmät todistivat aivan toista kuin raaka, röyhkeä puhetapa. Hänen ja Nahkasukan välillä oli kauan aikaa sitten vallinnut kateellinen kilpailu toisen tai toisen ampumataidon etevämmyydestä. Huolimatta Natyn pitemmästä harjoituksesta, oli yleinen ajatus se, että Billyn vakainen käsi ja sukkela silmä teki hänet Nahkasukan vertaiseksi. Heidän kilpailunsa oli tähän saakka supistunut paljaasen kerskailemiseen ja eri metsästysretkien onnistumisen vertaamiseen; mutta tämä oli ensi kerta, jolloin heillä oli tilaisuus astua toistensa kanssa suorastaan kilpailemaan. Pitkään olivat Billy ja lintujen omistaja keskenänsä kiistää jaaritelleet parhaan linnun hinnasta, ennenkuin Natty seuralaisinensa saapui paikalle. Nyt oli kuitenkin sovittu niin, että yksi riksi oli maksettava jokaisesta laukauksesta; tämä oli korkein hinta, mikä koskaan oli vaadittu, ja riippui siitä, että neekeri tahtoi, niin paljon kuin mahdollista, turvata itseään ammunnassa tapahtuvata vahinkoa vastaan. Kalkkuna oli jo sidottu kantoon kiinni, eikä koko linnusta, jonka ruumis oli lumen suojassa, näkynyt muuta kuin punanen pää ja pitkä kaula. Jos joku luoti, joka ensin oli käynyt lumeen, haavoitti lintua, niin katsottiin sen vieläkin olevan entisen omistajansa oma, mutta jos luoti liikautti höyhentäkään sen näkyvissä olevissa osissa, niin tuli lintu onnellisen ampujan omaksi.

Nämä ehdot kuulutti neekeri kovalla äänellä ja istahti sitten hangelle niin likelle rakasta lintuansa, että jokseenkin selvä vaara oli tarjona; juuri samassa saapui Elisabet serkkuinensa paikalle. Tämän odottamattoman vierastentulon tähden vaikenivat kokkapuheet ja kiistasanat jokseenkin; mutta tuokion äänettömyyden perästä, ja kun nuoren naisen utelias tarkkaavaisuus ja ystävällinen hymy oli huomattu, alkoivat kaikki jälleen menetellä yhtä teeskentelemättömästi ja vapaasti kuin ennenkin, vaikka tosin hänen läsnäolonsa tähden noudatettiin vähän enemmän säädyllisyyttä.

"Pois tieltä, poikanalikat," huudahti puunhakkaaja asettuen ampujia varten määrätylle paikalle, "menkää pois tieltä, vunukat, muuten ammun teitä. Nyt, Brom, voit jättää jäähyväiset tuolle kalkkunallesi."

"Odottakaa," huudahti se nuori metsästäjä, jonka jo ennen olemme tavanneet Natyn seurassa ja jonka nimi oli Oliver Edwards. "Odottakaa hiukan; minä tahdon myöskin koettaa onneani. Tässä on riksini, Brom; nythän minullakin on oikeus ampua yhden laukauksen."

"Se on teillä kyllä," virkkoi Billy, "mutta jos minä vähän pölyytän tuon syömärin höyheniä, niin miten käy teidän ampumisellenne silloin? Onko teidän nahkataskussanne niin paljon rahaa, että pystytte maksamaan laukauksesta, jota ette koskaan saa lau'aista?"

"Liikuttaako se teitä, herra, kuinka paljon rahaa minulla on? Tässä on riksini, Brom, ja minä vaadin ampuma-oikeutta."

"Älkää olko hurja, poikaseni," vastasi toinen, aivan tyynesti kiinnittäen pyssynsä piitä. "Teidän sanotaan nykyjään haavoittuneen vasempaan olkapäähän, ja jos se on tosi, niin tulee Bromin antaa teidän ampua puolesta hinnasta. Sillä pitää olla vakaa käsi, joka tahtoo osata tuohon lintuun, sen vakuutan, vaikka antaisinkin teille tilaisuuden koettaa onneanne, jota kumminkaan en aio tehdä."

"Älkää kerskatko, Billy Kirby," sanoi Natty, laskien pyssynsä perän maahan ja nojaten sen suuta vastaan. "Te ette kuitenkaan saa ampua muuta kuin yhden laukauksen lintua kohti, sillä jos poika ampuu sivu, mikä ei olisi kumma, koska hänen käsivartensa on niin kankea ja kipeä, niin tulee hänen perästänsä hyvä pyssy ja tarkka silmä. Voipihan olla, etten nyt enään ammu yhtä hyvästi kuin ennen, mutta puolitoista sataa kyynärää on vaan lyhyt matka pitkälle pyssylle."

"Mitenkä, vanha Nahkasukka; oletteko te ulkona näin aamusella?" sanoi hänen kilpailiansa melkein ivaten. "Hyvä, selvä peli on kuin kallis kivi. Mutta minulla on ampumavuoro ennenkuin teillä, vanha toveri; nyt joko jää kurkku kuivaksi tai saadaan hyvä päivällinen."

Neekerin kasvoinjuonteissa kuvautui ei ainoastaan kaikki se levottomuus, joka syntyi mahdollisesta rahanvoitosta tai tappiosta, vaan myöskin se virkeä jännitys, johon kaikki kilpailun tähden olivat joutuneet, vaikka kyllä toiveet sen päättymisen suhteen olivat erilaiset. Billy Kirbyn verkalleen ja vakaisesti nostaissa pyssyänsä huusi hän:

"Selvä peli, Billy Kirby, -- älkää siirty eteenpäin -- pitäkää neekeri parka kans' selvä peli -- ole varallas', syömäri puista päätäs', pöllöpää -- etkö näe että hän osoittaa pyssyllä sinua kohti?"

Nämä huudot, joiden varsinainen tarkoitus oli hämmentää ampujan huomiota, olivat ihan hyödyttömät. Billyn vakavuutta ei ollutkaan niin helppo saada horjumaan ja hän tähtäsi suurimmalla tarkkuudella. Kuoleman hiljaisuus vallitsi hetkisen aikaa, ja sitten pamahti pyssy. Kalkkunan pää näytti heilahtavan sivulle päin, ja lintu levitti siipensä ikäänkuin lentoon lähteäksensä, vaan sitten asettui se taas paikallensa lumelle ja katseli levottomasti ympärilleen. Sen vertaan aikaa, kuin hengenvetoon kuluu, ei kuulunut ääntäkään. Tämän äänettömyyden lopetti neekeri, joka rupesi tuimasti nauramaan, niin että koko ruumis tutisi, ja vieri sitten ihastuksensa ylimmällään ollessa edes takaisin lumessa.

"Hyvin tehty, kalkkuna!" huusi hän hypäten ylös ja ollen teivivinään lintua. "Minä pyysin sitä olemaan varoillansa, ja te näette, että se totteli. Antaa tänne riksi lisää, Billy, niin saa tekin ampua vielä kerran."

"Ei, vuoro on minun," sanoi Edwards; te olette jo saanut minun maksuni. Menkää pois tieltä ja antakaa minun koettaa onneani."

"Se on vaan suotta menetettyä teidän rahanne, poika," sanoi Nahkasukka. "Kalkkunan pää ja kaula on kovin vaikea pilkku harjaantumattomalle kädelle ja hermottomalle olkapäälle. Kätenne vapisee, ja te näytte olevan kovin kiihkeä. Ampumahaavat heikontavat ruumista, ja minun ymmärrykseni mukaan ette tule ampumaan niin hyvin kuin tavallisesti. Mutta jos teidän kuitenkin pitää laukaista latinki, niin tehkää se pian, ennenkuin tähtääminen tulee mahdottomaksi vapisemisen tähden."

"Selvä peli," huusi neekeri uudestaan -- "pitäkää neekeriparka kans' selvä peli. Mikä oikeus on Natty Bumpolla antaa nuori mies neuvoa? Antaa hänen ampua -- pois tieltä."

Edwards ampui hyvin äkkiä; mutta kalkkuna ei liikahtanutkaan, ja kun ne, jotka menivät katsomaan mihin luoti oli sattunut, palasivat takaisin, selittivät he, ettei hän ollut osannut kantoonkaan.

Bromin ilo, joka tämän toisen harhalaukauksen perästä pääsi ilmi, vaikkei niin hurmaavana kuin äsken, katosi samassa kuin Natty astui ampumasijalle. Hänen kasvoihinsa nousi isot ruskeat pilkut, jotka kauheasti rumensivat hänen luonnollista ebenholtsin karvaista ihoansa, samassa kuin hänen summattomat huulensa verkalleen pusertuivat yhteen noiden molempain valkosen valkean hammasrivien päälle, jotka tähän saakka olivat kiiltäneet hänen kasvoissansa kuin kivihiileen liitetyt helmet. Hänen sieraimensa, jotka kaikissa elämänvaiheissa olivat kasvojen enimmän silmäänpistävä osa, laajenivat levälleen, kunnes kokonaan peittivät kasvojen keskikohdan korvasta korvaan, ja huomaamattansa painoi hän ruskeat, luiset kätensä syvälle lumeen, hetken levottomuuden tähden unhoittaen syntyperäisen kammonsa kylmää vastaan.

Sill'aikana kuin nämä pelon merkit näyttäytyivät kalkkunan mustassa isännässä, oli se, joka saatti aikaan tämän äärettömän levottomuuden, niin tyyni ja levollinen, kuin hänellä ei olisi ollut ainoatakaan katsojaa ympärillään.

"Minä olin hollantilaisissa uudistaloissa Schoharien luona juuri ennen viime sodan syttymistä," sanoi Natty, huolellisesti kirvoittaen nahkasiteitä pyssynsä lukon ympäriltä; "siellä pitivät nuoret miehet kilpa-ammuntaa, ja siihen otin minä osaa, ja minä luulen sinä päivänä avanneeni monen hollantilaisen silmät, sillä minä voitin ruutisarven, kolme tankoa lyijyä ja naulan niin hyvää ruutia, kuin koskaan on sankissa poltettu. Kuinka he noituivat saksankielellään! He puhuivat muutamasta päihtyneestä hollantilaisesta, joka sanoi tappavansa minut, ennenkuin ennättäisin tänne järvelle takaisin. Mutta jos hän olisi heittänyt pyssyn olallensa pahassa aikeessa, niin olisi Jumala rangaissut häntä siitä, ja jos ei Jumala olisikaan sitä ennen tehnyt ja hän olisi ampunut sivu, niin tunnen miehen, joka olisi antanut hänelle takaisin yhtä hyvästä kädestä, ja ehkäpä vähän paremmastakin, jos ampumataito myöskin saisi tulla lukuun."

Nyt oli metsästäjä valmis; hän astui oikean jalkansa taaksepäin ja ojentaen vasempaa kättänsä pitkin pyssyn piippua, kohotti hän sitä lintua kohti. Joka silmä kiiti salaman nopeana ampujasta lintuun, mutta kun odotettiin pyssyn laukauksen kuuluvan, niin kuuluikin vaan piin lipsaus rautaa vasten.

"Linkkaus -- linkkaus," huusi neekeri, hyppäsi ylös kuin vimmattu ja asettui linnun eteen. "Linkkaus on sama kuin laukaus -- Natty Bumpon pyssy on pettänyt -- Natty on ampunut kalkkunan sivu."

"Natty Bumpo osaa neekeriin, jos ette mene pois edestä, Brom," sanoi vanha metsästäjä suuttuneena. "Se sotii kaikkea oikeutta ja kohtuutta vastaan, että linkkausta pidetään laukauksen vertaisena, koska toinen ei ole muuta kuin piin lipsaus rautaa vastaan, toinen sitä vastoin saapi aikaan sekä tulta että kuolemaa. Menkää siis pois tieltä, poikaseni, ja antakaa minun näyttää Billy Kirbylle miten joulukalkkuna on ammuttava."

"Pitää neekeri parka kanssa selvä peli," huusi Brom, joka järkähtämättä seisoi samassa paikassa. "Jokainen tietää, että linkkaus on sama kuin laukaus. Antaa massa Jones -- antaa lady päättää."

"Niin on," virkkoi Billy; "semmoinen on ampumalaki tässä osassa maata, Nahkasukka. Jos tahdotte ampua vielä kerran, niin on teidän maksaminen uudestaan. Minäpä luulen itse tahtovani vielä kerran koettaa onneani; kas tässä riksini, Brom, -- tuleva laukaus on minun."

"Kyllä kai tosiaankin luulisi, että te, Billy Kirby, tunnette täkäläiset ampumalait paremmin kuin minä," vastasi Natty. "Te tulitte tänne uudisasukasten kanssa häränpiiska kourassa, mutta minä tulin tänne mokkasiinit jalassa ja hyvä pyssy olalla, paljon ennen vanhaa sotaa. Kumpikahan silloin tuntenee nämä lait paremmin? Minä vakuutan, ettei kukaan voi saada minua uskomaan, että linkkaus olisi sama kuin kunnollinen laukaus."

"Antaa massa Jones ratkaista," sanoi neekeri, "hän tietämäs kaikki."

Tämä vetoominen Richardin tietoon oli siksi mielistelevä, ettei sitä sopinut jättää siksensä. Hän astui sentähden muutaman askeleen eteenpäin siitä paikasta, mihin Elisabeth häveliäästi oli pysähtynyt, ja julisti seuraavan päätöksen kaikella sillä arvokkaisuudella, jota itse asia sekä hänen oma virka-arvonsa vaati:

"Näyttää olevan joku eriäväisyys mielipiteissä siitä, onko Nathanael Bumpolla oikeus ampua Abraham Frebornin kalkkunaa ilman sanotun Nathanaelin maksamatta vielä riksiä tästä oikeudesta."

Tämä seikka oli jo itsestään niin selvä, ettei sitä voinut kieltää, ja kun ylituomari oli pitänyt lyhven väliajan, antaakseen kuulijainsa niin sanoaksemme sulattaa tämän hänen edellytyksensä, jatkoi hän:

"Näyttää olevan paikallansa, että minä ratkaisen tämän eripuraisuuden, koska velvollisuuteni on pitää voimassa rauhaa tässä maanääressä eikä antaa miesten, vaaralliset aseet kädessä, ilman mitään silmälläpitoa kiistellä keskenänsä. No niin, kaksintaisteluissa, joissa kumpikin riitaveli ampuu, on tavallisesti sääntönä, että linkkausta pidetään laukauksena, ja jos tämä laki on voimassa silloin, kuin kummallakin riitaveljellä on oikeus uudestaan ampua toistansa, niin näyttää minusta mahdottomalta, että voisi saada koko päivän seistä ja linkuttaa pyssyänsä yhtä kalkkunaa kohti. Minulla on sentähden se ajatus, että Nathanael Bumpo on menettänyt ampuma-oikeutensa, ja että hänen tulee suorittaa uusi maksu, ennenkuin saa takaisin oikeutensa."

Kun niin korkeassa arvossa oleva mies lausui tämän tuomion ja teki sen näin juhlallisesti, niin saatti se kaiken jupinan vaikenemaan; sillä kaikki läsnäolijat olivat ruvenneet kiivaasti puolustamaan toista tai toista puolta. Ainoa, joka ei vaiennut, oli Nahkasukka.

"Minä luulen, että neiti Elisabethin ajatusta myöskin on kysyttävä," sanoi hän. "Olen tuntenut naisia, jotka ovat antaneet hyvin hyviä neuvoja, kun indianit ovat olleet aivan pyörällä päästä. Jos hän sanoo minun täytyvän tapata, niin annan perään."

"Silloin tuomitsen, että olette tapannut tällä kertaa," lausui neiti Temple; "mutta maksakaa veres maksu ja koettakaa onneanne vielä kerran, jos nimittäin Brom ei tahdo myydä minulle lintuansa dollarsista. Sen maksan, pelastaakseni lintuparan hengen."

Tämä ehdoitus näytti hyvin vähän miellyttävän ympärillä seisojia, eikä neekerikään tahtonut luopua kilpailun huvista, vaikka menettäisikin kalkkunansa. Kun Billy kuitenkin valmistelihe ampumaan vielä kerran, vetäytyi Natty takaisin huomattavasti tyytymättömänä ja puoleksi ääneensä jupisten itsekseen:

"Täällä järven rannalla ei kertaakaan ole myyty hyvää piipalasta, aina siitä ajasta saakka, jolloin indianilaiset kauppiaat kävivät täällä kauppamatkoilla, ja jos kulkisi tasangoillepäin kukkulain välitse, hakeakseen piitä, niin voipi panna veikalle kymmenen yhtä vastaan, että aura on peittänyt kaikki tyyni. Minä uskon tosiaankin, että juuri kun otukset rupeavat vähenemään ja tarvitsisi hyvät ampuvarat, jotta voisi hankkia itselleen elämän tarpeet, että silloin käy kaikki vastoinpäin, ihan kuin syntien rangaistukseksi. Mutta minä vaihdan piitä, sillä Billy Kirby ei pysty tuommoiseen pilkkuun osaamaan, sen tiedän."

Billy näytti nyt täydellisesti käsittävän, että hänen ampujamaineensa kokonaan riippui tästä laukauksesta, ja sen vuoksi hän ei laimiinlyönyt mitään, joka voi edistää hänen onnistumistaan. Hän nosti sentähden ylös pyssynsä ja tähtäsi kerran toisensa perästä, aivan kuin epäillen itseksensä, ampuisiko vai ei. Ei kukaan, ei edes Bromkaan hiiskunut mitään näiden huomattavain liiketten kestäessä, ennenkuin Billy laukasi pyssynsä samalla menestyksellä kuin äskenkin. Silloin kajahteli neekerin huudot pitkin metsää ja kaiku uudisti niitä, niin että kuului kuin kokonainen indianilauma olisi kohottanut sotahuutonsa. Hän nauroi ja heitti päätänsä milloin sinne, milloin tänne, kunnes hän kokonaan uupui; hän tanssia tepasteli lumihangessa niin kauvan kuin jaksoi -- sanalla sanoen, hän osoitti sitä hillitsemätöntä ja tulista iloa, joka on omituista hänen ajattelemattomalle sukukunnallensa.

Billy oli pannut parastansa ja huono menestys harmitti häntä nyt sitä enemmän. Hän tutki lintua tarkkaa tarkemmasti, ja väitti useampia kertoja, että joitakuita höyheniä oli mennyt epäjärjestykseen; mutta yleinen mieli oli häntä vastaan, ja katsojat olivat mieluisat kuuntelemaan neekerin tuon tuostakin uudistuvaa huutoa: "pitää selvä peli neekeriparka kans'!"

Huomattuaan mahdottomaksi saada mitään vaatimusta linnun suhteen toteutumaan, kääntyi Billy tulistuneena neekeriin päin, lausuen:

"Pidä suus kiinni, sen varis! Voipiko kukaan osata kalkkunan päähän puolentoista sadan kyynärän päästä? Minä olin se, joka koetin. Teidän ei tarvitse nostaa semmoista melua kuin kaatuva puu. Näyttäkää minulle, ken sen voipi tehdä."

"Katsokaa tänne, Billy Kirby," sanoi Nahkasukka. "Käskekää heitä pois luodin tieltä, niin tahdon näyttää teille miehen, joka ennen ampui kauniita laukauksia, kun indianit ja muut pedot kovasti ahdistivat häntä."