Part 15

"Lorua, Magnet," lisäsi Cap, "tuo kuuluu ehkä hurskaalta tai runolliselta, mutta järjelliseltä se ei kuulu. Vihollinen on tuossa paikassa valmis antautumaan. Jasper on laskenut ankkuriin kylki tännepäin ja on epäilemättä valmis astumaan maalle milloin hyvänsä; Oppaan silmä ja käsi ovat tarkat kuin kompassin-neula, ja me tulemme saamaan palkintorahoja ja lunnaita vangeistamme ja kunniaa kaupantekiäisiksi, jos te ette puoleen tuntiin tähän sekaannu."

"Hyvä," sanoi Opas, "minä kallistun Mabelin mielipiteesen. Verta on kyllin vuodatettu tarkoituksemme saavuttamiseksi ja kuninkaan palvelemiseksi, ja mitä tuollaiseen kunniaan tulee, niin sopii se paremmin nuorille vänrikeille ja nahkapojille, kuin vanhoille, ymmärtäville, kristityille miehille. Oikeutta harjoittamalla me saavutamme kunniaa, mutta vääryys on häpeäksi, ja minun mielestäni on väärin surmata Mingoakaan voittamatta siitä mitään etua, mutta päinvastoin on oikein aina totella järjen ääntä. Siis, luutnantti Muir, antakaa meidän tietää, mitä Ranskalaisilla ja indianeilla on sanomista."

Lyhyen keskustelun perästä kokoontuivat kaikki indianit aseettomina sadan viidenkymmenen kyynärän päähän varustuksesta sekä ampumamatkan päähän Myrskypilvestä. Opas meni tämän perästä alas ja ilmoitti millä ehdoilla vihollisen oli luopuminen saaresta. Kaikkiin seikkoihin katsoen olivat nämä ehdot jotenkin edulliset kummallekin puolueelle. Indianien täytyi luopua aseistaan, jopa puukoistaan ja tomahavkeistaankin; sillä varovaisuutta täytyi noudattaa, koska heidän lukumääränsä vielä oli neljää vertaa suurempi kuin toisten. Ranskalainen upseeri, h:ra Sanglier, joksi häntä tavallisesti kutsuttiin ja itsekin tahtoi kutsuttavan, pani tätä vastaan, koska se tulisi mustentamaan hänen päällikkyyttänsä enemmän kuin mikään muu kohta tässä hänen yrityksessään; mutta Opas, joka oli nähnyt pari indianein matkaan-saattamaa verenvuodatusta ja tiesi kuinka vähän voipi luottaa metsäläisen lupauksiin, kun ne sotivat hänen etujansa vastaan, oli jäykkä tässä kohden. Toinen ehto oli melkein yhtä tärkeä. Kapteeni Sanglier velvoitettiin luopumaan kaikista vangeista, joita oli pidetty tarkalla silmällä samassa luolassa, mihin Cap ja Muir olivat paenneet. Kun nämä miehet tuotiin esiin, huomattiin että neljä oli ihan terveinä -- he olivat heittäytyneet maahan pelastaakseen henkensä, joka oli tavallinen kepponen tänkaltaisessa sodassa, -- ja muista oli kaksi niin vähän haavoittunut, että olivat kelvolliset sotapalvelukseen. Kun näillä oli kiväärit mukana, tunsi Opas itsensä paljon rauhoittuvan, koska puolustusvoimat täten olivat lisääntyneet, ja koottuansa kaikki metsäläisten aseet yhteen kokoon puuvarustukseen, käski hän sotamiesten mennä sisään ja asetti säännöllisen vahdin oven eteen. Muita sotamiehiä ei ollut elossa, sillä ne, jotka olivat pahasti haavoittuneet, oli metsäläiset paikalla surmanneet saadakseen haltuunsa nuot ikävöidyt päänahat.

Heti kuin Jasper oli saanut tiedon rauhan ehtoin vahvistamisesta eikä hänen läsnäoloansa enää välttämättömästi tarvittu, nosti hän ankkurin, ja ohjaten kulkunsa sitä nientä kohti, johon veneet olivat tarttuneet, otti hän ne jälleen peräänsä ja palasi saareen. Kaikkien metsäläisten käskettiin nyt astua ruuhiinsa, ja toisen kerran vei Jasper ne mukanaan järvelle ja päästi ne irti noin puolen peninkulman päässä saaresta.

Tähän päättyy kertomus puulinnan piirityksestä. Kersantti Dunham, joka seuraavana päivänä kuoli haavoihinsa, haudattiin saarelle, ja kaikki muut vei Jasper heti senjälkeen Oswego-joen varrella olevaan linnaan, jossa Mabel puolen vuoden kuluttua vietti häänsä tämän ravakkaan merimiehen kanssa.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Uudisasukkaat. -- Riidanalainen metsävuohi. -- Ampumakilpailu joulukalkkunasta.

Monta vuotta on kulunut viimeksi kerrottuin tapausten jälkeen, ja me tapaamme nyt Natty Bumpon seitsemänkymmenvuotiaana ukkona asumassa Otsego järven rannalla; metsästys on hänellä yhä vieläkin elinkeinona, ja tyytymättömänä näkee hän viljelyksen lähenevän hänen metsästysalojaan erämaissa. Järven rannalle on kohonnut kylä; uudisasukkaan kirveenkalke taajenee taajenemistaan, isoja kaskimaita aukenee kukkulain rinteille ja metsänotusten lukumäärä on jo harvenemassa. Uudisasukasten kesken kutsutaan nyt Natty Bumpoa pukinnahkaisten housuinsa tähden Nahkasukaksi; mutta hänen vanha indianilainen ystävänsä, Suuri Käärme, kutsuu häntä vieläkin Haukansilmäksi. Chingachgook, heimokuntansa viimeinen jäännös, asuu yhdessä vanhan metsästäjän kanssa; mutta tuon vanhan sotilaan sotakirves lepää käyttämätönnä, eikä hänen pyssynsäkään enään voi hankkia hänelle samaa varmaa toimeentuloa kuin ennen; entisen päällikön täytyy nyt hankkia itselleen elatusta luutia ja vakkoja tekemällä. Mutta jospa tämä askaroiminen onkin halpaa ja vähäpätöistä, niin ei hänen henkensä kumminkaan ole menettänyt elävyyttänsä. Hän murehtii heimokuntansa sammunutta suuruutta ja kuolee viimein jalon, kummallisen sankarikuoleman. Hän on kääntynyt kristinuskoon ja kasteessa saanut nimen John.

Muutamana selkeänä, kylmänä joulukuunpäivänä vuonna 1793, liki auringonlaskun-aikaa kulki 2 hevosen vetämä reki verkalleen muuanta järven läheisyydessä olevata mäkirinnettä ylöspäin. Päivä oli vuodenaikaan katsoen ollut kaunis, ja ainoastaan muutamia harvoja pilviä, joidenka väriä näytti kohottavan maata peittävistä lumikinoksista heijastava valo, liikkui puhtaan siniseltä siintävällä taivaanlaella. Tie kiertelihe muutaman jyrkkäyksen syrjää myöten, ja sen tukena oli toisella puolen jo monta vuotta sitten hirsistä tehty alusta, kun sitä vastoin mäen kylkeä tien toiselta puolen oli kaivettu sen verran että siihen oli saatu senaikuisille matkustajille kylliksi leveä tie sopimaan. Mutta hirret, tue ja kaikki, mikä ei kohonnut joitakuita jalkoja ylemmäksi maanpintaa, makasi lumen alle hautautuneena. Yksi ainoa ura, tuskin kyllin leveä reen jalaksille, osoitti parin jalan paksuisella lumella peitetyn maantien suuntaa. Ilma välkkyi ja kimelti, kuin olisi ollut lukemattomia kiiltoliuskoja täynnä, ja ne kauniit, ruskeat hevoset, jotka vetivät rekeä, olivat osaksi kuuravaipalla peitetyt. Henkäykset tulivat savuna niiden sieraimista, ja kaikki ylt'ympäri, samoin kuin itse matkueen asukin viittasi siihen, että talvi oli kylmä täällä vuoristossa.

Hevosten silat -- niillä alkaaksemme -- olivat tehdyt mustasta rasvanahasta, aivan toista kuin nyky-ajan loistava kiiltonahka, sekä koristetut suunnattomilla messinkilevyillä ja soljilla, jotka kimeltivät kullankarvaisina laskevan auringon säteissä, missä nämät viisto suuntaa pääsivät esiin puiden oksain välistä. Korkeain paattain päältä, jotka olivat koristetut messinki-nastoilla ja alustetut saralla ja siten myöskin oivallisia peittoja hevosille, kohosi neljä korkeata nelikulmaista nappulaa, joidenka välitse lujat ohjat kulkivat hevosten suitsista ajurin käsiin, joka oli noin kahdenkymmenen vuoden paikoilla oleva neekeri. Hänen kasvonsa, jotka luonto oli värittänyt kiiltomustiksi, olivat nyt pakkaisesta rypistyneet, ja hänen suuria, kiiltäviä silmiänsä kostutti samasta syystä syntynyt neste; kuitenkin kuvastivat hänen kasvonsa suopeata hymyä, nyt kun hän ajatteli kotoa, jouluvalkeata ja joululeikkejä.

Reki oli yksi noita suuria, mukavia, vanhanaikuisia ajoneuvoja, johon olisi sopinut koko perhekunta, mutta jossa nyt istui vaan kaksi matkustajaa paitsi ajuri. Isoja puhvelinnahkoja oli levitetty reen istuimelle ja pohjalle sekä huolellisesti kääritty matkamiesten jalkain ympärille, joista toinen oli keski-ikäinen mies ja toinen nuori, äskettäin täysikasvuiseksi varttunut neito. Mies oli kookas, mutta ne varokeinot, joita hän oli pitänyt suojellakseen itseänsä pakkaista vastaan, vaikuttivat että ainoastaan pieni osa hänen vartalostaan oli näkyvissä. Iso päällysnuttu, runsaasti vuoritettu ja metsänahoilla reunustettu, peitti koko hänen ruumiinsa paitsi päätä, jossa oli majavannahkainen lakki, varustettu sahviani reunuksilla ja hellällään olevilla korvaläpäkkeillä, jotka nyt oli laskettu korvien päälle ja sidottu kiinni leuvan alta solmussa olevilla mustilla nauhoilla. Nuori neito oli aivan näkymättömissä niiden monenmoisten eri vaateparsien sisässä, jotka hänen ympärilleen oli kääritty. Turkinreunuksia ja silkkiä pisti esiin suuren, paksulla villavuorilla varustetun viitan alta, jonka muoto ja suuruus selvästi osoitti että se oli miehenpuolta varten tehty.

Sekä isä että tytär -- sillä tällaisessa sukulaisuudessa olivat molemmat matkustajat toisiinsa -- olivat vajonneet siksi syviin ajatuksiin, ettei kumpikaan keskeyttänyt sitä äänettömyyttä, jota reen hiljainen eteenpäin kulkeminen vaan hiukan tahi ei ollenkaan häirinnyt. Sillä mäellä, jota pitkin he kulkivat, kasvoi petäjiä, jotka viiden, kuuden kymmenen jalan korkuiselle maasta olivat aivan oksattomia ja joiden oksainen latvapuoli usein kohosi vielä yhtä korkealle taivasta kohti. Puiden välitse voivat matkustajat katsella ympärilleen joka haaralle, kunnes näköpiiriä rajoitti joku loitolla oleva ylänne tahi joku vuorenselkä toisella puolen sitä laaksoa, mitä kohti he kulkivat. Nuo tummat puunrungot kohosivat puhtaasta, valkeasta lumesta kuin säännöllisesti veistetyt pylväät, kunnes ne, vasta mainittuun korkeuteen päästyänsä, oikoivat joka suunnalle vaakasuoria oksiansa, joiden harvat, aina viheriät havulehvät saattoivat aikaan surullisen vastakohdan laaksossa vallitsevaa luontoa vastaan. Matkustajiin ei tuuli tuntunut, mutta nämät hongat huojuttelivat juhlallisesti latvojansa, joista kuului surullinen, valittava humina, täydelleen sointuva yhteen koko muun luonnontilan kanssa.

Reki oli kulkenut vähän matkaa eteenpäin tasaista tietä myöten, kun metsästä kaikui äänekäs, jatkuva ulvonta, joka tuon korkean metsäkaton alla kuului kuin useamman koiraparin haukunta. Kun tämä ääni sattui matkustajan korviin, unohti hän kaiken muun ja huusi innoissaan neekerille:

"Seisota, Aggy, se on vanha Hektor; sen äänen tuntisin vaikka kymmenen tuhannen joukosta. Nahkasukka on tänä kauniina päivänä laskenut koiransa vuoristoon, ja ne ovat löytäneet otuksen, niinkuin kuulette. Tuolla on metsävuohen jälkiä muutaman syllän päässä meistä, ja nyt, Bessy, jos uskallat kuulla pyssynlaukauksen, niin saat oivallisen kiljunpaistin joulupäivän puolispöytään."

Neekeri pysäytti hevoset, paleltumaisillaan oleva naama leveästi irvillänsä, ja rupesi huiskimaan käsiänsä saadakseen veren jälleen liikkeelle sormissansa, samassa kuin hänen isäntänsä hyppäsi pystyyn, viskasi päällystakin päältänsä ja astui reestä lumikinokselle, joka kantoi häntä myötäämättä muuta kuin tuuman, kaksi. Lumensekaista vettä oli näet satanut muutamia päiviä sitten ja siitä jäätynyt kuori oli jäänyt sen lumen alle, joka sittemmin puhtaana valkovaippana oli laskeutunut päällepäin.

Muutamassa silmänräpäyksessä oli matkustaja laatikko- ja vakkasjoukon alta ottanut käsille kaksipiippuisen pyssyn ja vedettyään pois paksut kintaansa, tutki hän nyt, sisäpuolelta karvaiset nahkasormikkaat käsineinä, pyssynsä vänkkiruutia. Juuri kun hän aikoi astua muutamia askeleita eteenpäin, kuului metsästä se hiljainen rapina, joka syntyy eläimen juoksusta lumihangessa, ja heti sen perästä juoksi komea metsäkauris tien poikki ei kaukana hänestä. Otus ilmestyi äkkiarvaamatta ja sen juoksu oli tavattoman nopeata, mutta matkustajamme näytti olevan liiaksi tottunut metsästäjä joutuakseen siitä hämillensä. Heti kun otus tuli näkyviin, tähtäsi hän tarkalla silmällä ja ampui vakavalla kädellä; mutta elukka jatkoi juoksuansa, kuten näytti, haavoittumattakaan. Paikalla laukesi pyssyn toinenkin piippu, vaan yhtä vähällä vaikutuksella.

Kaikki tämä tapahtui niin pikaisesti, että nuori neito, joka huomaamattansa oli iloissaan metsäkauriin pelastumisesta, kun se nuolen vauhtia kiiti tien poikki, joutui oikein hämilleen. Ja ennenkuin ennätti toipua hämmästyksestään, kuului hänen korviinsa lyhyt, kimakka ääni, erilainen kuin hänen isänsä pyssyn täyteläinen pamaus, vaan kuitenkin kyllin selvä, jotta sen voi tuntea pyssyn paukaukseksi. Samassa hyppäsi kauris korkealle ilmaan, ja heti sen perästä kuului vielä toinen samanlainen pamaus, ja kauris lankesi maahan heittäen kunnon kuperkeikan lumihangessa. Näkymättömässä oleva metsästäjä päästi kovan huudahduksen juuri kuin ilon-osoitteeksi tarkemman ampumataitonsa johdosta, ja heti sen perästä astui esiin kaksi miestä, jotka olivat seisoneet kahden petäjän takana odottamassa koirain ajaman otuksen tuloa.

"Oh, Natty, jos olisin tiennyt teidän seisovan luodinkantamissa, niin enpä olisikaan ampunut", sanoi matkustaja mennen sille paikalle, mihin kauris oli kaatunut, ja häntä seurasi tyytyväisenä neekeri hevosten ja kuorman kanssa. "Mutta vanhan Hektorin haukunta oli niin innostuttavaa, etten malttanut olla alallani, vaikka melkein luulen ampuneeni hukkaan."

"Niin, niin, tuomari," vastasi metsästäjä salatulla naurulla ja sillä tyytyväisellä katsannolla, joka osoittaa tietoa oman taidon etevämmyydestä; "te poltitte ruutinne ainoastaan lämmitelläksenne vähän tänä kylmänä iltana. Luulitteko tuolla talospyssyllä voivanne hillitä täysikasvuista metsäkaurista, kun Hektor ja Hurtta olivat aivan sen kintuissa? Löytyy viljalta fasaaneja soissa, ja metsikanoja lentelee asuntonne nurkkien takana, niitä voitte ampua kuinka paljon hyvänsä tuolla leikkikalulla, vaan jos haluatte metsäkauriin- tahi karhunpaistia, tuomari, niin silloin täytyy teidän ottaa käsille se pitkä kiväärinne, johon pannaan talilippu luodin ympärille, muutoin luulisin teidän tuhlaavan enemmän ruutia kuin täytätte vatsoja."

Lopetettuaan puheensa, avasi hän taas suunsa nauraakseen jonkunlaista sisällistä naurua.

"Pyssyni hajottaa hyvästi, Natty, ja on tappanut metsäkauriin ennenkin," vastasi suopealla hymyllä se, jota Natty oli kutsunut tuomariksi ja jonka nimi oli Marmaduke Temple. "Toinen piippu oli ladattu susihaulilla ja toinen paljailla lintuhaulilla. Tässä näemme että kauriisen on käynyt kaksi luotia, toinen on mennyt kaulan, toinen suoraan sydämen läpi. Voihan olla, että se on saanut toisen luodin minulta."

"Olkoonpa sen tappanut kuka hyvänsä, niin on se kaiketi syötävä", sanoi metsästäjä vetäen suuren puukon vyöllä riippuvasta tupestansa ja leikaten elukan kurkun poikki. "Jospa onkin kaksi luodinreikää elukassa, niin olispa hauska tietää eikö sitä kohti lauaistu kaksi kivääriä? Ja sitä paitsi -- kuka on koskaan nähnyt pyöreän luodin tekevän näin kulmikasta reikää, kuin tämä kaulassa oleva on? Teidän itsenne, tuomari, täytyy tunnustaa, että kauris kaatui viime laukauksella, jonka ampui tarkempi ja nuorempi käsi, kuin sekä teidän että minun on. Kyllähän minä voin elää ilman tätä otustakin, vaan en mielelläni luovu oikeuksistani vapaassa maassa."

"Ei, Natty," vastasi tuomari yhtä sävyisästi kuin ennenkin, "minä taistelen vaan kunnian päältä. Muutamia dollarsia maksan mielelläni elukasta, vaan mikä palkitsee sen kunnian, jonka olisin voittanut kantamalla kauriin häntää lakissani? Ajatelkaa vaan, Natty, kuinka ilkkuisin tuolle irvihampaalle, Dick Jones'ille, joka jo tänä talvena on ampunut seitsemän kertaa hukkaan ja saanut ainoastaan yhden teeren ja muutamia harmaita oravia!"

"Niin, metsänriista on ruvennut vähenemään, sittenkuin alotitte noita perkauksia ja parannuksianne," virkkoi vanha metsämies jonkunlaisella ylenkatseellisella nöyryydellä. "On ollut aikoja, jolloin minä oman töllini ovelta olen ampunut kolmetoista metsäkaurista, vasikoista puhumattakaan, -- ja jos joku halusi karhunpaistia, niin tarvitsi hänen vaan maata väijymässä jonakuna kuutamayönä ja ampua karhu töllin seinän reiästä; eikä hänen tarvinnut pelätä nukkuvansa liian pitkään, sillä susien ulvonta kyllä piti hänen silmänsä auki. Tässä on vanha Hektor," jatkoi hän, ystävällisesti taputellen isoa musta- ja keltatäpläistä koiraa, joka yhdessä ennen mainitun nartun kanssa vastikään oli tullut heidän luoksensa, "katsokaas kuinka sudet purivat sitä kaulaan sinä yönä, jona minä paistoin muutamia kaurispaistia takassani; se koira on luotettavampi kuin moni kristitty ihminen, sillä se ei koskaan unohda ystäväänsä ja rakastaa sitä kättä, josta se saapi ruokansa."

Vanhan metsästäjän koko ryhdissä oli jotakin erinomaista, joka veti puoleensa nuoren tytön huomion, niin että hän siitä hetkestä asti, kuin ukko tuli näkyviin, hartaasti ja uteliaasti oli silmäillyt sekä hänen muotoansa että vaatteustansa. Hän oli pitkä ja niin laiha, että näytti enemmänkin kuin kuuden jalan mittaiselta, joka kumminkin oli hänen todellinen pituutensa. Päässänsä, jota punanen, suorrukkeinen tukka niukasti peitti, piti hän ketunnahkaista lakkia. Jonkunlainen takki, tehty muokatuista metsävuohen nahoista, joihin karva oli jätetty kiinni, oli villaisella vyöllä vyötetty kiinni hänen hoikan vartalonsa ympärille. Jalassa oli hänellä metsäkauriin-nahkaiset mokkasiinit, jotka Indianien tavan mukaan olivat koristetut piikkisian piikeillä, ja hänen sääriensä ympärille oli kääritty samasta aineesta valmistetut säärykset, kuin mistä mokkasiinitkin olivat. Nämät säärykset, jotka polvien yläpuolella oli sidottu kiinni hänen kuluneisin hirvennahkahousuihinsa, olivat antaneet uudisasukkaille aiheen kutsua häntä lisänimellä Nahkasukka. Hänen vasemman olkapäänsä yli oli vedetty hirvennahkainen vyö, josta riippui suunnaton häränsarvi, niin ohueksi koverrettu, että sen läpi kuulsi sisältönä oleva ruuti. Isompaan päähän oli sovitettu taitavasti ja lujasti puupohja, toinen pää oli suljettu tiiviisti pienellä tulpalla. Nahkapussi riippui hänen edessään, josta hän otti edellisen puheensa päätyttyä pienen mittakupin ja täytti sen tarkasti ruudilla, alkoi ladata uudelleen kivääriä, joka tukin levätessä lumella hänen edessään ylettyi melkein hänen ketunnahkaiseen lakkiinsa asti.

Matkustaja oli tällä välin tutkinut tarkasti haavoja ja, kiinnittämättä huomiota metsästäjän huonotuulisuuden ilmauksiin, huudahti:

"Mieluusti hankkisin, Natty, oikeuden kunniaan tästä kaadosta, ja eittämättä, jos osuma kaulassa on minun, riittää se; sydämeen sattunut laukaus oli tarpeeton, Nahkasukka, kutsukaamme sitä vaikkapa varmistuslaukaukseksi."

"Te voitte kutsua sitä miksi vain haluatte, tuomari", sanoi metsästäjä, heittäen kiväärinsä vasemman olkapäänsä yli ja napsauttaen auki housuissaan olevan messinkikotelon, ottaen siitä pienen palan rasvattua nahkaa ja käärien siihen pienen pallon, survaisten ne voimallisesti ruutiin, missä hän jatkoi niiden vatvomista puhuessaan. "On paljon helpompaa keksiä nimiä kuin ampua metsäkauris loikasta, mutta eläin sai kyllä loppunsa nuoremmasta kädestä kuin teidän tai minun, kuten sanoin jo aikaisemmin."

"Mitä sanottekaan ystäväiseni", huudahti matkaaja, kääntyen leppoisasti Nattyn kumppalin puoleen, "heittäisimmekö kunniasta tällä dollarilla, ja saatte pitää hopean, jos häviätte; mitä sanotte, ystäväiseni?"

"Että minä tapoin kauriin", vastasi nuori mies hieman ylpeillen ja nojaten toiseen pitkään kivääriin, samankaltaiseen kuin Nattyn.

"Tässä on tosiaankin kaksi yhtä vastaan", vastasi tuomari hymyillen, "minut on äänestetty vähemmistöön, kuten sanomme oikeudessa. Tuossa on Aggy, hän ei voi orjana äänestää, ja Bessy on alaikäinen -- niinpä minun täytyy tyytyä siihen, mitä voin saada. Mutta lähetättehän minulle lihat; ja pahus vieköön, jos en tee kauriin kuolemasta kunnon tarinaa."

"Noiden lihojen myymisestä en minä voi päättää", sanoi Nahkasukka, omaksuen hieman kumppalinsa ylimielisyyttä, "olen puolestani nähnyt eläinten juoksentelevan päiviä kaulaan ammuttuina, enkä minä kuulu niihin, joka ryövää mieheltä hänen oikeudenmukaisen osuutensa."

"Te pidätte sitkeästi kiinni oikeuksistanne tänä kylmänä iltana, Natty", vastasi tuomari lannistumattoman hyväntuulisesti, "mutta mitä sanotte, nuori mies, onko kolme dollaria riittävä maksu kauriista?"

"Jospa ensiksi ratkaisisimme kysymyksen oikeudesta molempien tyydytykseksi", sanoi nuorukainen lujasti mutta kunnioittavasti, sellaisella ääntämisellä ja kielellä, että se oli huomattavasti hänen ulkonäköään korkeammalla tasolla, "kuinka monella luodilla latasitte aseenne?"

"Viidellä, herra", sanoi tuomari hieman hämmentyneenä toisen käytöksestä, "eivätkö ne riitä tällaisen kauriin kaatamiseen?"

"Yksikin riittäisi, mutta", sanoi nuorukainen ja siirtyi sen puun luokse, jonka takaa hän oli ilmestynyt, "kuten tiedätte, herra, ammuitte tähän suuntaan -- neljä luotia on osunut tähän puuhun."

Tuomari tarkasteli männyn kuoressa olevia tuoreita jälkiä, ja sanoi päätään pudistaen naurusuin:

"Te todistelette asiaa itseänne vastaan, nuori asianajajani; missä on viides?"

"Tässä", vastasi nuorukainen, heittäen syrjään yllään olevan karkean päällystakin ja paljastaen reijän alusvaatteissaan, joiden läpi tihkui suuria veripisaroita.

"Hyvä Jumala!" huudahti tuomari kauhistuneena, "olenko minä tässä kiistellyt tyhjästä kunniasta ja lähimmäiseni on kärsinyt käsieni jäljistä valitustakaan päästämättä? Mutta kiirehtikää -- nopeasti -- istuutukaa rekeeni -- kylään on vain maili, siellä voimme saada kirurgin apua -- kaikki tapahtukoon minun kustannuksellani, ja sinä saat asua luonani, kunnes haavasi on parantunut, niin, vaikka pysyvästi sen jälkeen."

"Kiitän teitä hyvästä aikeestanne, mutta minun on kieltäydyttävä tarjouksestanne. Minulla on ystävä, joka olisi huolissaan, jos kuulisi, että olen haavoittunut ja poissa hänen luotaan. Haava on vaaraton, eikä luoti ole osunut luuhun; mutta uskoisin, herra, että myönnätte nyt minulle oikeuden lihoihin."

"Myöntäisinkö sen!" toisti kiihtynyt tuomari, "annan täten sinulle oikeuden ampua kauriita tai karhuja tai mitä ikinä haluat metsissäni ikuisiksi ajoiksi. Nahkasukka on ainut mies lisäksi, jolle olen antanut samat oikeudet, ja on tuleva aika, jolloin ne ovat arvossaan. Mutta minä ostan kauriisi -- kas tässä, tämä seteli korvatkoon sinulle meidän molempien laukaukset."

Vanha metsästäjä suoristi pitkän vartalonsa ylpeyttä osoittavaan asentoon tämän vuoropuhelun aikana, mutta hän odotti, kunnes toinen oli lopettanut puheensa.

"Elossa on vielä sellaisia ihmisiä, jotka sanovat, että Nathaniel Bumpon oikeus metsästää näillä kukkuloilla on vanhempaa perua kuin Marmaduke Templen oikeus kieltää tämä", sanoi hän. "Mutta jos laki määrää siitä ollenkaan, vaikka kuka on koskaan kuullut laista, joka kieltäisi metsästäjää tappamasta kaurista mielensä mukaan -- mutta jos laki määrää siitä ollenkaan, sen tulisi kieltää kaikilta talospyssyn käyttö. Ampuja ei koskaan tiedä, minne hänen luotinsa lentää, kun hän painaa noiden epävarmojen tuliaseiden liipasinta."

Kuuntelematta Natyn itsekseen puhumista kumarti nuorukainen, kun hänelle tarjottiin pankinseteliä, ja vastasi:

"Anteeksi, herra, vaan minä tarvitsen otuksen."

"Mutta voittehan tällä setelillä ostaa monta metsäkaurista, ottakaa se vastaan -- minä pyydän... Se on sadan dollersin arvoinen," lisäsi hän hiljentäen ääntänsä.

Tuokion vaan näytti nuorukainen olevan epäilyksissään, mutta sen perästä hylkäsi hän taas ylpeästi tarjoomuksen, ja samassa nousi, juuri kuin hän olisi itsekseen hävennyt osoittamaansa heikkoutta, puna semmoinen hänen poskilleen, joka näkyi pakkaisen vaikuttaman punankin alta.

Tämän haastelemisen kestäessä oli nuori neito noussut seisalleen reessä, ja huolimatta pakkasesta heitti hän niskaansa päähineen, joka oli peittänyt hänen kasvonsa.

"Ette varmaankaan, nuori mies, -- herra..." oikasi hän äkkiä, "tahdo saattaa isääni siihen tukalaan tilaan, että hänen täytyisi ajatella jättäneensä tähän erämaahan ihmisen, jonka hän omalla kädellään on haavoittanut. Minä pyydän teitä lähtemään meidän mukaamme ja antamaan lääkärin hoitaa haavaanne."

Emme tiedä koveniko nyt haavan kipu vai oliko tuon kauniin puhujan äänessä tai menettelyssä joku vastustamaton vetotovoima; vaan nuorukaisen jäykkä kopeus väheni huomattavasti, kun näin vedottiin hänen tunteisinsa, ja hän oli nähtävästi kahdella päällä: ei hän kernaasti olisi suostunut lähtemään matkaan, vaan ei myöskään mielellään hylännyt neitosen pyyntöä. Tuomari seurasi uteliaasti tämän, nuorukaisen tunteiden kesken syntyneen taistelun kehittymistä, ja ystävällisesti tarttuen hänen käteensä, vei hän hänet reen viereen ja vaati häntä siihen istumaan.