Part 13

Kesäkuu ei voinut huomata mitään katolta, mutta mahdoton on kertoa Mabelin mielenliikutusta, kun hän luuli kuulevansa ovea hiljaa ja varovasti sysäistävän. Peläten ett'ei kaikki ollut niinkuin hän toivoi ja innoissaan antamaan Chingachgookille tietoa lähellä olostansa, alkoi hän laulaa hiljaiselle ja vapisevalla äänellä. Niin syvä oli äänettömyys tällä hetkellä, että hänen äänensä vapisevat sävelet kuuluivat aina katolle saakka, ja paikalla alkoi Kesäkuu astua alas. Heti sen perästä kuului hiljainen kolkutus ovelle. Mabelilla oli kova hätä; ei tuokiotakaan saanut mennä hukkaan. Toivo näytti olevan pelkoa vahvempi, sillä vapisevin käsin alkoi hän nostaa salpoja pois. Kesäkuun mokkasinien hipsutus kuului yläkerrasta, kun ensimmäinen pönkä oli poisotettu; toinen kirposi juuri kun Indianitar oli alimmaisten tikapuiden keskipaikoilla.

"Mitä te tekemäs," huudahti Kesäkuu kiivaasti. "Juoksemas pois -- mieletön -- jättämäs varustuksen? Varustus hyvä."

Molemmat tarttuivat viimeiseen pönkään, ja se olisi noussut koukuiltaan, ell'ei kiivas sysäys ulkoa olisi painanut sitä kiinni. Lyhyt taistelu seurasi nyt molempien nuorten naisten välillä, joista ei kumpikaan halunnut ryhtyä väkivaltaisuuksiin. Kesäkuu olisi luultavasti voittanut, ell'ei toinen voimallisempi ryntäys olisi viskannut salpaa irti, jolloin ovi aukesi. Miehen haamu näkyi tulevan sisään ja molemmat naiset syöksivät pelästyneinä tikapuita ylös.

Muukalainen salpasi oven ja tyystin tutkittuaan alaalla olevan huoneen nousi hän varovasti ylöspäin tikapuita myöten. Pimeän tullen oli Kesäkuu sulkenut ampumareijät yläkerrassa ja virittänyt tulen kyntteliin. Sen tumman valon valaisemina seisoivat molemmat naiset, odottaen saadakseen nähdä muukalaisen, joka, kuten kuului, varovasti kapusi tikapuita ylös. Vaikea olisi sanoa kumpiko heistä enemmän hämmästyi, kun tunsivat sen, joka nyt nousi luukusta sisään, Oppaaksi.

"Jumalalle olkoon kiitos," huudahti Mabel, joka paikalla huomasi että varustusta tämän miehen puolustamana olisi mahdoton valloittaa. "Oi, Opas kuinka on isäni laita?"

"Kersantti voi hyvin, ainakin vielä, ja on ollut voittoisa, vaikk'ei kukaan voi sanoa mitenkä tämä päättyy. Eikö tuo ole Nuolenkärjen vaimo, joka piileilee tuolla nurkassa?"

"Älkää puhutelko häntä pahasti, Opas; minun on häntä kiittäminen hengestäni, nykysestä turvastani. Kertokaa minulle mitenkä on käynyt isäni johtamalle retkikunnalle, miksi te olette täällä, niin minä sitten kerron kaikki ne kauhistavat seikat, jotka ovat täällä saaressa tapahtuneet."

"Siihen ei tarvita monta sanaa, Mabel, sillä se, joka on tottunut Indianien pirullisiin koukkuihin, ei tarvitse pitkiä selityksiä. Retkikunnalle onnistui kaikki mitä olimme toivoneet, sillä Käärme oli väijymässä ja toi meille kaikki tiedot, joita vaan voimme toivoa. Me hyökkäsimme äkkiarvaamatta kolmen veneen kimppuun, ajoimme ranskalaiset pakoon, otimme veneet haltuumme ja upotimme ne käskyn mukaan erään salmen syvimpään paikkaan; Ylä-Kanadan metsäläiset taitavat tänä talvena tehdä huonot kaupat tavaroillansa. Heti kuin kersantti huomasi retkensä onnistuneen, laittoi hän minut ja Käärmeen edeltäpäin ilmoittamaan teille kuinka kaikki oli käynyt, ja seurasi itse perästä molempien hitaammin kulkevien venetten kanssa, jotka eivät voi ehtiä tänne ennen kuin varhain huomisaamuna. Minä erosin Chingachgookista edellä puolenpäivän, sovittuamme että hän kulkisi toista ja minä toista salmea myöten tarkastaaksemme oliko tie vapaa. Sen perästä en ole häntä nähnyt."

Mabel kertoi nyt, kuinka hän oli havainnut Mohikanin ja kuinka oli luullut hänen tulevan varustukseen.

"Ei, ei hän tule. Oikea vakooja ei koskaan mene muurien tai hirsiseinien taakse, jos vaan mahdollisesti voipi olla ulkoilmassa ja löytää hyödyllistä tointa. En minäkään olisi tullut, jos en olisi kersantille luvannut lohduttaa teitä ja pitää huolta turvallisuudestanne. Oi, raskaalla mielellä tutkin edellä puoltapäivää saarta, ja katkera oli se hetki, jolloin luulin teidän olevan kuolletten joukossa."

"Mikä onnellinen sattumus varoitti teitä eteenne katsomatta soutamasta saareen ja joutumasta vihollisten käsiin?"

"Semmoinen sattumus, jota luoja käyttää kun opettaa koiran löytämään metsävuohen jälet ja vuohen pakenemaan koiraa. Ei, ei, nuo metkut ja pirulliset juonet kuolleilla ruumiilla voivat pettää sotamiehiä ja kuninkaan upseeria vaan niitä viritetään turhaan semmoisia miehiä vasten, jotka ovat viettäneet elämänsä metsissä. Minä tulin salmea myöten ihan tuon teeskennellyn kalastajan eteen, ja vaikka nuo matelevat koirat ovat asettaneet tuon miesraukan jotenkin taitavasti, ei hänen asemansa kumminkaan ole niin luonnollinen että voisi pettää harjaantuneen silmän. Emme koskaan sokeasti lähesty vahtipaikkaa, ja minä olen väijynyt erään linnoituksen ulkopuolella kokonaisen yön, sentähden että vahtimiehiä ja niiden kävelytapaa oli muutettu. Ei Käärmettä eikä minua voida pettää näillä törkeillä laitoksilla, jotka luultavasti olivatkin laitetut Skotilaisia varten, jotka kyllä voivat olla viekkaita muutamissa kohden, vaan eivät suinkaan ole noitia, kun indianilainen petos on kysymyksessä."

"Luuletteko isäni ja hänen miestensä tarttuvan tähän paulaan?" kysyi Mabel äkisti.

"Enpä luule jos vaan voin sitä estää, Mabel. Te tiedätte että Käärmekin on väijymässä, joten siis on kahdenkertainen syy toivoa että meidän onnistuu varoittaa häntä vaaralta, vaikka ei suinkaan ole varma, mitä salmea myöten hän tulee."

"Emmekö voi ottaa teidän ruuhtanne ja mennä häntä vastaan?"

"Siihen en tahdo kehoittaa. Minä en tiedä minkä salmen kautta kersantti tulee ja niitä on ainakin kaksikymmentä. Voitte olla vakuutettu siitä että Käärme luikertelee kaikkein niiden läpi. Ei, ei, minun neuvoni on että pysymme täällä. Varustuksen hirret ovat vielä tuoreet; Indianit eivät voi helposti sytyttää niitä tuleen, ja jos se ei onnistu, niin voin aivan hyvin puolustaa rakennusta vaikka kokonaista heimokuntaa vastaan. Koko heidän kansakuntansa ei voi ajaa minua pois tästä varustuksesta, niin kauvan kuin ei tarvitse tulta peljätä. Kersantti on asettunut johonkuhun saareen eikä tule ennenkuin huomisaamuna. Jos jäämme tänne, niin voimme ajoissa varoittaa heitä esim. ampumalla muutamia laukauksia, ja jos hän päättää hyökätä metsäläisten kimppuun, jonka hänen kaltaisensa mies luultavasti tekeekin, niin on varustuksen meidän hallussa oleminen suuresta arvosta. Ei, ei, neuvoni on että jäämme tänne, jos tahdomme auttaa kersanttia, vaikka meidän kyllä olisi helppo paeta."

"Jääkäämme siis tänne, Opas. Minä olen valmis tekemään mitä hyvänsä isäni pelastamiseksi."

"Niin, tämä on luonnon ääni. Minä olen iloinen, kun kuulen teidän niin lausuvan, Mabel, sillä minä tahdon mielelläni antaa kersantille hyvää tukea. Niinkuin asiat nyt ovat, on hän itse saavuttanut mainetta, ja jos hänelle onnistuisi ajaa pois nuo heittiöt ja, poltettuaan majat ja puuvarustuksen, tehdä kunniallinen paluumatka, niin muistaisi eversti epäilemättä palkita häntä ansion mukaan".

"Mutta miten aiotte menetellä Kesäkuun suhteen?"

"Sitä asiaa olen vähän ajatellut. Meidän ei ole hyvä ummistaa silmiämme ja antaa hänen pitää silmänsä auki tällä puolen varustuksen ovea. Jos salpaamme hänet yläkerrokseen ja otamme tikapuut pois, niin on hän ainakin vankimme."

"Minä en voi sillä tavalla kohdella ihmistä, joka on pelastanut henkeni. Parempi olisi antaa hänen mennä, sillä minä luulen hänen liian paljon pitävän minusta tahtoakseen minua vahingoittaa."

"Ette tunne tätä sukukuntaa, Mabel; te ette tunne sitä. Tosi on, ett'ei hän ole täysiverinen Mingo, mutta hän oleksii niiden konnien parissa ja on tietysti tottunut heidän petoksiinsa. Mitä se on?"

"On ikäänkuin kuuluisi aironloisketta, joku vene kulkee salmessa."

Opas sulki alakertaan vievän luukun estääkseen Kesäkuuta pakenemasta, sammutti kynttelin ja riensi erään ampumareijän ääreen. Mabel, joka seurasi perästä, katseli tuskallisella uteliaisuudella hänen olkapäänsä yli. Tämä kaikki tapahtui minuutin tai parin kuluessa, ja ennenkuin tarkastajan silmä oli saanut esineet epävarmasti huomatuksi, oli kaksi venettä laskenut maalle tavalliseen valkamaan noin viidenkahdeksatta kyynärän päässä varustuksesta. Pimeys esti enempää näkemästä, ja Opas kuiskasi Mabelille, että vastatulleet voivat yhtähyvin olla vihollisia kuin ystäviä; sillä hän ei luullut kersantin niin pian tulevan. Useita miehiä näkyi astuvan veneistä, ja sitten seurasi kolme reipasta englantilaista eläköön huutoa, jonkatähden ei enään ollut epäilemistä mitä miehiä ne olivat. Opas juoksi luukun viereen, nosti sen pois aukosta; riensi tikapuita alas ja alkoi nostaa pönkiä ovelta semmoisella kiireellä, joka todisti että hän piti tätä hetkeä erittäin tärkeänä. Mabel oli seurannut perästä, ja oli hänelle pikemmin esteenä kuin apuna. Ainoastaan yksi pönkä oli nostettu pois, kun kova kiväärin-laukaisu kuului. Molemmat seisoivat äänettöminä ja odottavina, kun Indianien sotahuuto yht'äkkiä kajahti ylt'ympäri pensaikosta. Ovi oli nyt auki, ja Opas sekä Mabel syöksivät ulos. Kaikki ihmis-äänet olivat vaienneet. Kuunneltuaan hiukan aikaa luuli Opas kuitenkin kuulevansa muutamia tukahdutettuja huokauksia veneiltä päin, mutta tuuli oli niin kova ja lehtien kahina sekaantui niin tuulen huminaan, ett'ei hän ollut varma oliko kuullut oikeen. Mutta Mabel, jota tunteet viehättivät, syöksi hänen sivu rientääkseen venetten luokse. "Se ei käy laatuun, Mabel", sanoi Opas hiljaisella mutta totisella äänellä ja tarttui hänen käsivarteensa "se ei millään mokomin käy päinsä. Varma kuolema olisi siitä seurauksena eikä kukaan sentään tulisi autetuksi. Meidän täytyy palata takaisin varustukseen."

"Isäni, minun armas, murhattu isä parkani," huudahti Mabel kiivaasti, vaikka hän tälläkin vaikealla hetkellä totutun tavan mukaan puhui hyvin hiljaa. Antakaa minun mennä isäni luo Opas.

"Ei, sitä ette saa tehdä, Mabel. Mutta kummallista on, kun ei kukaan virka mitään -- ei kukaan vastaa ammuntaan veneistä. Entäs minä, joka olen jättänyt Hirvensurman varustukseen! Mutta mitäpä pyssyllä tekisikään, kun ei yhtään ihmistä ole näkyvissä?"

Samassa keksi Oppaan terävä silmä, joka kaiken aikaa oli tutkien katsellut ympärilleen, viiden tai kuuden mustan, ryömivän olennon haamut, jotka koettivat varkain hiipiä hänen ohitsensa, epäilemättä katkaistakseen paluumatkan varustukseen. Temmaten Mabelin kiinni ja ottaen hänet kainaloonsa, aivan kuin hän olisi ollut pieni lapsi, pani jäntevä metsämies kaikki voimansa liikkeelle ja pääsi onneksi varustukseen, vaikka takaa-ajajain astunta kuului ihan hänen takaansa. Laskettuansa taakkansa maahan, sulki hän oven ja oli jo pannut yhden pönkän sijoilleen, kun ryntäys puisevaa sulkua vastaan oli nostaa sen saranoiltaan. Toisten pönkäin paneminen paikoilleen oli vaan silmänräpäyksen työ.

Mabel meni nyt yläkertaan, mutta Opas jäi alas vahtimaan. Sankarittaremme oli nyt siinä tilassa, jolloin ruumis nähtävästi liikkuu sielun siitä tietämättä. Koneellisesti sytytti hän kyntteliä, kuten Opas oli käskenyt, ja palasi sen kanssa alas, missä tämä odotti häntä. Opas rupesi nyt tarkasti tutkimaan varustusta, saadakseen varmaan nähdä oliko kukaan vihollinen siihen piiloutunut, kulki peräkkäin kaikkien huonekerrosten läpi ja tuli nyt varmaan vakuutetuksi, ett'ei koko rakennuksessa ollut muita eläviä olennoita kuin Mabel ja hän itse; sillä Kesäkuu oli paennut. Hän palasi sen jälkeen Mabelin luo, joka oli jäänyt paraimpaan huoneesen, pani kynttelin pois kädestään ja tarkasteli Hirvensurman sankkia, ennenkuin rupesi istumaan.

"Pahimmat pelkomme ovat käyneet toteen," sanoi Mabel, josta nuo niin tiheästi perätysten seuranneet, mieltä liikuttavat tapaukset viimeisinä kymmenenä minuutina tuntuivat kokonaisen ihmiselämän pituisilta sielun tuskilta. "Isäni ja koko hänen joukkokuntansa ovat surmatut tai vankina."

"Sitä emme tiedä -- huomispäivä on antava meille tiedon kaikesta. Minä en usko asiain niin päättyneen; siinä tapauksessa olisimme kuulleet noiden kuljeskelevain Mingoin voitostansa ulvovan varustuksen ympärillä."

"Ääneti! Ihan varmaan kuulin huokauksen."

"Turhaa luuloa, Mabel; kun mieli on säikäyksissä, erittäinkin naisten mieli, niin kuvittelee ihminen useinkin paljon, jossa ei ole pontta eikä perää. Olen tuntenut niitäkin, jotka uskovat unia ja..."

"Ei, en ole erehtynyt -- tuolla alhaalla on varmaankin joku, joka kärsii."

Oppaan täytyi myöntää, että Mabelin herkät aistimet eivät olleetkaan häntä pettäneet. Hän neuvoi häntä kuitenkin hillitsemään tunteitansa ja huomautti, että metsäläiset totutun tapansa mukaan turvaantuivat kaikenlaisiin keinotemppuihin päästäkseen tarkoitustensa perille, ja ettei mikään ollut todenmukaisempaa, kuin että huokaukset olivat teeskenneltyjä, ja tarkoittivat varustuksessa olijain viekottelemista ulos tulemaan tai ainakin ovea aukaisemaan.

"Ei, ei, sanoi Mabel kiiresti; "näissä äänissä ei ole mitään teeskenneltyä, ja ne ovat ruumiin- ell'ei sieluntuskain vaikuttamia. Ne ovat kauhistavan luonnollisia."

"Olkoon niin, pian saamme tietää onko se ystävä vaiko ei. Asettakaa kyntteli syrjään, Mabel; minä puhuttelen häntä ampumareijästä. Kuka on siellä alhaalla? Onko siellä ketään, joka kärsii? Jos se on ystävä, niin puhukoon rohkeasti ja olkoon varma että autamme häntä."

"Opas," vastasi ääni, jonka sekä Mabel että se, jota se puhutteli tunsi kersantin ääneksi; "sanokaa minulle kaikella muotoa, mihinkä tyttäreni on joutunut."

"Isäni, täällä olen -- terveenä, turvassa. Oi jos voisin sanoa teistä samaa!"

Kiitollisuuden huudahduksen, joka seurasi näitä sanoja, kuulivat kumpikin selvästi, mutta siihen sekaantui tuskan huokaus. "Pahimmat aavistukseni ovat toteutuneet," sanoi Mabel jonkunlaisella tuskallisella tyyneydellä. "Opas, isäni on saatava varustukseen, vaikka antautuisimme mihin vaaraan hyvänsä."

"Se on luonnon ääni ja Jumalan laki, mutta olkaa huoleti Mabel -- koettakaa olla tyynenä."

"Olen kyllä, Opas, olen kyllä; en koskaan elämässäni ole ollut tyynempänä, maltillisempana kuin nyt. Mutta muistakaa, kuinka tärkeä jokainen silmänräpäys on; tehkäämme kaikin mokomin viipymättä tehtävämme."

Opas meni heti alas ja rupesi nostamaan pois pönkiä tavallisella varovaisuudellaan; mutta kun hän antoi oven hitaasti kääntyä saranoillaan, tunsi hän sitä vasten painettavan, jonkatähden hän oli vähällä sulkea sen jälleen. Silmäiltyään vähäpätöisestä raosta, aukasi hän sen kuitenkin kokonaan, jolloin osa kersantti Dunhamin ruumista, joka nojasi sitä vasten, kaatui huoneesen. Silmänräpäyksessä veti Opas sen kokonaan sisään ja sulki oven jälleen. Tämän tehtyä ei häntä mikään estänyt kääntämästä kaikkea huomiotansa sairaan puoleen.

Tämän tuskallisen kohtauksen aikana osoitti Mabel tuota yliluonnollista voimaa, jota nainen kovissa oloissa joskus voipi osoittaa. Hän otti kynttelin, kostutti isänsä huulia vedellä ja auttoi Opasta tämän laatiessa olkialustaa sairaan ruumista ja patjaa hänen päätänsä varten. Kaikki tämä toimitettiin mitään hiiskumatta, eikä Mabel vuodattanut kyyneltäkään, ennekuin kuuli isänsä mutisevan siunauksen hänen hellästä huolenpidostaan. Koko aikana oli hän vaan arvaamalla laskenut minkälainen hänen isänsä tila oli. Opas oli pitänyt enemmän lukua kersantin haavasta ja hankkinut varman selon siitä, että luoti oli mennyt hänen ruumiinsa läpi. Hän tunsi hyvin tällaisten haavain laadun ja huomasi että parantumisen toiveita oli vähän, tuskin ollenkaan.

Kersantin silmät eivät olleet herenneet seuraamasta hänen tyttärensä liikkeitä aina siitä asti kuin kyntteli oli sytytetty palamaan. Hän katseli myöskin tarkasti ovea ollakseen varma sen lujuudesta, hän makasi näet alikerrassa olevassa huoneessa, koska olisi ollut mahdotonta muuttaa häntä ylikertaan. Tämän perästä silmäili hän taas Mabelin kasvoja, sillä kun elonkipinä sammuu, saa hellyys vallan, ja me rupeamme pitämään suurimmassa arvossa sitä, jonka tunnemme piakkoin ainiaksi menettävämme.

"Jumalalle kiitos, lapseni! Sinuun ei ainakaan heidän kuolettavat luotinsa ole sattuneet", sanoi hän ilman nähtävää tuskaa. "Opas, kertokaa minulle nyt koko tämän surullisen tapauksen juoksu".

"Tiedätte Kersantti, missä Käärme ja minä erkanimme teistä, enkä tarvinne mainita mitä sitä ennen tapahtui", lausui Opas. "Nyt on myöhäistä katua sitä mikä on tapahtunut, mutta minä luulen että tätä ei koskaan olisi tapahtunut jos olisin jäänyt luoksenne. Olkaat muut yhtä hyviä oppaita, sitä en epäilekään; mutta luonto jakaa yhtähyvin erilailla lahjojansa ja toisten täytyy olla toisia paremmat. Minä arvaan, että Gilbert parka joka jäi minun sijaani, on saanut kärsiä erehdyksestään".

"Hän kaatui minun viereeni", vastasi kersantti hiljaisella, surullisella äänellä. "Me olemme todella kaikki saaneet kärsiä erehdyksemme tähden".

"No niin, Käärme ja minä erosimme toisistamme noin puolentoista peninkulman päässä alempana joella, sillä me katsoimme viisaimmaksi, ettemme ilman tavallista varovaisuutta lähestyisi ystäviemmekään leiriä. Kuinka Chingachgookin on käynyt, sitä en voi sanoa; Mabel kertoo minulle kuitenkin, ett'ei hän ole kaukana, ja epäilemätöntä on, että rehellinen Delavari toimittaa tehtävänsä, vaikk'ei nyt olekaan meidän näkyvissä. Huomatkaa mitä sanon, Kersantti; ennenkuin kaikki on päättynyt ilmestyy hän lähistöömme jonakin tärkeänä hetkenä ja tavalla semmoisella, joka tulee olemaan hänelle kunniaksi. No niin, tultuani saaren lähistöön, en nähnyt mitään savua, ja siitä syystä päätin olla varoillani; sillä minä tiesin että teidän sotamiehillänne ei ole kyllin älyä salaamaan tätä merkkiä, vaikka heitä on varoitettu sen vaarallisuudesta. Tämä teki minut varovaisemmaksi, kunnes silmäni tapasivat valepuvussa olevan kalastajan, niinkuin vasta kerroin Mabelille, ja silloin olivat kaikki heidän pirulliset juonensa yhtä selvinä mielessäni, kuin jos olisin lukenut ne kartasta. Minun ei tarvinne sanoa teille, Kersantti, että ensin kaikesta ajattelin Mabelia ja että minä, kun huomasin hänen olevan varustuksessa, ohjasin matkani tänne elämään tai kuolemaan hänen seurassansa."

Isä katsoi lempeästi tyttärensä puoleen ja ojensi kätensä. Mabel tarttui siihen, suuteli sitä suutelemistaan, laskihe polvilleen hänen viereensä ja itki niinkuin sydän olisi tahtonut pakahtua.

"Mabel", sanoi hän vakavalla äänellä, "Jumalan tahdon täytyy tapahtua. Turhaa olisi meidän koettaa pettää toisiamme; minun aikani on tullut, ja minua lohduttaa se, että kuolen sotamiehenä. Eversti on arvosteleva minua oikein, sillä hyvä ystävämme Opas on sanova hänelle mitä on tapahtunut ja millä tavalla kaikki on käynyt".

Tuokion äänettömyyden perästä kertoi kersantti katkonaisin lausein mitä oli tapahtunut sen jälkeen kuin hän oli eronnut Oppaasta ja Delavarista. Tuuli oli käynyt myötäisemmäksi, ja hän oli, päinvastoin ensimmäistä tuumaa, päättänyt lähteä saarelta ja jatkaa matkaa ennättääkseen jo samana yönä vahtipaikalle. Heidän lähestymistään ei olisi huomattu ja onnettomuus olisi osaksi voitu välttää, ell'eivät olisi tarttuneet luotoon lähellä olevan saaren kärjessä, jolloin epäilemättä se kolina, joka syntyi kun miehistö astui veneistä, veti vihollisten huomion sinnepäin, ja he voivat siis ajoissa valmistautua heitä vastaanottamaan. Vähintäkään vaaraa aavistamatta olivat he nousseet maalle ja jättäneet aseensa veneisiin, koska ensiksi tahtoivat saada reppunsa ja muut tarvekapineensa korjuusen. Heitä oli ammuttu niin likeltä, että laukausten vaikutus, vaikka oli pimeä, oli ollut kauhea. Kaikki olivat kaatuneet, vaikka kaksi tai kolme heti oli noussut ylös ja paennut. Kersantti oli kaatunut muiden joukkoon; vaikka pahoin haavoitettuna, oli hän kuullut Mabelin äänen, kun tämä syöksi varustuksesta, ja isänrakkaus oli pakoittanut hänen panemaan kaikki voimansa liikkeelle kontatakseen varustuksen ovelle, jonka nojaan hän oli noussut seisomaan, niinkuin olemme maininnut.

Tämän mutkattoman selityksen perästä oli kersantti niin uuvuksissa, jotta tarvitsi lepoa, ja hänen seurueensa oli ääneti, ettei häiritsisi häntä. Opas käytti tätä tilaisuutta tarkastaakseen ympäristöä ampumareijistä ja katolta sekä tutkiakseen kiväärien laatua, joita varustuksessa oli noin tusinan paikoille. Mabel sitä vastoin ei hetkeksikään poistunut isänsä vierestä, ja kun hän hänen hengityksestään luuli että hän nukkui, laski hän polvillensa ja rukoili hartaasti ja sydämellisesti.

Juhlallinen ja äänetön oli se puoli tuntia, joka täten kului. Ainoastaan Oppaan liikkuminen kuului ylhäältä sekä silloin tällöin pyssyn ponnen kolaus, kun hän laski sen laattiaan; sillä hän tarkasti kiväärejä, saadaksensa varmaan tietää oliko ne pantu kunnollisesti latinkiin ja oliko sankissa ruutia. Sairaan henkäykset olivat muuten ainoat äänet, joita kuului. Mabel halusi saada puhutella isäänsä, jonka hän niin pian oli kadottava, vaan ei hän kuitenkaan tahtonut häiritä hänen lepoansa. Ottaessaan huomioonsa vähimmänkin muutoksen sairaan hengityksessä, kuuli hän varovasti kolkutettavan ovea. Luullen sen olevan Chingachgookin, nousi hän ylös, nosti pois kaksi pönkää ja tarttuen kolmanteen, kysyi hän kuka se oli. Vastaus lausuttiin enon äänellä, joka pyysi heti paikalla päästä sisään. Silmänräpäystäkään epäilemättä aukaisi hän oven ja päästi Capin sisään. Tuskin oli hän astunut kynnyksen yli, ennenkuin Mabel taas kiiruhti sulkemaan ovea, joka häneltä tottumuksen mukaan jo kävi sangen sukkelasti.

Kun tuo voimakas merimies sai tiedon lankonsa tilasta, oli hän vähällä ruveta itkemään. Oman tulonsa hän selitti kertomalla, että metsäläiset olivat ottaneet hänet vangiksi ja vahtineet häntä huolettomasti, sillä he luulivat, että hän ja hänen vankeus-kumppalinsa majoitusmestari nukkui niiden väkeväin juomain vaikutuksesta, joilla heitä oli kestitetty siinä tarkoituksessa että sitte eivät olisi haittana odotetun taistelun aikana. Muir oli jäänyt nukkumaan, ainakin oli hän ollut nukkuvinansa, mutta Cap oli taistelun melskeen aikana juossut pensaikkoon, löytänyt Oppaan ruuhen ja sillä oli hänen onnistunut hiipiä varustuksen luo, johon hän oli lähtenyt ainoastaan siinä ystävällisessä aikeessa, että koettaisi vesitse paeta sisarentyttärensä kanssa. Tuskin tarvinnee mainita että hän muutti tuumansa, kun sai tiedon kersantin tilasta ja nykyisen pakopaikkansa turvallisuudesta.

"Jos pahimmin kävisi, Opas", sanoi hän tälle, joka sill'aikaa oli tullut alas heidän luoksensa, "niin täytyy meidän antautua, ja se on oikeuttava meille säveliään kohtelun. Meidän täytyy kunniamme tähden miehinä kestää jonkun aikaa ja itsemme tähden haalia lippu ales oikealla ajalla, tinkiäksemme itsellemme jotenkin kohtuulliset ehdot. Minä tahdoin Muiria niin tekemään, kun jouduimme noiden kuleksivain konnien vangeiksi -- he todella ansaitsevat sen nimityksen, sillä viheliäisempiä maankulkijoita ei löydy maailmassa."

"Vai niin, te olette nyt tullut tuntemaan heidän luonteensa," keskeytti Opas, joka aina oli yhtä valmis alentamaan Mingoja kuin ylistämään ystäviänsä Delavareja. "Jos olisitte joutuneet Delavarien käsiin, niin olisitte kaiketi huomannut eroituksen".