Chapter 5

"Huomenna lähden sinne."

Amulamela oli vaiti. Hänen kätensä yhä hoitivat lasta. Mutta yhä värittömämmäksi vaaleni hän. Hänen silmänsä näyttivät sammuneen.

Reeka lähti. Kun aurinko vaipui mereen ja Savinan ruusut taivaankannella heloittivat, palasi hän. Mutta Amulamela ei ruusuja nähnyt. Hän istui yhä vielä hievahtamatta paikallaan. Reeka astui sisälle. Amulamela nousi kantamaan sisälle puita ja vettä ja suorittamaan ilta-askareensa.

Aamu valkeni. Reeka nousi. Hän pukeutui poislähtöä varten. Amulamela astui hänen luoksensa. "Kiitos, Reeka! Olet ollut mulle hyvä, ystävällisempi, kuin kukaan muu naistansa kohtaan. Et ole minua halveksinut, vaikka olen ollut vaimosi vaan, niin, oletpa toisinaan suonut minun istua vieressäsikin karhuntaljalla. Voisit, kuten niin moni muu, ottaa vaimosi mukaasi toimittamaan palveluksen raskaimmat työt. Olet hyvä, Reeka, kiitos! Niin onnellinen, kuin minä, ei ole vielä ainoakaan nainen ollut."

Reeka lähti.

Ei ollut kuu monasti valoansa vaihtanut, kun Amulamelan nähtiin lähestyvän Tummen kesä-asuntoa. Reeka oli juuri käynyt vuorilla jäätä noutamassa, nyt seisoi hän polttopuita pilkkomassa.

"Reeka, lapsi nukkuu. Se ei enää heräjä."

Reeka iski muutamia kertoja peräkkäin kiivaasti jo halkaistuun puuhun. Kotvasen kuluttua sanoi Amulamela: "Palvelus-aikasi on pitkä. Shahi on kaunis, hänen isänsä on rikas. Raskaaksi käy Reekalle pitkä palvelus, Amulamelan helma on tyhjä, lapsi ei häntä kaipaa."

Vielä ei ole vuosi umpeen kulunut ja jo juodaan Reekan ja Shahin häitä. Eikö Tumme tyttärestään pitempää palvelus-aikaa vaatinut? Niinkö vähä-arvoinen hän oli? Ei. Mutta Tumme ei voinut pitkää palvelusaikaa vaatia, sillä häntä oli palvellut kaksi. Amulamela oli Reekan kanssa palvellut Shahin tähden.

HILDRED.

"Laulujen Klenmor, laula, anna soida sävelten harpunkieliltä! Viritä virsi sankaritöistä, sodan verisestä, huumaavasta leikistä! Anna soiton kajahtaa, "kuin kilvillä kalvankalske"; mutta laula myöskin kauneuden kiitosta, anna lauhtua laulun, kuin lauhtun illan lempeä kaiku tyyneyden Loch Lomondin vesillä vallitessa, kun miekanmittelön melskekin hempeänä ja hyväillen Ben Lomondin kalliolta kajahtaa, kuin loiskina lempeän laineen."

Mielihyvällä kosketti päällikön puhuessa Klenmor harpun kieliä ja vuorivirran lailla kohisivat kuohuvana koskena sävelet. Mutta nopeasti nousi pystyyn mies päällikön vierestä, jossa oli istunut paljon ylempänä vasalleja, vieläkin ylempänä palvelijoita pöydän alapäässä. Se oli Dougal, Hildredin kasvatti-isä, tulevaisien-tietäjä. Esiin astui hän laulajan luo, tempasi huotrasta tikarinsa ja sivalsi sillä kielet poikki, jotta ne katkenneina kimakasti valittaen hajalleen kimposivat. Kuin yön pilvistä salama, sinkosi katse päällikön silmästä. "Dougal, entinen urostyö kuluu, riitä ei kilveksi hetken pahalleteolle. -- Tuokion säilä helposti tulevaisuussilmän sammuttaa. Mene!"

Korkealle kohotti Dougal harmaan päänsä ja sanoi: "Ei koskaan pidä Eakinin tytär kuulla laulua, jossa ylistetään sen kauneutta, joka hänen jälkeensä kerran on istuva Korallin' rinnalla päällikön puolison paikalla. Korallin' kalpa vanhan Dougalin lävistäköön, hän taitaa kyllä kuolla."

Tuokion seisoi hän paikoillaan ja poistui sitten verkalleen salista.

Kalpeana ja jäykkänä kuin kuvapatsas istui ylpeä Hildred, Korallin' puoliso, sysimustat silmät vaan leimusivat.

Mutta päällikkö itse istautui jälleen, tarttui viiniä kukkurallaan olevaan hopeamaljaan ja tyhjensi sen kiivaasti yhdessä henkäyksessä, täytti sen uudelleen ja ojensi sen laulajalle sanoen: "Juo, Klenmor, juo! Anna viinin virittää laulun tulta! Kätke malja, lohduttakoon sen hopea sinua kielten hopean kadottamisesta!"

Laulajan synkkä katse kirkastui, mutta laulua isännän antelijaisuuden kiitokseksi ei hän laulajan tavoin voinut virittää, sillä katkenneet olivat kantelon kielet. Ja nyt nousi Korallin ja sanoi: "Ylös, nuolet ja jouset! Rientäkäämme! Joka ampuu tuon patsaaseen kiinnitetyn kilven puhki, saa mainion jahtitorven palkakseen."

Pystyyn karkasivat kaikki miehet ja tempasivat aseensa. Korallin' katseesta peljästyneenä oli nuori Eedit ikäänkuin suojaa etsien painautunut aivan likelle Hildrediä. Saksilaistyttö ei vielä ymmärtänyt ylänkömaan kieltä. Hän oli ainoastaan nähnyt, vaan ei käsittänyt, mitä vasta oli tapahtunut. Nyt katsoi hän ylös Hildrediin, mutta nähdessään tämän jäykästi häntä silmäilevän, väistyi hän, mieli synkkänä tietämättä oikeastaan miksi, kauvemmaksi hänestä ja koetti kiinnittää huomiotaan miesten sotaleikkeihin.

Vielä kauvan istui Hildred kalpeana, kuvapatsaantapaisena, mutta viimein virkkoi hän kolkosti: "Haa, tiesin sen jo kauvan sitten, tunsin sen niin olevan, vaikka en tahtonut sisällistä ääntä uskoa! Mutta tietäjän sanoissa kuvastuu tulevaisuus. Hänen silmänsä näkee vielä kasvattityttären kunnia-istuimella Korallin' rinnalla; mutta sisäinen silmä näkee siinä jo saksilaisten tytön. Haa, minun täytyy saada apua!"

Vielä säteilee valossa Ben Lomondin huippu, laaksossa vallitsee yö. Yli Loch Lomondin pinnan pauhaa mylvivä myrsky ja viskaa vaahtopäitä kohti jyrkkänä vedestä kohoavaa, autiota kalliota. Ei, ei autiota, kallionlouhikossa asuu siellä Norna vanhus, veden ja tulen ja ilman mahtava valtijatar.

Yksinäinen venonen taistelee järven vihaisia vaahtoharjoja vastaan. Ken on se uskalijas, joka ei myrskyä ja yötä pelkää? Päällikön vaimo, hänkö se on, joka tukka liehuvana tuulessa ja vaatteet vihurin vallassa taistelee vastaan myrskyä ja sadetta, joka nyt alkaa virrata alas?

"Norna avaa, avaa Hildredille, päällikön vaimolle!"

Kuorimattomista hirsistä veistetty ovi työnnettiin syrjään ja ulos luolan ulkoholviin astui Norna. Räiskyvä soihtu hänen kädessään paloi kirkkaasti ja singahutti säkeniä laajalle ympäröivään yöhön, joka nyt vaippana laskeusi yli tienoon. Kelohonka Ben Lomondin kukkulalla häämöitti vaan hämärästi enää vasten pilvistä taivasta. Mutta kirkkaasti valaisi soihtu Nornan kookasta vartta hänen siinä seisoessaan ja kädenviittauksella tervehtiessään heimonsa päällikön puolisoa ja pyytäessään häntä käymään sisälle.

Hildred astui sisälle. Vesi virtasi hänen hiuksistaan ja vaatteistaan. Hän ei sitä huomannut.

"Norna, sinä olet mahtava. Päällikkösi vaimo rukoilee sinulta apua."

Norna hymyili omituisen hurjasti.

"Rakastiko Korallin' vaimo sadetta ja myrskyä, koska ei liikkeelle lähtiessään käskenyt niitä tyyntymään?"

"Myrskyä, sadetta? Vähät niistä! Aseta myrsky ihmisrinnassa, Norna! Se se taitoa kysyy!"

"Onhan Hildred ylpeä. Eikö hän kykene asettamaan myrskyä niin pienessä lammikossa, kuin on ihmissydämen veri? Mitä Hildred Nornalta pyytää?"

"Norna, kuule minua! Eräs heimomme lapsi, Korallin' sukulaisia, meni naimisiin alamaan pojan, Saksilaisen kanssa ja muutti puolisonsa kera tämän kotiin, jossa hän myös synnytti lapsen. Joku aika sitten kuolivat isä ja äiti ja Korallin otti huostaansa turvattoman tytön, jonka suonissa heimon veri virtaa. Korallin toi tytön taloonsa ja siitä saakka on tämä siellä oleskellut. Alamaan tytön kultakutrit, hänen mairittelunsa ja kuutamosilmänsä ovat Korallin' lumonneet. Saksilaisten hento tyttö, joka ei taida muuta, kuin kamarissa neulan kanssa leikkiä, on voimakkaan velhonnut. Norna on mahtava, sinä hallitset luonnonvoimia. Poista Korallinia kiehtova lumous, karkoita saksilaistyttö!"

"Onko Hildred miehensä sydäntä tutkinut?"

"Kauvan olen mielistelevän, hennon tytön liehakoimista peljännyt. Tänään sain varmuuden. Dougal, tulevaisien-tietäjä, on nähnyt hänet Korallin' vaimona."

"Eikö Hildred ole kuolevainen?"

"Olen, kuolevainen olen, niin, ja jäljestäni on ehkä toinen tuleva Korallin' vaimoksi. Toinen on omistava hänen sydämensä, toinen on tuleva hänen lastensa äidiksi. Hän on unhoittava Hildredin ja toinen on jakava hänen kunniansa ja istuva hänen rinnallansa. Haa, ja Eakin, poikani, pienoiseni, hän joutuu äidittömäksi ja emintimän silmä on kadehtien katseleva Korallin' esikoista! Mutta, vaikka niinkin kävisi, kunhan ei siksi tule tämä Eedit, tämä saksilaisnukke, tämä heikko korsi, joka jo miekan-helähdyksen kuultuansa katkeaa! Ylänkömaan päällikön puoliso ei saa olla heikko, hänen tulee sietää aseenkalskeen kuulemista, eikä pidä verenvuodatusta peljätä. Aurinko ei saa vuoteessa tavata häntä, suuren talon hoitajata, satojen muonanjakajata. Saksilaisten tyttö lepää hemmoteltuna patjoillansa ja palvelijattaret hävittävät kokoamani runsaat varastot. Loppuiko konsa tartanikangas Hildredin kammioista, vaikka miehistä viisikymmentä olisi pukuja tarvinnut? Saksilaisten tyttö on kehräämisen asemesta oppinut kirjasta lukemaan, kankaankudonnan sijasta kynällä kirjoittamaan. Norna, neuvo minua poistamaan Korallinia kietova lumous!"

"Huomenna tulee Norna päällikön taloon."

Norna viskasi muutamia luolan kolkassa hehkuvia kekäleitä kokoon ja heitti niille lisää risuja, jotka leimahtivat tuleen. Savu tuprusi luolan holvikattoa kohden ja katosi näkymättömistä raoista ulko-ilmaan.

"Tuli on lämmin Nornan luolassa, kuin päällikönkin salissa. Elä lähde vielä, kuule myrskyä, kuule sadetta! Norna ei niitä pelkää; hän asuu sateessa, häntä kantaa myrsky. Mutta nämä vallat eivät maan valtijaita kumarra. Elä vielä lähde, poski on kalvas, käsi vapisee."

"Huomenna," virkkoi Hildred, vastaamatta Nornan kutsuun.

"Huomenna, vaikka tuuli, aalto ja pilvet sitä vastaan asettuisivat!"

Ja Norna tuli, mutta kuumeessa ja houreissa makasi Hildred. Hän sanoi: "Norna, kohta kuolen, sitä mylvi mulle myrsky, sitä sohisi mulle sade tunkeutuessaan lävitseni ja hyydyttäessään vereni jääksi, sitä aallot vaahdoten venheen laitaan kohisivat. Minun täytyy kuolla, mutta hänen täytyy minua seurata, hänen täytyy myöskin kuolla. Anna mulle tuo tikari, sukkelaan! Hänen täytyy kuolla!"

Kiivaasti tempasi Hildred tikarin, mutta viskasi sen sitten kauvas luotansa: "Ei, ei sentään kuolla! Hän on niin hento. En tahdo heikkoa sortaa. Eläköön hän, kunhan ei tavota sitä, mikä on minun, minun ijankaikkisuudessakin! Poistakoon hän lumouksen, johon hän Korallin' kietoo."

Kotvasen lepäsi Hildred ääneti, mutta puhui sitten taas matalalla, hillityllä äänellä: "Norna, minun täytyy kuolla, mutta en sitä voi, ell'en tiedä, ett'ei tämä saksilaistyttö milloinkaan tule Korallin' vaimoksi, ei milloinkaan lapseni äidiksi!"

Pystyyn kohosi Hildredin kalpea, tuijottava haamu ja sanoi kumeasti: "Jos Eedit tulee Korallin' vaimoksi, niin täytyy minun kostaa. Sielussani palaa tuli, se on vihan liekki, se ei sammua saata. Valtasi nimessä, Norna, tulta ja vettä vallitsevain voimain nimessä manaan sinua: anna mulle koston keinoja!"

Ikäänkuin manauksen masentamalla vaipui Norna vavisten kokoon. Hän vastasi ankaralla ponnistuksella: "Haa, minun täytyy totella, kuoleva hallitsee minut, ei ihminen enää, eikä vielä henki!"

"Kiiruhda, Norna, kohta on liian myöhäistä! Mitä saa aikaan kuolleen viha, joka vielä haudassakin elää?"

Pystyyn nousi Norna, kalpeana, kuin kuollut. Hänen silmänsä tuijottivat, hiukset näyttivät nousevan pystyyn ja käsi ojennettuna seisoi hän puhuen ikäänkuin pelokkaasti, kuin hänen olisi ollut pakko lausua sanat: "Eeditin tultua Korallin' vaimoksi on hän kolme kertaa vallassasi, silmänräpäyksen joka kerralla. Kerran joka kevät, päivän valjetessa kuun juuri täydeksi tultua, päivän ja yön tasaannuttua keväällä. Jos sulle onnistuu sillä hetkellä tavata hänet nukkumassa, on hän vallassasi. Mutta hengen lakeja ei kukaan rankaisematta riko. Ell'ei teko silloin ole suoritettu, niin ei sulla enään ole pelastusta sammumattoman vihan kuluttavasta tulesta. Hildred, Hildred, valitse rakkaus, elä vihaa valitse! Se kalvaa, se polttaa ijankaikkisesti! Anna vihan sammua rakkauteen!"

Valitushuutoja kaikuu yli Loch Lomondin vesien. Itkua ja?? parkumisen kaiku kajahtaa Ben Lomondin rotkoista. Minkätähden itkevät heimon vanhat vaimot, minkätähden valitushuutoja kajahtaa? Korallin' ylpeä puoliso on kuollut, häntä vielä kerran kunnioitetaan, ennenkuin ruumiinsa multaan kätketään. Valvojaisia vietetään, itkijät siellä kuolonvalitusta itkevät.

* * * * *

Kauvan laulavat runoniekat laulua Hildred ylpeästä ja Eedit soreasta. Ja ylänkömaan tytöt laulavat laulua siitä, kuinka rakkaus kuitenkin vihan voittaa.

Runoilijat laulavat ja ylänkömaan immet laulavat, ett'ei Hildred ylpeä saanut rauhaa haudassansa. Viha pakoitti häntä harhailemaan, kuin tuulessa syksyinen pilvi.

"Ensimmäisenä vuonna," niin laulavat he, "kuun ensi kerran täydeksi tultua, koittehen ensi säteen taivaanrannalla kimmeltäessä, tapasi Hildredin harhaileva henki Eeditin työssä ahkerain neitojensa etupäässä ja kahta vertaa suurempi viha sydämessä riensi hän pois harhailemaan vielä vuoden."

"Toisena vuonna," niin laulavat he, "samalla hetkellä tapasi Hildred Korallin' nuoren vaimon rukoilemassa nukkuvan puolisonsa vuoteen ääressä ja kahta katkeramman vihan vallassa täytyi hänen taas rientää pois harhailemaan."

"Ja kolmannen vuoden hetki tuli," niin laulavat he vielä, "ja hurjassa myrskynpyörteessä tuli Hildredin ajelehtiva henki tempaamaan nyt nukkuvan Eeditin. Mutta nuoren emintimän käsivarrella, kiharapää nojallaan hänen rintaansa, uinuu pieni poika, Hildredin lapsi. Ensi kerran on kuumeessa hehkunut poika saanut hetken levon, ensi kerran ovat Eeditin silmät uupumuksesta ummistuneet, hänen monta päivää ja yötä valvottuansa ja vaalittuansa sylissänsä vaikeroivaa lasta."

"Yhä tyynemmäksi lauhtuu myrsky," niin laulavat runoniekat, niin laulavat tytöt, "yhä kirkkaammaksi selkenee taivas, itä koristeleiksen hehkuvilla ruusuilla, päivän silmä säteilee yli maailman ja iloisena aukaisee nuori Eedit silmänsä, sillä niin herttaisen tyynesti nukkuu pienoinen hänen povellaan."

"Eikä enää," niin lauletaan riemuisin sävelin, "ei enää levotonna harhaile Hildredin henki, sillä haudan toisella puolellakin elää tosin viha, mutta vihaa voimakkaampi on rakkaus ja Hildredin viha sammui rakkauteen."

ODALISKI.

Vuorten välkkyvänvalkoiset lumihuiput hehkuvat tulipunaisessa hohteessa. Mahtavina, juhlallisina seisovat nuo kahden maan-osan väliset vartijat. Mutta vuorten rinteillä kasvaa vapaissa ryhmissä kukoistaen keltaisia atsaleoja, sinipunervia alppiruusuja ja punaisia kurjenpolvia. Ei hentoina, kuin akkunassa riutuvat ruukkukasvit, ei, nämä kasvavat taivasalla, siksi kukoistavat ne niin runsaasti ja ihanasti.

Miksi kajahtaa aseidenkalske kautta tienoon? Taisteleeko Kaukaasian poika mahtavaa vihollistansa, kotkaa, vastaan? Ei, tänään ei Kaukaasialainen taistele, hän vaan leikkii sotaa. Nuoret miehet, urheat ja uljaat, kiitävät salamoina vikkelillä ratsuillansa. Kuule kuinka kalvat helähtäen vastakkain kalskaavat! Leikki käy vilkkaammaksi. Tuossa ottelee kaksi. Toisella on pitkäkarvaista lakkia peittävä käärinliina sidottu vyötäreelle. Hän heittää sen yltään, hän viskaa pois suojelevan "burkansa," ne kun estävät hänen liikkeitänsä. Nyt on molemmalla taistelijalla ainoastaan ruumiinmukaiset takkinsa. Patruuni-taskut rinnalla kiiltävät kullasta ja sametista. Mutta vielä ovat koskematta kiväärit, nyt vaan miekkoja mitellään. Nyt taas rientävät kaikki samaa päämäärää kohden. Heittokeihäät suhahtavat, miekat kilahtavat ja helskähtävät. Tuuliko se akanoita hajoittaen tohahti yli kedon, vai miehetkö ne tulisilla ratsuillansa poies karahuttivat? -- Tyhjää on kaikki.

Myrskyten, pauhaten kiitävät taas kaikki kokoon. Soinnukkaita huutoja kaikuu. Laukauksia pamahtaa. Ratsastajat riippuvat äärimmäisestä varppaankärjestään jalustimessa. Taaksepäin, sivulta, hevosen alta, tuhannessa eri asennossa laukaisevat he pyssynsä, mutta Tsherkessin kuula ei määrästään eksy, kaikki kuulat osuvat samaan pilkkaan ja taaskin miekat vilkkaassa hyörinässä heläjävät ja korskuvat hevoset juoksevat vapaina ympäri, sillä melkein yhtä nopsajalkaisina, kuin hevoset, taistelevat miehet nyt jalan toisiansa vastaan ja ajavat toisiansa takaa.

Miksi leikkii Kaukaasialainen verisiä leikkejä? Mitä tahtovat nämä miehekkään ihanat sotilaat, ylpeät, kuni Kaukaasian vuoret? He tahtovat elää, he tahtovat kuolla jalon päämäärän puolesta, he tahtovat elää, he tahtovat kuolla synnyinmaallensa!

Puron partaalla laaksossa on maja. Se on ulkonäöltään halpa. Ken siinä asuu?

Keskellä majan lattiaa seisoo Vaali. Hänet huomattuasi näyttää sinusta maja kullasta ja jalokivistä säteilevän ja tuoksuvan tuntuvat siellä Persian ruusut. Oletko nähnyt päivän ensi säteestä punastuvaa lunta vuoren huipulla? Se ei ole niin puhdasta, kuin Vaalin otsa. Oletko nähnyt täyteläisintä ruusua? Se on halpa hänen poskiinsa verrattuna. Oletko puoleksi pilven peitosta leimahtavaa salamaa nähnyt? Se on himmeä, rinnalla sen tulen, jota Vaalin silmiä varjostavat sysimustat silmäripset verhoavat.

"Vaali, kukkaseni, armaani, elä anna noiden hurjain äänten rauhaasi häiritä! Katso, kuinka houkuttelevasti vuoteesi sua kutsuu! Olen patjoja pöyhöttänyt. Tai kenties tahtoo kyyhkyni hiukan syödä? Kas tässä! Tosin pitäisi sinun saada hienointa ja parhainta, mitä maassa on, mutta tänään mulla ei ole sulle parempaa antaa. Maista nyt sentään vähän! Varro, varro, vieno karitsani! Niin, niin! Tultuasi ylhäisen ja rikkaan Pashan haaremiin pääset paremmille päiville? Ken tietää, ehkäpä ostaa sinut itse Padishah!"

"Äitini, en saata nukkua. En jaksa syödä. Mitä ulkona kajahtaa?"

"Voi, kulta-omenaiseni! Miehethän siellä leikkivät sotasilla. Ei se semmoinen naisiin kuulu. Elä siitä välitä. Hopeapilveni, kultainen täysikuuni, syö tämä kaunis hedelmä! Laskeudu levolle! Näes, kerron sulle jotakin. Muutaman aurinkokauden kuluessa saapuu se mies, joka on sinut loistoon ja kunniaan vievä. Et saa onnesi löydäntään lähtiessä olla kalpea ja laiha. No, lapseni, elä näytä itkunhaluiselta. Miksi kaihoaisit köyhää kotiasi, sinä, joka lähdet sulaan tanssiin ja riemuun, loistoon ja komeuteen?"

Vaali kietoi hyväillen käsivartensa vanhan äitinsä kaulaan ja sanoi: "Äiti, sano, onko tuo kaikki sitten niin suuri onni?"

Vanhus pudotti hämmästyksissään maljan kädestään. "Vaali, sydänkäpyni, Allah sinua varjelkoon, mikä sitten olisi onnea? Katso täällä raatavaa, vanhaa, köyhää äitiäsi, isääsi, jonka täytyy tehdä työtä, veljeäsi, joka lähtee sotaan ja kenties kuolee siellä, -- ja sinua! Sinun ei täällä köyhässä kodissammekaan tarvitse muuta tehdä, kuin nukkua ja viettää hyviä päiviä. Katso, eikö vyö sulavasti kierrä solakkaa varttasi, jota saa käsiinsä mahtumaan? Etkö ole hieno ja pehmyt, kuni kuohkein untuva? Etkö ole kaunis, kuin täysikuu, oi lapseni, silmäteräni? Kuinka saatat epäillä onnelliseksi tulemistasi? Saattaako vähävarainen mies sinut ostaa? Ei, kuningatar sinusta tulee siinä haaremissa, jonne joudut! Luuletko vanhan äitisi voivan sinusta maksettavien rahojen tähden kestää surua sinun, kultasilmänsä, kadottamisesta? Ei koskaan, ell'ei sinua odottaisi sellainen onni! Mutta sieluani painostaa kuitenkin se, että sinun on matkustaminen niin myöhään syksyllä."

"Äiti, muistatko taistelussa vangiksi joutunutta nuorukaista, joka sitten vaihdettiin täältä pois? Hän oli kotoisin kaukaa täältä, hyvin kaukaa, maasta, josta en ole koskaan kuullut puhuttavankaan, maasta, jossa suurimpana osana vuotta on talvi ja ainoastaan vähän aikaa vihanta maa, jossa kansa on niin köyhää, että se joskus syö puitten kuorta ja jossa ihmiset iloitsevat, kun saavat huoneissa viihtymään pieniä vesoja niistä kasveista, jotka täällä kaikissa rotkoissa kukoistavat. Ja kuitenkin tuntui hän halveksivan sellaista elämää, kuin nyt kuvailet."

"Voi, ymmärtämätön lapsi! Hänhän oli uskoton, koiransikiö. Enkä edes kieltänyt sinua istumasta illoin kaivolla kuuntelemassa hänen puhettansa ja kertomuksiansa lapsille! Enkä estänyt häntä opettamasta sinua paperille kirjoittamaan! Siitä on nyt jo kulunut kolme vuotta ja nyt olet neljäntoista-vuotias ja aika-ihminen. Pitäisi sinun toki jo ymmärtää, ett'ei uskottoman sanoja pidä ajatella! Käy nyt vaan levolle ja nuku. Nuoren tytön ei pitäisi koskaan ajatella muuta, kuin olla kaunis."

Vinkuen pauhasi myrsky yli Mustanmeren aaltojen. Kiehuva, kuohuva vesi kohoaa vuoriksi, harjat hajoavat ryöppyäväksi vaahdoksi. Kaarnanpalasena kieppuu meren raivoa vastaan taisteleva pieni, turvaton alus. Eikö laivassa sitten olekkaan ketään elävää ihmistä? Mikä lasti se niin arvoton on, että sitä talvimyrskyjen raivotessa ja usvien vesillä liikkuessa uskaltaa panna Mustanmeren aalloille alttiiksi?

Laivan lastina on ruusuja.

Ihania ruusuja. Kaksikymmentä-kahdeksan Georgian ja Tsherkassian kauniinta ruusua. Purppuraruusuja vasta, mutta nyt Damaskon valkoruusun kaltaisia, jonka lehtien lomassa näyttää viipyvän vain aamuruskon vieno heijastus.

Mutta mies, ruusujen omistaja, hän ei ole kalpea kuin elämä, hän on kalpea, kuin kuolema. Yhteenpuristettujen huulten välistä tunkee kirous. Hänen omaisuuttansa uhkaa tässä perikato.

Yksinään aavalla merellä taistelee pieni Kaiki myrskyä vastaan. Ei mikään purjehtija uskalla tähän vuodenaikaan liikkeelle lähteä. Mutta juuri sentähden on pieni alus matkalla, sillä nyt ovat satamassa venäläiset risteilijälaivatkin, jotka muuten ajavat takaa joka ainoata yli aaltojen kiitävää, ihmislastilla lastattua purtta. Sentähden täytyy panna kauniit ruusut Mustanmeren talvimyrskyille alttiiksi. -- Jos moni hukkuu, maksetaan jälellejääneistä sitä enemmän. Mitäpä siitä, että kaikkein täytyy matkasta kärsiä! Voittavathan jälellejääneet loistoisan elämän, elämän sellaisen, jota heitä lapsuudesta asti on opetettu pitämään naisen suurimpana onnena!

Mutta kas! Taivaanrannalta sukeltaa esiin purje. Se piiloutuu jälleen aaltojen taakse, se sukeltaa uudelleen esiin, se näkyy selvemmin, vaikka vielä talvisumujen verhoamana. Se lähestyy, se lentää myrskyn siivillä, se pääsee yhä lähemmäksi. Kaiki levittää kaikki purjeensa. Vesi kokassa kohisee. Aalto toisensa jälkeen roiskahtaa yli kannen. Etäinen risteilijä taistelee, kuin vesilintu, vaahtopäitä vastaan. Tuuli tarttuu rajusti purjeisiin. Eteenpäin, eteenpäin, hurjassa kilvassa! Yhä lähemmäksi Kaikia pääsee vainooja. Jo saattaa erottaa mastonhuipussa liehuvan lipun värit, jo näkyvät sen keulassa kanuuna-aukot. Hurjana raivosta riehuu Ibrahim, luopio, nuorten ruusujen omistaja. Hän syytää laivurille ja merimiehille haukkumasanoja, hän herjaa, hän kiroo.

Mutta lähemmäksi, yhä lähemmäksi tulee takaa-ajaja.

Kotvasen seisoo Ibrahim liikkumatta, vaiti, yön synkeys silmissään. Äkkiä karkaa hän pystyyn. "Paholainen, et ainakaan ole häviöstäni hyötyvä!" Hän laskeutuu alas siihen huoneeseen, missä nuoret immet vavisten ovat painautuneet toistensa likelle, tietämättä oikeastaan mitä ulkona tapahtuu.

"Ihanat immet, minne matkustamme, sen tiedätte kaikki. Tiedätte, mikä teitä Stambulissa odottaa. Oletteko kuulleet "Tuhannen ja yhden yön" satuja, oletteko kuulleet puhuttavan siitä suloisesta elämästä" jota kaunotar mahtavan miehen haaremissa viettää, elämästä, joka on kudos huveista, tanssista, koristeista ja jalokivistä? Jos valtijatar haluaa nukkua, löyhyttävät orjattaret viileyttä hänen kasvoillensa; jos hän haluaa iloita, toimeenpannaan hänen viittauksestaan ihanimmat tanssit; jos hän tahtoo koristellaida, sanoo hän vaan sanasen ja koristeita, helmiä ja kalliita kiviä kootaan hänen ympärilleen ja käytettävinään ovat Intian hienoimmat tuoksut. Kylvyssä nuorten, kaunisten neitosten parissa kuluttaa hän leikiten päivänsä. Tuoksuvain ruusupensasten keskellä, suihkukaivojen säteiden ympäröimänä nauttii armas illan ihanuutta ja lymyssä-olevain laulajatarten sulosävelet kilvan satakielten laulun kanssa houkuttelevat herttaista unta tämän paratiisin-yrttitarhan valtijattarelle hänen levätessään uhkuvilla nurmilavitsoilla hiljaa sohisevan vesi-altaan vierellä. Ei mikään työ hänen kuultavia, _henna_värisiä sormenpäitänsä tahraa. Ainoastaan silkkiä, kultaa ja helmiä on hänellä tarjolla, jos hän joskus tahtoisi kirjailla kukan tai koristeen. Kauneuden kaikkivallalla hallitsee hän läheistöänsä ja hänen herransa, ylpeä Pashakin, on hänen nöyrin orjansa. Kas sellaiseen loistoon olen tahtonut teidät viedä, tiedättekö sen?"