Chapter 4

Mutta seuraava päivä oli niin kuuma ja niin tyyni, että kaikki tuulahdukset nukkuivat koko päivän. Ja sellaisia päiviä seurasi sitten monta ja sillä välin satoi ja myrskysi niin, ett'eivät mitkään pienet tuulahdukset rohjenneet retkille lähteä. Mutta muutamana päivänä heräsi pieni tuulahduksemme siitä, että aurinko häntä paahtoi ja vilkaistessaan yllensä, huomasi hän olevansa katotta päänsä päällä, sillä sinikello, johon hän oli käynyt nukkumaan, oli kuihtunut. Nyt lähti hän, iloisesti siipiänsä ravistaen, ulos maailmaan. Ja katso, ensimmäiseksi sattuivat hänen silmänsä siihen kauniiseen, tuoksuvaan kukkaan, joka oli hänen siemenestänsä kasvanut ja parhaillaan avasi ensimmäiset verholehtensä ja levitti ensi tuoksunsa yli tienoon. Nyt ei ollut enään aikaa nukkumiseen. Nyt tuli kiire herättää kaikki niillä seuduin nukkuvat tuulahdukset suloisten tuoksujen kanssa leikkimään ja niitä laaksoille ja vuorille levittämään. Ja hauska leikki siitä syntyi, uskokaa pois!

KÖYNNÖSKASVI.

Matkustaja toi vierailta mailta kaksi siementä. Hän antoi ne minulle, mutta pelkäsin, ett'en oikein niiden hoitoa ymmärtäisi ja menin pyytämään neuvoa naapuriltani, joka oli puutarhuri. Hän oli lainpuustavin mies, ankara sääntöjen noudattaja ja kaiken vapauden vihaaja. Hänen puutarhassaan ei ollut heinänkortta, puut seisoivat tasaisiksi leikattuina suorissa riveissä, pyörylöissä, kahdeksikoissa ja neliöissä, ei ainutkaan oksa uskaltanut pyrkiä ulommas muita.

"Niistä tulee köynnöskasveja," sanoi hän siemenistäni. "Aseta ne nuorten puiden viereen varjopuolelle."

"Varjopuolelleko?" kysyin kummastellen.

"Niin," sanoi hän. "Niin niitä aina istutetaan, eikä muu kelpaa. Kyllä köynnös siltä puun lehtien lomitse valoa saa. Mitäpä se enempää tarvitsisikaan! Se saa elää puun kustannuksella, ei se itsenäiseksi kasviksi kelpaa. Sido ja köytä sitä määrättyihin muotoihin ja kuoseihin, sitä myöten kuin se kasvaa, leikkaa pois kaikki ilmassa huojumaan pyrkivät oksat ja saatpa nähdä, kuinka kauniiksi ja tarkoituksenmukaiseksi se tulee."

Minusta tuntui raskaalta köynnökseni kohtalo, mutta tottelin miehen neuvoa, sillä olihan hän minua niin paljon viisaampi. Mutta istutin kuitenkin vaan toisen siemenistä.

Se kasvoi, köynnökseni lykkäsi latvansa ylemmäs, minä köytin ja sidoin sitä. Se työnsi varrestansa lienteitä, hentoja säikeitä, ikäänkuin niillä tarttuakseen ja kiintyäkseen johonkin, mutta usein väännettyäni, muodostettuani ja sidottuani sitä, oli sattunut kääntymään ulospäin juuri se puoli, josta säikeiden tuli kasvaa ja niin häilyivät nämä tenhottomina ilmassa ja minä leikkasin ne pois.

Puun runko oli paikoittain rosoinen ja kyhmyinen. Kovaan köytetty köynnökseni tuli sellaisilta kohdin kulmikkaaksi, kummalliseksi ja melkein kuin solmuiseksi. Vähitellen kasvoivat kuitenkin kalvakkaat varret ylemmäksi. Ne tunkeutuivat kavalasti useiden puun hienompain oksain välitse ja pakoittivat niitä vääntymään suunnastaan, toisia oksia kietoivat ne kokoon ja takerruttivat toisiinsa ja puuni ja köynnökseni seisoivat nyt sotkeutuneina kummalliseksi olemukseksi, missä tosin puu oikeastaan näytti köynnöstä tukevan, mutta moni väitti köynnöksen kuitenkin puuta hallitsevan. Pienet, kalpeat kukat koristivat kuitenkin siellä täällä köynnösraukkaani, mutta se näytti niin vinolta, niin särmäiseltä ja luonnottomalta, että ajattelin: ei, köynnös, sellainen ei varmaankaan ollut olentosi oikea laatu.

Toisen puun viereen istutin nyt toisen siemenen siten, että köynnös ja puu tulivat saamaan saman verran Luojan aurinkoa ja ilmaa ja valoa.

Siemeneni versoi. Annoin varren kasvaa vapaasti, sitomatta sitä pakolliseen, väärään asentoon. Naapurini, puutarhuri, tuli ja näki sen. Hän hymähti pilkallisesti ja sanoi: "Vai niin! Tahdot tuosta köynnöksestä kasvattaa puuta, mutta kas sitä siitä ei kuitenkaan ikinä tule. Ei köynnöksestä koskaan tule muuta, kuin köynnös."

"Tarvitseeko sitten välttämättömästi pakkoa tullaksensa siksi, kuin on luotu olemaan?" ajattelin minä. "Tarvitseeko Jumala ihmislain pakkoa avuksensa, saadaksensa luomakuntansa täydelliseksi?" Mutta en vastannut mitään. Näinhän, että Jumalan vapaassa, ihanassa maailmassa kaikki kahleitta ja siteittä luonnistui hyvin ja luotin köynnökseeni.

Ja köynnökseni kasvoi ja se lähetti hienot säikeensä ulos ja kiinnitti ne puuhun ja se kiertyi puun ympäri ja kehittyi yhä rehevämmäksi ja hiipi yhä lähemmäksi puuta. Myös tämäkin puu oli toisin paikoin rosoinen ja kyhmyinen, mutta vapain, pehmein kiertein peitti köynnökseni epätasaisuudet ja kiinnitti usein juuri niihin säikeensä ja usein puhkesi juuri niillä kohdin sen kauneimmat kukkaset. -- Ja monikin hento oksa, joka ensin näytti muutamia päiviä ilmassa häilyvän, kiertyi sitten puuhun ja sen oksiin ja hiipi niin hyväillen, voisi melkein sanoa sopusointuisesti, sen oksien väliin. Mutta piirteitä sorretun viekkaudella hankitusta vallasta, jotka toisessa köynnöksessä niin usein esiintyivät, niitä ei tässä ollut olemassakaan, vaan kaikessa vienoudessaan ja sulossaan ihanana ja kauniina kukoisti köynnökseni, kantaen täyteläisiä, uhkeita ja tuoksuvia kukkia.

Yhä suuremmaksi ja komeammaksi kasvoi puuni, yhä pehmeämmäksi ja rehevämmäksi kävi köynnökseni. Ja ne olivat puutarhani ihanin kaunistus ja silmäini sulo ja riemu.

INTIAANIN NAINEN.

"Miksi kantaa Oikameonna, vaimo vanhus, seppeltä suortuvillaan, miksi ruusut vanhan päätä koristavat? Nuorellehan seppel sopii, kaunottarellehan ruusut soveltuvat, iloinenhan kukkia kantaa. Koristettu olkoon rakastettu, olkoon morsian! Viskaa, vanhus, seppel pois!"

"Miksi kantaa Lilameha, nuori neito, suortuvillaan seppeltä, miksi ruusut nuoren päätä koristavat? Usein kuihtuu surusta nuoren sydän, ennenkuin seppel suortuvilla on kuihtua ehtinyt, usein itkee morsian, ennenkuin ruusu hänen hiuksillaan on lakastunut. Kanna nöyrästi seppeltäsi, Lilameha, elä kanna sitä niin ylpeästi päivänvalossa, että aurinko sen polttaa!"

"Korkealla nuori neito seppeltä kantakoon. Hänen silmässään asuu tuli, huulillansa hymy ja sydämessänsä ilo!"

"Varovasti nuori neito seppeltä kantakoon, pitkältä on hänellä surun varalta elämää. Vanhuksen seppel ehtii tuskin enää kuihtua, ennenkuin hänen päänsä jo multaan lasketaan. Oli Oikameonnakin kerran nuori, koristi hänenkin päätänsä morsiusseppel ja hän luuli, ett'ei se koskaan kuihtuisikaan. Vishtonnoh, mahtava päällikkö, oli hänen uljas sulhonsa. Oikameonna oli Vishtonnohin silmä, oli hänen wigwaminsa valo. Vishtonnoh oli Oikameonnalle silmää ja valoa, elämää ja ilmaa kalliimpi ja ylpeänä, kuin Lilameha nyt, kantoi silloin Oikameonna seppeltään.

Mutta katso, päivä vaihtui yöksi. Monasti ei ollut Vishtonnoh majoja siirtänyt, monasti ei ollut puhveli metsäseuduilta virranlaaksoon samonnut, kun jo toinen vaimo hänen mattonsa järjesti, eikä Oikameonnalla enään ollut tilaa Vishtonnohin wigwamissa. Näes, Oikameonnalla ei edes ollut toivoa saada suuren hengen maassa Vishtonnohia palvella, toinen oli häntä seuraava sinne saalisrikkaille metsästysmaillekin.

Mutta lähestyi se aika, jolloin Vishtonnohin heimomme miesten kanssa tuli kostaa Mustajalkain heimolle ja sentähden käski hän siirtää asunnot lähemmäksi heidän aluettansa. Ja majat muutettiin ja soturit lähtivät ja niiden mukana meni Vishtonnohin uusi vaimo. Mutta Oikameonnan täytyi jäädä heikkojen luokse, lasten luokse ja Oikameonnan sydäntä poltti. Ei ollut Oikameonna vanha, eikä pelkuri, eikä lapsi. Lilameha! Nuori oli tosin silloin Oikameonnan pää, mutta seppeltä ei se kantaa voinut, sillä hänen sydämensä oli iloton.

Mutta kautta korpimaan seurasi yksinäinen nainen salaa heimon jälkiä. Hän ei peljännyt sarvillansa multaa rajusti puskevaa puhvelia, hän ei peljännyt väijyvää pantteria, vaan hän pelkäsi Vishtonnohin vihaa, jos tämä näkisi hänen olleen päällikön käskylle tottelemattoman. Mutta Oikameonna ei saattanut jäädä lasten luokse. Käske vuorikaurista pysymään alallaan, kun sen karitsan ryöstät, käske vuoripuron pyörteeseen pudonnutta lehteä pysähtymään, käske vaimoa jäämään paikoilleen, kun hän on miehestänsä erotettu.

Hiljaa hiipi Oikameonna yöllä Vishtonnohin majan ympärillä. Siellä havaitsi hän haamun. Se oli päällikön nuori vaimo, joka levottomasti tutkistellen seutua kuunteli. Hän ei ollut pettynyt. Muuan Mustajalkain heimon soturi luikerteli heinikossa vakoilemassa. Hän huomasi nuoren vaimon ja keihäs oli lentämäisillään hänen kädestään. Mutta silloin sattui häneen nuoli, keihäs vaipui alas ja kosketti vain keveästi nuorta vaimoa jalkaan.

Mistä tuli nuoli yksinäisessä yössä? Sen tiesi Oikameonna yksin. Mutta Vishtonnohin nuori vaimo vaipui maahan. Oliko keihäs myrkytetty?

Elä kuihdu, nuori metsäkukka, syvästi surisi Vishtonnoh, kovasti kärsisi päällikkö! Elä kuole, kaunoinen, ei Vishtonnohin pidä kärsimän. Oikameonna taitaa auttaa.

Mutta lapsi, jonka Oikameonna eilen synnytti metsässä, ken hentoa hoitaa, jos Oikameonna nuoren naisen haavan myrkystä kalpenee? Ken pojalle kukkia poimii, ken häntä äidin silmillä katselee, jotta hänestä kasvaisi suuri soturi?

Vishtonnoh on katsova häntä isän silmillä, nuori vaimo on poimiva äidittömälle kukkia, korpi on kasvattava pienoisen sotilaaksi.

Mutta ei kuollutkaan Oikameonna, myrkky oli heikkoa, hän taintui vaan. Hän eli kuin hiekalla taimi, kun ei sadepisaraakaan taivaasta tipahda. Mutta Oikameonna oli voimakas, hän nosti jälleen päänsä.

Katso, Lilameha, moni talvi on sen jälkeen ketoja kuihduttanut, ja nyt kantaa Oikameonna jälleen seppeltä, sillä nyt kukoistaa Oikameonnan sydän jälleen. Oikameonna se nyt taaskin Vishtonnohin maissin musertaa, hän se päällikön matot järjestää. Hänen poikansa, metsän hento lapsukainen, nyt uljas, kaunis nuorukainen se on, joka Vishtonnohin rinnalla taistelussa seisoo. Oikameonna se on seuraava päällikköä, kun hän kerran lähtee suuren hengen luokse runsaille metsästysmaille metsästämään. Oikameonna se häntä siellä saa palvella ja valita hänelle uljaasta saaliista mehevimmät palat.

Lilameha, sä nuori, somasti lepää vanhankin suortuvilla seppel, kunhan hänen sydämessänsä ilo kukoistaa."

SUOMIVAIMO SAIMAANNIEMELLÄ.

Kauvan, kauvan aikaa, monta sataa vuotta sitten, kun Suomi ei vielä ollut Ruotsin vallan alle joutunut, silloin seisoi niemellä Saimaan rannalla muhkea talo ja siellä asui vanhaan Savonkansaan kuuluva suku, ylpeä ja mahtava. Monta ottelua olivat tämän suvun miehet kestäneet Hämäläisiä ja Karjalaisia vastaan ja monta hävitysretkeä olivat he tehneet aina kauvas Venäjän rajoille saakka. Mutta nyt oli toinen, vaikeampi vihollinen noussut vastustettavaksi, nimittäin Ruotsalaiset, nuo ylpeät, meren poikki tulleet. He taistelivat ristillä ja miekalla, he taistelivat sanalla ja heidän valtansa alle sortuivat vähitellen kaikki Suomen heimot. Mutta Saimaanniemen suku seisoi vielä vankkana, se ei peljännyt miekkaa, ei sanaa, eikä ristiä.

Sata vuotta oli kulunut siitä, kuin Pyhä Piispa Henrik ensi kerran Kristuksen nimeä Suomen rannoilla saarnasi, mutta vielä eli ylpeän itsenäisenä Saimaan rannalla Saimaanniemen suku. Sinne eivät Ruotsin kuninkaan voudit rohjenneet tulla veroa kiskomaan, sillä sinne sellaisille asioille lähteneet olivat saaneet syytä yritystänsä surkeasti katua, eikä kukaan uskaltanut ketään Saimaanniemen väestä oikeuteen manata. Mutta niemen talossa istui suvun vanhin ja sääsi lakia ja ankaraa oikeutta omaistensa kesken.

Eräänä päivänä astui tupaan muuan ristin mies ja saarnasi ristin-oppia ylpeälle väelle siellä sisällä, joka istui mies toisensa rinnalla nuorimman pojan hääpitoja viettämässä. Ja runolaulajat lattian keskellä lakkasivat hetkeksi laulustaan. Käsi kädessä, vaieten, kuuntelivat he ja ihmettelivät, mitä tästä mahtoi seurata. Mutta pian alkoi toinen heistä kajahuttaa:

"Nytpä vanha Väinämöinen Tupasesta tuhman lauloi, Kielipalkun suohon suisti, Somerohon kutsuttaman."

Ja silloin kohahti suostumussohina tuvan lavitsoita pitkin. Vihoissansa poistui ristin mies, sanoen: "Voi teitä, te pakanat! Onnettomuus on teidät musertava ja vielä te nyt hylkäämäänne kasteen armoa kerran kerjäätte!"

Pitkä aika oli kulunut ja Saimaanniemen suku oli viimeinkin joutunut melkein häviöön. Taukoomattomat taistelut olivat sitä vähitellen kuluttaneet. Siellä istui nyt takan ääressä jäljellä ainoastaan kolme ijäkästä veljestä, kolme harmaapartaista vartijaa. Kaikki heidän poikansa olivat kaatuneet, paitsi nuorin, Saivo, ja hänen kuudessa reippaassa pojassaan yleni nyt Saimaanniemen suvun toivo.

Mutta Saivo oli lähtenyt metsään opettamaan vanhempia poikiansa taistelemaan metsän kuningasta vastaan ja kotona takan ääressä istuivat nyt nuo kolme hallipartaa ja Saivon vaimo, Ylpytär, nuorempain lasten kanssa. Silloin astui taas sisälle ristin mies, tervehti uhkaavin sanoin ja lausui: "Vanhat pakanat haudan partaalla, pelastakaa sielunne kadotuksesta! Nuori nainen, kuuden pojan äiti, pelasta poikaisi sielut! Suostukaa pyhään kasteeseen ja Ristiinnaulitun merkkiin! Ettekö ole nähneet, miten teitä kirous seuraa! Miehenne ovat kuolleet, ainoastaan vanhuksia ja lapsia on jäljellä. Nöyrtykää Herran rankaisevan käden alle!"

Silloin suuttuivat ukot uunin vieressä ja Ylpytär kavahti pystyyn ja sanoi: "Laittau matkoihisi mies! Ei jauha taikasi Ylpyttären sydäntä jauhoksi, mahtavampaa sen silloin olla pitäisi! Mene, etteivät Saivon pienet lapset sinua pois kantaisi!" Ja ristin mies meni, mutta hänen sanansa eivät olleet lempeyden sanoja, vaan vihan ja kirouksen.

Vielä asui hajallaan metsien syvyydessä, kankaiden ja järvien takana miehiä, jotka eivät olleet vieraan vallan alle taipuneet. Toisinaan, kun eivät enää muuta voineet, olivat he alistuvinaan muukalaisten ikeen alle, mutta nousivat taas kapinaan, milloin siellä, milloin täällä. Mutta Saivo sanoi: "Ei yksityinen helposti karhuakaan kaada, saati sitten vihollista. Useat saattavat voittaa, missä yksityinen kaatuu." Ja hän jätti kodin Ylpyttären ja lasten huostaan ja samosi kautta sydänmaitten ja metsien kehoittamaan kaikkia Suomen heimosta vielä jäljellä olevia, niin Hämäläisiä, kuin Karjalaisia ja oman heimonsa miehiä, nousemaan aseihin yhteistä vihollista vastaan.

Mutta Ruotsalaiset ottivat Saivon vangiksi, sanoivat häntä kavaltajaksi ja surmasivat hänet. Ja Ylpytär lähetti ulos vanhimman poikansa ja sanoi: "Mene Ruotsalaisten luo, opi heidän temppunsa, että voisit heidät voittaa ja isäsi työn täyttää! Opi isänmaasi pelastajaksi ja isäsi kostajaksi!"

Poika lähti. Mutta vuosi vieri, eikä häntä kuulunut. Ja Ylpytär sanoi toiselle pojallensa: "Mene Ruotsalaisten luo, opi heidän temppunsa, jotta voisit heidät voittaa ja isäsi työn täyttää! Opi isänmaasi pelastajaksi ja isäsi kostajaksi!"

Poika lähti. Mutta vieri vuosi, eikä häntä kuulunut. Ja Ylpytär sanoi kolmannelle pojallensa samoin, kuin oli molemmille toisille sanonut.

Mutta vuosi kului ja tupaan astui taaskin ristin mies ja sanoi: "Nainen, onko Herra sinua nyt kyllin koetellut? Miehesi ja molemmat vanhemmat poikasi ovat kuolleet. Onko sydämesi nyt nöyrtynyt?"

Vaan Ylpytär vastasi: "Houkkio! Siitäkö nöyrtyisi sydämeni, että rakkaimpani ovat miehinä eläneet ja Suomenmaan puolesta kuolleet? _Nyt_ vasta saatan ylpeillä! Ja vielä elää heidän työnsä täyttäjä."

"Niin, hän elää," ilkkui mies, "palvelijana kuninkaan hovissa, silkistä ja kullasta kiiltävänä ritarina kuninkaan palveluksessa?"

"Valhetta puhuu viekkaan kieli," vastasi Ylpytär.

"Ell'et sanojani usko, niin katso silmilläsi. Mutta vielä sortumuksen päivä sinullekin koittaa, ylpeä nainen," sanoi mies ja poistui.

Mutta Ylpyttären sydämessä polttivat hänen sanansa. "Onko hän, sydämeni rakkain lapsi, tullut palvelijaksi Suomenmaan ryöstäjän, hänen, joka surmaa Suomen sorean kielen ja kietoo kielensä kahleet yli Suomen kansan ja Suomen sydänten? Heidän taikatemppunsa ovat rikkauksilla ja kullalla nuorukaisen silmät sokaisseet. Olihan leipää, joskin kovempaa, Suomenkin maassa. Voi sitä, joka kullasta ja leivästä isänmaansa myöpi! Kunnialla ja loistollako he ovat hänen silmänsä häikäisseet! Vieraan palveluksessa voitettu kunnia on, kuni vedessä vaahto, arvotonta kiiltoa vaan."

Ja Ylpytär jätti kolme nuorinta poikaansa kotiin Saimaannientä puolustamaan ja hän sanoi: "Muistakaa sitä perintöä, jonka olette hoidettavaksenne saaneet! Vielä ei ole valloittajan jalka Saimaanniemelle astunut. Mahtavan ajan vaatiessa täytyy lapsenkin olla mies."

Ja Ylpytär tekeytyi ulkonaisesti nöyräksi ja lähti ulos kansan keskuuteen ja hän etsi poikaansa. Ja hän sai tietää tämän olevan Ruotsin toisella rajalla taistelevain sotamiesten joukossa ja hän lähti häntä sieltä asti etsimään.

Mutta hänen kulkiessaan joukosta toiseen poikaansa etsimään, astui taas hänen eteensä ristin mies, se sama, joka oli häntä kotituvassa uhannut. Ja hän sanoi: "Nainen, taivuta sydämesi nöyryyteen: talosi on poltettu, poikasi ovat kaikki kolme sitä puolustaessaan kaatuneet, eikä koko suvustasi ole jäljellä ketään muuta, kuin kuninkaan hovissa palveleva, sydämensä ristin edessä nöyryyttänyt poikasi."

"Kaatuneetko ovat kaikki? Nuorinko myöskin? Elä toki vielä sula, sydän, elkää vielä lauhtuko, jäntereet, vielä täytyy eloa jatkaa! _Yksi_ on ehkä vielä pelastettavissa." Ja hän kiiruhti pois.

Taistelukentällä kuolleitten ja kuolevaisten keskellä tapasi Ylpytär poikansa. Hänen hoitonsa herätti kuolemaisillaan olevan tietoonsa.

"Äitini! Sinäkö täällä?" sanoi hän. "Kiitos! Katso, kuolen nuorena, mutta kuoloni on ihana! Kuolenhan synnyinmaan puolesta!" Ja hänen silmänsä sulkeutuivat ja hän kuoli. Mutta Ylpytär lyyhistyi maahan.

"Haa, pettynyt raukka! Kuolit harhaluuloosi, kuolit valheen vankina. Jos olisit kaatunut jalossa taistelussa näitä vastaan, joiden joukossa nyt sodit, niin olisi kuolosi ollut kaunis. Kuole, Ylpytär, elämäsi on lopussa!"

Mutta vielä kerran lähestyi ristin mies. Hän näki vaivaisen maahanvaipuneen ja hän sanoi: "Nyt, Ylpytär, olet murtunut. Tule minun kädestäni vastaanottamaan hyvitystä!" Mutta Ylpytär sanoi: "Poistu, paha noita, eläkä kuolemalle pyhitettyyn kajoa!"

Mutta yli kuolleitten tanteren liihoitti hiljaa hento haamu. Se oli nuori, valkopukuinen tyttö, musta risti rinnalla. Hän oli sydämessään ollut nuorukaisen morsian, mutta oli äitinsä lupauksesta ristille pyhitetty. Hän tuli kuolleen nuorukaisen luo, polvistui hänen viereensä ja rukoili hiljaisella äänellä, mutta sydämensä syvyydestä. Ja yhä hartaammin ja hartaammin kaikui hänen rukouksensa, koko hänen sielunsa näytti itsekieltäymyksenä siihen sulautuvan ja nousevan Jumalan luokse. Ja hän huomasi maahanvaipuneen äidin ja vuodatti hellin sanoin sydämensä rukoukseen murtuneen puolesta. Hän rukoili lohtua ja selvyyttä sille, joka ei vielä ollut valoa nähnyt, ja kärsivällisyyttä ja itsensäkieltävää sydäntä.

Ja Ylpyttären sydän heltyi, hän itki.

"Kiitos sulle, oi tyttö, sä lapsi vierahan maan, kasteesta Ylpyttären elon-iltana! Suomen vanhan kansan luo lähtee Ylpytär. Anna lempeän, kauniin rukouksesi kaikua yli kuolevan!"

KAMTSHATKALAISEN VAIMO.

Eitel on rikas. Hän asuu puisessa talossa. Pitoja vietetään. Karhunlihaa keitetään. Nuoret tanssivat karhuntanssia. Yhä useampia liittyy tanssijoihin. Selkä kumarassa ja polvet koukussa matkivat he karhun hissuttelevaa käyntiä ja kömpelöä kompuroimista. Tytöt nauravat. Vanhukset vilkastuvat. Ukot eivät enää saata houkutusta vastustaa, hekin yhtyvät tanssiviin. Yö on jo joutumassa, kuumuus käy tukehuttavaksi, hylkeenrasva-lamppu savuaa, yhä innokkaampana jatkuu tanssi. Karhunliha on keitetty. Tanssi taukoo. Eitel jakaa rasvan vierasten kesken. Liha syödään sitten. Eitel laulaa karhun pään kunniaksi. Hän hyväilee sitä, hän puhuu sille ystävällisiä sanoja: "Sä ihanainen, sä metsän kultamarja! Katso, miten hyvänä sua pidämme! Mene, kerro kumppaneillesi, sukulaisillesi, kuinka sinua rakastamme! Pyydä heitä tulemaan jurttaimme läheisyyteen! Pyydä heitä mielellään antautumaan käsiimme! Elä suinkaan luule meidän sinut tappaneen! Eihän toki! Kamtshatkalainen rakastaa sinua, hän tahtoo kietoa kukkia kiharoihisi. Ei. Kasakat, muukalaiset, jotka ovat voittamaisillaan jalansijaa joukossamme ja saamaisillaan ylivaltaa seassamme, he ne karhun surmaavat. Heidän luokseen ei sinun pidä suosiolla lähteä. He ne ovat, jotka pakoittavat meitä sinua surmaamaan. He haluavat saada taljasi."

Miksi istuu nuori Reeka niin totisena? Minkätähden ei hän näytä Eitelin laulua kuuntelevan? Mitä etsii Reekan katse? Etsiikö se ampumapilkkaa? Ei. Silloin lähtisi hän ulos kedolle. Etsiikö se lohen välkkyviä suomuksia? Ei. Silloin menisi hän alas rantaan. Etsiikö se tyttöä, jonka pukua ahmantalja koristaa? Amulamela on kaunis, hän on komeasti koristettu. Lumivalkeina välähtävät hänen päälaellaan ahmankäpälät.

Kaksi yötä kuluu. Reeka tulee Eitelin luokse. "Isäntä, olen tullut tänne sinua palvelemaan." Naiset katsovat toisiinsa. He ottavat Amulamelan piiriinsä. He käärivät hänet vaatteihin, niin että ainoastaan kasvot jäävät näkyviin. "Pidä puolesi, Amulamela, olet kaunis, olet voimakas! Ei sinua vähästä palveluksesta myödä. Ole hyvin varuillasi, elä anna kosijan koskettaa pintaasi! Vartijoimme sinua tarkoin."

Vuosi vieri, jää suli, nurmi kasvoi ja kuihtui ja taas laskeutui nietos maahan. Vielä palveli Reeka. Vielä ei ollut hänen onnistunut saada tyttöön koskea. Jos vaatteiden alta näkyi vaikka vain sormenpää, olivat naiset vartijoimassa. Jos Reeka silloin koetti lähestyä, oli kuusi kättä häntä lyömässä, kolmekymmentä sormea häntä kynsimässä.

Reekan keihäästä kaatuu karhu, soobelin nahkoja tuo hän kimputtain. Eitel iloitsee palvelijastaan. Eiköhän hän kohta liene palvellut tarpeeksi, voittaaksensa itsellensä vaimon? Amulamela on voimakas, hänestä saattaa olla paljon hyötyä. Hän jaksaa kantaa polttopuita ja vettä piankaan väsymättä. Hän osaa löytää metsähiiren pesän ja tuoda sieltä juuria talveksi. Miksipä antaisi Eitel hänet vieraalle miehelle ilman riittävää korvausta? Harjoitettuasi hyvää koiraa reippaasti rekeä vetämään, et sitä muukalaiselle lahjaksi anna.

Eitel aikoo lähteä metsään saaliinnoudantaan. Reen edessä on valjaissa viisi virkkua koiraa. Ne ulvovat. Amulamela jakaa niille rannalla löytämänsä kalan. Ne haukkuvat vihaisesti, mutta nuoren neidon nähtyänsä ne vaikenevat. Ynseät, kesyttömät kaikille muille, ovat ne kuitenkin Amulamelalle sävyisät.

Iloisesti hyppää hän rekeen. Koirat riuhtaisevat itsensä irti. Ei ehdi Amulamela edes tarttua ohjaustankoon, ennenkuin ne jo hyökkäävät jyrkännettä alas. Silmänräpäyksessä on reki lentänyt nurin ja tytön pää sattunut kiveen. Reekalla on sukset jalassa, hän on jo tytön vieressä. Hän avaa tämän turkin, kiertää käsivartensa hänen kaulaansa ja kantaa tainnoksiin vaipuneen sisälle.

Reeka on koskettanut Amulamelan ihoa. Hän on voittanut tytön. Häät juodaan.

Taas on nurmi kasvanut ja kuihtunut, taas on jää ja lumi kerran verhonnut meret ja maat ja taas on nyt hanki sulanut. Amulamelan käsivarrella lepää lapsi. Hän laulaa lapselle: "Nuku makeasti, nuku herttaisesti! Tosin istuu Balakitg pilvissä ja pudistaa pitkiä kiharoitansa, jotta myrsky puissa pauhaa, mutta lapsi lepää äidin sylissä, eikä tarvitse tuulta peljätä. Ei, ei! Kohta tyyntyy tuuli ja puut seisovat liikkumattomina, sillä Balakitg väsyy kiharainsa heiluttamiseen. Pian odottaa Savina niin iloisena, niin iloisena, miestänsä kotiin. Hän koristaa hiuksiansa kukilla, niin punaisilla. Siitä taivas illanruskossa hohtaa. Nuku, nuku, pienoinen! Balakitg tulee, hän tulee tänä iltana kotiin. Savina riemastuu ja kirkas ja kaunis on ilma koko huomispäivän ja lapsi saa leikkiä nurmella."

Reeka ottaa keihäänsä seinältä ja sanoo: "Tummen tytär on sorea."

"Niin on," vastaa Amulamela.

"Sanotaan olevan väärin ottaa kaksi vaimoa, moni on kuitenkin niin tehnyt," sanoo Reeka ikäänkuin itseksensä.

Amulamela laulaa yhä lapselle: "Mutta, ell'ei Balakitg tule illaksi kotiin, odottaa Savina koko yön ja itkee, itkee koko päivän ja rankat sadekuurot virtaavat Savinan kyyneleistä maahan."

Kauvan aikaa seisoi Reeka ääneti punniten keihästä kädessään. Viimein sanoi hän: "Tahdon palvella Shahin, Tummen tyttären, tähden."

Kalpeaksi, kuin vastasatanut lumi, kävi Amulamelan poski. Hän ei virkkanut mitään.