Chapter 3

Pehmeällä, sametinnukkaisella nurmikolla lähteen partaalla lepäsi Alheidi. Vähän loitompana nukkui tumma sotilasparvi, jota yössä tuskin näkikään. Kukin makasi satuloidun hevosensa vieressä. Miehistä valvoi ainoastaan Salik.

"Alheidi, armahin, huomenna saavumme omaisteni luo. Hetken lepo täytyy minun suoda miehille ja hevosillekin, he eivät muuten kestäisi. Miten et sitten sinä, hento sulotar, olisi uupunut? Miksi et tahdo uinua? Ja kuitenkin hennon tuskin pyytää sinua sitä tekemään, sillä enhän silloin saisi nähdä silmäisi säihkyntää, en kuulla äänesi sulosointua!"

"En saata. Niin outo on mieleni, niin monta ajatusta päässäni risteilee, enkä kuitenkaan voi ajatella muuta, kuin yhtä, -- että olen sinut tavannut."

"Kaipaat ehkä kotisi pehmeitä patjoja".

"En koskaan ole levännyt niin pehmeillä patjoilla, kuin tämä nurmi!"

Äkkiä hypähti eräs nukkujista pystyyn, mutta laskeutui heti korva maata vasten kuuntelemaan. Salik huomasi sen ja tuli tarkkaavaksi.

Mies nousi pian ja tuli Salikin luo.

"Salik Sardar Khaan, etkö kuule hevoskavioiden kopsetta? Onko sinutkin lumonnut nainen?"

Salikin silmästä sinkosi salama yöhön. "Abbas! Mutta sinuun en tahdo suuttua!"

Sitten kumartui Salikkin maahan kuuntelemaan. "Näitä hevosia on monta. Ne ovat varmaankin Shahin lähettämät meitä takaa-ajamaan. Emme saa saattaa Alheidia vaaraan."

Hän vihelsi. Samassa silmänräpäyksessä olivat miehet ratsujensa selässä. "Erämaahan, ääneti, varovasti, kuin väijyvä tiikeri, mutta nopeasti, kuin siivekäs lintu!"

Suhina sävähti kautta vuorten, kiitäviä varjoja vilahti yli tanteren. Keveitä pilviäkö yli kedon liiteli? Hiljainen yötuuliko se henkäili? Mutta taivaankansi oli kirkas, tummansininen, eikä liikkunut lehteä puissa sen lähteen reunalla, jonka luona Alheidi vast'ikään oli levännyt. Ja nyt ovat varjotkin kadonneet ja hiljaista, äänetöntä ja hämärää on pienen lähteen ympärillä kaikki.

Mutta yö kuluu edelleen ja hento, vain leikkiin ja leikkiä seuraavaan suloiseen lepoon tottunut kukka herpoaa ja kalpenee. Alheidi tahtoo Salikilta salata väsymystään, hän pysyttelee vielä pystyssä, vaikka horjuen. Salaman nopeudella hyppää silloin Salik ratsunsa selästä, "Rientäkää, etsikää, olisiko mahdollista löytää lähde! Käymme lepäämään, vaikka tuhannet vainolaiset kintereillämme olisi! Alheidi, vähinkin vaaleuden vivahdus kasvoillasi, pieninkin silmäisi säihkyntää himmentävä pilvi koskee minuun kipeämmin, kuin koskaan Shahin tikarit!"

Löytyipä läheisyydessä lähde. Sinne kantoi Salik käsivarsillansa Alheidin ja, polvistuen hänen viereensä, virvoitti hän häntä viileällä vedellä.

Mutta vainolaiset eivät olleet jäljiltä eksyneet. Taivaanrannalle ilmestyi kiiltävä keihäsrivi.

"Elä pelkää, Alheidi! Sinun tähtesi on voitto meidän!"

"Ratsun selkään joka mies! Taistoon Alheidin puolesta! Jokainen, joka lähestyy hänen lepoansa häiritsemään, on kuoleman oma!"

Nopeasti riensi ratsujoukko yli kentän. Alheidi yksin jäi levottomana lähteen luo. Erämaassa vallitsi äänettömyys, mutta äkkiä häiritsi hiljaisuutta taistelevain kimeät huudot. Pian näki Alheidi poispäin rientäviä, pakenevia parvia, mutta lähdettä lähestyi hiljaa ratsastaen muutamia harvoja miehiä. Ketä kuljettavat he keskellänsä? Salik Sardar Khaania, jonka he tuovat haavoittuneena taistelusta.

"Alheidi, nyt olet meidän, olemme ajaneet heidät pakoon. Ennenkuin he ehtivät lähettää uusia vainoojia jälkeemme, olemme turvassa vuoriemme välissä, oman kansani keskuudessa."

Seuraavan päivän aamu valkeni ja Salik makasi nyt omassa teltassansa, koristetulla vuoteellansa. Hänen haavansa tummeni, kuume poltti hänen veressänsä. Vaieten ja huolissaan kulkivat hänen sotilaansa ympäri, sillä he huomasivat haavat kuolettaviksi.

Silloin astui teltan ovelle vanha vaimo. "Antakaa tilaa viisaalle, joka paljon tietää ja mahtaa!" Vaimo pysähtyi Alheidin eteen, joka surren istui sairaan vieressä. Verkalleen, tuskin kuuluvalla äänellä, sanoi vanhus: "Erämaassa, kahden tunnin matkan päässä täältä kasvaa puu. Kun kaunis nainen keskipäivän hetkellä sen oksia taittaa, vuotaa siitä balsamia, joka heti parantaa raudan viat, mutta viimeisen tunnin matkan täytyy naisen astua yksin." Alheidi nousi nopeasti. Hiljaa hiipi hän teltasta. Vanhus seurasi häntä.

"Saatatko minua ensimmäisen tunnin matkan? Osotatko mulle tien?"

"Eikö kukoistavain puutarhain nuori, hento köynnös pelkää yksin erämaassa liitelemistä?"

"Äiti, onhan Salik sairas. Rientäkäämme, jotta ennen päivällishetkeä ehtisin saada tehtäväni toimitetuksi!"

Seuraavan päivän aamu oli käsissä ja riemulla tervehti Alheidi aurinkoa, sillä Salikilla ei enään ollut mitään tuskia ja haavat olivat melkein terveet.

"Oi, Alheidi! Sieluni vapisee ajatellessani sinun uskaltaneesi mennä yksin erämaahan. Olisithan sinä, joka olet mulle henkeäni kalliimpi, voinut joutua petojen saaliiksi."

Kuukausia oli kulunut. Silloin tuli eräänä päivänä Abbas Salikin luo, varustettuna kuin pitemmälle matkalle.

"No, Abbas," virkkoi Salik ystävällisesti, "minne aijot, kun en minä ole siitä kuullut, sinä, uskollinen toverini, joka et koskaan ole minua jättänyt?"

"Lähden Ispahaniin."

"Jalopeurain luolaan lähdet. Tuskin lie tauonnut höyryämästä erämaassa kaatuneiden Shahin miesten veri."

"Tuskin olisi jalopeura odottanut meidän tuloamme hänen luolaansa, ell'ei, kuten tiedät, hänen sotilastensa päämies olisi kertonut tuhonneensa meidät kaikki, meidän murhattuamme ensin tytön, taistelun aiheen. Mies rakasti henkeänsä, siksi hän lähtikin pakoon. Mutta vaikk'ei hän olisi niin sanonutkaan, niin eipä Salik Sardar Khaan aina ole aristellut lähestyä leijonaa, vaikka sen omassa luolassakin."

"No, mitä Ispahanissa aijot?

"Tehdä kauppaa."

"Profeetan nimessä, sitä en koskaan olisi arvannut! Olethan aina pitänyt keihäänkalsketta rahanvaihtoa rakkaampana. Mutta ehkä tahdot tehdä kauppaa minunkin puolestani. Mulla on yltäkyllin karjaa ja muuta tarpeetonta tavaraa."

"Olen aikonutkin pyytää saadakseni myödä muutamia tarpeettomia kappaleitasi."

"Sano mitä tahdot, sulla olkoon vapaa valinta."

"Sotaratsusi, keihääsi ja tikarisi."

Salik rypisti vähän silmäkulmiansa, mutta pian selkeni hänen katseensa taas ja hän sanoi: "Abbas, olet tyytymätön tähän tavattomaan, muutaman kuukauden kestäneeseen lepoon. Mutta elä siltä luule taistelemisen minulta unhoon jääneen. Pian teemme taas retken. Kohta järjestän kaikki sitä varten."

Abbas riemuitsi ääneensä, mutta vaikeni yht'äkkiä, laski käsivartensa ristiin rinnallensa ja kumarsi sanoen: "Armollisen ja lempeän Jumalan nimeen, kunnia olkoon maailman hallitsijalle! Olen valmis sua seuraamaan minne vain tahdot. Palvelijani myökööt liiat karjastani."

Havaitsetko pölypilveä tuolla aavikon reunalla, Alheidi? Tiedätkö, mitä se merkitsee? Salik se siellä miehinensä ryöstöretkeltä palajaa. Alheidi, joka on istunut kummulla katsellen ulos etäisyyteen, nousee. Hänen huntunsa häilyy tuulessa, käsi varjostaa tummia, mustia silmiä, katse tähystää. "Hän se on! Saatan jo erottaa hänen turbaaninsa värin. Mutta miksi niin hitaasti tulet, Salik? Eikö sydämesi Alheidia ikävöitse? Oletko hankkinut aarteita ja onko niiden vaaliminen sulle lemmittysi kohtaamista rakkaampi? Vai oletko ehkä haavoitettu? Haa, balsamipuu erämaassa! Salik, Salik, riennä! Sydäntäni kalvaa tuli! Hennot ovat jalkani, mutta kantavat ne minut kuitenkin sinua vastaanottamaan!"

Samassa syöksyi vaimoja ja lapsia hurjasti huutaen lähestyviä vastaan. Alheidia värisytti ja hän pysähtyi hetkeksi. Silloin riensi ratsujoukko naisten ja lasten seuraamana riemuhuutojen kajahtaessa, ohitse sen paikan, missä Alheidi seisoi. Salik ei häntä huomannut. Ja katso, Salikin edessä hevosen selässä istui nainen. Siinä oli Alheidikin kerran istunut, mutta kuka oli tämä? Alheidin kasvot hehkuivat kuin leimuava liekki. Hitaasti seurasi hän saapuneita ja meni asuntoonsa. Mutta siellä kohtasi hänen silmiänsä outo näky. Lepolavitsalla istui se nuori nainen, jonka Salik vasta oli tuonut muassaan. Hän oli valkoinen kuin laakson lilja, ainoastaan poskilla kajasti vieno ruusunhohde. Vaaleat kutrit aaltoilivat lumivalkeilla hartioilla ja lempeät silmät, siniset, kuin taivaankansi, olivat kyyneleitä tulvillaan. Sellaista ei ollut Persian mustasilmäinen tytär milloinkaan nähnyt.

Salik astui Alheidia vastaan. "Tuon sulle siskon, Alheidi! Hoida häntä hyvin! Olen ottanut hänet kauppiailta, jotka kuljettivat häntä myötäväksi. He olivat ostaneet hänet turkkilaisilta, jotka taas olivat hänet ryöstäneet kaukaa, hyvin kaukaa. Katso, hän on kaunis. Hänen kauneutensa on yön hopeakirkkaan kuutamon kaltainen. Olet usein sanonut et pitäväsi naisistamme, he kun ovat niin hurjia. No, tämä on lempeä ja suloinen. Sitä paitsi, tuon sinulle vielä kallis-arvoisia koristeita ja kauniita kankaita."

"Kunhan tuot rakkautesi takaisin, Salik, niin on se mulle kaiken maailman aarteita kalliimpi."

Vieras tyttö nousi, astui Alheidin luo, lausui oudolla kielellä muutamia sanoja, otti Alheidia kädestä, puristi sitä sydämellisesti ja katsoi lempeillä sinisilmillään herttaisesti häneen. Alheidi sulki hänet ystävällisesti syliinsä, sanoen: "Enhän saata sinuun suuttua, kyyhky pieni!"

Päivä päivältä lähenteli suloinen muukalaistyttö yhä enemmän Alheidia ja Alheidi sai häntä rakastamaan. Mutta yhä katkerampaa tuskaa kärsi Alheidin sydän, sillä hän näki Salikin silmien yhä lämpimämmin palavan, hänen katsellessaan niin ihanaa, mutta aina alakuloista vierasta tyttöä. Mutta sydämensä sisimpään sopukkaan kätki Alheidi tuskansa.

Niin tuli Salik eräänä päivänä hänen luoksensa. "Alheidi! Hevoseni, lempiratsuni, on haavoittunut. Mene, Alheidi, erämaahan noutamaan balsamia haavan parantamiseksi."

Alheidi katsahti silmänräpäyksen Salikiin. "Salik Sardar Khaan, erämaassa asustaa tiikereitä. Rakastatko hevostasi hellemmin, kuin minua?"

"Onko Alheidi lapsellisen arka? Etkö tahdo tehdä mielikseni? Etkö tahdo pelastaa hevostani, joka kerran toi sinutkin tänne?" Alheidi läksi.

Taas tuli Salik eräänä päivänä Alheidin luo. Lepolavitsalla oli kaksi kukkaa, ruusu ja lilja. Sardar leikki kukilla ja nautti niiden tuoksua. Sitten jätti hän ruusun lavitsalle ja piti vain liljaa kädessään.

"Oi, Salik, tuhoa ruusu, mutta elä heitä sitä luotasi yksin kuihtumaan! Ei ole niin raskasta kuolla, kuin elää unhoitettuna."

Salik otti jälleen ruusun käteensä ja piti sitä siinä liljan kanssa. "Alheidi, miehen sydän on ruusutarha, siinä on tilaa monelle kukalle. Kuinka voit vaatia, että minä yksin alati rakastaisin vain yhtä? Lempi on myöskin kukkanen. Elä pyydä kukkaa olemaan kuihtumaton, kuin kivi. Ei se silloin olisi kaunis. Mutta onhan Alheidikin Salikille rakas."

Salik lähti pois ja Alheidin sydämessä asui yö.

Taaskin kului muutamia päiviä. Silloin kutsui Salik Sardar Khaan Alheidin luoksensa. Tämä tuli.

"Alheidi! Metsästysretkellä haavoitti keihäs pahasti lempikoiraani. Sitä ei saata pelastaa muu, kuin se balsami, jonka alkulähteen tunnet. Mene, ettäs ehtisit sinne ennen keskipäivän hetkeä ja olisit kotona jälleen siihen aikaan, kuin miehineni metsästysretkeltä palajan."

"Oi, Salik, balsamia hevosellesi tuodessani kuulin tiikerin kiljuntaa."

Salik ei vastannut mitään. Alheidi seisoi vielä tuokion epäillen. Silloin sanoi Salik hitaasti: "_Kahdesti_ ei Salik Sardar Khaan samaa käskyä anna." Alheidi poistui.

Kauvas hän ei vielä ollut ehtinyt, kun hänen eteensä ilmestyi viisas vaimovanhus, jolla oli kädessä pieni, tuskin sormen pituinen tikari.

"Sieluni tytär! Vanhus ei voi sinua retkelläsi seurata. Salik Sardar Khaan on käskenyt minua uutta, vaaleata morsiantansa koristamaan. Tässä tahdon antaa sulle jotakin hänelle lahjaksi sopivaa. Alheidi, kolme surmaa on tämän tikarin terällä. Katso, sen kolme särmää ovat terävät, elä niihin koske, pieninkin kosketus haavoittaa ja pieninkin haava tuottaa silmänräpäyksessä kuoleman!" Hiljaa, kuten tullutkin oli, hiipi vanhus pois.

Alheidin silmä leimusi. Hän katseli terästä. "Kolme surmaa! Haa! Alheidi! Tahtoisitko tappaa tuon hurskaan tytön, joka itkee Salikin valtaa, jota hän ei vastustaa voi? Vaalea, vieras tyttö, ei Alheidi sinua vihaa."

Mutta jo oli Alheidi erämaassa vaelluksellaan. Kuumasti paahtoi päivä hiekkaa, hehkuva maa poltti Alheidin jalkoja. Ajatteliko hän kirveleviä jalkojansa, ajatteliko hän erämaassa väijyen hiipivää tiikeriä, vai ajatteliko hän Salik Sardar Khaanin ihanata morsianta, joka nyt seisoi kaikessa komeudessansa koristettuna, kuin hopeanhohtavain pilvien lomassa täysikuu ja Salikin palavia silmäyksiä, jotka, unhoittaen Alheidin, nyt ainoastaan uuden morsiamen ihanuudesta hurmautuivat?

Mutta Alheidiakin katselee säihkyvät silmät, ei Salikin lemmestä hurmautuneet, ei, vaan palavat, pedon päässä pyörivät pallot. Alheidi, etkö näe erämaan herraa, miten hän hiljaa jäljissäsi hiipii? Jo jännittää hän koukistetut kyntensä, välkähtävät jo kumartuessaan täpläiset kupeet. Hän hyökkää saaliinsa kimppuun, ja musertuneena, verissään, viruu Alheidi vavahdellen hiekassa. Mutta ken se vahvan kukisti? Miksi erämaan herra hiekassa vieritteleiksen? Vavahdus vaan vielä ja kuolleena loikoo tiikeri saaliinsa vieressä. Alheidi ei ollut tikariansa unhoittanut.

Huutoja kuuluu erämaassa. Keveänä kiitää miesjoukko esiin. Se on Salik Sardar Khaan, joka miehinensä palajaa kotiin suloista morsiantansa noutamaan.

"Haa, vasta tapettu tiikeri! Alheidi! Sepä oli Salik Sardar Khaanin puolison arvoista! Mutta hän on haavoitettu. Pitäkää hänestä huolta, minä ratsastan kotiinpäin. Lähetän sitten orjia häntä kotiin kantamaan."

Jo nosti Salikin hevonen kavioitansa juoksuun, kun Alheidi hiljaisella äänellä rukoili: "Salik, ennenkuin lähdet, laskeudu hevosesi selästä ja anna mulle kätesi, ell'ei muun tähden," lisäsi hän omituisesti hymyillen, kun Salik näytti epäilevän, "niin kiittääksesi minua tiikerin taljasta."

"No, miksipä mulla ei olisi siihen aikaa," sanoi Salik, hypähti hevosen selästä ja ojensi Alheidille kätensä, johon tämä tarttui ja painoi sitä sydäntänsä vastaan, sanoen: "Jää hyvästi, Salik! Siunattu olkoon Allah ja Profeetta, saan kuolla sinun luonasi! Vielä pyyntö, se on viimeinen. Oi Salik, ota vielä kerran käteni molempiin käsiisi ja purista sitä ystävällisesti, kuten ennen oli tapasi tehdä."

Salik tarttui Alheidin umpinaiseen käteen ja virkkoi hajamielisesti: "Ei suinkaan haavasi niin vaarallisia ole. Kyllä kohta tulet kukoistavaksi jälleen. Minä ratsastan nyt edeltäkäsin kotiin."

Jo istui Salik ratsunsa selässä. Alheidin pää vaipui hervotonna hiekkaan, yksi ainut veripisara kiertyi esille hentojen sormien lomasta ja ratsun tuulenvauhdilla rientäessä pois yli hiekka-aavikon, lepäsi jo Salik Sardar Khaanin kaunis vaimo vainajana vieressä erämaitten herran, tiikerin.

Keitä ovat nuo, jotka naisten asuntoa lähestyvät, mitä kantavat he? Kantavatko he koristuksia, vai kukkia, vaiko lahjoja ihanalle morsiamelle hänen hääpäivänänsä? Mutta miksi ovat hitaat heidän askeleensa, miksi synkät heidän katseensa, miksi eivät he riemuitse? Oi, eivät tuo he morsiolle koristeita, ei lahjoja, eikä kukkia, kuihtunutta kukkaa vain kantavat, sitä kukkaa, joka oli kaunehin kaikista.

Mutta katso! Naisten asunnosta syöksee esiin vaalea, vieras tyttö. Komeita koristeita kimaltelee hänen hiuksissaan, mutta silmissä välkkyy kyyneleitä. Hän näyttää kauhistuneena pakenevan. Surullinen saatto tulee hänelle vastaan. Hän pysähtyy, hän vapisee. "Alheidiko kuollut? Sä suloinen olento, sä ainoa turvani! Mutta kas, mikä puoleksi ummistuneessa kädessäsi välähtää? Kiitos, Alheidi!"

Hiljaa irroitti hän tikarin Alheidin kylmästä kädestä, mutta viipyy vielä, näyttää epäilevän. Katso, hän polvistuu, puristaa tikarin käteensä, hän rukoilee. Hänen esi-isäinsä kielellä sanat hänen huuliltansa sukeutuvat: "Isä, oi Isä, vahvista horjuvaa lastasi kärsivällisesti kantamaan, mitä hänen kärsittäväksensä määräät! Tämä pieni ase vaivaisen vapauttaisi. Oi Jumalani, oi Jumalani, vahvista minua, että kärsivällisesti ja nöyrästi voisin sanoa: "tapahtukoon sinun tahtosi, eikä minun!" Rukouksessa kilvoitellessansa painoi hän tuskissaan käteensä petollisen raudan ja vienosti, kuten kukkanen illalla kupunsa sulkee ja päänsä kallistaa, vaipui vaalea immyt kalvenneena nurmi vuoteelle.

Salik Sardar Khaan, elä niin rajusti ryntää ruusun ja liljan, noiden kuihtuneiden, leposijalle! Elä raivoa noin! Miksi isket rintaasi tuon pienen raudan, sehän tunkeutuu tuskin pintaa syvemmälle! Eihän miehen henki muutaman veripisaran mukana kuiviin juokse, eikähän tikarin terällä ollut kätkettynä kuin _kolme_ kuolemaa!

KIELO.

Oletko nähnyt suurinta ja kauneinta siltaa, mikä veden yli viepi? Oletko saattanut suorana ja rohkeana seisoa siellä ylhäällä, korkealla, ei vähempää kuin peninkulman pituisella sillalla ja voinut päätäsi huimaamatta katsoa alas syvyyteen molemmin puolin, kristallikirkkaaseen veteen? Tai oletko huimautuneena tarttunut sua tukevaan, vahvempaan ystävään, jott'et kummallekaan puolelle suistuisi alas välkkyvään hautaan?

Kun ammoisina aikoina vanha Väinämöinen oli laulamalla luonut laajan Suomensaaren, oli siroittanut siihen sen tuhannet järvet ja laulanut kauneutta yli koko maan, ja niin aavat Saimaanvedet niemineen ja salmineen päilyen hänen silmäinsä edessä lepäsivät, silloin hymyili vanhus iloisesti. Mutta hän sanoi: "Verkalleen liikkuu jo vanhus, hitaasti kulkevat myös Suomen miehet. Eivät he jäniksen lailla juokse, eivätkä oravan kanssa hyppele. Pitkä on matka järveä kiertää. Siltaa on tarvis." Ja katso, silloin lauloi hän kaunoisen Punkaharjun kaartumaan yli Puruveden kirkkahan kalvon.

Oletko nähnyt koivuja ja kuusia, jotka kasvavat toinen toistensa yllä sillan molemmilla puolin? Eivät ne kuitenkaan toistensa latvoilla kasva, vaikka siltä melkein näyttää, kun ne tuossa seisovat jyrkänteessä toistensa päällä. Oletko veden kirkkauden pettämänä tahtonut poimia kiiltävän valkeita kiviä ja simpukoita järven pohjasta, jossa ne monen kyynärän syvyydellä vedenpinnan alla kiiluvat?

Kannaksen keskikohdan vaiheilla seisoo koivu. Se seisoo siinä niin iloisena ja katselee yli laajan järven. Hiljainen tuuli humisee yli harjun. Se kohottaa koivun notkeita, nuorteita oksia. Kauniisti kumartelee solakka, vaaleanvihanta koivu ja vihmoo kukkaispölyänsä vuoroin kukkulan toiselle, vuoroin toiselle puolelle alas välkähtävään veteen, missä pienoisia hopeahattaroita sinisyvyydessä purjehtii taivaalla, joka siellä alhaalla ylhäisen taivaan kuvana päilyy.

Ja kielot koivun juurella, ne kukkivat ja riemuitsevat, mutta niiden siskot, jotka ovat kasvaneet muutamia harvoja askeleita kauvempana rattaanraitioitten välissä tiellä, ne tuoksuvat myöskin, vaan niiden valkean puvun peittää pöly ja ne kaihoovat ja ikävöivät, eivätkä itse tiedä miksi.

Niin maantien kaihoova kukkanen kysyy: "Siskot, valkeat, tuoksuvat kielot, miten saatatte te niin raittiisti tuoksua ja kukoistaa ja miksi kaihoomme me?" Ja kielot vastaavat: "Tuoksumme ja kukoistamme koivun suojassa, emmekä muuta tiedä. Mutta kysykää ruusuilta. Katsokaa, kuinka rehevästi ne kukoistavat!"

Ruusuja kasvaa rinteellä tiheässä. Kielot kysyvät: "Ruusut, punaiset, hehkuvat, miten saatatte niin rehevästi, niin runsaasti kukoistaa? Mikä se sydäntänne niin riemastuttaa? Miksi täytyy meidän poloisten kaihoella?"

Iloisesti vastaavat ruusut: "Kas, me kasvamme tässä niin vapaasti! Meitä ei muserra matkustajan pyörä, tuskin saavuttaa meitä hänen rattaansa liikkeelle lennättämä tomuhiukkanenkaan ja koko tämä kaunis, edessämme aukeava maailma on meidän. Olemme rikkaat: meillä on aurinkoa, meillä on kastetta, mutta -- meillä on kuitenkin kaikkea vain puoleksi, kun seisomme tässä harjun toisella rinteellä. Mutta kas koivu, sillä on ylt'ympärillänsä koko avaran maailman ihanuus, sillä on aurinkoa, ilmaa ja eloa, vaikka sitä tulisi miltä puolen, sentähden on koivu suuri, sentähden on koivu voimakkaampi ja soreampi kaikkia muita."

Mutta maantien kielo ei tiennyt miten päästä hänkin tomusta valoon ja vapauteen.

Tuli sitten siihen nuori tyttö. Hän poimi rattaanraition kielon ja solmi sen seppeleeseensä ja samassa oli seppel valmis.

"Sinuhun, kaunis koivu, tahdon seppeleeni ripustaa, korkealle, huojuvalle oksallesi!"

Ja ylhäällä korkeudessa liehui nyt kukkanen ja eli valosta silmänräpäyksen siellä, missä ei mikään tomu sen kauneutta himmentänyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli se kuollut.

TUULAHDUSTEN LEIKKI.

Alhaalla pienessä, kukoistavassa notkossa harjoittivat pienet tuulahdukset veitikkamaista leikkiänsä. Sepä vasta elämää! He temmelsivät toistensa kanssa, olivat voittosilla, viskelivät ympärillensä pieniä korsia, tuhansia kepposia he keksivät. "Katsokaa, tuolla on kummallinen kappale," sanoi muuan tuulahdus. "Siemenhän se vaan on," virkkoi toinen. "Malttakaahan, minä tiedän," tokasi eräs hyvin nokkaviisaan näköinen, "katsokaa, tässä juuri kasvoi se komea kukka, joka oli suloisista tuoksuista niin rikas, että koko päiviksi riitti niiden kanssa leikkiminen ja niitä kanniskeleminen. Kyllä tämä on sen kukan siemen." "Voi, kuinka hauskaa, voi, kuinka mainiota!" huusivat kaikki ja alkoivat siementä siirrellä.

Siemenellä oli pitkät haivenet ja niitä nostelivat tuulahdukset, yksi yhtä, toinen toista, sysäsivätpä muutamat reippaimmat vähän itse siementäkin. Mutta siinäpä se kuitenkin vielä oli paikallansa ja vallattomat, häilyvät tuuloset kyllästyivät pian työhön ja alkoivat taas leikkinsä, jättäen siemenen oman onnensa nojaan.

Mutta muuan pieni tuulahdus pudisti yhä vielä pikkuisen siementä, nykäisi haivenia ja sanoi itseksensä: "Onko sitä todella sellainen raukka, ett'ei saa tätä siementä tuonne ylös! Olisihan niin erinomaista, jos noin komea kukka kasvaisi siellä ylhäällä! No, jos kerran leikkiä taitaa, niin taitaa kai työtäkin tehdä!" Ja sitten hän kävi oikein voimiensa takaa siemenen kimppuun ja sai sen haivenineen päivineen temmaistuksi syliinsä. Mutta eipä ollut niinkään helppoa kantaa sitä ylös kunnaalle. Raskaine taakkoinensa ei tuulahdus yhtään jaksanut kohota yli heinänhuippujen, vaan täytyi hänen pujottaida heinien lomitse ja levätä siellä täällä karkeimmilla korsilla, nojaten siementänsä johonkuhun lehteen. Hänen näin tunkeutuessaan eteenpäin tarttui haiven kiinni sinne, toinen tänne. Se oli yhtä työlästä, kuin ihmiselle olisi kantaa suurta puuta oksineen, juurineen kautta metsän, niin monta estettä tielle sattui. Milloin oli pieni hyönteinen pudonnut selälleen ja makasi maassa koivet pystyssä, niillä kaikin voimin ilmassa sätkien, mutta pääsemättä kuitenkaan pystyyn ja sitä täytyi tuulahduksen auttaa jalkeille; milloin oli taas kukkanen tarttunut päästään heinänkorren alle, eikä päässyt valoa nauttimaan, ennenkuin tuulahdus ravisti heinänkortta niin kauvan, että kukka sai päänsä irti.

Samassa juoksi pitkäkoipinen vaaksiainen siitä ohitse ja sanoi: "Kuinka olet tyhmä! Pidä huolta omasta asiastasi ja anna toisten hoitaa omansa," ja sitten harppasi se tiehensä vielä pitemmillä askeleilla, kuin oli tullutkaan. Mutta eipä seurannut pikku tuulahdus tätä viisasta neuvoa, vaan auttoi kuitenkin seuraavaa hyönteistä ja seuraavaa kukkaa. Mutta kautta laakson tohahti nyt tuulenpuuska ja sai aikaan hirmuisen mullistuksen koko nurmivaltakunnassa. Satoja kukkia siirtyi asennostaan, tuhansittain pieniä hyönteisiä joutui kokonaan matkasuunnastaan eksyksiin ja tuoksuvan kukkasen siemenen tempasi vihuri hirmuisessa vauhdissaan pois.

"Hyi, tuota huimapäätä," sanoi tuulahdus noustessaan pää pyörällä pystyyn kuperkeikasta, jonka oli täytynyt tehdä. "Minnehän nyt siemeneni katosi?" Ja nyt, kun hänellä ei ollut mitään kannettavaa, lehahti hän lentoon niin korkealle, kuin suinkin jaksoi. Ja kas: tuolla oli siemen. Se oli pudonnut tikulle juuri sille kunnaalle, jonne tuulahdus oli aikonut sen viedä. Heti oli tuulahdus sen luona ja löyhytti sen tikulta alas multaan.

Mutta sillä välin oli jo tullut ilta ja tuulosemme oli leikistä ja työstä väsynyt ja komean, hopeakoristeisen, sinisen lepokammion hän itsellensä keksi ja kävi siihen nukkumaan, vielä naurahtaen onnistuneelle retkellensä.