Chapter 2

Kalma seisoo rannalla. Hän kutsuu Manalan tyttäriä: "Kalman tyttäret, Tuoni lähestyy tummaa kotiansa, vahva valtijas, maan herra, lähestyy saaliillensa. Komea on tuomansa saalis. Kalman tytär, sisaristasi nuorin, tartu airoihin, siirrä venho, virran toiselle rannalle."

Jo soljuu venho verkalleen tummaa vettä. Hiljaisin aironvedoin soutaa Tuonelan tytti. Katseensa tähtää kauvas, tuonne missä lähestyy Tuoni. Kenen voimakas, kaikki kadottava hävityksen ruhtinas mukanaan tuopi? Kalpea nuorukainen, vartesi osottaa voimaa joka jäntereessä, miten olet antanut itsesi voittaa? Molemmin puolin ylpeätä otsaasi riippuvat uhoitellen kiharasi, nyrkkiin pusertunut kätesi pitää vielä suurta säilää ja vielä viipyy vihan leima ohimoillasi, vielä veri rintasi haavasta punaisena pulppuaa. Sinun oli voima, sinun oli kauneus, miksi sallit Tuonen viedä sinut mukanaan?

Mutta silloin kuului kantelon kieliltä sävel. Vieno tuulahdus värähytti valjua vettä, laulu kajahti, sointuivat sanat. Kalmattaren venho pysähtyi. Tuoni ei pysähtynyt, riensi vaan yhtä menoansa eteenpäin.

"Liian on myöhäistä, vanha laulaja," huusi Kalmatar rannalta. "Ei Tuoni tempaamaansa saalista takaisin anna. Jouduta lauttaasi. Manalasta ei kenkään palaja."

Mutta täyteläisempänä kaikui laulu, voimakkaampina soivat sanat. Sanan valta voitti raudan vallan. Voimatonna hervahti Tuonen saalista kohden ojennettu käsi. Nuorukainen aukaisi silmänsä.

Uhkaavana kajahti hämärässä Kalman ääni: "Haa, vanhus siellä ylhäällä, vieläkö loitsujasi luet? Kohta on kuitenkin valtasi lopussa."

Mutta venhossa istui Kalmatar. Hän katseli värähtämättä nuorukaista. Sävelten soidessa kirkastui vähitellen katse, silmästä vierähti kyynel, ensimmäinen sieltä kiertynyt.

Taaskin kaikui Kalman ääni uhkaavana pimeässä: "Kalmatar, sinä äitisi nuorin, mene, seuraa paennutta saalista ulos maailmaan, kiinnittäy hänen kupeeseensa, ime veri haavastansa, voima lihaksistansa. Tuo emosi kotiin takaisin ryöstetty saalis. Ei elämä saa kuolemaa voittaa! Kalmatar, mene!"

Heräävän nuorukaisen vieressä seisoi Kalmatar, kuni niityllä öinen sumu. Nyt kohotti nuori sotilas päätänsä ja syleillen häntä seisoi Kalmatar, iloiten siitä, että saisi viedä hänet kotiin asuntoonsa. Mutta silloin huusi nuorukainen: "Väisty, aave inhottava, maadu maahan maan hyväksi, jos sä sieltä tullut lienet, tahi ilmahan asetu, kotis kurja jos on siellä, tahi vaipuos vetehen, kalojen jos sisko lienet, tytär mustien murien."

Kamalan katseen loi Kalmatar nuorukaiseen, mutta häntä katsellessaan kiertyi taaskin kyynel hänelle silmään ja kuni laskehtiva sumu, kuni häämöittävä varjo haihtui hän pois.

Mutta omassa kodissaan uhkeassa Hamilassa lepäsi kalpea nuorukainen vuoteellansa. Vieressä istui äiti ja siveli haavoitettua hiljaa ihmevoiteella ja sitoi hienoja siteitä haavoille.

Loitompana seisoi rikas tyttö, joka oli luvannut tulla haavoitetun morsioksi, mutta hän ei puhunut mitään, seisoi vaan ovella katsellen huoneeseen. Silloin suhahti viileä tuulahdus ovesta hänen vieressään ja samassa seisoi Kalmatar haavoittuneen vieressä. Kauhistuneena peräytyi nuori morsian ja kaatui tunnottomana kartanolle. Sairas tahtoi nousta häntä auttamaan, mutta äiti asetti hänet varovasti takaisin vuoteelle ja voimakas nuorukainen lepäsi siinä kuin lapsi, äidin rientäessä taintunutta auttamaan.

Mutta hiljaa kuiskasi Kalmatar: "Suudelman jos huulillesi soisin, olisit omani, mutta, oi, emoni kartanoissa, joissa kadotus ja hävitys asustavat. Rakkaus on elämää. -- Miksi lempisi kuolon neito? Suo vain joskus seisoani vuoteesi vieressä, joskus nähdä sinut onnellisena rinnalla sen, jonka sydämessä lämmin veri ja ehkä lämmin rakkauskin asuu, mutta joka ei kuitenkaan saata sua rakastaa kuin minä. Elä työnnä poloista pois elämästä, valosta, luotasi!" Ja Kalmatar painoi kalpean otsansa ristissä-olevia käsiänsä vastaan nuorukaisen edessä, joka kammolla katseli häntä ja käski häntä poistumaan.

Taas vilahtikin Kalmatar pois. Ainoastaan tiedottoman tytön vieressä viivähti, silitti lempeästi kylmillä käsillään kultaisia kiharoita ja laski kätensä hänen otsalleen. Mutta kun neito silmänsä aukaisi, hiipi poloinen huoaten pois.

Puron reunalla istui sitten Kalmatar ja lauloi hiljaa itseksensä:

"Kalmatar, oi, kaukomieli, Miksi lämpöä sä etsit, Lämpöä ja iloisuutta? Riemuako emollasi Tuonelassa tummaisessa? Riemuako siskoillasi Manan mustissa majoissa? Riemua en etsikkänä, Etsin lämmön pisaraista Pientä, kuin on sydämessä Pääskyn, linnun pienemmänkin, Kukan hennoimmankin syissä, Tomuhiukan helmasessa. Valon sädettä mä etsin, Kipunaista himmeätä, Pienoista, kuin perhon silmä. Mut on lämpöä vain hällä. Hän on yksin valo, ilo, Hän, mi sinut, raukka, hylkäs! Tainnu, tainnu, Tuonen neito, Valhe-unta ällös nähkö!"

Yöt ja päivät valvoi Kalmatar nuorukaisen vieressä tämän nukkuessa. Ummistuneita silmiä hän yhäti lemmellä katseli ja kalpealle poskellensa levisi vienon rusohohteen vivahdus. Mutta nuorukainen heräsi ja tuulosen lailla pakeni poloinen pois. Ja taas lauloi Manalan neito:

"Jospa oisin sirkku pieni Jota armas kuuntelevi! Oisin edes kukka vieno, Jonka taittoi kullan käsi! Tuulahduksena jos saisin Poskiansa virvoitella, Valoisa ois kohtaloni. Luoja lempeä, mun salli Lumihiuteheksi tulla Suortuvilla sulavaksi! Tahi kuplaseksi vainen Käsillänsä haihtuvaksi! Taikka mullan tuhkaseksi Jota asteleisi armas!"

Aika kului edelleen. Sairas parani ja lähti niin eräänä päivänä morsiamensa vanhempain luo ja sanoi: "Antakaa mulle neito, viedäkseni hänet vaimokseni kotiini." Mutta neitosen äiti vastasi: "Ken nopsan hirven kytkeä tahtoo, ei pidä viipyä. Ken kiitävää koskenkuohua tavottaa, ei saa odottaa. Hirveä nopsempi, kosken vettä häilyvämpi on neidon mieli. Tyhjän pesän tapaa vitkastelija. Reipasta nuorukaista, eikä kalpeata sairasta, rakastaa neidon sydän ja pois kera rikkaan kosijan lähti hän etelään."

Nuorukainen ei sanonut sanaakaan, mutta kultaiset kihlat kädessä musertuivat muruiksi, jotka tunkeutuivat käteen hänen astuessaan ulos ovesta palataksensa kotia. Hän ei sitä huomannut.

Nuorukaisen rinnalla asteli Kalmatar, kalpea neiti. Hän vilvoitti hehkuvaa poskea, hän laski kätensä nuorukaisen sydämelle ja tyynnytti sen tuimaa, tulista tykintää. Nuorukainen heittäytyi alas nurmikolle. Vielä viipyi hänen vieressään Kalmatar. Hän seurasi onnetonta ilomielin, sillä tämä ei häntä nyt karkoittanut, mutta voi, siksi vaan, ett'ei häntä huomannut.

Hiljemmin hyökyi vilvoittunut veri nuorukaisen suonissa, helpotti jo hehkuva poltto sydämen, vaimeni silmänkin vihainen vimma Tuonen neitosen hoitaessa. Mutta silloin heräsikin nuorukainen tajuamaan ulkomaailmaa ja huusi harmistuneena: "Poistu, peikko! Miksi minua vainoot?" Ja usvana haihtui neidon haamu pois.

Mutta synkässä hongikossa keski-yön myrskyssä lauloi Kalmatar:

"Peitä, yöhyt, Kalman tyttö, Ett'ei silmä häntä keksi! Riehu rajusiivin, myrsky, Ääntä ett'ei kuulis korva! Sakene, oi synkkä metsä, Jott'ei jalka luokses löydä! Kätke helmahasi raukka, Toivoton mi yksin onpi! Elämässä, kuolossakin Kaikilla on toivo vielä. Tuonen tytti tuiretuinen Toivoa ei tunnekkana!

Mutta lännestä tuli kansanjoukkoja yli meren. Tulella ja miekalla he maata hävittivät, vajottivat maahan jumalien alttarit ja pyhäköt. Ja _yhtenä miehenä_ nousivat Suomen nuorukaiset muukalaisia vastustamaan ja Suomen joukkoja johti Kalmattaren lemmikki.

Vaan valtavana vyöryi vierasten virta Suomen joukkoja vastaan, yhä etemmäksi tunkeutuivat muukalaiset. Ja Suomen nuorukaiset kaatuivat, kuin kaatuu honka kirveen-iskusta, sillä heidän jumaliensa valta oli kukistettu ja Voimakas Jumala taisteli muukalaisten puolesta.

Kalmattaren nuorukainen seisoi vielä yksin pystyssä kaatuneen joukon keskellä, mutta silloin lensi siivekäs nuoli hänen sydämeensä. Hän kaatui, miekkojen melske vaikeni, taistelutanner jäi autioksi. Mutta kaatuneen vieressä seisoi Kalmatar. Kuolon tyttö ei voinut kaatunutta elähyttää.

Katso, silloin ilmestyi öiselle tantereelle ylevä olento. Korkeutta tavoitti voimakas pää, jolta hopealta hohtavain suortuvain viljava vuo aaltoili. Hiljaa häilyivät viitan valkeat poimut öisessä tuulessa. Vakavuus asui ylevällä otsalla, mutta lempeältä, vaikka samalla vakavalta, näytti kauniisti kaareva, tuuhean parran ympäröimä suu.

Ylevän haamun luokse astui Kalmatar ja sanoi: "Isä, katso nuorukaista, Suomen toivoa ja ylpeyttä! Saako Tuoni hänet omaksensa temmata? Täytyykö hänen tulla viedyksi autioon Manalaan? Madotko saavat runnella tätä ruumista, jonka Luoja loi vankaksi kuin vuori, kauniiksi, kuin päivänvalo?"

"Neito," sanoi ylevä vanhus, "olet Manalan tytär!"

"Isä," vastasi neito, nöyrästi notkistaen päätänsä, "kotini oli Manalassa, mutta laulusi antoi mulle rakkaudessa kauniimman kodin. Kerran ennenkin palautit kaikkivoivalla laulullasi nuorukaisen hengen Tuonelan tuvilta. Isä, solmios sanat sanoihin, ellös salli Suomen nuorukaista viedä pimeään Manalaan!"

Ylöspäin kohosi vanhuksen katse hänen vastatessaan: "Tuonen neito, minunkin valtani väistyy voimakkaamman tieltä. Vaka, vanha Väinämöinen lähtee pois. Etsi häntä, joka on voimakkaampi laulua, sillä hän on rakkaus, joka on voimakkaampi sanojen tietäjää, sillä hän on itse sana."

Vanhus lähti ja yöhön ja murheeseen jäi Kalmatar, sillä ei hän tiennyt kusta etsiä häntä, joka auttaa taitaa.

Silloin kuului kaukaa hiljainen laulu, rukous Korkeimman puoleen taivahissa. Tähtönen tuikahti kirkas taivahan laella ja Kalmatar vaipui polvillensa, mutta ei rukoillut, sillä hän ei tietänyt rukouksen sanoja. Mutta hänen polvistuessaan tuli hänen luoksensa se Kaikkein Voimallisin, jonka edestä vanhuksen oli täytynyt väistyä.

Riemusta vavisten tarttui neito hänen hohtavan, valkean vaatteensa liepeeseen ja painoi päänsä alas. Ja taivaallisesti hymyillen ojensi Kaikkivaltias kätensä ja neidon olkapäille kasvoi välkkyvät siivet ja taivaallisen valon loistossa polvistui, miekanterä maahan käännettynä, haavoittunut nuorukainen. Mutta kun Taivahinen taas poistui, vaipui nuorukainen vaalenneena maahan ja neito kumartui hiljaa hänen puoleensa, vapautti suudelmalla hänen henkensä ja lensi sen kanssa ei enää Manalaan, vaan autuaitten asuntoihin, korkeampahan kotihin.

SALIK SARDAR KHAANIN PUOLISO.

Päivyen koi Laski jo, kullaten pilvet. Hehkuen hohtaa taivas, maa. Säihky-aallot, loistoisat liekit, Hattarain helke vapaa tää, Min lausutte, oi?

Tahdotte kai Päivästä kertoa, tuosta Loistossa lännen mi asustaa, Vihaa yötä, syvyyttä tutkii? Sinnekö mieltäin taivuttaa? Min tahdotte, oi?

Itä, sä yö, Uinuvat ruususet tuudit Pehmeillä tuoksupatjoillaan. Hiljaa häilyy utuinen huntu, Satujen impein verho tuo! Oi, haaveiden maa!

Ruusujen maa, Itä, sä satujen kehto, Valjun, vienon Suomen laulun Rikas, lämmin, kukkaisa sisko, Tumma, hehkuva itä, oi, Sä lumosit mun!

Ihanat olivat Ben Hamounin puutarhat, ihanat niiden ruusut, mutta ihanin oli puutarhan valtijatar, Ben Hamounin tytär. Puutarhan sisimmässä pohjukassa, keveitten pylvästen varassa kohosi hänen linnansa. Tuoksuvat jasmiinit ja uhkeat ruusut sen seininä ylenivät. Katon muodosti kullasta, purpurasta ja kalliista kivistä hohtava holvi. Valtijattaren hovinaiset olivat nuoria, kauniita neitoja kuultavan valkoisissa puvuissa, lukemattomat ruusut ja liljat ja kukkaset hänen hovineitensä. Kun hän lavitsan pehmeillä, helmikoristeisilla patjoilla lepäsi, silloin sohisivat puutarhan suihkulähteet sulavimpia säveleitään ja vienoimmat virtensä visersivät satakielet. Mutta kun hän taas impeinsä kera iloisessa kisassa valtakunnassansa liiteli, silloin satakielet kimakasti tuhansin kielin livertelivät ja uhkeana henkivartiona liihoitteli hänen ympärillänsä välkkysiipisiä, kiiltäviä perhosia.

Tiesikö Alheidi, mitä on ilo? Tiesi, sillä se oli hänen alituisena toverinansa. Tiesikö Alheidi, mitä on suru? Tiesi, sillä hän oli nähnyt erään leikkitoverinsa sairastavan ja rakkaimman satakielensä kuolevan. Tiesikö Alheidi, mitä on rakkaus? Ei. Hänen silmänsä eivät milloinkaan olleet nähneet muuta miestä, kuin hänen isäänsä.

Eräänä aamuna istui Alheidi yksinänsä nurmikolla säihkyvän suihkulähteen partaalla. Ajatuksiinsa vaipuneena piti hän kättänsä hienon vesisateen alla, jotta tämä ponnahti ilmaan ja hajosi tuhansiksi kimalteleviksi helmiksi nurmikolle, kukkasiin ja tytön hiuksiin, koristaen niitä kauniimmin, kuin tummissa kiharoissa tavallisesti välkähtävät timantit.

Silloin kuuli hän outoa melua, katsahti äkkiä ylös, ja katso -- hänen edessään seisoi nuori mies, joka säihkyvin silmin häntä katseli. Tyttö yritti paeta, mutta muukalainen esti häntä. "Ihana Alheidi," sanoi hän, "henkensä on erämaan poika pannut alttiiksi sinut nähdäksensä, mutta ei hän sitä kadu. Viivy vain silmänräpäys, niin on hän saanut runsaan palkinnon."

Alheidin teki mieli paeta, hänen teki mieli jäädä, hän halusi katsoa maahan, hän halusi katsoa muukalaista silmiin. Hän viipyi silmänräpäyksen toisensa jälkeen. Pian kuului eräs hänen leikkitoverinsa lähestyvän laulaen. "Huomenna, auringon mailleenmeno-aikana, ihana Alheidi," sanoi muukalainen ja katosi, merkitsevästi nostaen sormensa huulillensa.

Ken oli muukalainen? Mitä hän tahtoi? Mistä hän tuli? Miten oli hän päässyt sisään?

Koko päivän lepäsi Alheidi äänetönnä leposohvallansa. Ilta joutui ja vielä olivat koskematta päivällisen tuoksuvat hedelmät, vielä häilyivät valloillaan, vain löyhästi sidottuina ja koristeitta, kiiltävät kiharat. Valkeni aamu, jo heräsivät kukkaset ja perhot, mutta vielä ei ollut Alheidi nukkunut. Viimein sulkeutuivat kuitenkin hänen silmänsä suloiseen uneen ja hänen herätessään oli aurinko jo korkealla taivaankannella.

Armahat impyet, koristakaa valtiatartanne tänään tavallista huolellisemmin! Miksi tahtoo hän tänään olla niin kaunis? Miksi koristelee hän? Ketä ajattelee hänen sydämensä? Tahtooko hän kauneudessaan isällensä loistaa, vaiko siksi, että tuntematon muukalainen on hänet näkevä?

Aurinko on laskemaisillaan. Pian painuu päivä lännen pehmeihin pilvipatjoihin uinumaan. "Alheidin ystävättäret, jättäkää minut yksin! Tahtoisin uinua hetken. Elkää salliko kenenkään lähestyä."

Mutta eipä uinunutkaan Alheidi. Menisikö Alheidi suihkulähteelle? Tulleeko hän, tuo ihana muukalainen? Täytyyhän Alheidin toki varoittaa häntä, käskeä häntä poistumaan, muutenhan voisi vieras vartoa liian kauvan ja tulla huomatuksi. Se olisi hänelle varmaksi kuolemaksi.

Verkkaisin askelin astui Alheidi kaivoa kohden. Sielläpä seisoikin jo muukalainen, tuo kookas ja ihana, säihkysilmäinen.

"Alheidi, ihanin, armahin aurinko! Missä olisi maailmassa ketään, jonka kauneutta sinun rinnallasi voisi edes tähteenkään verrata!"

"Etkö tiedä, muukalainen, että Ben Hamounin orjat surmaisivat sinut, jos sinut täältä löytäisivät? Riennä pois! Ainoastaan varoittaakseni sinua tahdoin sinua tavata."

"Ihana Alheidi, joskin tuhat kuolemaa minua uhkaisi, en saata sinua koskaan jättää. Minun täytyy saada sinut omakseni, minun täytyy vapauttaa sinut, taikka kuolla puolestasi! Alheidi, sä taivaallinen, mitä oletkaan muuta, kuin vanki, vaikka kahleesi ovat kullatut? Etkö elä täällä teljettynä, kuni vangittu vuorikauris, kätkettynä, kuni kaivoksen syvyydessä timantti, tai simpukassa helmi? Tule, Alheidi, tule, ollos vapaa! Tule morsiokseni, tule morsioksi Salik Sardar Khaanin, joka erämaan aavikon vapaita heimoja hallitsee! Tiedätkö, saatatko edes aavistaakaan, mitä vapaus on? Tiedätkö, miten sykkii sydän kiitäessä tuulen vauhtiakin vinhemmin nuolennopealla ratsulla, joka tuntee ratsastajan tahdon, ennenkuin hän sitä edes merkilläkään on ilmaissut? Oletko nähnyt miehiä verisessä ottelussa erämaan petojen kanssa? Ovatko sinulle osottaneet suosiotansa äärettömäin aavikkojen asukkaat, ne, jotka omistavat maailman, sillä heillä on hevosensa, keihäänsä ja tikarinsa? Haluatko helmiä ja kalliita koristeita? Sana vain ja saat sellaisia yltäkyllin, vaikka ne olisivatkin noudettavat itse Persian kuninkaan aarre-aitasta. Jos taas haluat kallis-arvoisia voiteita ja pyhää savua, niin kauppamatkueitten pelkurit pojat niitä sinulle verona suuria määriä maksavat. Tahi tahdotko kauniita orjattaria? Maan jaloimmat tyttäret ryöstetään sinulle palvelijoiksi. Tule, Alheidi! Salik Sardar Khaan on vapaiden ruhtinas. Hän on halveksinut kaikkia naisia ja rakastanut ainoastaan sankaritöitä ja sotaista kunniaa; mutta Alheidi on voimakkaan voittanut. Tahdotko tulla orjattareksi jonkun pelkurin Shahin, joka satojen joukosta sinut tuskin näkee, tai tahdotko tulla sankarin armaaksi, hänen silmäinsä valoksi, sydämensä vereksi, elämänsä tuleksi? Tule Alheidi! Kuulitko laukauksen? Se oli merkki. Uskolliset seuralaiseni ryntäävät nyt salaman tavoin isäsi taloon. Elä säikähdä, armahin! Eivät he saa siellä mitään vahingoittaa, eikä ryöstää, ainoastaan kääntää huomiota sinne päin, ett'ei kukaan ajattelisi sinun vartioimistasi. Tule, Alheidi! Virkku varsani vartoo sinua täällä ulkona. Pian kiidämme vuoristoon, jossa joukko urhoollisia seuralaisiani meitä odottaa. Meidän on vain tämä silmänräpäys, ei muuta. Joudu, tule, Alheidi!"

Äkki-arvaamatta kietoi nuorukainen kätensä ihanan immen solakalle vyötäreelle ja kantoi hänet riento-askelin puutarhasta muuriin murretun aukon kautta ulos kedolle. Siellä seisoi sidottuna korskuva hevonen.

Sen selkään hypähti Salik, ihana taakkansa edessään. Tyttö ei ollut ehtinyt ajatella, tiesi tuskin olisiko pitänyt huutaa apua. Nyt riensi jalo eläin eteenpäin, vainottua lintua vikkelämmin, kevyttä gatselliakin keveämmin. Tulta tuiskivat laajentuneet sieramet, yhä vinheni sen vauhti, kaviot tuskin koskettivat maata. Alheidin sydän sykki ihastuksesta. Salik tuki häntä käsivarrellaan, toisessa kädessä oli hänellä ohjakset. "Alheidi, armahin, kohta olemme turvassa."

"Salik, turvassa olen sinun luonasi!"

Mutta keitä tuolla kaukana kedolla näkyy? Sinne on ilmestynyt neljä ratsumiestä. Hurjasti huutaen hyökkäävät he eteenpäin. He ajavat pakenevia takaa. Tulisen ratsun salamannopea vauhti vähenee. Se on kaksinkertaiseen taakkaansa tottumaton, vaikka Alheidi onkin kevyt, kuni nuoren karitsan hienoin villa. Takaa-ajajat pääsevät lähemmäksi. Salik kannattaa Alheidia vieläkin tukevammin. Hän ottaa ohjakset suuhunsa ja keihään käteensä. Vaahdon peittämänä pureksii jalo ratsu päitsiänsä, kannusten haavoittamat kupeet vuotavat verta, mutta se ei enää vinhana vihurina lennä, se korskuu, se ponnistaa voimiansa. Yhä lähemmäksi pääsevät takaa-ajajat.

"Katso, Salik, vartijani! He yllättävät meidät. Elä salli Alheidin elää sinun kuolemaasi näkemään! Anna minun kuolla tikaristasi tässä rinnallasi! Ei olisi raskas moinen kuolo."

Eräs takaa-ajajista näytti piakkoin pääsevän muita etemmäksi. Silloin kuului suhina, varjo vilkahti yli aavikon ja samassa suistui sekä hevonen että ratsastaja suin päin hiekkaan. Toinen ratsumies vilahti hänen ohitsensa, mutta jo tunkeutui Salikin toinen keihäs tämänkin hevosen rintaan. Korskuen karkasi se pystyyn ja kaatui ratsastajineen maahan. Nyt oli jo kolmaskin ratsastaja ehtinyt lähelle. Hän ampui laukauksen, mutta kovassa vauhdissa se ei osunut, vaan samassa silmänräpäyksessä makasi hän itse Salikin kuulan lävistämänä verissään tantereella ja hänen hevosensa laukkasi hillitöntä vauhtia takaisin yli aavikon: Salik tempasi esiin toisen pistoolinsa. Neljäs takaa-ajaja näytti epäröivän tuokion. Salikin tarkka silmä ja varma käsi lennättäisi luodin hänen sydämeensä, ennenkuin hän saattoi toivoakaan voivansa Salikiin osata. Hän oli kahden vaiheilla. Mutta katso! Kuohuvana virtana vyöryi vuoristosta lauma sotureita hurjasti huutaen. Riemuiten ympäröivät he Salik Sardar Khaania ja hänen morsiantansa ja pian olivat he kaikki kadonneet takaa-ajajan näkyvistä.

Eri suunnilta olivat Ben Hamounin orjat etsineet pakolaisia, mutta ilman Alheidia he palasivat. Ja Ben Hamoun heittäytyi huoneensa permannolle repien tukkaansa ja partaansa ja huutaen kerran toisensa jälkeen:

"Allah on sallinut ryövärien ryöstää elämäni kunnian, ihanan koristeeni! Jo ensitulevalla uudella kuulla olisi hänet otettu herrani Shahin haaremiin. Miten mahtavaksi olisinkaan hänen kauttansa voinut tulla, kuinka kunnioitetuksi! Tyttäreni olisi ollut ihanin herrani naisista. Ja nyt hän on poissa saavuttamattomissa!"

Nyt lähestyi Alheidin vanha hoitajatar hiljaa Ben Hamounia ja sanoi: "Herra, jos suvaitsisit kuulla halpaa neuvoani, niin voisit vielä saada tyttäresi takaisin."

"Olisit häntä vartijoinut!" ärjäsi Ben Hamoun. "Se olisi ollut parempi, kuin neuvo nyt."

"Oh ho," valitti hoitaja vanhain palvelijain tavallisella äänellä. "Allah Ben Hamounin järkeä varjelkoon! Eikö minun teidän omasta käskystänne täytynyt totella häntä, kuin itse Shahin äitiä, ja eikö hän aina kehottanut minua menemään iltarukoukseen moskeaan? Miten sitten juuri sinä päivänä olisin jättänyt sitä tekemättä? Mutta jos Ben Hamoun olisi älykäs, lähettäisi hän minut nyt heti sukulaisensa, kauniin Zaidan luo, koettaaksensa hänen kauttansa saada Shahia, jonka varjon Allah aina pienentymättömänä säilyttäköön, lähettämään ryöväreitä takaa-ajamaan."

Tämä neuvo oli Ben Hamounille mieleen. Hoitaja lähetettiin kahden, kallis-arvoisia lahjoja kantavan orjattaren kera kauniin Zaidan luo, joka oli Shahin lempisultanittaria. Koko haaremissa puhkesi ilmoille suuri suru ja parku, kun Alheidin ryöstö tuli tiedoksi ja vielä, että hän oli viety aivan pääkaupungin muurien luota. Kun Shahi hetken kuluttua astui sisään, syöksi kaunis Zaida hiukset hajallaan, itkien ja huutaen hänelle vastaan, sanoen: "Oi, että minun täytyy näkemän päivän tällaisen, jolloin moinen häväistys kohtaa herraani, jonka kunnia koko maailmata valaisee!"

Shahi kysyi, mikä oli hätänä ja Zaida vastasi kiihkein kyynelin: "Eikö tuskan katkerin neste sydämeni maljaa täyttäisi, kun näen herraani ja kuningastani näin häväistävän? Katso! Erämaita samoavat rosvot ovat tänään rohjenneet tunkeutua aina pyhän kaupunkisi porttien edustalle ja ovat ryöstäneet kotoansa pois sukulaiseni, ihanan Alheidin. Kuningas, jos saatat sellaisen häväistyksen anteeksi-antaa, niin ellös enään anna kasvosi loistaa haaremin porttien sisällä, sillä naisesi eivät kyyneliltä niiden valoa näkisi!" Ja taaskin vuodatti hän kyynelvirran.

Shahin käskystä astui nyt sisälle haaremin katsontamies, Hojar Bashi.

"Kuka oli vasta ryöstetty Alheidi?" kysyi kuningas.

"Oi herra, hän oli ihanin aarre. Palvelijallesi oli onnistunut löytää tämä jalokivi naisten joukossa ja hän oli jo määrätty sitä ylenpalttista onnea nauttimaan, että olisi saanut haaremiasi koristaa. Kaunis hän oli, kuin hohtava täysikuu, ihana, kuni hehkuva aamurusko. Ainoastaan ensitulevaan uuteen kuuhun saakka aikoi hänen isänsä pitää häntä luonaan, valmistaaksensa häntä arvokkaasti onneansa vastaan-ottamaan."

Nyt astui sisälle päävisiiri, jonka Shahi oli kutsuttanut luoksensa. "Sadratsan," lausui Shahi ankarasti hänelle, "kelvoton palvelija, miksi et ilmoita minulle, miten pääkaupunkiani häväistään? Rosvot uskaltavat tunkeutua aina sen porttien edustalle asti."

Sadratsan heittäytyi kasvoillensa maahan, kosketti otsallansa lattiaa ja sanoi:

"Allah on suuri. Kuninkaan valta kestää ijankaikkisesti. Kukapa voisi viisaudessa ja tarkkanäköisyydessä hänelle vertoja vetää? Sallikoon kuningas armonsa auringon paistaa halvan orjansa ylitse, joka on syönyt tuhkaa ja jonka tarkkaavaisuuden silmä on nukkunut, jotta hän on velvollisuutensa laiminlyönyt."

"No niin. Jos ennen aamurukouksen julistusta olet tuonut neidon takaisin ja tuhonnut rohkean rosvon koko joukkoinensa, niin tahdon sinua armahtaa. Hänen päänsä olkoon oman pääsi lunnaana!"