Part 8

_Soittajat_ ja _haudankaivajat_, neljä lähisukulaismiestä, lähtivät heti toimeensa. Heille varattiin viinaa mukaan, jotta saivat ottaa ryypyt, "siunata hauvansijan", ennenkuin alottivat. Sitten taas kun pohjaan oli päästy, juotiin "pohojaviinat". -- Pesijälle myös annettiin ryyppy, ennenkuin hän toimeensa ryhtyi.

_Kuttujat_ kulkivat viikolla, tavallisesti perjantaina, kun hautaus tapahtui sunnuntaina, jotta oli yksi "rikkomaton" päivä hautauspäivän edellä. Kutsujia oli tavallisesti kaksi, toinen kulki toisessa, toinen toisessa päässä "kylää" [Luotolainen tarkoittaa "kylällä" useasti koko pitäjäänsä. Esim.: Sakspäkki oli monta vuotta täsä kyläsä pappina.] kutsumassa saattamaan "eesmennyttä vainajaa lepokammioonsa".

Sunnuntaiaamuna 7-8 aikana saapuivat peijaisvieraat, ja kahvia heille tarjottiin. Ruumisarkku nostettiin riihestä ajoneuvoihin ja vedettiin pihamaalle porrasten eteen, kansi avattiin ja pantiin arkun viereen vasemmalle sivulle. Tuolit, jotka olivat olleet arkun alla riihessä, viskattiin ulos kumoon ja sanottiin: "menkää kaikki, mitä täällä on henkiä ja eläjiä, ruumiin jäläkeen!" Jos tuolit olivat huonoja, jätettiin ne sinne ajelehtimaan "täks maailmaks", eivät edes kelvanneet karjakotaan muurin alle. Parempia jos olivat, ne kovasti piti pestä ja puhdistaa. Riihen uuniin pistettiin katajia, laskettiin savua sisään ja kehoitettiin henkiä ja eläjiä lähtemään vainajan mukaan. Manaaminen ja savustaminen oli pesijän tehtävä. Ruumiinlauta vietiin aitan alle varvaspuiden päälle. Siihenkään eivät uskaltaneet muut kuin pesijä koskea.

Ennenkuin lähdettiin kirkkoa kohden, annettiin saattojoukolle viinaryypyt ja ruumiin hankitsija sitoi kateliinasta leikkaamansa kaistaleen, _luokkaliinan_, hevosen luokkaan, oikealle sivulle, jos vainaja oli miehenpuolinen, ja vasemmalle, jos se oli vaimonpuoli. Sitten kun oli ajettu pois pihamaalta, päästy ulos portistakin, otti hankitsija astiaan tulista tuhkaa ja hiiliä, viskeli niitä rautalapiolla pihatielle aina portille asti ja vähän siitä uloskin ja sanoi: "menkää ruumiin ja luokkaliinan mukana kaikki henget hautaan asti!" Rautalapiolla teki vielä ristejä portille ja tielle. Toiset hankitsijat tapasivat viskoa kylmää vettä puhtaalla vihdalla ristiin eteensä, kun portille kävivät, ja vielä portista tielle roiskivat, jotta "vie kaikki muasas!" Näin meneteltiin, jotta ei kuolleella "olisi ollut enempi varaa tulla takaisin". Tätä kyllä sitten joskus vainajat kävivät valittamassa, jotta "ei saa enää käyväkkää kotona, vaikka täällä on vaikea olla lentohenkenä, jota pahat henget ajelee takaa". Toiset taas, kun ei oikein osattu saattaa pois hautaan, tulivat kotiin "möykkäämään", jotta tietäjän voimalla piti ajaa pois.

Kuolleen jälkeen, kun sitä hautaan lähdettiin viemään, ei saanut ikkunasta katsoa. Silmät siitä olisivat kipeytyneet.

Vainajaa vetävä hevonen kulki edellimäisenä, ja ajettiin vain "friskiä käyntiä", ei juoksua, jotta jalkasin käyvät saattajatkin pysyisivät mukana. Joskus sattui, että kuollut, joka oli ollut "enämpi pahain henkein vallan alaisena", oli niin raskas, ettei hevonen jaksanut vetää. Pahat henget ja ruumiinväki tekivät raskaaksi ja estivät kulun. Silloin piti pyyhkiä hevoselta "silimät pois", kädellään pyyhkiä, siunata ja sanoa: "pois liiat henget kristityn tieltä! Tie auki taivasta myöten!"

Ruumis kannettiin haudalle _paareilla_. Arkun alla oli musta valkearistinen _paarivaate_ ja päällä puolipyöreä _häkki_ paarivaatteella peitetty sekin. _Kantajia_ oli 12, läheisiä sukulaisia -- ei omaisia -- ja naapureita. Kantoivat he paareja olkapäillään ja olivat "liha lihasa kiinni". Luokkaliina oli irrotettava luokasta ja vietävä arkun mukana hautaan.

Osa "höljyväkeä", naisia ja muita, palasi heti haudalta takaisin peijaistaloon, toiset menivät kirkkoon saarnaa kuulemaan ja tulivat sitten jumalanpalveluksen jälkeen. Mutta soittajat viipyivät viimeksi, heidän kun piti jäädä _hauvan peittoa_ soittamaan. Haudanpeittoa soitettaessa annettiin kellon pyöriä ympärikin, piti "ylikin vettää", jotta ei kuollut kotiin tulisi.

Sitten vasta kun soittajat tulivat, tarjottiin puoliset peijaisväelle. Viinaryypyllä alettiin. Sitten saatiin tavallisia pitoruokia jälkitorttuineen. Edeskäypä, niinkuin ainakin, oli ruokia pöytään kantamassa. Pöydällä oli tyhjä lautanen, johon kerättiin vaivaisille rahaa. Sen jälkeen kävi jälkiväki syömään, ja vielä juostiin poissa olevia naapurienkin eläjiä pöydän täytteeksi kutsumassa.

Puolisen jälkeen useat peijaisvieraat lähtivät pois, mutta soittajat ja kantajat jäivät vielä illalliselle sekä läheisimmät sukulaiset seuraavaan päivään saakka.

Pesijälle annettiin palkaksi vainajan vaatteita sekä joku määrä rahaa. Peijaisissa häntä syötettiin ja juotettiin ja vielä matkalle evästettiin. Saamansa vaatteet käytti pesijä saunan löylyssä ja sitten "nosti", punnitsi ne puntarilla katsomatta, paljonko ne painoivat. Päälle pantaessa piti vielä sylkäistä. Sitten ei kalma tarttunut.

Talon vanhimmalle, isännälle tai emännälle, kun se kuoli, piti peijaisiin teurastaa lehmä, lammas ei riittänyt. Jos sen jätti tekemättä, kävi vainaja ottamassa omansa, surmasi lehmän, joskus useampiakin. Niinpä oli heitetty lehmä teurastamatta eräässä talossa, kun äijä oli kuollut. Mutta silloin rupesi talon karja kuolemaan sukupuuttoon. Oli siitä lehmä teurastettu ja viety sen pää kirkkomaalle, haudalle, jotta "syö nyt tuo!" Toisessa talossa taas oli samanlaisessa tapauksessa sairastava lehmä vedetty navetan kynnyksen luo ja kynnyksellä hakattu kirveellä pää poikki ja pää säilytetty aitan ylilaattialla.

Kirkkotarhassa sitten lepäsivät "eesmenneet" vainajat -- jotka saivat levätä. Sillä kaikki eivät saaneet levätä. Oli kerran pappi mennyt "veisata hyräten" kirkon sivu: "Autuaat levosa lepäävät ja odottavat Herran tulua". Siihen oli kirkkomaalta vastattu:

"Ne lepää, jotka levosa ovat, ne lentää, jotka lennosa ovat!"

Haltijoista.

Jo peijaisista puhuttaessa mainittiin, että kuolleet voivat tulla kotiinsa kummittelemaan. Kuollut ei kyllä itse tule, "ei suinkaan se ruumis pääse, mutta ne on kait manolaiset, jotka tulee". Itse kullakin kuolijalla on hänen haltijansa, hyvällä on hyvät haltijat, pahalla pahat. Hyvät haltijat eivät ole liikkeellä, pahojen haltijat vain liikkuvat, ja ne ovat niitä _manolaisia_ eli _männingäisiä_, jotka elävät kirkkomaalla "kuolleitten luijen joukosa". Sanotaan niitä myös _kirkonväeksi, joutavaksi väeksi, joutaviksi ja tyhjiksi_, ja ne ovat semmoisia pikkuisia eläviä. Niitä on kaikenlaisia: päättömiä, käsipuolia, jalkapuolia, töppösiä, rukkipäitä ja jos jotakin. Ne pitävät pikkuista puhetta keskenänsä ja sihisevät ja niiden läsnäolon voi haistaakin. Niitä eivät tavallisesti muut näe kuin erityiset "näkijät" ja vaivanalaiset ihmiset. Kirkossa ne jouluyönä 12 aikana "ilmineeraa" ja pääsiäisaamuna ne voivat myös kirkossa pelehtiä. Öisin ne ovat aina 12 aikaan liikkeellä, mutta jos ne muuhun aikaan liikkuvat, niin joku heti kuolee, manolaiset ovat näet lähteneet sitä noutamaan. Rauhassa pitää antaa kirkonväen olla. Hautausmaan ja kirkon ohi kulettaessa on tervehdittävä: "Hyvää iltaa Herran temppelille! Rauha eläville, lepo kuollehille!" Mutta jos ei niille anna rauhaa, voi saada ne jälkeensä. Niinpä oli muuan renki, kun oli riihelle menossa, lyönyt hautausmaan aitaan ja sanonut: "nouskaa, homenoukat, riihelle!" Ja "homenoukat" olivat nousseetkin, tulleet riiheen ja liikkuneet, jotta sihinä vain oli käynyt, ja yhdeksi pehkuksi olivat riihen panneet. Kun renki oli heitä kiroillut, olivat sanoneet: "mitäs herätit, kun et osaa laittaa pois?" Voivat ne joskus ilman syyttäkkin lähteä seuraamaan, ketä kulloinkin. Pitää silloin teräaseella tehdä risti jälkeensä, niin heittävät, taikka sanoa: "tphyi, eikö sull' oo rauhaa? Palaa pois! Mitä sinä mua seuraat?" Jos taas tahtoo kirkonväen "nostaa" jotakuta vaivaamaan, pitää kaivaa kirkkomaasta luita ja sanoa: "seuratkaa näitä, eläjät". Mihin sitten ne luut vie, sinne "eläjät" perässä menevät ja alkavat "möykätä". Paljon on vielä kertomuksia tämmöisistä kirkonväen möykkäämään nostamisista.

Haltijoita oli kaikkialla, maassa, metsässä, vedessä oli väkensä ja haltijansa, huoneilla ja puillakin ja kaikilla hoitajansa. Uuteen paikkaan muutettaessa asumaan, uhrattiin _maanhaltijalle_ joku neula tai muuta ja sanottiin: "Terve maa, terve manto, terve maanhaltija, terve minä!" Maanhaltijan lähettämiä tauteja lienevät olleet "maahiset".

_Vedenhaltija_ on joskus nähty vesikareilla. Liinaluodolla lähellä Sarvenkaria oli nähty se pitkissä valkeissa paidoissa, punaliiveissä ja hameissa kivellä istumassa. Vedenhaltijan joukkoa oli _vedenväki_, joka voitiin myös "nostaa päälle", taikka saatiin ilman nostamatakkin, jos esim. varastettiin jotakin veteen hukkuneelta tai säikähdettiin veteen pudotessa. Vedenväkiä oli varsin vaikea saada päältä pois, siihen eivät kaikki tietäjätkään pystyneet.

_Metsänhaltija_ on nähty milloin pitkänä miehenä, milloin taas naisena. Santosen metsänhaltija on nainen, tunnettu nimeltä "Fruu Vaarastiina". Entisaikaan olivat kalamiehet sen nähneet harmaissa hameissa, mustissa röijyissä, mustapohjainen valkearistinen huivi päässä. Ja oli sanottu kalamiehille metsästä: "Fruu Vaarastiina on tämän mettän haltija!" Niemen metsänhaltija on taas aivan helmipukuun puettu "Helmi-fröökynä". Sorron äijävainaa oli sen nähnyt Niemen mökin luona. Metsänhaltijan alaisia ovat _metsänneidit_ ja _metsänväki_. Ne voivat myös lähettää tauteja. "Mettännenät" esim. "mettänneiti puhaltaa". Ne voivat saada ihmisiä ja karjaa "mettänpeittoon", kätketyksi ihan niin, ett'ei elävin silmin etsimälläkään löydä, vaikka etsittävä voi olla ihan vieressä. Kätkemäänsä ne puulastuilla syöttävät, lastut kun ovat niiden ruokana. Kirkonkelloja soittamalla voidaan metsänväki nukuttaa niin, että heittävät metsänpeittoon joutunutta suojelemasta.

_Talonhaltijan_ sanotaan asuvan portaiden kynnyksen alla; siksi ei kynnystä saa kuumalla vedellä pestä eikä muutenkaan pahoin pidellä. Voi haltija myös asustaa uunin takana. Väliin on se nähty pikkuisena "noppalakkisena" ukkona, väliin taas vähäisenä turkkipäällisenä akkana. Se, joka ensin sytyttää tulen vasta tehtyyn uuniin, tulee sen huoneen haltijaksi. Talonhaltija ei ole paha haltija, jos ei sitä pahasti kohdella. Se hoitaa tulta ja huolehtii sen palamisesta. On kaunis kertomus haltijan menettelystä pakolaisia kohtaan ison vihan aikana. Olivat ihmiset paossa eräässä Ojakylän talossa -- vaiko Pakopirtin rotkossa -- ja väsyneinä kaikin nukkuivat yöllä. Tuli, kallis tuli, oli aivan sammumaisillaan liesirupussa. Silloin haltija tuli ja herätti nukkuvan hoitajan: "voi, nouskaa ylös, tuli sammuu!"

_Saunanhaltija_ on samoin nähty pikku ämmänä, turkkipäällisenä. Semmoinen haltija oli esim. Vesan kalasaunassa Takarannalla ennen ollut. Aina kun menee yöksi outoon kalasaunaan tai muuhun saunaan taikka riiheenkin, on kysyttävä lupaa haltijalta. "Minä pyyvän huoneenhaltijalta levähyksen sijaa", on sanottava, sitten saa rauhassa levätä.

_Kirkonhaltijaksi_, vanhimmaksi kirkonväen joukossa, tulee se, joka on ensin haudattu kirkkomaahan, ja kellotapulin haltijaksi se, kelle ensiksi on kelloilla soitettu. Hailuodon kirkkomaahan on ensiksi haudattu Lauri-niminen mies; siksi kirkon nimi on Lauri ja Lauri on kirkonhaltija ja Laurin kuva on ennen kirkossa ollut veistettynäkin, semmoinen iso puinen miehenkuva, kirja kainalossa. Kelloilla on ensin soitettu Kaijalle ja tapulin nimi on Kaija.

_Puuta_ piti luotolainen älyllisenä, tuntevana oliona. Kun aijottiin esim. kiskoa tuohta, hiveltiin koivun runkoa ja saneltiin:

"Anna mulle ketes, piä itte ihos!"

Tietäjiä.

Useita tietäjämiehiä on vielä vanhojen muistonkin aikana Luodossa elänyt, monet niistä varsin taitavia ja mahtavia. Mutta vanhaan, vanhaan aikaan oli ollut vielä mahtavampiakin, taitavampiakin. Vaan nepä ne vanhan kansan vanhat tietomiehet ja velhot olivat käyneetkin oppinsa saamassa aina Lapissa, kotalappalaisten luona, semmoisten, jotka olivat maanneet "lovesa" ja olivat osanneet lentääkkin ja tehdä vaikka mitä. ["Lovesa" olemisesta tiesi Luodon ukko: Noita ensin loihtee sen näkymättömän hengen apulaisekseen. Se panee nukuksiin se noita, unnuksissa se on kun se kulkee, peninkulmamääriä kerrassaan kulkeneet. Niin ne on lovesa lentäneet auttamaan, kuka vain on pyytänyt.] Kovasti olivat lapinnoidat koetelleet oppilastaan; tulessa makuuttaneet, käärmettä syöttäneet ja kaikenlaisilla pelotuksilla hirvitelleet. Lopuksi olivat oppilaansa kanssa lentää kaahanneet ilman halki, miten vain oppilas halunnut; "vareksen lennon laiila tai meton lennon lailla taikka niinkun ajatus". Mutta mahtavina tietäjinä olivat opin kävijät sitten tulleetkin takaisin, viisaampina kuin muut kotipuolen tietomiehet. Olivat parantaneet, vaikka mitä tauteja, lähettäneet kipuja, matoja, metsänpetoja ja väkeä nostaneet sekä sinkautelleet kamalia nuoliansa, milloin varkaan kimppuun, milloin kostoksi jotakuta henkilöä vaivaamaan. ["Noidannuoli on kirkkaan kuparin värinen ja kuin miehen peukalo. Se tuli ve'en päällystää ja kivikkoa niin että tiirot kävi ja halot nakkeli menemään kerrassaan." -- Toiset taas tietävät, jotta noidannuoli kulkee tuulispäässä "semmosta houskataa", jotta on paras poiketa syrjään sen tieltä.]

Vaan olivat ne viimeaikojenkin kotona oppineet tietäjät -- sanottiin heitä myös myrrysmiehiksi ja loihtijoiksi, joskus velhoiksi, noidiksi, jopa puoskijoiksi ja poppamiehiksi -- aina jotakin osanneet, yksi yhtä, toinen toista, kuka enemmän, kuka vähemmän. Muutamat heistä olivat jo syntymästään saakka aijotut tietäjiksi: olivat hammas suussa tulleet maailmaan. Ja oli heillä taikapussissaan ollut kaikenlaisia voimallisia välikappaleita: kuivattua päästäistä ja pääskysen poikaa, tuulenpesää, kitkanpuuta, puunliikaa, siankärsää, puhumattakaan semmoisista voimavälineistä kuin ovat madonpäät, -kedet ja -rasvat. Vahvimmat tietäjät olivat madonlihaa, "kankaan kapahaukia", nauttineetkin luontoaan nostaakseen. Olipa sanottu joillakuilla tietäjillä olleen _musta raamattukin_, "jota tohtorit ja papitkin lukee". Siinä kuului olleen kaikki asiat, joita myrrysmiehet tarvitsivat tietää. Mutta kirja oli salassa säilytettävä, sillä se oli kielletty "kristinuskon tähen, kun Lutheeruksen oppi tuli". Taitoaan eivät kernaasti muille opettaneet. Jos jonkun voimaluvun joskus opettivat, tapahtui se saunanlavoilla. Istuttiin kahdenkesken lavoilla pitäen hampaissa punaista lankaa, toinen toisesta, toinen toisesta päästä. Siinä sitten tietäjä oppiaan saneli.

Vanhimpia nykyisten vanhojen muistamia tietäjiä oli _Raskin Sipo_, "Sippalais-aijä", isokokoinen Ojakylän ukko, kuollut jo noin 70-80 vuotta takaperin vanhana vaarina. Muistelevat äijän olleen entisiä sotamiehiä. Hän oli ollut taitava tietäjä, parantanut "vaikka mitä". Lukotkin oli ilman avainta auki räväyttänyt. Olikin ollut tapana sanoa: "kun tuo Sippalais-äijä kuolee, kuka ne pikku tauvit sitten puoskii". Isältään oli äijä tietäjätaitonsa perinyt. Yksinään oli hän elänyt pikku mökissä, "lakeispirtissä" Kaupin talon luona, lehmä ja koira ollut kotieläiminä. Joskus oli vaari ollut kotoa viikonkin poissa ja siksi ajaksi vain laittanut lehmälleen vesisaavin eteen sekä ison korin heiniä, jotta ei nälkään olisi kuollut. Koiraansa oli äijä kerran jouluna ruokkinut niin vahvasti, että se oli halennut. Vanhoilla päivillään oli vaari elänyt kyläläisten armopaloilla.

Samanaikainen vanhan kansan tietäjä oli ollut _Haara-Pekka_ eli "Haara-vainaja". Kujalan nurkalla, Rautiolla oli hänellä ollut pikkuinen "uunipirtti", peltotilkku ympärillä. Pienoinen, hoikka, mustanvihakka, köykkyrä miehenruhjo oli Pekka ollut, harvasanainen, myrrysluontoinen miehekseen, jolle "henget ja veri kuuliaiset oli". Kulkiessaan oli äijä aina vähän mutissut loihtujaan. Puusahralla oli hän peltoaan kynnellyt, ja kun sahra oli kulunut loppuun, oli jättänyt peltonsa ketoon. [Haara-Pekka lienee ollut viimeinen puusahralla kyntäjä Hailuodossa.] "Tietäjöimisellä" oli äijä hankkinut lisätuloja sekä pyytänyt Salmesta kaloja. Saunassa oli Pekka parannellut sairaitaan, lyönyt löylyä, kylvetellyt ja lukenut loihtujaan. Veren oli hän saanut pysähtymään, vaikka olisi jalka ollut poikki taikka käsi. Oli vain sylkäissyt kolmasti ja tuikeasti manannut:

"Seiso sinä, veri, niinkuin seinä, niinkuin Pileaamin aasi! Vaikko oot siitä, josa korppi korvettiin, musta lintu murhattiin ja pahat peot parjattiin?"

Sen päälle kun vielä oli sylkäissyt, niin veri paikalla pysähtynyt, vaikka vasta suihkuna päin silmiä "triiskannut". Kirkon väki oli ollut Pekan vallassa, mieltänsä myöten hän oli saanut sen nousemaan ja poistumaan. Samoin metsän- ja vedenväen.

Pekan emäntä, "Raution muori", oli ollut iso muori, pelkäämätön ruumisten pesijä, johon ei konsana kalma tarttunut. Hätätilassa, milloin ei Pekka sattunut kotona olemaan, oli muori auttanut avun hakijoita, etsinyt Pekan taikapussin ja "loihtenut". -- Kerran pyhänä "kirkonaikana", kun muori oli uunin edessä lihavelliä keittää tuhraillut, oli itse vihtahousu tullut sisään, kysynyt: "misä Pekka on?'" Muori, joka oli tuntenut tulijan, kun sillä ollut toinen jalka kuin hevosenkavio, vaikka muuten oli ollutkin ihmisen haamun näköinen, joskin 'ryökäleenlainen', oli tiuskaissut: "et Pekkaa saa, Pekka on Herran temppelisä!" Ja vihtahousu oli mennyt keinoonsa.

Vanhana oli Haara-Pekka tullut umpisokeaksi. Sokeana oli hän kulkenut "jalan tarkalla" ulkonakin ja keppiä yhtenään heiluttanut edessään puolelta toiselle. Hän oli siten ajanut "piruja" pois ympäriltään. Oli näet saanut kirkonväen päälleen, kun oli mennyt suurempiin töihin, kuin mitä oli kyennyt vastaamaan. Mutta ei ollut Pekalla enää voimaa saada niitä pois.

Kolmas tiejäjä oli _Nilkku-suutari_, Taskinen nimeltään, joka mistä lie Kellosta tullut, taitava rukkien sorvaaja ja hyvä suutari, eleli mökissä Askerin luona ja kuoli noin 50 vuotta takaperin 70-vuorisena ukkona. Kooltaan oli Nilkku-suutari iso, laihankälppä mies, joka keppi kädessä kulkea nilkutti, ja "ämmä sillä oli pikkuinen kuin kottarainen". Ihmisiä ja eläimiä äijä paranteli, käytiin äijän luona apua hakemassa, ja vietiin häntä taloihinkin apua antamaan. Metsän ja kedon kasveista oli hän keittänyt lääkettä rautakattilassa rautakepillä hämmennellen. Erääseen lääkkeeseen oli hän käyttänyt yhdeksänlaista ainetta: muurahaismätästä, männynkerkkiä, kuusenkerkkiä ja -käpyjä, kanervia, kuolleenkouria, vaivasenvarpuja, pihlajan-, koivun- ja lepänlehtiä. Sakeaksi, väkevänhajuiseksi velliksi oli äijä sen keittänyt, sillä sairaan päätä saunassa valellut, siihen vihtaa kastanut, kylvettänyt sairasta, purrut hammasta, karjahdellut ja loihtinut:

"Maanuuhi, mettänneiti, kukas sinun on tähän käskenyt ristittyä rikkoon, kastettua kalvaan? Mene Hiisi helevettihin, Paha mailles pakene! Jos oot maasta tahi merestä tahi mettästä, ota Hiijestä hyvä hevonen, helevetistä valittu varsa, aja sillä yli yheksän meren, yli puolen kymmenettä yli vuorten, tunturien! Mene Lapin laajahan kylähän, kolomikantahan kovahan, tunturien korkeimmalle kukkulalle! Siell' on muutkin murhamiehet, ikuiset pahantekijät. Mene sinne merenhauvin hartioille, vaalaan hartiolle, sill' on leveä niska, paljon lihanpintaa, rasvaa! Siell' on hyvät vuotehet, lempeät leposijasi, siell' on hyvä ollakses, ja kaunis kaikahellakses."

Rämeen Matti, joka eli "Rämmeen tolopasa" maantien vieressä, Kaupin talon luona, oli tietäjä hänkin, kuollut nelisenkymmentä vuotta takaperin ikämiehenä. Äijä oli ollut "Puttailta" syntyisin, taitava muurari, lujien uunien tekijä. Hyvänlainen myrrysukko oli Mattikin ollut, kykkyräniskainen pienoinen ukko. Hän paranteli etupäässä eläimiä, mutta myös ihmistenkin vikoja kylvetteli. Saunanlöylyssä kun kylvetteli, niin kirveen asetti saunankiukaalle löylyä lyötäessä. "Kuhluloihin" ajettuneen hevosen oli Matti kerran talvella parantanut nuorilla pajunvesoilla ja kylmällä vedellä hautomalla.

Nuorempia tietäjiä oli _Pikku-Kauppi_, jota myös sanottiin _Kaupin ukoksi_ ja _Vanhaksi Kaupiksi_. Hän asui mökissä Väntelän luona, elellen etupäässä kalanpyynnillä. Oli hiljainen, siivo "lukumies, enempi pyhyyttä rakastava". Taitoaan ei hän koskaan käyttänyt pahan tekemiseen, eikä mielellään ryhtynyt hyväänkään apuaan antamaan. Piti näet sitä vähän "epäjumalanpalveluksena ja synnintekona". Kertoi muuan ukko poikasena pyytäneensä Kauppia opettamaan hänelle taitoaan, mutta Kauppi sanonut: "vooi, poika, et sinä semmosia tarvitte, enkä niit' ois tarvinnut minäkään. Mutta mihinkäpäs tästä menee enää." Kaikki toimensa ja parantamisensa oli Kauppi tehnyt "Jumalan sanan kautta", ja "se teki niistä rukouksen". Varkaan oli hän pannut tuomaan tavaran takaisin, kylvettänyt painajaisista, parantanut tauteja, joita eivät kaupungin lääkärit voineet parantaa, päästänyt lehmiä metsänpeitosta. Paljon oli hänelle tuotu "siukkoja".

Mutta kirkkoherra ei pitänyt Kauppi-ukon tietäjöimisestä. Jopa kerran hänelle kinkereillä antoi ankarat nuhteet "puoskaroimisistaan". Eihän Kauppi, kun kuunteli vain. Mutta sitten tapahtui, että kirkkoherran pikku lapsi tuli kipeäksi, sai painajaisen ja huusi yötä päivää. Ei saatu apua lääkäreiltä, ei mistään. Jo ehdotti palvelija ja rouvakin, että kutsuttaisiin Kauppi. Ei kirkkoherra antanut. Vaan viimein, kun ei apua mistään ollut, rouva pani kutsumaan, mutta Kauppi sanoi: "en lähe, jos ei kirkkoherra tiiä". Sanottiin kirkkoherralle, ja taas Kauppia kutsumaan. "En lähe, jos ei kirkkoherra kutsu", sanoi Kauppi taas. Täytyi mennä sanomaan, jotta kirkkoherrakin kutsuu. "En lähe, jos ei ole viinaa." Sitäkin täytyi viedä. No, sitten Kauppi viimein meni -- yöllä, vietiin kamariin, jossa lapsi kehdossa makasi ja huusi. Kauppi ei muuta, kun meni lapsen luo, katsoi häneen ja huippasi nenäliinallaan ja meni pois. Ja siitä hetkestä läksi painajainen lapsesta.

Vanhana miehenä kuoli Pikku-Kauppi Töyrän talon saunaan. Oli yksinään muiden jälkeen mennyt kylpemään, ja aamulla kuolleena saunan lavolta löydettiin. Sinne oli äijä väsähtänyt. Siitä on jo noin 30 vuotta.

Samanaikainen tietäjä kuin Kauppi oli _Ilves-Heikkikin_, puuastiain veistäjä ja piiskurin viran toimittaja, sekä kylän jykevin sahuri, kun tukkeja "krenkuilla" laudoiksi ja lankuiksi sahattiin. Kanto-Jaakon kanssa olivat 50-60 vuotta takaperin Luodon ainoat sahurit. Vaikka olivat jo vanhoja, eivät nuoremmat niiden rinnalle kyenneet. Pienoinen, mutta jäntevä ja hartiakas mies oli Heikki ja "raakaluontonen" (pelkäämätön) sekä sopusa mies, mutta arsti ja kirkas, kun "vähänkin niin meni". Rantsilasta oli Heikki kotoisin, tuli rengiksi Luotoon ja pääsi suuren talon vävyksi. [Tytön veljet kyllä olivat olleet naimista vastaan, jotta "mitä sinä manterelaisesta otat?" Mutta äiti sanonut: "Ota pois, Kaisu, kun vain saat: suutari, kraatari, muurari, maalari ja muuten hyvänlaatunen".] Jo perintönä hänellä ehkä oli taikamahti, jota sitten vielä lisäsi, kun parina kesänä kävi työmiehenä Lapissa, aina Inarin ja Utsjoen kotalappalaisten luona.

Kaikenlaisia taikoja teki Heikki. Hän kylvetteli taikavastallaan painajaisista, kohtauksista, poisti monet tartunnat ja syötökset sekä "maan vihastumiset", paransi hampaan pakotukset, madon panemat ja monet muut viat ihmisistä ja eläimistä. Mutta jos hän keneen "tuskausi", tapatti hän taudilla sen karjaa taikka nosti madon hänen päälleen taikka lähetti kirkonväkeä tai metsän- tai vedenväkeä häntä vaivaamaan taikka painajaisella ahdisteli. Kerran oli Heikki suuttunut pappiin, kun se suorittamattomista päivätöistä oli lähettänyt nimismiehen hänen luokseen. Heikki manannut: "se vie kuoleeki hevonen ainaki!" Parin päivän perästä hevonen tullutkin raivoon, hyppinyt, potkinut ja viimein siihen paikkaan kuollut.