Part 7

Illalla kun paimen toi lehmät metsästä, annettiin niille tuliaisiksi suoloilla ja jauhoilla höystettyjä kotavesiä. Samalla toimitettiin _paimenen valo_. Oli varattu "lämpymät vesimuurit" ja paimen piti saada valetuksi, ja paimen taas puolestaan yritti valajiaan kastella. Jopa tuli valaminen lopulta niin äkäiseksi, että vähän ajan päästä oli koko talon väki saanut keväisen kasteensa. Tätä aavistaen olikin yksi ja toinen pukenut päälleen huonot vaatteet odotellessaan paimenen tuloa. Eikä siitä kastumisesta suuttua saatettu. Mitä kovemmat valajaiset toimitettiin, sitä paremmin lehmät "koko vuojen ajan" lypsivät.

_Erkki_ ja _Urpaanus_ olivat nekin merkkipäiviä. Vanhoilta oli opittu:

"Urpaanus paita päällä, Erkki turjus turkki päällä",

sekä:

"Kylymä Erkki, hyvä merkki, lämmin Erkki, paha merkki."

_Helatuorustaista_ tiedetään, jotta "se on niin iso juhula, ettei maan ruohokaan kasva".

_Helluntai_ oli hupainen kesäjuhla, ja silloin pantiin toimeen "niitä kaikkein mahtavimpia tansseja", kutsuttiin paraimpia pelimanneja soittamaan. Pojat kun menivät tanssipirttiin, niin komensivat: "pelimannit peräseinälle ja purppuri ylös!"

_Kylvöpäivä_, jolloin ohran siementä ruvettiin peltoon panemaan, oli myöskin tärkeä päivä. Isäntä, kun aitan laarista mittasi viljaa säkkeihin, löysi jyväin seasta emännän kätkemän joululimpun, _kylvölimpun_, piteli sitä ja arveli: "kunhan saataisiin taas tämmöistä eloa nykki!" -- "Olihan se semmosta pyyvön tapaista jumalalta." Leipä jaettiin koko talon väelle, samoin juusto sekä makkara, joita emäntä myös oli jouluvaroista aitan laarissa säilyttänyt. Siitä "siunaus paremmin koitti kylyvöille".

_Juhannus_ oli valoisan kesän valoisa juhla. Siksi aina tavattiin kirkkokin pestä ja puhdistaa. Viime kesänä ripille lasketut nuoret, sekä pojat ja tytöt, toimittivat pesun lukkarin valvonnalla. Juhannuksena tavallisesti laskettiin rippilapset ensikerran ehtoolliselle. -- Juhannuksen ruokalajeihin kuului _makia juusto_ ja paistetut kalat, jästileipä ja voi. Makea juusto tehtiin vasta lypsetystä maidosta, siivilöitiin sitä pataan, kiehautettiin ja "makovedellä" kokkareihin juoksutettiin.

Kesäjuhlan kunniaksi tuotiin _koivu_, vankka suuri lehtevä koivu keskelle pihamaata ja koivuun laittelivat nuoret naiset "korioja huiveja" koristeiksi. Tehtiin myös pienistä koivuista pihamaalle _lehtimaja_.

Nuoret valvoivat koko juhannusyön. Pojat löivät palloa kylän kentällä, jotta kangas kumisi, ja tytöt tuonnempana juoksivat "enkkaa", että kirjavat vaatteet vilkkuivat. Mutta illan kuluessa kävivät tytöt kaikessa hiljaisuudessa "rukiin olokia sitomasa". Leikattiin kolme samasta juuresta kasvanutta kolmisolmuista kortta poikki yhden tasaisiksi, ja sidottiin yhteen _punainen_, toiseen _krööni_, kolmanteen _musta_ lanka. Aamulla käytiin katsomassa, minkä langan ruis oli yöllä pisimmäksi "kasonnut". Punainen tiesi iloa, vihreä häitä ja musta kuolemaa. [Toiset sitoivat 4 lankaa, jotka merkitsivät: valkea kuolemaa, punainen iloa, vihreä häitä ja musta murhetta.]

"Ei tähkätöintä Juhannusta elikkä hiljastuu vuojentulo",

olivat vanhat panneet merkille. Samoin myös sen olivat merkinneet, että "juhannussatteet ne tulee ja niitä on aina peljätty".

Juhannuksen jälkeen oli sitten _Pietarinpäivä_, joka oli nauriin kylvöpäivä. Silloin naiset, koreisiin vaatteisiin puettuina, kävivät nauriin peltoon heittämässä.

_Jaako_ oli heinäkuun merkkipäivä. Silloin heinätyö piti olla paraassa käynnissään. Jaakonpäivä-viikko oli hauska "Santos-viikko". Silloin aina tavattiin olla Santosen niemellä heinänteossa, kaikki ne, joilla vain siellä niittyä oli. Siellä kun oli silloin hauskaa. Päivät kun kovasti raadettiin, niin yöllä sitten nuoret ajelivat pitkin meren niittyrantoja toisen ladolta toisen ladolle, kotukselta kotukselle. Kuka laski kärryillä, jotta ranta pomisi, kuka taas ratsain selkähevosella päästeli. Ja tyttöjä kasattiin rattaat täyteen, ja ratsumiehet ottivat niitä taakseenkin hevosen selkään istumaan. "Käyväänpä Kellosakin!" huudettiin, ja annettiin mennä kellolaisten niittykotuksille. Sieltä taas lisäjoukon kanssa tultiin takaisin ja mentiin toisaalle. Vanhat miehet hääräilivät hevosten kanssa rannalla. Semmoista se oli, kun oli "Santosen markkinat", kun Santosen niittyä ennen tehtiin. Päivät heinätyössä heiluttiin, yöt ajella huristeltiin.

_Lauri_ ja _Perttuli_ olivat syksypuolen merkkipäiviä. Vanhat sanoivat:

"Laurilta laumaan, Perttulilta peräti pois."

Sekä:

"Perttulina pellolle kuhilas." "Jos ei jouvu Perttulina pellolle, niin ei se jouvukkaan."

Varsinkin Perttuli jo henki synkkää syksyä:

"Ei halla havosta lähe, eikä kaste varjosta varise päivän Perttulin perästä."

Pahoja ja peljättäviä ovat aina olleet Laurin hallat. "Ne kylymät, ne tahtoo aina Laurilla rattastaa", sanottiin, sekä: "Jos Jumala vain Laurin aikana varoisi, niin siemenet ne saataisiin. Jälkeen Laurin alkaa pelto jo kestää. Se tulee niinkuin turkki päällen."

Ennen Perttulia piti jo ruis tulla maahan. "Rukiinteon" paras aika oli _Samulinpäivä_.

Kun _heinänteko_ saatiin loppuun, antoi emäntä väelle _hankojuustot_, ja viimeisenä _leikkuupäivänä_ keitettiin ja syötiin _sirppipuuro_, maitopuuro ohraryyneistä.

Syyskuussa oli _Mooseksenpäivä_. Siihen asti oli paraat kesän kalasaaliit saatu Ruotsin rannoilta ja ulkokrunneilta. Siitä alkaen rupesivat kalamiehet kotirannoille palajamaan.

_Mikkeli_, "Luovon markkinapäivä", syys- ja lokakuun rajamailla, oli kesätöitten päättymispäivä. Silloin piti riihet olla puituna, kesänannit aittoihin korjattuina. Hevoset tuotiin ulkoniityiltä kotivainioille ja saurojen ympäriltä purettiin aidat pois.

Mikkelin aattoiltana vei emäntä olkikuvon navetan takaoven taakse poikittain. Aamulla se sitten jaettiin karjalle, että se talvella paremmin tyytyisi olkiin.

Viimeinen riihipäivä, _riihinpuinnin loppiaiset_, oli myös merkkipäivä. Silloin riihi puhdistettiin, oikein kostealla vihdalla enimmät noet ja pölyt seiniltä pyyhittiin. Mutta yksi ohralyhde jätettiin puimatta, seinään vähän latvaa roiskittiin, "lalavattiin", ja nostettiin lyhde nurkkaan riihen peräparsille. Lyhdettä nimitettiin _ämmänlyhteeksi_, ja se jätettiin riihen haltialle, _riihenämmälle eli riihimuorille joululyhteeksi_. Sanottiin: "siin' on riihimuorille joulueine!" -- Oli myös viimeisenä riihipäivänä tapana yrittää repiä toisiltaan vaatteet, "riihiryysyt" rikki, ja "se oli koko kaplakkaa se".

Mikkeliltä alkoi teurastusaika, lampaat kun olivat kotona eikä lehmiäkään enään niin kauvas laskettu. "Lahtausta" sitten riitti Kekriin ja ylikin, miten kullekin sopi. Perjantaina ei saanut lahdata, "kun se on Vapahtaja perjantaina kärsinyt". Ei myöskään maanantaina teurastusta toimitettu.

Kekriä on entisaikaan pidetty suurena ja tärkeänä juhlana. Vieläkin muistelevat vanhojen sanoja:

"Ei aina Kekriä kestä, eikä aina tupia pestä. Ei aina röyky, eikä aina möyky, eikä aina viina pikarista läiky."

Huoneet oli pesty, lammas lahdattu ja tuoretta lihaa syöty. "Karittainen lammas olis niijen pitänyt tappaa kekripaistiksi. On uhrattu lammas ja syöty lihaa ja velli keitetty. Olisiko niin huonua mökkiä ollut, josa ei Kekrinä paistia ja lihavelliä". Entisen karjanjuhlan muistoa on vielä se, että tavataan Kekrinä ottaa kello lehmän kaulasta. Vanha sääntö määrääkin:

"Kekrinä naulaan, pääsiäissä kaulaan."

Kekrinä nuoret myös pitivät "kekritansseja".

Kekri oli jo myöhäisen synkän syksyn juhla. Lyhyet olivat päivät jo silloin ja yöt pitkät ja pimeät, ja yhä vain yöt jatkuivat, päivät lyhenivät, tuli syksy synkemmäksi. Pisimmillään sanottiin yön olevan Annan päivän tienoissa. Vanhat tiesivät:

"On yötä vyörytellä Annan päivän aikana; Kolomasti kukko orrelta putuaa."

Silloin ei ollut paljon muuta kuin kaksi pimeää yhdessä, vähän vain harmaata päivää välissä. Mutta silloin jo taas olikin odotettu joulu, pimeitten päivien valonjuhla lähellä, jolloin taas valon valtakin rupesi voitolle pääsemään.

Häätapoja.

Tärkeä juhlatilaisuus oli häidenvietto, jolloin kaksi nuorta liitettiin yhteen toivorikasta tulevaisuutta yhdessä taivaltamaan. Se oli ilonjuhla, tanssien ja soittaen vietettävä riemunhetki.

Tavallisesti olivat naimisiin menijät siinä 20-25 välillä ijältään, joskus harvoin oli morsian 18-19 vuotias.

Omalta Luodolta sitä useimmiten oma löydettiin, vain harvoin hairahduttiin mantereelta etsimään. Jokunen emäntä vaan on Putaalta tuotu, taikka Lumijoelta, tai Siikajoelta, Salosta, taikka Kellosta. Mutta niinpä onkin sitten aikain kuluessa saaren vähälukuinen (2,389) väestö seulottu ja sekoiteltu niin, että melkein kaikki ovat tavalla taikka toisella keskenään sukua ja suvun sukua.

Tutustuminen oli alettu leikeissä, tansseissa, työmailla ja milloin missäkin. Ja entiseen aikaan olivat myös pojat ahkeria "yöjalasa" kävijöitä, kulkivat "friijaamasa". Tytöt kun kesäisin makasivat aitoissa ja niissä entisissä "konkiluhdeissa", joissa oli kuonokin edessä, niin pojat siellä kävivät iltasin ja öisin "praakaamasa". Siinä sitten tutustuttiin ja liitot laadittiin. Laittoi poika kullalleen "kolomivanteiset kraveerilaitaiset" kultasormukset, -- näet "kulta se olla pitää, ei saa muulla vihkiä kuin kullalla taikka vittarenkaalla" -- pari-, kolmekymmenmarkkaiset silkkihuivit ja vielä hopeapikarit. "Varkain" muilta antoi kihlat ja tyttö ne arkkuunsa kätki. Oli kyllä muuan sulhaskokelas kihlojaan antanut muiden nähden, vieläpä pitänyt "puheenkin", jotta "kuule sinä, Kaija! Min' oon tuonu sulle kihilat nyt. Mutta pane, rakkaani, rakkaus syämes loukkoon, niinkuin nämä kihilat panet arkkus loukkoon!"

Kävi poika sitten puhemiehineen tytön "vanhuksilta" kysymässä, jotta "saako?", ja kun vanhemmat lupasivat ja saapuville kutsuttu tyttökin antoi luvan, kävi poika puhemiehen kanssa lauvantaina pappilassa kuulutuksille panettamassa. Aina ei kyllä ollut asia niin edeltäkäsin valmistettu, että olisi näin yksinkertaisesti mennyt. Olipa eräänkin kosijan pitänyt puhemiestään hoputtaa: "puhu, puhu, kylläs tiijät! En oo juoppo enkä kylänkävijä, mutta rakastaakseni aivan otan".

Ja pyhänä kuulutettiin, nostettiin nuori pari "toisesta jalasta kirkonkattoon", ja siitä ilosta oli morsiamen kotona illalla _kratulit_. Tuttuja kutsuttiin, viinaa tarjottiin ja tanssittiin. Toisena sunnuntaina "nostettiin toinenkin jalaka kirkonkattoon" ja illalla vietiin morsian yrkämiehen taloon ja siellä pidettiin _kratulatsuunit_. Taas tanssittiin ja otettiin viinaryyppyjä, ja anoppimuori antoi morsiamelle lahjaksi moniaita nauloja villoja ja "anoppifaari" jonkun verran rahaa. Kolmantena pyhänä sitten nuoret "puottaa kolautettiin kirkon katosta alas", ja samaan "kolaukseen" yhtyivät muutamat sanankuulijatkin joko jalalla kopsauttaen tai kirjan laattiaan pudottaen.

"Oois, sin' oot nyt varesten valtakunnas, korpin valtakuntaan olet menosa", kiusoteltiin tämän jälkeen morsianta.

Alkoi siitä morsiamelle työ. Kävi hän ensin _morsianveroilla_, kerjäämässä apua naisseuralaisen, _kaasin_, kera. "Me nyt haemma tälle nuorelle morsiamelle varustusvärkkiä", pyyteli kaasi, ja sai villoja, pellavia, vaatekipenettä, kruusikuppeja, rahaa ja muuta. Sitten alkoi lahjain laittaminen sekä muutenkin miehelään menon valmistaminen. Lahjoja ei kyllä kovin tavattomasti tarvinnut laitella: anoppimuorille ja -faarille, kummallekin paita ja nenäliina, sulhasen veljille sukat ja nenäliina, "systereille" huivi ja nenäliina. Sitten vielä papille ja papin rouvalle sukat, samoin puhemiehelle ja puhemiehen muorille. Jos oli kovin kiire, kutsui morsian naapurien tyttöjä auttelemaan, yhdessä sitte iltasilla kudottiin ja ommeltiin.

Häät laitettiin, konsa jouduttiin. Sulhasen kotona ne pidettiin. Siellä olutta tehtiin, leipää leivottiin, teurastettiin ja kylän paras kokki kutsuttiin ruokaa laittelemaan. Laattiat pestiin, seinät puhdistettiin, katto havuttiin ja peräseinälle asetettiin suuret peilit. "Kuttujat", nuoria sukulaismiehiä, kävivät ympäri kylää sukulaisissa ja tuttavissa kutsuen: "Terveisiä -- sen ja sen -- isännältä ja emännältä, yrkämieheltä ja morsiamelta ja koko talonväeltä, että teettä nyt niin hyvin ja tuletta viettämään heijän kunniapäiväänsä, -- silloin ja silloin -- tuletta puoliselle ja sitten iltaselle."

Häät alettiin tavallisesti perjantaina. Muutamaa päivää ennen kävi sulhanen noutamassa morsiamen häätaloon.

Yöllä useinkin saapuivat, morsian kohta kaikkine kapistuksineen, _vaatearkkuineen_, "makauksineen", lahjoineen. Vaatearkku sisälsi m.m. kamplottihameita, poomesängihameita, piikkohameita, lammasnahkaturkin, pelsin, sukkia, vanttuita, huiveja, paitoja, ompelutarpeita. Sänkyvaatteita oli verkatäkki, villaraanu, lammasnahka "feltit", tyynyt ja rydinpää-polsterit. Aamulla jakoi morsian talonväelle ryypyt ja juusto-osat sekä heille aikomansa lahjat. Sitten kävi hän myös häävalmistuksia hommaamaan.

Hääpäivän aattoiltana lähettelivät hyvät naapurit häätaloon voita ja maitoa.

Puolissa päivin alettiin häät. Sillä aikaa kun pappia oltiin noutamassa, laittoi _hankittija_ -- Nuurkreenin Johanna oli ennen tavallisesti hankitsijana ja hänen sisarensa Lotta _kokkina_ [sisarukset olivat Luodon entisen nimismiehen, Nordgrenin tyttäriä] -- morsiamen valmiiksi. Omat mustat vaatteet oli morsiamella päällä, mutta muut koreudet laittoi hankitsija. Asetti päähän korean "klittermessingistä" tehdyn, tekokukilla ja vaatteilla ja neljällä mustalla "plyymillä" koristellun _päävärkin_ sekä sen päälle vielä koreamman _kruunun_, jossa oli messinkilangasta "rinki" ja "kroonista" silkistä "plajit". [Raskaana oleva morsian ei saanut panna kruunua päähänsä. Jos pani, niin hän "tervasi kirkon" ja sai maksaa "kirkon tervaamisesta".] Kaulaan pantiin valkea _kraki_ sekä "komioita" _helmejä_, vyölle sidottiin _sertti_, pitkä valkea pari tuumaa leveä silkkisuikale, päät taakse riippumaan. Yrkämies myös pukeusi paraimpiinsa. Istuivat sitten valmiina odotellen pappia, hääväen näkyviin eivät saaneet tulla.

_Vihkimätooli_ laitettiin keskelle pirttiä, joku krenkku pantiin laattialle ja polsteri päälle ja vielä "hyvin korea" lakana peitoksi taikka "silkkisaletti".

Kävi sitten puhemies ilmoittamassa ja yrkämies toi morsianta vihille ja takana kulki morsiamen äiti sekä puhemies. Äiti koetti pysytellä lähellä tytärtään, etteivät väliin pahat pääsisi. Vihittäessä seisoi nuoren parin vieressä kaksi tai neljä _morsianpiikaa_ sekä yhtä monta _yrjäntrenkiä_, kannattaen heidän päällään _kattona_ isoa silkkihuivia. Vihillä oltaessa piti morsiamen ja sulhasen olla hyvin lähekkäin, jotteivät kirot päässeet väliin. Heti kun vihiltä oli päästy ja sulhanen morsiamen pois taluttanut, ottivat morsianpiiat ja kiireesti juoksuttivat pois vihkimäpallin laitteineen. Sitten morsian vast'edes sukkelammin oli selviytyvä "lapsen saaliista".

Vihkimistoimituksen päätyttyä tarjottiin ruokaa. Isoissa häissä oli useammat pöydät. Peräpöydän paraimmalla paikalla istui pappi ja hänen vieressään yrkämies morsiamineen, sitten papinrouva. Toisella puolella pappia istui puhemies ja muut arvohenkilöt. Eeskäyvät kantoivat pöytiin kaikenlaisia pitoruokia. Ensin oli kalapottuja, sitten keitettyä lihaa, "pöystiä" sekä "fiskuja" ja "rusinasoppaa", sitten paistilihaa, sitten kryynipuuroa ja muuta. Viimeksi annettiin "torttuja". Peräpöytään vietiin parempia "halamoonitorttuja", mutta sivupöytiin vain "knyytytorttuja". Viinaa oli pöydällä monta pulloa. Niistä aina joka ruokalajille maistettiin. Oli pöydällä vielä lautanen, jolle, kuka tahtoi, sai panna rahaa nuorelle parille. Puulautaset olivat ennen pitopöydässäkin, tammiset "taltrikit" ja puulusikat ja puukupit. Veitsiä ja kahveleita ei ollut, veitsen sai, kuka tarvitsi, vetää tupestaan.

"Sitten alettiin lykkään fiulua". Ensin tanssittiin _hääpeli_ eli _hääpolska_. "Se oli niin komia peli, ja sillä morsian otettiin laattialle." Puhemies se ensin tanssautti morsianta, sitten yrjäntrengit, sitten vasta yrkä, sitten kuka tahansa. Tanssautti anoppifaarikin morsianta ja oikein etunenässä, innostuipa itse pappikin hääpolskan sävelistä ja jonkun kerran morsianta polskan tahdissa pyöräytteli. Tanssittiin sitten muitakin polskia: _leiposta, varpusta, vesikesää ja sian maatapanua_. Leiponen oli myös kaunis peli, "se pelasi niin mutkin kuin leiponen taivaalla, liritteli". Varpunen niinikään oli oikein sievä peli, ja se alettiin, jotta

"Varo sinä, varpusrukka, ettes tulis hukkaan!"

Mutta vesikesä oli "niin pitkäsivusta, semmosta jötkötystä, vaan tanssattiin sitä sentään, jotta rahka päästä kävi". Ja sian maatapano oli myös ikävää, "piti niin harvaan polokia tahtia". Myöhemmin opittiin tanssimaan valssejakin: _hoppavalssia_ ja _oikiaa valssia_. Hoppavalssissa mentiin ympäri ja tanssittiin tasakäpälässä vastakkain kuin "kaksi kukkua, sitä vaille, jott'ei pää kattoon kolokkunut". Mutta oikeaa valssia "mennä hipsutettiin varpailla niin sievästi". Tanssittiin myös _morsiusrinkiä_, johon otti osaa niin paljo kuin vain mahtui, pari paria oli aina sisässä tanssimassa. Sulhanen ja morsian olivat ensi parina.

Soittaja, _pelimanni_, pani parastaan. Isoissa häissä oli kaksikin soittajaa. Pirtin peräpuolessa ne viuluaan vetivät, ja "se oli hyvä ihiminen, joka vietiin pelimannien nokan eteen tanssaamaan". _Veesevältti_ oli useasti soittajana, varsinkin silloin kuin hänen eukkonsa, Elsa oli hankitsijana. Taitavia soittajia olivat _Perälän_ veljekset, _Kustu ja Matti_. Kustu oli miltei parempi soittaja, mutta Matti oli innokkaampi, veteli vielä vanhanakin. Sitten soittelivat myös _Virpin Iikka_ ja _Kujalan Matti_. Virpin Iikka, "sehän se oli hyvä pelimanni". Kujalan Matti ei viitsinyt enää vanhana soitella. _Asukkaan Jaako_, kraatari, oli myös hyvä soittaja. Hän ei asunut missään, kulki ympäri kylää vain ja ompeli ja soitteli. "Kun ryypyn sai, niin se itki, niin, niin se itki ja sitten taas nauroi ja taas itki ja kysyi, jotta pelaanko ma leiposta, vai vesikesää, vai varpusta? Sitten se soitti oikein komiasti." Mutta _Taskis-Heikki_ ei osannut pelata muuta kuin: "jakkara kaatuu, jakkara kaatuu, kaatuu, kaatuu, kaaatuu", joka oli hänen polskaansa. Ja _Nikun Juuso_ myös yritteli soitella, mutta siitä tuli vain:

"Kikkeri käärää, kikkeri, kikkeri, käärää."

Kun pyydettiin jotakin muuta, niin tuli:

"Tinttu rintun tanttu, pojat, ryyppy tänne!"

Kun ei sekään kelvannut, niin:

"Tenttu teenua nyt, vieläkö parempata nyt?"

Sanottiinkin: "yksinkertaista, kuin Nikun Juuson peli".

Nyt ei enää Hailuodossa viululla häissä soitella. Kuolleet ovat entiset soittajat. Vain yksi mies, 50-vuotias suutari Kyrölä, hänkään ei luotolaisia syntyisin, osaa viululla vanhoja hääsäveleitä soitella.

Iltapäivä kun oli tanssittu, niin illalla taas tarjottiin vieraille ruokaa ja huomispäivänä, lauvantaina, vielä jatkettiin tansseja, syömisiä ja juomisia. Toisena päivänä ei morsiamella enää ollut kruunua päässä. -- Kolmantena päivänä, sunnuntaina, oli _iskijäiset_. Silloinkin tanssittiin, mutta vieraita ei ruokittu, ryypyillä vain kohdeltiin. -- Iltapäivisin tuli häätaloon aina kutsumattomia vieraita, _nurkkavieraita_, "lyöpähti huone täyteen".

Siihen sitten häät ja häädöt loppuivat, sunnuntai-iltaan. Maanantai toi arkisen elämän jokapäiväisine puuhineen. Morsian jäi taloon edelleen elämään _miniänä_, kävi talon töihin: karttaamaan villoja, kehräämään, harjaamaan pellavaa, hamppua, karjaa hoitamaan. Eikä aina ollut miniän elämä hauskaa uusissa oudoissa oloissa.

"Tietäähän sen, jotta miniä on aina miniä."

Peijaiset.

Vanhan kansan vainajain palveluksesta oli Luodon entisissä peijaismenoissa vielä koko joukko jätteitä.

Kuoleman lähestyessä otettiin kuolevan alta pois paremmat tilavaatteet ja pantiin sijaan kuolinvuoteeksi huonoja, mihinkään kelpaamattomia vaatteita. Kuoleman tapahtuessa vetäistiin uuninpellit auki, jotta kuolevan sielu pääsisi vapaasti liitämään ulos. Jos kuolleen silmät jäivät avoimiksi, niin seurasi pian toisia "kuolijoita" jälessä. Oikea silmä merkitsi miespuolista, vasen vaimonpuolta. "Emäntä oottaa jäläkeensä, on vasen silimä auki", sanottiin.

Kutsuttiin sitten heti _pesijä_ eli _hankittija_, jona tavallisesti oli joku vanhahko eukko, kalmaa pelkäämätön mökin muija. Hän kuolleen pesi ja "hankitti" arkkuun. Ennenkun pesemään ryhdyttiin, luettiin "isämeidän" ja siunaus ja veisattiin joku virsi. Sitten vasta käytiin pesemään. Monet kyllä, kun tunsivat kuoleman lähestyvän, kävivät, jos vain jaksoivat, itse saunassa peseytymässä, ettei sitten kuoleman jälkeen enää ollut suuria pesemisiä, kunhan kostealla vaatteella pyyhittiin. Samoin jo eläessä parta ajeltiin. Pesemättä ei saanut vainajaa jättää, "se piti pestä jo taivaan valtakunnan vuoksikin".

Kuolintilalta, missä ruumis pestiin, nostettiin se vieressä valmiina olevaan arkkuun -- useilla vanhoilla oli tapana jo eläessä laittaa arkku valmiiksi -- taikka sen puutteessa laudalle. Nostettaessa "nimeltään puhuteltiin" vainajaa, sanottiin: "Jaako -- jos nimittäin oli Jaako -- pannaan nyt viimeiseen vuoteeseen. Piä tykönäs kaikki, mitä on!" Arkussa oli alla höylänlastuja ja joitakin vaatteita sekä niiden peittona valkea liina. Kuolleen päälle puettiin paita ja vanhoille äijille pantiin päähän valkea "kampriisinen" _piippa_, kuin sokeritoppa, vanhoille muoreille taas laitettiin päähän _krooka_, lakki, jonka reunat otsalta hypisteltiin laskuille, jotta muori-vainaja sen suojasta "kattoi, kuin hiiri jauhoroppeesta". Joskus pantiin vaimoille vielä jalkaan sukat. Nuorille tytöille tehtiin päähän kultapapereista ja langoista korea _kruunu_ ja korea kukka pantiin rintaan ja vasempaan käteen. Pojille pantiin päähän _kranssi_, vitsanvarpuihin papereista tehty, ja papereilla koristeltu _varpusauva_ oikeaan käteen ja kukka rintaan. Ruumiin peittona oli valkea _katelliina_, joka rinnan päältä laitettiin, jotta se oli kuin "natkappa". _Saippua_, jota pestäessä käytettiin, sekä _kampa_, millä päätä suittiin, pantiin tavallisesti arkkuun kuolleen mukaan. Joskus pistettiin arkkuun vielä _rahaa_, "halapoja, eesmenneitä lantteja, jotta talo saisi rauhasa olla, jotta ei tultaisi mitään vaatimaan". Olipa entisiin aikoihin pantu mukaan _viinapullokin_. On näet hautaa kaivettaessa löydetty vanhoista haudoista arkusta täysinäisiä viinapulloja, jopa joskus eväslaukkukin.

Sitten kannettiin kuollut riiheen, tavalliseen vainajain säilytyshuoneeseen. Laattiaan, sille kohdalle, jossa kuollut oli ollut laudalla tai arkussa, lyötiin _rautanaula_, jotta ei kalma tarttuisi eikä napsetta syntyisi. Kuolinvuode _kalmavaatteineen_ kannettiin ulos pellolle, samoin pesuvedet ja kaikki. Siellä koko vuode olkineen, vieläpä sänkykin, jos se oli huono, poltettiin tuhaksi. [Eräässä talossa oli kuolleenoljet kuopattu tunkioon. Siitä talon lehmät tulivat hulluiksi.] Seuraaraavana päivänä käytiin katsomassa, "jos mitä jäläkiä näkkyy tuhasa". Jos oli iso jälki, semmoinen "lopsaus", ennusti se aikuisen kuolemaa, jos pieni, niin lapsen. Sitten tuhkaa teräaseella "risteiltiin" ja hajotettiin se tuuleen. Vielä pesijä pesi ja puhdisti tuvan, kulki savuava katajanhako kädessä ympäri pirttiä ja sanoi: "vie muasas, mitä on!"

Jos kuollut vietiin laudalla riiheen, niin se sitten kun arkku valmistui käytiin arkkuun laskemassa. Riiheen mentäessä sanottiin: "päivää, Jaako -- Jaako jos oli --, me tullaan nyt panemaan viimeiseen vuoteeseen. Älä tykkää pahaa!"

Kalman tarttumista pelättiin kovin. Kuolleeseen ei uskallettu juuri koskeakaan. Eikä ruumiinpesijä saanut sattua oven vetimeen eikä mihinkään semmoiseen, josta sitten voisi muihin tarttua. Pesuastiat ja muut tarpeet tuotiin hänelle valmiiksi. Ja ruokaa pesupäivänä annettiin hänelle niin määrältä, jotta ei siitä juuri jäämään ollut. Sillä hänen jättämäänsä leipääkään eivät muut syöneet, eikä sitä uskallettu antaa eläimillekään. "Kalama tarttuu", pelättiin. Pesijäkään ei saanut kuolleeseen koskea, ennenkuin kuolinkellojen ääni kuului.