Part 5

kuten sen aikuisessa "runossa" sanottiin. Juho kynti sarvekkaalla ja puita ajeli. Ja kun yksi ajokas tuli vanhaksi, kasvatti karvari toisen. Toinen härällä ajaja oli Kaitalan Heikki, köyhä mökin mies, joka toisinaan oli pakotettu jäkälä- ja rahkaleipään turvautumaan.

_Hevosia_ oli hyvässä talossa kolmekkin, pienemmissä pari ja yksikin. Kuusi kun oli lehmiä, niin hevosia oli kaksi taikka yksi. Ennen niitä pidettiin vain omiksi tarpeiksi, mutta sitten on ruvettu varsoja kasvattamaan "kaupanhevosiksi". Hevosen ikä lasketaan _ajotalvissa_ niin, että esim. viiden vuoden vanhalla hevosella on 4:s ajotalvi. Ensi vuonna on hevonen _maitovarsa_, toisena vuonna _rekiveto_.

Metsä- ja rantalaitumilla hevosetkin kesäisin suurissa laumoissa ruokailevat. Mantereelta tuodut hevoset ovat useasti uineet yli peninkulmaisen selän poikki Pöllästä Siikajoelle taikka Santasesta saari saarelta kolmipeninkulmaisen selän yli Kelloon Haukiputaalle. Tietävät hevosmiehet kyllä syöttävät ostetun hevosen itseensä. Panevat halkaistun leipäpalan väliin hikeänsä, luuksiansa, vielä sormesta vertansa, syöttävät sen hevoselle ja sanovat: "kun sulle tulee mettäsä ikävä, niin tuu kottiin!" Sitten kyllä ei hevonen karkaa.

Talvella ruokitaan hevosta tallissa _meri_- ja _rantaheinillä_, jotka ovat paraita heinälajeja. Tehdään myös apetta silpuista ja ruumenista.

_Sikoja_ kasvatettiin ennen enemmän kuin nykyään, melkein joka talossa oli. Vapaasti saivat ne kylän raitilla kuleskella ja yritellä toisten pottumaihin, "kulukia jornuttivat myötäänsä". Omiksi tarpeiksi siat teurastettiin, käytettiin keiton höystöksi. Siat olivat ennen laihoja, pitkäkarvaisia ja porsaat olivat "pikkuisia kuin rohinrukkipäitä", Sika muuten on "kirottu elävä, kun pirut meni siihen ja mereen syöksi".

_Kanoja_ ei ennen ollut "olemassakaan", joku ensiksi ilmausi pappilaan. "Sieltä ensinnä saatiin kuulla kukonlaulua."

Talven heinävarat karjalleen on luotolainen jo entisistä ajoista saanut meren rantaniityiltä sekä metsälampien reunamilta. Paraat niittymaat ovat aina olleet Hanhisessa ja Syökarissa, Salmen rannoilla ja Santosessa, jotka pitkillä "johteilla", kauvas mereen ulottuvilla aidoilla, on karjanlaitumista erotettu. Ennen tavattiin heinät säilyttää pitkähköissä _sauroissa_ ja pyöreissä _suovissa_. Nyt näkee jo paljon latojakin. Kosteilla rannoilla korotetaan heinäsaurat ja suovat ylemmäksi maanpinnasta, _jalkopuiden_ varaan. Heinäsaura kun oli valmiina, sanottiin _vakuleita_ päälle pantaessa:

"Sivu tuulet, sivu tuiskut, sivu satteet, pouvat päälle paistakoot, pouvat ponnettomat päälle paistakoot!"

Viljelyskasveista.

Nykyiselle Luodon eläjälle on peltonsa ja niittynsä parempi tulonantaja kuin meri. Ennen ovat pellot olleet pienemmät ja huonommin hoidetut, ja meri taas antanut kaloja runsaammin. Ennen "ei viljelty maata paljon, ei ollut heinäketoja. Enemmän pantiin kalanpyynnille painoa. Maantulolla kun ei tahtonut pärjätä, niin pyyntihän se auttoi."

_Ruista_ ja _ohraa_ on jo vanhastaan viljelty jotenkin saman verran kumpaakin. Kolmivuoroista viljelystapaa kun on käytetty, on _kesantoon_ kylvetty ruista, sitten rukiin jälkeen ohraa ja taas heitetty kesantoon. Noin 6-7 tynnyriä ruista kylvi hyvä talo, taikka taas kymmenisen tynnyriä ohraa samaan peltoon. Rukiita käytettiin enemmittäin leipäviljana, ohria puuroaineksina sekä rukiille leivän lisänä. Useasti leivottiin leipä yksinomaan ohrasta. Viina myös ennen ohrasta keitettiin.

_Kauraa_, ei ennen viljelty, "ei sanoksi mittää". "Räknättiin, jotta menee maa hauskon ja eloa vähä tulee, kun kauraa kylyvää." Nyt viljellään kauraa "isosa määrin", isot talot kylvävät 8-10 tynnyriä kerralla. Ja Luodon kaurat ovat hyviksi tunnettuja, "mustia ja raskaita".

_Nisuakin_ on Luodolla aikoinaan koetettu viljellä useassa talossa. Alussa pari kolme kesää olivat nisut kauniisti kasvaneet, tuottaneet viljelijälleen iloa ja valkeaa leipää, mutta sitten oli vilja vähitellen muuttunut nokipäiksi enemmän ja enemmän joka seuraavana kesänä. Sitten 60-luvun katovuodet veivät loputkin, ja niin loppui nisunviljelys Luodolla.

_Pottuja_ ei ennen paljon viljelty. ["Klompus se on löytänyt ne potut ja tuonut Amerikasta".] Vasta viime vuosikymmeninä on potun viljelys tullut yleiseksi. "Oikeen vähä siihen aikaan viljelivät pottuja talollisekki. Arveltiin vain: 'ei nämä kuulu ruuaksi, nämä on vain leivän hukka!' Siinä talosa, misä minä ennen elin, jo viljeltiin enemmän, mutta naapurisa, joka oli iso talo, oli kerran vain kahesa pohtimesa potun siemeniä. Meillä oli silloin jo monta koria potunsiemeniä." "Sakspäkki" kun oli ollut kirkkoherrana [Kustaa Aadolf Saxbäck Hailuodon kirkkoherrana vv. 1840-57], oli kruunu lähettänyt pappilaan pottuja kansalle jaettavaksi. Pappilan riihessä oli niitä idätetty ja jokainen, joka vain oli halunnut, oli saanut noutaa ilman maksua muutaman kapan siemeneksi. Siitä on noin 70 vuotta jo, ja siitä alkaen on pottuja vähitellen alettu viljelemään enemmän ja enemmän.

_Nauris_ se oli sen ajan juurikasvi, pottua korvaava. Sitä viljeltiin paljon, kuokkamaissa ensi viljana kasvatettiin. Se kylvettiin Pietarin pävänä. Naiset tavallisesti sen kylvivät sylkemällä sitkaimien väliin. Nauriin kylväjän piti olla koreaksi vaatetettuna, sitten kasvoi hyviä, sieviä nauriita. Syksyllä, ennenkuin maa routi, käytiin nauriit ylös _ruotimassa_, sitten kotona _listittiin kaalet_ pois ja vietiin nauriit kuoppaan. Koko syyskausi jouluun saakka syötiin nauriita pottujen kanssa yhtä rintaa, pottuja vain vähemmän. Nauriit kun joululta jo alkoivat itää ja natistua, eivät keväällä enää olleet niin maistavia.

_Pellavaa_ viljeli vain jokunen hyvin pikkuisen. Sitä luotolaiset tapasivat itse noutaa Hämeestä asti, pellavan kotimaasta. Oli useita ukkoja, jotka syksyllä Mikkelin aikana tapasivat lähteä Hämeen käyntiin. Menivät ensin _Kuortanteelle_, joka vasta oli "Hämeen alakua", jatkoivat sieltä matkaa _Orihveelle_, joka oli _valkian pellavan maata_, ja kulkivat sieltäkin vielä eteenpäin _keltaisen pellavan maahan_ Orihveden taakse, jopa aina _Mäntyharjulle_ asti. Matkalla ostivat ukot sekä keltaista että valkeata pellavaa, neljäkin kuormaa "parraat". Ostivatpa vielä Hämeen hyviä halpoja hevosiakin kuormainsa eteen -- matkalle näet olivat vain rahat taskussa kaksin käsin lähteneet. Joulun alla rekikelillä palattiin takaisin ja Oulun joulumarkkinoilla myytiin sekä hevoset että pellavavarastot. Omiksi tarpeiksi vain pellavia jätettiin.

Valkeaa pellavaa käytettiin vankemmiksi verkoiksi ja rysänperiksi, mutta kalliimmasta keltaisesta pellavasta kehrättiin hienommat silakka-, siika- ja maivaverkkorihmat sekä ompelulangat ja vaateainekset.

Pellavan hakuretkillä kävivät myös ainakin muutamat Limingan, Temmeksen ja Tyrnävän miehet.

_Hamppua_ ovat ennen, noin 70-80 vuotta takaperin "hyvinkin kasvattaneet". On vielä siellä täällä meren rannoilla kuoppia, _hamppukrooppeja_, joissa asuu vesi. Kerrotaan niissä hamppua "livotetun". Sitten ne olivat olleet "lyhteisä äijän päällä kelomasa", sitten saunassa taikka riihessä oli niitä kuivattu ja muokattu.

_Humalaa_ on "aina kasvatettu" omiksi tarpeiksi. Monissa taloissa on vieläkin komeat humalamaat jonkun huoneen seinustalla. Sahtiin niitä käytetään ja ennen myös jouluolueen tarvittiin.

_Tupakkaa_, "koiranvuoteita", "nurkantakaisia" ennen ukot kasvattivat. Pirtinlaattian kokoinen maa-ala oli heillä jossakin seinän takana tupakkaa työntämässä. "Enempi tupakkaa kuin pottuja ennen kasvattivat." Ja kun oli kaunis ilma, olivat ukot mielissään, jotta "tupakka työtä tekkee ja nauris kans kasvaa". Syksyllä niitä sitten pirtissä -- taikka saunassa -- kuivattiin. Suuret joukot pikku lyhteitä oli ripustettu pitkin pirtin seiniä. Kirveellä niistä verkkorukin jalan kolossa hakattiin "rouheita", joilla täytettiin lehmänrakosta hierottu suuri kukkaro. Siitä sitten piippuun pistettiin. Oli piiput, suuret omatekoiset visakopat, joita tuomenoksasta tehdyillä pikkuisilla varsityrillä imeskeltiin.

Peltoaan kyntää luotolainen _saharalla_, jossa puuaisoihin on rautaiset perät, terät ja luottimet ja vannaat laitettu. Entisaikaan oli käytetty _puusaharoita_, joissa rautaa ei kun kisko vain vannaissa ja vannaiden välissä luottikin puusta. Käytettiin myös _puukarhia_ -- "äkeeksi vanhat sanoivat" --, kuusen oksikkaita runkoja tusinan verran rautapitusilla kolmeen jatkoon yhteen liitettyinä. Vielä viimeaikoina on sitä käytetty "siemenkarhina". Naurissiementä peitettiin peltoon siten, että vedettiin pientä petäjää latvasta vastahankaan.

Kovin hallan arkaa ei Hailuoto ole, joka puolelta kun on meren ympäröimä. "Ei täällä ole kovin vilun pelekua. Ei ole sattunut maailiman aikaan, jotta olis aivan siemenettömäksi tehenyt. Oli parikymmentä vuotta yhteen aikaan, jott'ei ollut syysvilua."

Nöyrät vuodet.

"Nöyriksi niitä sanottiin ja nöyrät ne oliki." Nimittäin katovuodet 50- ja 60-luvulla. Jo viiskymmen-luvulla "enkesmannikesän" jälkeen sattui kova ruiskato. Tuli rukiita vain vähäisen ja niinkuin kuminoita, hienoja huiluja vain. Kaksikolmattalyhteiset kuhilaat olivat niin keveitä, että niitä kerralla koko kuhilaan helposti kantoi mies selässään rihmalla riiheen. Sitten niitä oli 5-6 nöyrää kesää peräkkäin. Mutta sitten v. 1867 tuli se kovin katovuosi, kovempi ja surkeampi kuin koskaan ennen miesmuistiin.

Talvi 1866-67 oli jo kovin ankara ja paljoluminen. "Viimeisen tuomion sunnuntaina" oli niin kaunis ilma, kun kirkossa oltiin, mutta sitten yöllä tuli niin jumalaton sää, löi lunta, jotta ei mitenkään tahdottu päästä kulkemaan. Ja se lumi sitten pysyi. Ja talvi oli niin lumista ja kovaa, aivan vainioita ajettiin, ei voinut maanteitä kulkea, korkeita kinoksia kun oli. Kovin olivat petäjäinoksat aina lumitaakan alla painuksissa.

Kevät oli surkea. Tuuli oli miltei yhtä päätä pohjoisessa, kaksikin viikkoa kesti yhtä "kajotusta". Hanget kantoivat koko keväimen, päivällä kun sen verran suli, jotta hankikannot pysyivat hyvinä. Vielä Erkin päivänä ajettiin hevosella selän ylitse Ouluun, ja "tikat", tienviitat, seisoivat Oulunselällä, niinkuin talvisydännä joka tikka. Muuta keväänmerkkiä ei ollut kuin "törmärako" selän partaalla. Urpaanuksen päivänä vielä vedettiin nuottaa jäällä Ojakylän lahdella ja saatiin norsia.

Rehunpuute oli kova. Heinäin sijasta monet syöttivät elukoille suolavedellä kasteltuja kuusenluppoja, kanervia ja jäkälöitä, jopa useasti purettiin latojen olkikattojakin ja työnnettiin eläinten eteen.

Pitkään pysyivat hanget aitovierillä ja ruispellot niiden alla hautuivat paljaiksi. Ei päästy toukokuussa toukopellolle. Juhannuksen aikana ne, jotka kiirettä olivat pitäneet, saivat ohran peltoonsa, mutta panivat toiset hiljemminkin. Jälkeen juhannuksen vasta potutkin peltoon peitettiin.

Hitaasti kasvoi lehti puuhun. Surkeat olivat lehdet juhannuskoivuissa, joita vanhan tavan mukaan pihalle pystytettiin kolkkoa juhannusta ilahuttamaan. "Kun puutkin ovat säikähtäneet, jott'ei ota lehteä", sanottiin. "Juhannuksena olimma Hyypällä kattomasa, vieläkö näkkyy jäitä. Aivan mollotti Takarannalla jäitä vielä, ja oli niitä täsä lahesakin."

Juhannuksen jälkeen tuli kyllä sitten vähän lämpöisempiä ilmoja. Mutta niin viileä oli koko kesä, jotta vielä syksyllä aidanpanijat jyräyttivät rautakankensa kovaan routaan, mikä sammalikon alla männikön reunassa varjossa piili.

Mutta peltoon saatu ohra sentään kovin koreasti kasvoi, ja näytti, jotta siitä ehkä hyvänlainenkin sato saataisiin. Vaan ruis oli kovin kylmän kevään kuihduttamaa.

Mutta sitten tulivat syyskylmät, tulivat yöhallat jo ennen Laurin päivää, kuten aina katovuosina. Hiljaisen kevään takia ei ollut vilja vielä kovin pitkälle ehtinyt, kun halla tuli ja turmeli kaikki jyvän parhaillaan kasvaessa. Hallan jälkiä kun katseltiin, huomattiin, että useimmista tähkistä "jyvien syän oli juossut aivan vetenä olokia myöten alas". Ei tullut niistä sitten puitaessa kuin kaunoja vain. Ohria ei saatu siemeneksikään. Rukiista jotkut saivat jonkunlaista siemenviljaa. Nelikko vain tuli riihestä rukiita, semmoisia kahuja, puoleksi kasteheiniä seassa. Välistä koko riihen saalis tuotiin pohtimella aittaan. Pikkuisen laarin pohjassa oli koko vuoden tulo.

Talvi tuli raskas. Joissakuissa kylän "napataloisa" oli kyllä entisestään "kasajyviä", joihin täytyi turvautua. Liikeni muutamilta naapureillekin, ainakin joku vähä siemeneksi. Useiden oli pakko tyytyä _olki_- ja _tähkä_sekaiseen leipään. Survoruuhissa petkeleillä olet ja tähkät survottiin hienoiksi, käytettiin myllyssä ja pantiin jauhojen sekaan. Muutamat taas keittivät, kuivasivat ja jauhoivat _koivunparkkia_ leivän lisäksi, toiset _kalanruotoja_ kuivasivat ja hienontelivat ja leipoivat _ruotoleipää_. Jotkut koettivat sekoittaa leipään _sammalrahkaa_ ja _jäkälää_ -- "olihan se semmonen kirjakin jäkäläleivästä" --, jotkut _pettuakin_ maistoivat, mutta kovin oli leipä niistä tullut pahanmakuista, katkeraa ja haperaa. Vilja oli kovin kallista. Venäjältä tuodut _jauhokulit_ maksoivat aina 40:kin markkaa ja rukiit maksoivat 25-30 mk, olipa muuan saanut maksaa 40:kin mk tynnyristä.

Ja kun olisikin vain saatu huolehtia omasta joukosta. Tavallisten ruotuvaivaisten, jotka taloissa olivat viikkomäärällä, lisäksi kulki vielä oman kunnan köyhiä ja avuttomia käyden talo talolta "ateriarätingillä".

Ja kerjäläisiä ja anojia, voi, voi kun niitä kulki! Tuli Siikajoelta, Revonlahdelta, Paavolasta, Pulkkilasta, jopa aina Paltamosta, Puolangalta, Hyrynsalmelta ja Kiannalta asti. Toisia kulki jalkasin, toiset oikein hevoskuormittain ajoivat, miehiä, vaimoja lapsilaumoineen, kolme, neljä, viisikin "sikiää" muassa. Joskus oli joukossa pikku kapalolapsikin kätkyeineen. Yksi anojajoukko kun ehti lähtemään, niin toinen jo saapui pihaan. Ja niin nälkäisiä olivat, että tahtoivat "ylös syyvä huonot talot". Monella oli niin nälkä, jotta saamansa armopalasen jo söi, ennenkuin ehti uloskaan. Eihän sitä paljon ollut antamista, mutta ei taas saattanut ketään panna tyhjänäkään menemään. Varansa jälkeen koetettiin antaa, kelle leipä, kelle puoli ja kalaa leivälle. Illalla kun rupesit keittoa laittamaan omalle väelle, et tiennyt, miten monelle siitä sait jakaa. Varsinkin niihin taloihin, joissa oli isot pirtit, useasti suuret pyytäjäjoukot nälkäisinä yöpyivät. Eikä niillä raukoilla ollut aina kunnon vaatteitakaan. Oli yksikin vanha käypäläisäijä, mistähän oli semmoinen puolialaston ukkorukka. Se lähti, äijä parka, kielloista huolimatta, yksinään omin tahtoinsa Oulunselälle jalkasin taivaltamaan. Sieltä tavattiin kuolleena, väsy oli raukan tullut.

Nälkään kyllä ei ketään Luodolla kuollut, siksi oli sentään varoja, kasajyviä ja entisiä säästöjä. Mutta tauteja tuli, ja niihin kuoli ihmisiä paljon. Ja sitten tuli "se kauhia kuumatautivuosi", joka vei ihmisiä hautaan monesta talosta. "Kuutta, seittemää ruumista monasti samana pyhänä krooppiin hauvattiin."

Jo ennen katovuosia oli "Vilkmanni"-pastori tavannut "haukkua", jotta kansan pahuuden tähden tulevat huonot vuodet ja kovat ajat. Ja niin ne sitten tulivatkin. Oli myöskin nähty semmoinen "enteilijä". Etelästäpäin tullut maantietä kuin "transportti", pitkä jono ruumisarkkuja, ja sitten jälessä ollut joukko viljakuormia, ja oli sanottu, jotta "nyt tulee tautivuosi ja kuolovuosi ja sitten tulee hyvä vuosi päällen".

Ja sitten tulikin jälkeen vähäluminen ja "silo" talvi ja oikein hyvä vuosi, jotta nälkiintyneet ihmiset taas pääsivät elämään. "Se oli niinkuin vuojet maksais toisiaan." Jo aikaisin tuleentui vilja, ja elokuun alkupäivinä päästiin leikkuupellolle. Kova olikin kaikilla uutisviljan tarve. "Olimma riihellä Laurin päivänä, oli ohria ja rukiita yhesä riihesä. Kun saatiin jyviä, niin myllyyn heti vietiin ja tehtiin rieskoja. Ja me jauhoimma kivillä ja keitimmä puurua. Kaikki niinkun korpit heti pa'asta maistamaan sitä puurua ja itkit oikeen, kun maistoit sitä puurua. Se oli niin hyvää ja valakiaa se uutispuuro."

Viinankeitto.

Viinan keittolupa oli ennen Luodossakin. Ja viinaa, _omakeittoviinaa_ eli _sauviinaa_, vahvasti valmistettiin. Kaikilla kyllä ei ollut keittolupaa, maanomistajilla vain. Muutamat maanomistajat olivat niin varattomia, etteivät jaksaneet kalliita "viinavärkkejä" lunastaa, toiset olivat ilman "visuuven tähe", jotkut taas arvelivat: "no, saahan tuolla elolla rahaa muutenkin". Mutta vähän se elo silloin maksoi.

Entisaikaan se oli kyllä ollut niin, jotta sai keittää, kuka vain ja milloin vain, ja tavallisella padallakin keitettiin. Mutta sitten tuli kielto, jotta ei saanut padalla keittää, piti olla kuparikattila, ja sitten taas, jotta ei aina saanut keittää, erityisinä lupa-aikoina vain. Määrättiin vasituiset _keittoluvat_. Syksyllä, joulukuulla, oli _syyslupa_, jolloin saatiin jouluviinat valmistaa, ja keväällä, helmikuulla, _kevätlupa_, jolloin keitettiin kesäryypyt. Lupaa oli noin kuukauden verran alussa, mutta sitten sitä aina vähennettiin, jottei lopulta ollut kuin pari viikkoa keväällä. Lupa-ajan loppuessa "tuli faltesmanni ja pitseeras pannut". Pannun hatussa oli reijät ja niihin nimismies sitaisi messinkilangan, kääräisi paperilapun ympärille, sulatti lakkaa ja painoi "sikellillä päällen". Ja äläs murra sitten sitä sinettiä, äläkä yritäkkään viinaa laittaa! Mutta silloin kun lupa oli, niin yötä päivää keitettiin, ja pyhää ja arkea yhtä menoa pannu pannun jälkeen päästettiin.

Viinapannukaan ei saanut olla miten iso tahansa, veron jälkeen ne määrättiin. Isoimmissa taloissa oli 26-60 kannun kattilat, mutta pikku taloissa oli vain 10-kannuiset ja pienemmätkin. "Lumerot" oli lyöty pannun kanteen, jotta näki, paljonko se veti. Isot pannut maksoivat 10 "hopioruplaa" ja ylikin, ja niissä oli kaksi puoltatoista metriä pitkää _piippua_. Pannu oli tavallisesti sijoitettu _karjakotaan_. Siellä oli sillä oma _muurinsa_ karjakodan muurin vieressä, ja pannu oli muuriin upotettu kantta myöten. Kummallakin muurilla oli yhteinen savupiippu, mutta eri tulipesä.

Tavallisesti keitettiin viina _ohrista_, enimmiten huonommista jyvistä. "Kotiviinaan", kotitarveviinaan, pantiin joskus lisäksi _rukiita_, jotta viina tuli parempaa. Muutamat, joilla oli kauroja kasvamassa, käyttivät lisänä _kauroja_. Pottuja ei käytetty. ["Potuista tulee huonua, pahanmakuista viinaa. Luusit pruukasivat laivoista saada Tanskin pottuviinaa, joivat sitä ja irvistelivät, kun se oli niin pahaa".]

Maltaista tehtiin _mäski_. Maltaiden lisäksi käytettiin, kuka enemmän, kuka vähemmän, tavallisia ohrajauhoja, "raakoja jauhoja". Lämmitettiin vettä ja tehtiin seos, ensin vain maltaista, isoon pari-, kolmetynnyriseen _mäskiammeeseen_. Oli kaksi pitkää _lavannetta_, joilla "kiireesti klapattiin", jotta saatiin veden lämminnä ollessa sekoittumaan. Sitten kun seos oli imeltynyt, lisättiin raakoja jauhoja ja lämmintä vettä. Peittoa pantiin päälle, paksulta raanuja ja takkeja ja lopuksi köydellä sidottiin ympäri, jotta "taatusti hengen piti". Muuten olisi viina tullut laimeaa. Toisena päivänä astia aukaistiin ja seos lyötiin kolmitynnyriseen, kannelliseen, kaksipohjaiseen _uuksuumiin_ ja _luuku_ tarkasti tukittiin taikinalla kiinni. Siitä sitten keitettäessä tarpeen mukaan otettiin, laskettiin uurteessa olevasta _hanasta_.

Viinapannun hattu "kitattiin" rukiisella taikinalla tarkoin kiinni. Keitettäessä oli tästä pidettävä huoli "kuin silmäterästä". Kun taikina kuivui, jotta tuli "pakoja", oli ne heti tukittava. Eikä pannua saanut panna aivan täyteen asti. Silloin se, jos kuohumaan kävi ja aivan täynnä oli, lennätti hatunkin pois. Ja alussa piti keittää hiljoilleen, hiljoilleen vain, vähitellen lisätä tulta, viimein sai jo poruuttaa kovemminkin. Ja se oli huolehdittava, että _piipputynnyrissä_, jonka lävitse piiput oli johdettu, oli aina jäätä, jotta kattilasta kohoava höyry voi vaihtua nesteeksi.

Ja pian alkoi pannun piipuista liristä kirkasta nestettä, pahanmakuista kitkerää _sikunaa_. Isoon pataan, isoihin pulloihin taikka muihin astioihin sitä lasketettiin. Kun oli pannu sakoille saakka keitetty, puhdistettiin sakat pois, pantiin uusi aines sijaan ja se taas laskettiin sikunaksi. Sitten kolmas ja neljäs pannu elikkä ainakin niin paljon, jotta saatiin sikunaa yksi pannullinen.

Sitten vasta pantiin sikuna uudelleen pannuun ja keitettiin toinen kerta. Ja se oli _kloorin_ keittämistä se, ja silloin vasta huolella piti olla, silloin vasta se oikia viina tuli. Lopulle kun rupesi keitto tulemaan, niin aina sormella maisteltiin, miten väkevää on; se näet lopulta tuli huonommaksi. Kun ei enään ollut kylliksi vahvaa, muutettiin toinen astia alle ja keitettiin ja liritettiin siihen _jälkipylkky_, jota tuli "jonkun toopin verran". Jälkipylkky ei kelvannut juotavaksi, kun se maistui palaneelle ja kuparille. Värjätessä pantiin sitä väripataan, jotta väri paremmin tarttui kiinni.

Mutta viina "kloorin jälkeen" pantiin saaviin ja lisättiin siihen vettä "pikkusittain" kerralla ja kauhalla sekoiteltiin. Otettiin aina kahvivadille vähäisen ja koeteltiin tulella. Niin kauvan lisäiltiin vettä, kun tulella koeteltaessa viina juuri vain otti tulen. Silloin se oli vielä hyvästi väkevää, jopa väkevämpää kuin nykyinen tehtaanviina. Maistamalla tietysti myös vahvuutta tutkittiin. Niin oli viina valmista ja pantiin isoihin lasisiin _potelleihin_ sekä tammisiin lekkereihin, _ottinkeihin_.

Mäskiammeeseen pantiin vielä toinen kerta vettä, hapatettiin ja keitettiin uusi panos. Se, mikä jäi ammeeseen, pantiin yhteen pannun pohjalta saatujen sakkojen kanssa, ja se oli _trankkia_. Sitä annettiin elukoille. Hevoset tulivat siitä niin iloisiksi ja lehmät lypsivät hyvästi, eikä tarvinnut jauhoja panna. Ja trankkia riitti miltei koko talveksi.

Viinaa tuli enemmän kuin "halstoopi" viljakappaa kohden. Toisista "levoista" tuli viinaa enemmän, toiset taas jäivät vähemmälle.

Joskus isännät omiksi tarpeikseen "tisleerasivat" viinan, keittivät vielä kerran kloorin jälkeen. Se tuli sen tuimempaa. Mutta sitä sitten ei kannattanutkaan antaa jokapäiväisille vieraille, annettiin vain semmoisille "herraskaisille".

Syrjäisillekin ehdittiin keittoluvan lopulla muutama pannullinen kiehauttaa, kaikki kun eivät raahtineet kallista kattilaa ostaa, ja maattomilla ei ollut siihen oikeuttakaan. Toivat sentään viinaviljansa pannun omistajalle, joka niistä pani mäskin ja laski viinaa. Trankin sai palkakseen ja parisen markkaa teolta. Sai sitä näet pannun omistaja lupa-aikana keittää sen kun ennätti. Eihän kukaan käynyt mittaamassa viinan paljoutta eikä väkevyyttä.

Vanhat tottuneet talon piiat, joita voitiin uskoa viinan keittohommiin, kärttivät joskus isännältä, "jotta sais hän yhenkään tevon itselleen keittää, kun oli talosa viinakokkina". Sen isäntä tavallisesti myönsi.

Viina myytiin enimmäkseen Ouluun. Kotona tietysti myös myytiin, mitä saatiin kaupaksi ja otettiin 80 penniä "halstoopilta". Kaupungin kapakkoihin vietiin joskus 15 kannunkin tammiankkureita viinaa täynnä ja saatiin "summasa" 3 mk. kannulta, -- Juotiin tietysti itsekkin. "Sitähän juotiin, jotta miesjoukot oli pyhänaikoina aina taloisa, joisa isäntä itse ryyppäsi." Maantieltä kuului yhtä päätä hoilotus ja kova elämä, toisinaan makasi teiden vierissäkin juopuneita. Enimmin joivat vanhat ukot. Nuoret kyllä eivät niinkään juoneet, ja ne, jotka "pitivät hyvin ittestään", olivat aivan raittiita.

Mutta sitten tuli loppu, kiellettiin keitto tykkänään ja otettiin viinavärkit pois. "Faltesmanni" kuulutti, jotta kaikki pannut on vietävä pappilan makasiiniin lukkojen taakse. Sieltä ne sitten otettiin ja myytiin huutokaupalla ja rahat annettiin pannujen omistajille. Oltiinhan sitä pahoillansa, kun keitto kiellettiin. "Milläs nyt rahaa saahaan?" arveltiin. Mutta kun moniaita vuosia elettiin, niin huomattiin, että tultiinkin paremmin toimeen. "Nythän sitä pärjätäänkin paremmin", täytyi jo tunnustaa. Oli näet ruvettu ahkerammin maata viljelemään.