Part 3

Nahkojen _parkitteminen_ toimitettiin myöskin kotona. Lyötiin astiaan vettä ja _kalkkia_ ja siihen karvaiset lehmän-, vasikan- ja lampaannahat upotettiin ja saivat olla siksi, kunnes karva irtausi, isommat "vuojat" aina pariin viikkoon asti. Jos sattui kalkkia olemaan vähänlaisesti, käytettiin lisäksi _poroa_. Kun karva oli ajettu pois, liotettiin ja huuhdottiin nahkoja kovasti vedessä, jotta kalkki tarkoin niistä eroaisi, ja sitten ne pantiin parkkitynnyriin. Parkkina käytettiin tavallisesti _pajun ja kuusen_, joskus _koivunkin kuorta_. Ensin käytettiin pajunparkkia, sitten lopuksi kuusenparkkia, että nahka tulisi kuohkeammaksi ja vaaleammaksi. Koivunparkki myös antoi nahalle vaaleamman värin. Parkkiliemi piti olla niin väkevää, että se "aina kävi", oli "aina vähä vahusa". Hienot nahat parkkiutuivat parissa kolmessa viikossa, mutta isoja vuotia sai vanhantaa parikin kuukautta, ennenkuin ne läpi parkituiksi tulivat. Ei kyllä aina haluttukaan aivan läpitse parkita. Uskottiin, että nahka oli lujempaa kulumista ja vettä vastaan, jos se oli vähän raakaa sisästä, "ja kyllä ne oli luotolaiset sen niin pruuvannu, jotta lujempaa se oliki". -- Sitten oli jälellä _räkkääminen_, kun oli nahat ensin luhilla, sitten tuvassa kuivattu. _Räkkirauvalla_ ajettiin "ke'et" lihapuolelta pois. Pieniä nahkoja räkättiin lavitsalla, isompia pöydän reunalla. -- Vuodista sitten ommeltiin pieksusaappaita, vasikannahat käytettiin saappaiden varsiksi, lammasnahasta tehtiin kintaita ja naisille kengänvarsia.

Köydet ja nuorat tehtiin ennen itse. _Juuriköyttä_ valmistettiin petäjän juurista. Niitä kiskottiin männikkömetsistä äyräspaikoista, peukalonpaksuisia taikka hienompiakin. Kuokalla kierrettiin mänty, jotta saatiin juuret esiin ja sitten ruvettiin niitä kaivamaan, ja ne juoksi toisinaan 4-5, jopa 10:nkin metriä. Muutamassa tunnissa voi kaivaa semmoisen "kieston", kuin mies jaksoi kantaa. Marjaniemen kankailta kaivettiin juuria joskus kuormamäärällä. Kotona juuret kiskottiin hienoiksi suikaleiksi ja keitettiin porovedessä puolisen päivää ja pantiin sen jälkeen haaleaan veteen likoon muutamaksi päiväksi. Sitten ne hyppysin puhdistettiin ja pyyhittiin ja sidottiin kerppuihin. Ennenkuin ruvettiin köysiä kelaamaan, liotettiin niitä vielä suolavedessä. Sitten kiinnitettiin seinään iso _kela_ ja sen sekä _värttänän_ avulla kelattiin ja kierrettiin 3-4 säikeinen köysi. Kelalla ensin kierrettiin yksi säije, laskettiin se värttänälle ja tehtiin kelalla toinen säije. Sitten värttänältä väännettiin säije kelan säikeen kanssa yhteen, jotta tuli kaksisäikeistä köyttä. Kelattiin taas uusi säije ja laskettiin värttänälle ja värttänältä kierrettiin köyden teelmääseen kolmanneksi säikeeksi. Samoin pantiin neljäs säije, jos tehtiin nelisäikeistä köyttä. "Syvänjuuret" pantiin köyden sisään ja sileät "pintajuuret" hyppeellä kelatessa kierrettiin katteeksi, jotta köysi tuli siistimmän näköistä. Tehtiin kymmen- ja satasylisiäkin köysiä ja käytettiin niitä verkkojen ja nuottain pauloina, nuotan taukoina sekä kukkurihmoina, hienoa juuriköyttä vielä "plihtirihmana". Juuriköysi oli paljon keveämpää kuin hamppuköysi ja pysyi paremmin veden pinnalla. Ennen tehtiin paljon juuriköyttä myytäväksikin, vietiin Ouluun ja Raaheen, jopa aina Ruotsiinkin asti. Taitavia juuriköyden kelaajia oli ennen Rantasuon ukko ja hänen poikansa Rantasuon Juuso, Nissilän Pekka, Piekko-Jaako ja Annus-Jaako. Viimemainittu vieläkin väliinsä juuriköyttä valmistelee.

_Pajuköyttä_ tehtiin pajunkuorista ja saatiinkin vahvaa. "Pajutauvot kyllä ne kestää puskia", sanottiin. Pajunkuoret halottiin kaistaleiksi ja keitettiin suolavedessä. "Suolanvoimma se piti ne lujina ja tuoreina." Kelalla ja värttinällä sitä kehrättiin samoin kuin juuriköyttäkin. Pajuköyttä käytettiin enimmiten nuotantaukoina.

_Jouhiköysiä_ kelattiin hevosen harja- ja häntäjouhista sekä lehmän häntäjouhista. Kartattiin ensin jouhet selville ja pantiin "rukkipäihin" kääröihin ja lyötiin purasimella läpitse lujasti penkinreunaan ja vielä päälle purasimen taakse pantiin kivi painoksi. Siitä sitten alettiin parilla kolmella, neljälläkin kelalla -- kuinka monisäikeistä köyttä haluttiin, niin monella kelalla kierrettiin -- pyörittää, joka kelassa eri kiertäjä. Seinään kiinnitettiin sitten _peräkela_, jonka ympärille säikeet pikku keloilta valmiiksi köydeksi kiertää vinnattiin. -- Silakkaverkon ja nuotan ylisiksi pauloiksi jouhiköyttä käytettiin sekä "suittiperiksi".

_Hamppuköyttä_ tehtiin samalla tavalla kuin jouhiköyttä.

_Verkkoköyttä_ kelattiin vanhoista verkoista. Leikeltiin niitä pitkiksi kaistaleiksi ja näistä kelalla kehrättiin köyttä. Rekiköysinä talvella ja rysänaidan pauloina niitä käytettiin, ja olivat ne parempia kuin mantereen miesten vitsaköydet ja vitsaruomat, jotka aina vastamäessä kitkuttivat: "Auta, Jes, mäen päälle! Köyhyys on kotona!"

_Taulaa_ saatiin koivunkänsästä. Santosen metsistä, jossa oli äkäisimmät koivikot, joita ei hakattu maailman aikaan, haettiin känsiä. Päältä vuoltiin parkki pois ja sisus keitettiin porovesipadassa, pari tuntia piti kovasti kiehuttaa. Sitten sitä vasaralla ankarasti takoa paukutettiin, jotta se tuli pehmeäksi, ja lopuksi pantiin se uunin suun päälle kuivamaan. "Siihenkös sitten tuli heleposti tarttui!" Taula ja tulukset säilytettiin uuninotsalla korissa.

_Soopaa_ keittivät emännät. Laittoivat _porosta_ ja _kalkista lipeän_, väkevän, luita leikkaavan lipeän. Sitä pantiin pataan ja sekaan _luita_ sekä _roskatalia_, "suolten keskustoita" y.m, ja koko päivä aamusta iltaan asti kattilaa kiehutettiin. Varoa piti keittäessä, ettei "pahasilmänen" päässyt katsomaan ja "koraamaan", jolloin koko keitto olisi epäonnistunut. Keiton joutumista tarkasteltiin siten, että otettiin soopaa lautaselle ja katsottiin, "jos se venyy". Juoksutettiinpa sitä naapurin eukonkin arvosteltavaksi, Kovinkaan paljoa ei yhdestä keitosta soopaa saatu. Tavattiinkin sanoa: "Häksää kun soopankokki, eikä mittää saa aikaan". -- Soopaa käytettiin kaikenlaisten vaatteiden pesemiseen.

_Maltaat_ tehtiin syksyllä Mikkelin jälkeen, viljanpuinnin lopetettua, kun riihi vielä oli lämmin puinnin jäleltä. Vanhimpaan aikaan ne kyllä oli valmistettu saunassa, jossa sitä varten oli ollut erityinen mallaslavo sivuseinän vieressä. Talon koko vuotuiset mallasvarat tehtiin kerralla, pari tynnyriäkin samassa panoksessa. Mallasjyvät, ohrat, lyötiin saaviin ja vettä päälle ja annettiin niin "livota" pari kolme vuorokautta. "Lapettiin" sitten ylös ja vietiin riihen laattialle, jossa saivat ensin paksummassa, sitten ohuemmassa kasassa itää moniaita vuorokausia, jotta "itu tuli nokasta ulos". Nostettiin siitä ne pohtimilla parsille ja levitettiin olkien päälle 2-3 tuumaiseksi kerrokseksi. "Sen päälle" alettiin riihtä lämmittää, ensin hiljalleen, sitten kovemmin. Katajanhavuja pantiin ensin uuniin, jotta saatiin maltaisiin parempi maku. Sitten tavallisien puiden savulla ja kuumuudella "hellyteltiin", jotta ne tulivat hyvin imeliksi. Tuon tuostakin piti niitä käydä parsilla kohentelemassa, jotta ei "kissa kuse", etteivät päässeet happanemaan. Mallasriihen lämmittäminen oli talon tyttöjen työnä. Koko yö kun oli siinä valvottava, kutsuivat he kylältä tovereitaan, antoivatpa tietoja pojillekin, jotta tulla viettämään _mallasriihen valvojaisia_. Kutsua noudatettiin ja pidettiin hauskat valvojaiset. -- Kun maltaat olivat kylliksi imeltyneet ja sitten kuivaneet, otettiin ne alas, pantiin säkkeihin ja vietiin aittaan.

Maltaista laittoivat emännät _sahtia_ ja _jouluolutta_. Pantiin maltaat "muuriin", muuripataan, vettä päälle ja tuli alle ja keitettiin hyvin kuumaksi ja _lavanteella_ liikuteltiin, jotta ei pohjaan palaisi. Alussa oli _imellys_ paksua kuin puuro, mutta sitten lisättiin vettä ja annettiin vähän kiehahtaa, "ja se imeltyi oikein makiaksi". Otettiin sitten _tappisaavi_ ja pantiin sen pohjalle puupalikoita, _aluspuut_. Rukiinolista punottiin kuin olkikuvon side ja se asetettiin saaviin aluspuiden ympärille uurteen viereen. Vielä sidottiin rukiin olista _lyhe_, joka asetettiin keskelle saavia aluspuille tyvelleen, tyveä hajotettiin, että lyhde pysyi pystyssä, ja lyhteen ympärille pantiin vielä vähän ohran olkia, jotkut panivat katajanoksiakin, "että antaisi makua". Olille sitten "sievästi" kaadettiin imellys eli _mäski_ ja maskille valettiin "rakoille" kiehutettua vettä. Kun vesi oli jonkun ajan hautonut imellystä, laskettiin se uurteessa olevasta tapista pois ja saatiin _vierrettä_ eli _pellonmaitua_. Samalla tavalla laskettiin toinenkin kerta, ja niin kauvan kuin imellyksessä voimaa riitti. Alussa lasketusta tehtiin olutta, loppuvierteestä sahtia. Vierre kiehautettiin _humalain_ kanssa padassa ja pantiin sitten saaviin jäähtymään. Vähäsen vierrettä pantiin puukuppiin, sekaan humaloita, entisistä juomisista otettuja, ja siinä "nuorrutettiin" _käyte_. Kupin sisällys, kun se oli käynyt, kaadettiin vierreämpäriin, jossa se taas alkoi toimintansa. Pantiin vielä ämpäriin vispilä, jotta käyminen sitä vasten pääsi alkamaan, ja "siinä kun se oikein vahtiisi ja pöyrysi". Kun ämpärinkin sisällys oli kylliksi käynyt, kaadettiin se saaviin ja karjaistiin:

"Aurinko on noussut, kuu on noussut, mutta sin' oot vielä nousematon! Häh!"

Saavista pantiin olut, kun se oli käynyt, ja humalat oli pois siivilöity, _uuksuumeihin_ taikka puolikkoihin, jotka tiiviisti suljettiin. Uurteessa olevasta _hanasta_ voitiin sitä tarvittaessa laskea ulos, -- Samalla tavalla sahtiakin laitettiin.

_Kynttilöitä_ valmistettiin talista. Syksyteurastusten jälkeen joulun edellä niitä _kastettiin_. Tali sulatettiin vesipadassa ja kaadettiin _talikirnuun_, johon vielä lisättiin varia vettä niin, että sisällys tuli partaiden tasalle. Pumpulilangasta sidottiin kynttilän kastopuikkoihin _syämiä_, neljä kuhunkin. Vuoron perään sitten kastettiin puikon kynttilät kerrallaan, ja asetettiin kahden, tuolien varaan laitetun vartaan väliin riippumaan. Työn ohella piti tuon tuostakin lisätä varia vettä, että astia pysyi täytenä ja tali sulana. Lopuksi, kun talikerros tuli kovin ohueksi, kastettiin pikkuisia noin puolta lyhyempiä kynttilöitä, _triikuja_, joita talven kuluessa lyhdyssä poltettiin. Viimeisistä lopputaleista tehtiin _lehmänemättimeen_, joka varta vasten oli puhuttu "henkiä täyteen" ja kuivattu, käsivarren paksuinen kynttilä, jota sitten joulupöydässä poltettiin ja sanottiin _lampuksi_.

Naiset myöskin kehräsivät lankoja ja kutoivat kankaita. Sarkaa, _kangasta_, tehtiin sekä _kaksi_- että _nelivartista_, ja väriltään harmaata, sinertävää taikka mustaa. Entisaikaan sarat toisinaan _tampattiin_ kotona, lämpöisessä vedessä kasteltiin ja jaloin sotkettiin, polettiin, potkittiin ja vanutettiin, jotta saatiin "hamppaumaan". Pyhävaatteiksi aijotut sarat annettiin painaa mustaksi ja "everseerata" _veraksi_. Kutoivat naiset myös kaikki omat vaatekankaansa, "väävinsä". Pellavasta kudottiin _liinoja_, "10-, 11- ja 12-sataliinaa", joista tehtiin lakanoita ja paitoja. Häkilä- ja harjarohtimista kudottiin _alasprostinaa_. Hampuista saatiin säkkikangasta. Taitavia olivat naiset kutomaan myöskin raitaisia _villaraanuja_, joita käytettiin sängynpeitteinä. Opittiin myös -- noin 40 vuotta takaperin oli Pulkkilasta tullut muuan nainen, joka opetti -- kutomaan kauniita ruutuisia _silmikoita_ sänkyjen peitteiksi. _Tiuhdoilla_ kudoskelivat naiset hameiden _nostinnauhoja_ ja sormin nypläilivät _sukkarihmoja_. Leveitä _turkkivöitä_ ja _kaulahuiveja_ kutoi "kuelmatikkujen" avulla muuan vanha mies, omituinen _Ukkolan äijä_. "Ukkolan vöiksi" sanottiin äijän kutomia vöitä.

Kotona ennen _värjäyskin_ toimitettiin, ja monasti kotiväreillä: maalla, marjoilla, lehdillä, marjanvarvuilla ja muilla.

_Mustaa_ värjättiin _ojamustalla_. Virtavasta ojasta, mutkapaikkojen suvannosta otettiin "semmoista limaista kuin saippuaa, ämpärillä kannettiin". Sitä keitettiin vesipadassa ja langat upotettiin veteen. Myöskin saatiin mustaa, kun kuivattuja _lepänkuoria_, keitettiin ja pantiin sekaan _kuparröökiä_, samoin _mustikoilla_ ja kuparröökillä mustaa värjättiin, sekä _vareksenmarjoilla_ ja _vareksenmarjan varvuilla_, vielä _koivunkuorilla_ ynnä _kuusenkuorilla_, joita _lipeässä_ keitettiin.

_Kellertävää_ värjättiin _aijaksen lupoilla_ taikka _kivenlupoilla_ eli _kiventiiroilla_, kiven pinnalla kasvavilla harmailla, jäkälän kaltaisilla kasveilla.

Keltaista saatiin _löökinkuorilla_ taikka _koivunleheillä_. Saatiin keltaista myös, kun värjättävä kastettiin vuoroin _lipeään_, vuoroin _kuparröökiveteen_ siksi, kunnes tuli paraiksi.

_Pruunia_ painettiin _priseleillä_, joita ostettiin kaupungista, samoin kuin _santeliväriä, kaneelipruunia, siniväriä_ ja _punaista_. Oikea _turkinpunainen_ oli ennen hyvin kallista. Yksin värjäys maksoi 4 markkaa naulalta. "Sitte tuli se vähä halavemmaksi, kun Venäjä otti Turkilta Vähän-Aasian, josa on se turkinpunainen järvi, josta saa'aan sitä turkinpunaista. Se on sitä ehtafäriä se."

Oli sitten niinkun ainakin käsityöläisiä, jotka elinkeinokseen tointaan harjottivat. _Virpi-Heikki_ oli taitava seppä, rautaparta, riski mies, joka tuhatkunta venenaulaa päivässä nakutteli. Se moikotti kesät talvet, ja pajamiespojat löivät kun hevoset, väliin kaksikin yhtaikaa. Ja syntyi kirvestä, sirppiä, viikatetta luotolaisten tarpeiksi. Samoin myös hän kärryt ja re'et raudalla lujitti. Mutta ennen kaikkea oli hän taitava "saharaseppä". Eipä kukaan osannut niin hyvin käyvää sahraa takoa kuin hän. Joutoaikoina kulki Heikki taloja myöten "kuin veroillaan" saaden ryypyn talosta, kaksi parhaasta, kunnes viimein jonnekkin väsähti. -- Toinen _rautio_ oli _Kalenius_, joka oli oikein kaupungin opin käynyt seppä Löökreenillä Oulussa. Hän teki ja korjasi lukot ja saranat, mutta muissa takomatöissä ei ollut Virpi-Heikin vertainen. Sitten oli seppänä myös Piekko-Tankka Ojakylän puolessa.

_Puuseppiä, nikkareita_, oli entisaikaan Virpi-Heikin poika, joka oli Oulussa opissakin ollut, ja Rautio-vainaja. Ne pitivät luotolaisia huonekaluissa.

Oli Luodossa elänyt ennen, jo toista sataa vuotta sitten, _pilthukarikin_, "Kankaan mestariksi" sanottu. Hän oli Oulun herroille veistellyt miehenkuvia laivan keulavannaan nokkaan, "jotta se oli niinkun vahisa siinä". Purjelaivoissa oli ennen ollut tapana pitää semmoisia kuvia. Taitava veistäjä kuului Kankaan mestari olleen. "Ahaneesti kun oli päivän tehenyt työtä, niin oli saanut niin paljon lastuja, jotta kouran silimäsä oli ne vienyt ulos." Oulun herrat olivat mestarille antaneet vanhan frakin, "jotta saa pitää, niinkun kunniamerkkinä". Ja aina oli ukko kantanut sitä päällään kirkoissa ja juhlatiloissa.

_Varvari-Heikki_ oli taitava _rukkien_ sorvaaja. Kaikenlaatuisia rukkeja hän sorvasi, isoja kertausrukkejakin, joilla voitiin monisäikeisiä lankoja kerrata. Rukkeja riitti muillekin kuin luotolaisille, kuormittain niitä vietiin mantereellekin myytäviksi. Varvaili hän myös pöydän jalkoja, sängynjalkoja ja muutakin pyöräytteli. Isä oli myös ollut varvari ja suutari ja tietäjä-mies, Nilkkusuutariksi kutsuttu.

_IIves-Heikki_ poikineen oli ahkera _puukuppien_ valmistaja. Tekipä hän myös lusikoita, kapustoita, kauhoja ja puulapioita. Pojat hankkivat metsästä puita, hyviä koivuja sekä haapoja, ja niitä osapuille veistelivät, ukko taas niitä valmiiksi koverteli ja telsosi ja vuoleksi. Teoksiaan sitten myyskenteli sekä kotiluodolla että Oulussa. Puukupit maksoivat kaksi täyttänsä rukiita.

_Kraatareita_ myös oli, jotka vaatteilla luotolaisia verhosivat: _Yyrin Matti, Kenttäläinen, Fiskin Kreeta_ ja _Asariias_ -- viimemainittu neulaa käyttäessään oppinut "pännääkin" liikuttelemaan ja päässyt kunnankirjuriksi. Pitkin kylää, missä milloinkin tarvittiin, kulkivat kraatarit ja liittivät sarkaa ja verkaa vaatteiksi. Eihän ne vaatteet ennen niin ruumiinmukaisia tarvinneet olla. Vanhimpaan aikaan oli sarkatakki ollut vain kuin paita, _umpitakki_: sivuissa vain ommelsaumat ja hihat, keskessä pääntie, ja vyöllä kiinnitettiin se keskeltä. Sitten oli ommeltu edestä avonaisia, leveäkaulustaisia, nappireunaisia, pitkiä _kraitakkeja_ sekä lyhyitä _verka_- ja _kangaströijyjä_, jotka ulottuivat vain vyötäröön asti. Housut olivat ennen lyhytvyötäröisiä _prakkuja_, jotka olivat "vähä halaki e'estä". Sitten tulivat käytäntöön _kaitapeltihousut_, sitten leveäpeltiset ja viimein _halakohousut_. -- Nappeja tehtiin itse. Puusta vuoltiin sydän, päälle pingotettiin "lastinkia" taikka, jos oikein komeaa tahdottiin, kiiltävää, "oikein täyttä silikkiä".

_Turkkimaakarit_, jotka nahkoja ompelivat turkeiksi, olivat erittäin. Niitä oli _Jentaalin Juha, Yyrin Samppa_ ja sen poika, _Yyrin Matti_, joka myös oli räätälinäkin.

Luvun lopuksi voimme mainita, että _tervaakin_ ovat ennen Luodolla polttaneet, ja vielä nykymiestenkin muiston aikana on kolme tervahautaa savunnut. On sitten joitakuita tervahauta-kumpuja niin vanhoja, jotta ei tiedetä, ken niissä on tervaa polttanut. _Sysimiiluja_ on myös ennen poltettu.

Kalanpyynnistä.

"Meri on heidän peltonsa", on tavallinen puhetapa saarten ja rantamaiden asukkaista. Samoin voidaan sanoa luotolaisistakin, vaikka onhan heillä merensä ohella hyväset maapellotkin saarensa rantamailla, pellot, jotka nykyään tuottavat enemmän kuin meri.

Entisaikaan, vielä noin parikymmentä vuotta takaperin, oli käyty Ruotsin rantasaarilla silahkan pyynnissä. Monet vanhat ukot ovat siellä kymmenin kesin -- muuankin viitisenkymmentä -- elinaikanaan viettäneet. Tavallisimmat pyyntisaaret olivat _Maluri, Sanskeri_ [muuanna kevännä 80-luvun lopulla oli yksin pienellä Malurilla 22 venekuntaa luotolaisia, mutta sitten 90-luvun puolivälissä vain 4 venekuntaa] ja _Letto_, jotka ovat noin viiden peninkulman päässä "Kainuun mantereesta", kuutisen peninkulmaa Haaparannasta. Maluriin tulee Marjaniemen nokasta 11 peninkulmaa. Sanskeri oli iso, metsäinen saari, toiset pieniä, metsättömiä, Maluri muodoltaan "kuin hevosenkenkä". Saaret kuuluivat Haaparannan papille, jolle joka pyytäjän piti maksaa pyyntiveroa puoli nelikkoa silakoita. Itse kävi pappi toisinaan veronsa kantamassa.

Siinä ennen Jaakon päivää Ruotsin rannoille lähdettiin, pari miestä -- jos oli vöyreä nainen, voi se olla toisena henkilönä -- joka talosta. Isoon matkaveneeseen varattiin eväät ja pyyntitarpeet. Koko talous otettiin mukaan eväästä ja kaikesta sortista kahdeksaksi, kymmeneksi viikoksi, kun retkelle lähdettiin. Ottipa joku veneeseen vielä _kilankin_ kesämaidon antajaksi. Toistakymmentä peninkulmaa oli matkaa yli aavan meren, joka toisinaan voi aika raivoisena reuhata. Voi tapahtua, että "tormi" repi purjeet, katkoi mastot ja puomit ja kuletti purjehtijan, mihin sattui. Mutta sattuipa oikein "tosi hyvä" tuuli, voi matkan laskettaa kahdeksassa, jopa kuudessakin tunnissa. Huonoilla säiliä taas meni taipaleella useampia vuorokausiakin. Matka kävi Haaparannan kautta, piti näet siellä tullissa ottaa "inlaaka" tavaroille. Saarilla oli pyytäjillä asuntona pienet _kalasaunat_ tai _kalatuvat_ -- 2-3 joukkokuntaa majaili samassa suojassa -- sekä _puoit_ kalojen säilyttämistä varten. Pienillä _pyyntiveneillä_, jotka talveksi jätettiin teloille saaren rannalle, käytiin kalaretkillä, verkkoja heittämässä ja kokemassa. Hauskasti meni kesä, varsinkin jos oli hyvät ilmat ja hyvät saaliit. Sillä niinkuin ainakin oli meri hyvin epävakainen antimiensa jaossa. Hyvällä tuulella ollessaan voi se antaa 100, jopa 120:kin nelikkoa kesän mittaan -- joskus 4-5 tynnyriäkin kerrallaan --, mutta jos sattui meri pahalle päälle, meni koko kesän saalis 10:een, jopa joskus vaivaiseen 3:eenkin nelikkoon.

Pyyntiajan loputtua syyskuulla palattiin takaisin koko kesän saalis veneeseen lastattuna. Oulun syysmarkkinoille koetettiin ennättää silakoita rahaksi vaihtamaan. Hyvät olivat hinnat siihen aikaan silakalla, saatiin 8-10 markkaa, jopa ylikin nelikosta.

Käytiin pyynnissä myös Suomen puolella _Sarvenkarissa_, joka on yli 10 peninkulmaa pohjoiseen Hailuodosta. Muutamat olivat käyneet _Kalajoen Kallassakin_, johon tulee 14-15 peninkulmaa.

Nykyään ei enää kaukaisilla pyyntiretkillä kuleta, kalastellaan vain omilla rannoilla. Pyyntipaikkoja kalatupineen ja kala-aittoineen on ympäri saarta. Niissä miehet viikottain, kuukausittain kevät- ja syyskesällä majailevat, pyhäaikoina vain kotona pistäytyvät. Pyyntipaikkoja on _Pöllä, Rautaletto, Suninkari, Mustaletto, Matikanniemi, Pajuperä, Marjaniemi, Karvo, Itara, Hatara, Hietaniemi, Hitjenniemi, Pökkö, Potti_ ja Santosen rannoilla muutamia paikkoja, samoin Hanhisessa. [Verkon heittopaikkoja on etelä- ja länsirannalla esim. Etelä- ja Välikälmi, Vanha- ja Uusi Seljänsuunmatala, Iso-, Pikku- ja Reimariluoje, Nokkakrunni, Faala, Mäntymatala.]

Suninkarissa on Luodon paras siian- ja lohenpyyntipaikka. Siellä useita Isonkylän ja Äyrääntakustan taloja käy kalastamassa. Pyytäminen toimitetaan _pitkillä juonilla_, kolme, neljä, kuusikin rysää pääksyttäin verkoilla toisiinsa yhdistettyinä. Käyttävät kolmeakin kilometriä pitkiä juonia. Rautaletossa myös pyydetään lohia ja käytetään pitkiä juonia, mutta muissa etelä- ja länsirannan pyyntipaikoissa ei niin pitkiä juonia pystytä käyttämään. Pöllässä on laivaväylä jätettävä avoimeksi, Pajuperässä tahtoo tuuli repiä pyydykset ja Marjaniemessä on vielä pahempi. Se kun on länsirannan pisin nokka, niin siellä kovat pohjatuulet voivat esteettömästi temmeltää. Itara ja Hatara ovat huononlaisia, vähemmän käytettyjä pyyntipaikkoja. Pohjois- ja itärannan pyyntipaikkoja käyttävät Ojakylän miehet. Paraita Luodon pyydysrantoja ovat Pöllän ja Suninkaan seudut. Talvipyyntiä harjotetaan Santosen puolessa ja Oulun selällä.

Tarkoin tietävät Luodon vanhat, monilla pyyntiretkillä olleet kalamiehet kalojen elintavat ja niiden pyytämisajat ja -keinot.

Ahkerimmin pyydetty kala on _silahka_, jota on kolmea laatua, isohko kovaruotoinen _kirsisilahka_, pienempi pehmeäruotoinen _kesäsilahka_ ja lihava mäditön _pöklinki_, jota saadaan Mikkelin aikoina. Silakka kutee Jaakonpäivän ajoista Mikkeliin saakka oleskellen silloin kolmen ja puolenneljättä "syllän" vesillä. Satojen, jopa tuhansienkin tynnyrien parvissa se silloin liikehtii. Kun ilma on sievä ja meren pinta valkea ja tyyni, silloin silakat nousevat ylös, jotta vedenpinta porisee "kuin raessateella". Ja silloin, kun "viriä tormi" kokoaa kalat parviin ja sitten tuuli laantuu, on paraita pyyntiaikoja, jolloin pitää arvata oikealle matalalle mennä. Se pitää myös huomata, "ettei kala aina yhtäänne päin ui meresä, se uipi toisaannepäinkin". On myös "tutkimaton kohtalo", että "toisilla tiimoilla" ei silakka käy verkkoon, vyöryy irtaana vain verkon päältä pois, jotta outo luulisi niitä kuolleiksi. Mutta vanhat kalamiehet tuntevat "senkin kohan": antavat verkkojen olla rauhassa, odottavat ja saavat kaloja, kun taas tottumattomat lappavat pyyntineuvonsa ylös. Ahkeria, oikeita pyytäjiä olivat ne vanhat kalamiehet, Muuankin kertoi näin: "Seelasin väliin yökauvetkin krunnilla, seelasin ja seelasin, käänsin perää matala matalalta ja kattelin merta, ja kun kalaparvi sattui, niin hiljaa laskin seelit pois ja hiljaa huopasin matalalle, hiljaa laskin ankkurin alas ja heitin verkot. Ja aamulla oli mulla kalalasti, jotta ei kun vesi ja parras. Niin ahkera olin yötä päivää, kolomekkin vuorokautta valavoin. Ja oli mulla yhtaikaa meresä kolomekin kastia, joista sain ['Kastissa' on peräkkäin kolme 20-sylistä verkkoa. Heitetään ensin 2 kastia, sitten 3:s kasti, 'kuiva kasti', ja vielä löysiä 'jatkoverkkoja' lisäksi, jos kala näyttää käyvän] kerralla parikin venelastia." Vanhoille kalamiehille vielä unessakin joskus kala-apajat ilmotettiin. "Kun siunaa ittensä ja panee maata, niin unesa näkee, mistä saa kaloja", oli muuan taitava pyytäjä tavannut sanoa. Ja oli hän aina saanutkin kaloja, jotta vene oli useasti ollut uppolastissa, kun hän oli tullut rantaan. -- Ja koko kesän ajan "jäästä jäähän" ne vanhat kalamiehet pyydystelivät.