Part 1

KUVAUKSIA HAILUODOSTA

Vanhan väen muistelmain mukaan kirjotti

SAMULI PAULAHARJU

Kansanvalistusseuran Toimituksia 167

Helsingissä, Raittiuskansan Kirjapainossa, 1914.

SISÄLLYS:

Aluksi. Asutustarinoita. Aluksista ja liikenteestä. Rakennuksista. Entisen ajan oloista ja elämäntavoista. Kotiteollisuus. Kalanpyynnistä. Metsästyksestä. Karjanhoidosta. Viljelyskasveista. Nöyrät vuodet. Viinankeitto. Juhla- ja merkkipäivät. Häätapoja. Pejjaiset. Haltijoista. Tietäjiä. Kansan lääkintätaito. Kansanrunous ja vanhat leikit. Luonnonilmiöistä ja ilman ennustamisesta. Sotatarinoita. Entisistä rangaistustavoista. Puumerkit.

Aluksi.

Kaikille lienee ainakin nimeltään tunnettu Hailuodon iso, paripeninkulmainen saari Oulun edustalla. Lähes nelipeninkulmaisen selän takana on se Oulusta [Siikajoelle tulee vain toista peninkulmaa], meren sylissä, aavan, länsipuolella avautuvan ulapan laidassa, kurottaen peninkulmaa pitkää Santosen nientään manteretta kohden kuin kättä kiinni tarttuakseen. Elää tällä saarella yli parituhantinen (2,839) työteliäs väestö, ystävällinen, vieraanvarainen, keskenään hyvänsopuinen. Siellä on se viettänyt omaa elämäänsä muista erotettuna kautta aikojen. Siksi siellä onkin paljon säilynyt muistelmia vanhoista hyvistä tavoista, entisestä yksinkertaisesta elämästä. Monet vanhat vielä mielellään haastelevat, miten ennen elettiin, mitä silloin ja silloin tehtiin, miten juhla- ja merkkipäiviä vietettiin, miten kaukaisilla pyyntiretkillä kulettiin. Kansatieteen tutkijalle ja keräilijälle on tuo ennen käymätön alue varsin kiitollinen paikka. Voi siellä taikakokoelman pian tuhantiseksi kartuttaa ja loitsujen luvun kymmeniksi, samoin sananlaskuja saada satoja sekä arvoituksiakin aika joukon, lisäksi monet haltijatarinat ja kummitusjutut.

Seuraavien vanhan kansan tapojen ja elämän kuvausten ainekset on toissa kesän (1912) aikana kirjoitettu muistiin saaren vanhoilta ukoilta ja eukoilta. Kertojina olivat useat paikkakunnan vanhoista eläjistä haastellen, kuka enemmän, kuka vähemmän. Monet tiedot, taijat ja tapainkuvaukset ovat 70-vuotiaalta _Juho Hentulta_, yhtä monet _Nikun_ 81-vuotiaalta _Anna-Kreeta_-muorilta, paljon on kertonut myöskin 86-vuotias _Kujalan Sipo_. Muista kertojista mainittakoon Heikkalan muori, 90-v., Kittilän Jussi, 89-v., Kittilän Juhan-Erkki, 84-v., Frantsin Jaako, 81-v., Ruonalan ukko, 80-v., Prokkalan ukko, 78-v., Pertaan muori, 75-v., Hentun muori, 68-v., Piekkolan Maijastiina, 68-v., Laurilan Priita, 66-v., Runte-Kreeta, 65-v., Hakmannin Juuso, 64-v., Annus-Jaako, 59-v., Annus-Kaija, 57-v., Töyrän Sipo, 57-v., Trupukan Pekka, 55-v., Väntelän ja Pietilän isännät sekä Heikkalan, Töyrän ja Kujalan emännät ja Heikkalan pojat.

Asutustarinoita.

"Hai, luoto näkkyy!" Niinhän se oli ennen mustalainen huudahtanut, kun oli jäällä eksyksissä sumussa, "meripimiäsä", Oulusta Raahea kohden ajellut ja sumun aukeamasta nähnyt saaren maan pilkottavan. Ja siitä on sitten saarelle nimi saatu, _Hailuodoksi_ ruvettu kutsumaan. Näin kertovat saaren eläjät ["Ennen on Luovon nimenä ollut Ifron-Kaarlöö", tiesi muuan eukko.] Hailuoto-nimeä ei kyllä paikkakunnalla useastikkaan käytetä, sanotaan vain _Luoto_ ja _luotolainen_.

"Jo ainakin neljä-, viissattaa vuotta on täälä Luovosa asuttu", arvelivat saaren vanhat ukot. Mutta eivät tiedä varmaan enään, mistä päin mantereelta on tänne ensimäiset eläjät saapuneet. Vain muuan muisteli sanotun, että lumijokelaiset ovat ennen käyneet kalanpyynnissä Hailuodon Hanhisessa. Siellä ollut heillä venevalkama Hanhisen korkeimmalla kohdalla. Näkyy vieläkin siellä kuin valkaman sijoja. Käyneet lumijokelaiset useampina kesinä pyynnissä, sitten lopulta muuttaneet varsinaisesti Luodolle asumaan. Toinen Luodon ukko taas tiesi, jotta; "pohjasesta päin on tänne asukkaat tulleet, ne on olleet sellaisia kalanpyytäjiä".

Ensimäinen eläjä on muistotiedon mukaan ollut Marjaniemessä, "Pooki-Marjaniemesä" Hannuksenperällä. Siellä hietapakkain takana metsäkankaalla on vieläkin nähtävinä kolme neljä kiuvasrauniota mustuneine "kuulemakivineen". Raunioista etelään, rantaan päin on satasen syltä leveä, pari sataa pitkä maakappale, mikä näyttää ennen olleen peltona. Ojat vielä jotenkin hyvin näkyvät. Sanotaan, että siinä olisi ennen ollut Marjaniemen talo, toisten mukaan _Sipilä_. [Marjaniemen talo on nykyään Isossakylässä Äyrään takana, Sipilä Isossakylässä.] Raunioiden sivutse vie ikivanha, ei enään käytännössä oleva kangastie, "Marjaniemen tie".

Toinen talo on sitten ollut Ojakylän _Kuusto_. Tarina tietää kertoa, että Marjaniemen muori, kun oli pannut savupirttinsä lämpiämään, oli lämpiämisajaksi juoksaissut naapuriin, Kuustoon "rullaansa viihtiämään". Tuli sitten taas kotiin, kun pirtti oli lämmennyt ja savu ulos haihtunut. Toiset taas sanovat, että muori oli niin "visu", jotta pani pirtin häkineen kiinni ja juoksi naapuriin pakoon. Naapuriin oli matkaa toista peninkulmaa.

Kolmas talo oli ollut _Perälä_ Ojakylän lahden pohjukan perässä, "Perälän äyräällä", nykyisillä Töyrän talojen eteläpuolella sijaitsevilla hietakummuilla, "tömpillä". Sanotaan, että siinä on ennen ollut "seittemän talua". Silloin oli ranta ollut samaa tasaista töyrää, mutta sitten oli vesi puhkaissut ojan töyrän läpi ja repinyt hiekkaa pois niin, että nyt on suuret haudat ympäri tömppiä, joilla vielä nähdään talon rauniokiviä. Mainittu vesioja, Isolanoja, "sisämaan" metsälammeista alkunsa saava, oli ennen virrannut tömppien eteläpuolitse, mutta sitten oli se johdettu tömppien pohjoispuolelle. Nykyään on Perälän talo toisessa päässä saaren kyliä, "Kujalan nurkalla".

Neljäs talo sanotaan olleen _Kinnari_, Ojakylällä sekin.

Vanhoja taloja ovat myöskin _Ruonala_ Keskikylällä, samoin saman kylän _Tero_ eli _Törrö_ sekä _Päärni_ ja _Haapala_ Isollakylällä "Järventakana" ja _Kujala_ Kujalan nurkalla.

Ruonalassa kerrotaan ison vihan aikana eläneen 7 parikuntaa samalla kertaa. Yhdessä elannossa olivat kaikki olleet, samasta pöydästä sopineet syömään, saman talon töitä yksissä miehissä tehneet. Mutta sitten ison vihan aikana olivat "hävenneet" kaikki, minne olivat joutuneetkaan. Vain yksi parikunta oli entiselle kotipaikalleen joutunut sukuaan jatkamaan. Ja samaa sukujuurta on talossa vielä. Talon "pikku aitta" oli vihan aikana ollut kehikolla.

Ennen ihmiseläjien tuloa oli Luodolla olostellut vain "_vuoripeippoja_", ja oli niitä ollut vielä ihmistenkin eläntäaikoina. Niitä oli asunut sekä _Hyypänmäessä_ että varsinkin Isossakankaassa. Hyypänmäki on saaren korkein mäki, moninotkelmainen hiekkatöyrä Ojakylän pohjoispuolella. Itse mäkikin on vuoripeipon aikaansaama. Oli näet vuoripeippo lähtenyt Siikajoelta hiekkasäkki selässä Luodolle "pesänlaittoon". Säkkipä revennyt ja Luodolle remahtanut ja siihen Hyypänmäki syntynyt. [Toisen tiedon mukaan on Hyypän paikalle kerran laiva "tullut pois", särkynyt ja hukkunut, ennen kun "koko maailma ollut yhen aallon seasa".] Isokangas taas on pitkä, leveä hiekkakangas, joka kyläin takalistoja juoksee halki saaren. Kankaan selkää on jo entiseen aikaan kulkenut jalkapolku.

Kinnarin emäntä se oli kerran tullut Kuustosta tyttärensä luota, tytär kun oli siellä miehelässä. Isoakangasta myöten kun oli kapsutellut, niin tullut vuoripeippo vastaan, ottanut kädestä kiinni ja pyytänyt, jotta lähteä hänen kotiinsa, siellä kun akka oli "lapsia saamassa". Emäntä mennyt ja auttanut, ja kun oli pois lähtenyt, oli vuoripeippo antanut hänelle palkaksi punaisen verkahameen. "Pitää pitää", sanonut, "sitä kolome pyhää kirkosa saarnastoolin alla. Muuten se ei sulla pysy, se kun ei ole siunattu." Emäntä oli tehnyt neuvon mukaan. Ja kauvan oli se hame hänellä kestänyt, monia kymmeniä vuosia. "Minunkin -- kertojan, 70-vuotiaan eukon -- isäni äitin äiti oli nähänyt, kun se emäntä oli pitänyt sitä hametta." Hame oli ollut varastettu, siksi sitä oli pitänyt kirkossa kulettaa. Kaikki varastettu oli näet aina vuoripeipoille joutunut.

Kun sitten oli ihmiseläjiä yhä lisäytynyt, oli vuoripeippojen elämä saarella käynyt lopulta aivan sietämättömäksi, Muuankin peipporukka oli valitellut:

"Ei saa rauhaa, Takaranta pauhaa, paimenet parkuu, ja karjankellot soivat."

Ja pois oli lähtenyt, vaeltanut pohjoista kohden isommille mantereille, suuremmille salomaille. Kahlomalla vain oli mennyt, ja "hahtiväylälle" kun oli astunut, niin vasta tupennokka oli veteen koskenut.

Ei ole Luoto ollut aina samanlainen kuin nykyään. Se on ollut monena kappaleena ennen, useana saarena, salmia vain välissä. Pitkälle itään pistäyvä _Santosenniemi_ on ollut eri luotona, Potin talojen luona ollut salmi, _Niemenkurkuksi_ sanottu. Samoin _Hanhinen_, joka vielä nyt vain korkeiden vesien aikana on mantereesta erillään, samoin _Syökari_ kaakkoisrannalla sekä _Munakulju_ Syökarin puolella. Leveät salmet ovat niitä ennen muusta saaresta erottaneet -- Syökarin vieressä ollut _Louvekkarin kurkku_ -- ja itse saaret olleet pikkuisia maapalasia. Syökarille oli vanhaan, vanhaan aikaan soutanut Ruonalan ukko katsomaan, minkälaista siellä olisi, ja löytänyt hyvän niittymaan ja omistanut sen talolleen. Kukaan ei ollut siellä vielä ennen käynyt, eikä se ollut kenenkään oma vielä ollut. Nytkin on Ruonalalla siellä vielä niittynsä, mutta on muillakin. Sillä Syökari on niin iso, että siitä saadaan "tuhansia häkkejä heiniä". Munakuljusta oli entisaikaan saatu kolme häkkiä heiniä. Nyt siellä on useita "kokopaikkoja", sauroja sekä muutamia latoja. Monta paikkaa, joista ennen, vanhain miesten nuoruuden aikana, kaloja pyydettiin ja saatiin kovasti, on nyt hyvänä heinämaana. Niemenkurkkua Ojakylän lahdesta Potinlahteen ovat vielä nykyisetkin vanhukset monta kertaa nuottaretkille veneillä soudelleet, samoinkuin taas Salmea ja Louvekkarin kurkkua on "mummovainaan aikana kulettu nelilaijoilla". Vielä 30-35 vuotta takaperin kulettiin "syysluoteen" aikana Salmea pikkuveneillä. Trupukan nokassa ja Valpun rannassa on vanhain muiston aikana vedetty nuottaa ja nyt niistä paikoin niitetään heinää.

Aluksista ja liikenteestä.

Saarimaan eläjinä, vesikansana, ovat luoto laiset jo aikaisin tottuneet merellä liikkumaan. Entisaikaan, kun ei vielä ollut rautatietä Ouluun, oli kesäisin rahtiliike ollut kalastuksen ohella tärkeänä tulolähteenä. Siksipä oli saarella ollut useita pikku aluksia, jopa mainitaan kerran jo hyvin vanhaan aikaan olleen oikean laivankin. Sen oli omistanut vanhan, jo pari-, kolmekymmentä vuotta takaperin kuolleen Piekkolan vaarin isänisä. Se laivanomistaja oli ollut "ylevä" mies, "pohatta" mies, "keisariksi" kutsuttu. Laivallaan oli hän "seelannut" Ruotsit ja Suomet.

Pienempiä aluksia, _jähtejä_, on sitten ollut etupäässä Ojakylän miehillä. Niinpä oli "Jähti-äijä"-vainaalla -- kuollut jo 50-60 vuotta takaperin -- oma jähtinsä, sitten hänen pojillaan, Kujalan miehillä, oli sekä iso että pieni jähti. Rikas Päätalo omisti myös yksinään jähdin, ja Pirkolalla oli samanlainen alus toisen miehen kanssa yhteinen.

Jähti oli kuin pieni laiva. Se oli tavallisesti Iissä valmistettu. Isompiin mahtui aina 800 tynnyriä tervaa, taikka yhtä monta tynnyriä suoloja. Siinä oli kaksi mastoa, isompi, _keula_- eli _fokkamasto_, ja pienempi, _perä_- eli _kryysmasto_. Päältä oli jähti avonainen, ei ollut _haltäkkiäkään_. Monen monituiset olivat jähdin, kuten muidenkin purjealusten, eri osain nimitykset, jotka, samoin kuin purjehdussanastokin, melkein kaikki olivat vieraskielisiä väännöksiä. Pohjan, _emän_, alla oli _kööli_, peräpuoli oli _ahteri_, keula _föri_. Oikea puoli oli _tyyrpuuri_, vasen _paapuuri_. Peräsimen, _ruorin_, varsi kävi _ruoriskotin_ lävitse niin, että _ahterpeili_ jäi ulkopuolelle, ja ruoria _tyyrättiin ruorispinnalla_. Purjeita, _seelejä_, oli neljä viisi kappaletta. Keulamastossa oli alaalla _isoseeli_, yläällä _topissa_ kolmikulmainen _kliivari_ sekä _taakseeli_. Isoseili oli alareunasta kiinnitetty _puomiin_, yläältä se pingotettiin _kaffelilla_. Kliivari ja taakseili olivat alakulmistaan kiinnitetyt keulasta pistäyvään _puksfröötyyn_. Perämastossa oli _ahterseeli_ eli _mesaani_ puomeineen ja kahveleineen.

Mastot olivat 10-12 syltä pitkiä honkia. Ne oli _teijattu_ pystyyn paksuilla lujilla köysillä. Kaksi köyttä, _vantit_, meni kummallekin sivulle ja yksi, _taaki_, oli pingotettu keulaan. Taakia myöten taakseili juoksi ylös.

Purjeet vedettiin ylös tai laskettiin köysillä, _falleilla_, jotka juoksivat _flokeissa_, ja _seelatessa_ hoidettiin purjeita nuorilla, _perä_- ja _keulakuutilla_, jotka olivat kiinnitetyt puomeihin. Merelle lähdettäessä ensinnä vedettiin ylös mesaani ja isoseilikin, jos oli _sievä_ ilma. Mesaanilla sitten käännettiin jähti sinne, mihin tarvittiin, ja "se väänti jo jähin kalappaan, ennenkö _ankkurikaan_ oli nostettu". Sitten vasta, kun ankkuri oli saatu ylös ja tullut kaikki _klaariksi_ ja alkoi saada _faarttia_, nostettiin taakseili ja kliivari. Sitten sitä alettiin kulkea. _Ruorimies_ oli ruorispinnassa ja toinen mies kuuteissa _ottamassa seeliä sisälle_ taikka _antamassa ulos_ eli _löysäämässä_. _Tormin_ uhatessa purjeet pienennettiin, _reivattiin_. Mutta jos jähti _sääti_, niin pian ne taas saatiin avatuiksi ja pannuiksi _täysiin seeleihin_, jolloin taas saatiin _kova faartti_. Vastatuulella koetettiin _kryysätä_, vaikka vähän sillä voitettiin. Kun kovin vastatuuleen pyrittiin, niin se oli _pilivinnisä_ silloin, ja purjeet alkoivat _flakata_. Vastaisemmalle käännettäessä _luuvattiin_, käännettiin _luuvartin_ puolelle. -- _Paarlastia_ ei jäheissä käytetty. Ne olivat niin leveäpohjaisia, etteivät kovin helposti tuulessa kallistuneet.

Jäheillään luotolaiset kulettivat hirsiä, lankkuja y.m. puutavaraa Iistä ja Kemistä Ouluun, Siikajoelle, Pyhäjoelle, Raaheen ja Kalajoellekin asti. [Metsättömien rantamaiden asukkaat tarvitsivat puutavaraa rakennuksiinsa.] Ja tervoja veivät Oulusta sekä Iistä -- tervaa silloin Iijokeakin myöten soudettiin alas -- Haaparannalle ulkolaisten laivoihin. Sitten taas palatessaan toivat Haaparannalta suoloja sekä muutakin tavaraa Oulun ja Raahen kauppiaille. Varsinkin "enkeska-kesänä" (1854) oli suolojen kuletus Haaparannan sataman ulkolaislaivoista -- niitä siellä toisinaan silloin oli aina kolmatta sataa -- tärkeimpiä toimia. Oulusta oli silloin hevosella vedätetty suoloja ympäri Suomen niemen, aina Kuopioon, jopa Viipuriinkin asti. Muuta tietä kun ei kuulunut Suomeen päästyn. Haaparannalla oli ollut Viipurista "Pruuke"-niminen välittäjä, joka oli sinne suoloja ja muuta tavaraa hommannut. Suolatynnyrin "frahtia" Haaparannalta Ouluun maksettiin 75 kopekkaa ja Raaheen 1 rupla.

Tuotiin jäheillä hirsiä myös omiksi rakennustarpeiksi. Ennen näet oli Luodolla ollut kovin huonot metsät. Vanhaan aikaan kun oli ollut yhteiset metsämaat, oli kyllä mahtavia hongikoita ollut, mutta ne oli juuri ennen isoajakoa oikein kilvalla aivan peräti hävitetty niin, ettei enää saatu rakennuspuitakaan omiksi tarpeiksi.

Pienempiä aluksia olivat _matkaveneet_, joilla Ruotsin puolella ennen silakan pyynnissä kulettiin. Niissäkin oli 2 mastoa, keulamasto ja perämasto, mutta vain 3 purjetta, keulapurje, peräpurje ja kliivari. Niitä sanottiin myös _nelilaijoiksi_, vaikka laitalautoja oli isommissa aina seitsemän, kahdeksan ja yhdeksänkin. Suureen matkaveneeseen voitiin lastata 30-40 tynnyriä silakoita. -- Sitten oli -- ja on vieläkin -- isonlaisia _pauhaveneitä_, joilla _verkkopauhoilla_ eli _silakkakrunneilla_ kulettiin. Sanottiin niitä myös _krunniveneiksi_ ja _soutuveneiksi_. Ne myöskin olivat 2-mastoisia, ja niihin voitiin lastata toista kymmentä tynnyriä silakoita, kun pantiin kahdet varppeet ja vielä _parraspuut_ päälle. Niillä tehtiin Oulun matkatkin sekä joskus Ruotsinrannan pyyntiretket. Pienillä yksimastoisilla _salmi_- eli _harvanverkon-veneillä_ kulettiin lahdissa ja salmea myöten niitylle heinäntekoon ja lypsylle. Niitä sanottiin myös _niitty_- ja _lypsyveneiksi_. Pienimmillä _ranta_- eli _pikkuveneillä_ kulettiin soutamalla, mutta voitiin niihinkin pikku masto purjeineen pystyttää. Metsäjärvillä kalalla käytäessä meloskeltiin joskus pölkyistä kyhätyllä _lautalla_.

Ennen kun ei vielä höyryvenettä, "_pakettia_", kulkenut Oulun ja Hailuodon välillä, oli tuo 4-peninkulmainen _Oulunselkä_ ollut purjeveneellä katkaistava. Hyvillä ilmoilla oli se mennyt 5-6:ssa tunnissa, jopa se oli joskus kovassa myötäisessä lasketettu alle kahdessa tunnissa, mutta huonoilla säillä, vastatuulilla, oli saanut samoilla seljillä väliin viivytellä 12-13 tuntia. Ensimäisenä höyrynä oli näillä taipaleilla kulkenut "Meriteeri", pieni avonainen alus, sitten oli sijan ottanut "Onni", ja nyt käy joka päivä "Luoto".

Talvella, kun meren lyö jäähän, on liikenne huonompi, mutta kaikkein kurjin syksyllä ja keväällä _keliriittoaikana_, jolloin muutamien viikkojen aikana ei pääse saarelta mantereelle ei veneellä, ei reellä eikä millään. Keväällä se ei useinkaan hyvin pitkään kiusaa, toisinaan vain pari viikkoa, kevätjää kun kestää "meleko" heikkona kulkea. Siinä saa olla reikiä "kuin seulan pohojasa", ja silloinkin se vielä kestää hevosella laskettaa. [Muuan ukko kertoi: Lähdin kerran Siikajoelle, enkä tiennyt jään huonoudesta mitään. Mutta kun tulin takaisin toisena päivänä, oli jää niin huonoa, jotta vesi pulppasi ympärillä kuin seulan pohjasta. En kumminkaan pudonnut. Ja sitten huomenaamulla oli meri puhdas.] Mutta syksyllä "tekee jäätä" toisinaan niin kauvan, että täytyy olla _kuusikin_ viikkoa vankina. Joskus kyllä on päästy _viikon_ odotuksella venekulusta hevoskyytiin. Lahdelmat, "perät", jäätää ensin, sitten vasta käy selkiä silloittamaan. Luotolaiset ajavat toisinaan _parinkin yön_ vanhaa jäätä perissä, ja kahden tuuman vahvuinen jää kestää jo pikku taipaleita siivosti lasketella.

Mutta kun meri on kyllin vahvaksi jäätynyt, silloin voidaan huoletta päästellä manteretta kohden. Viedään Ouluun, mitä itseltä liikenee, ja tuodaan Oulusta, mitä tarvitaan. Hyvillä tyynillä pakkassäillä nämä hevosmatkat aika mukavasti sentään menevät, päästellään suoraa "tikkatietä" ohi Santosen Varjakkaan ja Salonlahden yli Ouluun. Mutta annas olla, jos sattuu "nöyrä" ilma ja vielä vastatuuli, silloin olet taipaleella kuormasi kanssa melkein saatuna. Kyllä ovat luotolaiset tulleet tuntemaan sekä kesäisen myrskyn ja sadesään että talvisen tuulen ja tuiskunkin.

Kunnossa pidettäviä maanteitä ei Hailuodossa paljoakaan ole, 6-7 km:n kappale Ojakylästä kirkolle ja kirkolta sama matka Pöllän satamaan, toinen vähän pitempi Marjaniemen luotsiasemalle. Siinä kaikki. Takarannan pyyntipaikoille vievät kärrytiet kulkevat vain omia aikojaan kohentamatta pitkin surkean pehmeitä hiekkaharjanteita milloin ylös, milloin alas, milloin pitkin kankaan selkää. Pehmeitä hiekkateitään ovat luotolaiset ennen ajelleet "puukärryillä", joissa pyöräin raudoittamattomat kehykset ovat olleet kortteliakin leveät, vanhimmissa vielä akselikin puinen. Semmoiset puurattaat nähdään vielä esim. Trupukan talossa, ja Kuustossa on rattaat, joiden akselikin on puusta. Rautakisko on vain akselin latvain alapuolella. Sanovat, että rattaat ovat jo toisella sadalla vuodella.

Rakennuksista.

Savutuvat, _uunipirtit_, ne entiseen aikaan haikusivat Hailuodossakin. Puinen harmaa lakeistorvi, ontelosta hongasta tehty "ymmyrkäinen pöselö" törrötti usean talon katolla, kertoen lämpöisestä laenalasesta, nokisesta välikatosta ja savua puskevasta kiukaasta. Noin 40 vuotta takaperin oli muutamissa uunipirteissä vielä asuttu. Viimeiset kerrotaan olleen Mattilassa, Perälässä, Sipilässä, Hentulla, Nikulla sekä Juntilla. Hentun pirtti oli purettu 1876, Mattilan vasta muutamia vuosia takaperin, vaikka olikin käyttämätönnä ollut jo monia vuosia. Sipilän vanha uunipirtti on vielä pystyssä, vaikka onkin salvettu jo 1752. Sekin on jo muutettu ulos savuavaksi.

Maakivistä oli ollut uunipirtin kiuvas, kaksinkertaiselle hirsisalvokselle, _uuninjalalle_, muurattu. Omalla saarella kun ei ollut oikein tulenkestävää kiveä saatavana, tuotiin Haukiputaalta, Putaanjoen suulta, leveitä "lanttikiviä", _Puttaan kivejä_, ja niistä uuninlakia sekä arinoita rakenneltiin. Ne kestivät miespolvia, vaikka olivatkin pehmeää, löyhää kiveä. Toisinaan käytettiin myös _Piehingin kivejä_, joita kuletettiin Raahen eteläpuolelta asti. Sekin oli kestävää. Kun savukiukaiden aika oli ohi, kelpasivat monet kiukaankivet vielä saunan- ja riihen-uuneihin lakikiviksi.

Ovinurkassa oli uuni, suu tavallisesti perälle päin. Mitään nurkkapatsasta ei muisteta olleen, eikä myöskään ollut kiukaassa savutorvia käytetty. Leveä, otsasta ulos pistäyvä _lieskakivi_ oli vain liekkien liikaa loimua laimentanut. Uuninsuun edessä oli liesi _pankkoineen_.

Välikatto oli savupirteissä taitteinen, keskiosa sivupuolia korkeammalla. Kaksi mahtavaa pyöreää hirttä, _lämpymät vuolet_, kannatti pyöreitä tai puolipyöreitä _laupuuksia_, ja vuolien alla poikittain oli vahva _piitta_ tukemassa vuolia joko pikku patsasten avulla taikka suorastaan ilman patsaita. Seinäin vierissä ei ollut vuolia, vaan laupuuksien päät lepäsivät seinähirsien varaukseen hakatussa kolossa. Tämmöinen välikatto nähdään Sipilän vanhassa pirtissä. Vuolien paksut päät vain pistäyvät ulos päädystä, ja keskellä lakea on vielä entisen savutorven aukko, _räppänä_. Mutta useissa muissakin vanhoissa pirteissä näemme vielä samanlaisen välikaton. Semmoinen juhlallisen komea kaartokatto on esim. Kniivilän isossa, 90 vuotta vanhassa pirtissä, semmoinen samanikäisessä Töyrän pirtissä, samanlainen vielä Yrjänän 60-vuotiaissa vanhoissa pirteissä sekä Kittilässä, Kuustolla, Mattilassa, Prokkolassa.

_Orsia_ oli savupirtissä ainakin ovipuolessa pari yli tuvan ulottuvaa vahvaa rinnakkaisortta, joita sanottiin _rekiorsiksi_. Peräpuolessa taas oli _leipätangot_.

Valoaukkoina oli alkuaan lykkyylaudalla sulettavat _luukuakkunat_. Semmoiset akkunat on ollut ennenmainitussa Sipilän pirtissä. Siinä perä- ja uuni-akkunan pielessä vielä näkyy lykkyylaudan sija, kooltaan 0,39 x 1,30 m, joten itse akkuna on ollut n. 30 cm korkea ja 50-55 cm leveä. Vielä, oli savupirtin oviseinässä ylhäällä päädyssä pieni, pari kolme desimetrinen _hikoreikä_. -- Myöhemmin, ennenkuin varsinaiset lasiakkunat tulivat tavallisiksi, käytettiin lauta-akkunoissa puitteisiin sovitettua _varakruutua_, joka voitiin pistää aukkoon, kun akkunalauta vetäistiin auki. Tämmöinen oli vielä nykyisten vanhojen tietämän mukaan ollut joskus käytännössä. Siitä akkunat sitten vähitellen laajenivat 4-ruutuisiksi, 12- ja 6-ruutuisiksi tavallisiksi talon akkunoiksi.

_Laattia_ oli vanhan ajan pirteissä leveistä puolikkaista, jotka joskus olivat asetetut kahdatyvin, toisen tyvi perään, toisen oveen käsin. _Multapenkit_ seinäin vieressä estivät kylmää laattian kautta sisään tulemasta.

_Vesikatot_ olivat _tuohi-malkakattoja_, joita vieläkin paljon näkee. Kattovuolille oli ladottu "männynnäreitä" _ruoteiksi_, niiden varaan tuohia, sitten päälle painoksi _malkoja_ vieri viereen vuoroin toiselle ja toiselle puolelle kattoharjaa. Harjalla ulottuivat malat ristiin ja kiinnitettiin toisiinsa _malkurin_ reikiin sovitetuilla _katajapitusilla_.

Entisajan asuinrakennukseen kuului tavallisesti kolme suojaa: _asuinpirtti, porstua ja kylmä tupa_. Porstua oli useasti läpi kuljettava, _takaoven_ kautta pääsi kartanon puolelle. Sittemmin saatiin porstuan perään _kamari_, isompaan porstuaan kaksikin kamaria, joista toista käytettiin _köökinä_. Kylmä tupa oli useasti romuhuoneena ja kala-aittana. Sitten myöhemmin käytiin kylmän tuvan puolelle kamareita ja vierashuoneita laatimaan.