Part 8

Äiti näytti sangen väsyneeltä ja vaipui vasten tahtoaan makaamaan. Kun Anni oli lukenut rukouksen, oli hän hiljaa. Kohta kuuli hän äidin hengittävän raskaasti ja näki hänen vaipuneen uneen.

Anni lähti kyökkiin syömään ja sulki oven hiljaa mennessään. Ripeästi juoksi hän kartanon poikki. Hänen mustat suortuvansa heiluivat ylös ja alas hänen juostessansa. Kun hän pääsi kyökkiin, niin käski rouva häntä murkinoimaan. Halukkaana istui Anni syömään rouvan antamaa lihakeitosta. Rouva kehotti häntä syömään kylliksensä. Ei Anni näyttänyt säästävänkään, söi kun söikin suun täydeltä. Iloisena katseli rouva Annin ruokahalua ja ajatteli mielessään, että jospa Jumala olisi suonut hänellekin tuollaisen sievän tytön. Vasten tahtoaankin, hän näet ei tahtonut häiritä Annin syöntiä, meni hän Annin luo ja alkoi silittää hänen kiharoitaan. Iloisena nosti Anni suuret silmänsä rouvaan päin ja katseli sitten niin viehättävästi ylös. Ihastus voitti rouvan, hän tarttui Anniin ja asettui istumaan Anni helmassa. Rouva tunsi sanomatonta iloa saada puristaa tuollaista viatonta olentoa sydäntänsä vasten, joka useasti olisi ollut paljon iloisempi, jos hänellä itsellään olisi ollut tuollainen olento, olisi ollut lapsi, jonka poskilta hän olisi saanut kuivata ne kyyneleet, jotka miehensä tylyys puristi hänen silmistään.

"Minullahan on vielä niin paljon tehtävää", huudahti rouva, pannessaan Annin pois helmastaan.

"Mene nyt äidin tykö ja vie tämä maitolasi hänelle", sanoi hän, antaessaan lasin Annille.

Varovaisesti lähti Anni kävellä sipsuttelemaan pirttiin. Kun hän tuli pirttiin, oli äiti hereillään. Anni meni äidin luokse, joka näytti sangen kipeältä. Varovaisesti laski Anni maitolasin penkille vuoteen viereen ja istui itse vuoteen laidalle.

Pirtin siistijä-mummo oli myös kotiutunut. Ahnaasti katseli hän lihaliemikuppia ja maitolasia, mutta sitä eivät vuoteessa olijat huomanneet. Äiti valitti kuumettaan. Kuin ruumis makasi hän vuoteella, silmät sisään vajonneina ja posket aivan kelmeinä.

Ilta lähestyi. Aurinko aleni alenemistaan ja loi punertavan ruskon taivaanrannalle. Ainoastaan vieno hämärä vähitellen peitti maat; pimeyttä ei enää tullut, sillä oli jo toukokuun alku.

II.

Aamu valkeni, muuan noita suloisia kevätaamuja. Aurinko paistoi kirkkaasti pirtin akkunasta sisään. Muori heräsi ja alkoi kömpiä ylös. Pantuaan ryysyjä selkäänsä, rupesi hän kahvinkeittoon. Äiti ei nukkunut; tylsästi katseli hän huoneen kattoon, välinpitämätönnä ympärillä olevista seikoista. Anni nukkui vielä. Muijan puuhatessa kahvia, pani äiti kätensä ristiin. Hän näytti hiljaan rukoilevan.

Jo heräsi Annikin unestaan. Hän pyyhki silmiään ja meni äidin luo.

"Oletko, äiti, vielä kovasti kipeä?"

"Olen", lähti vain äidin huulilta.

Jonkun ajan kuluttua käänsihe äiti ja käski Annin mennä pyytämään rouvalta maitoa. Hänen suutansa kuivasi ja mitään juotavaa ainetta ei hänellä ollut. Yöllä oli hän juonut Annin illalla tuoman lasin maitoa. Varmasti luottaen rouvan hyvänsydämisyyteen käski hän Annia; tuntui kyllä äitistä oudolta lähettää pyytämään, mutta kyllä rouva toisi pyytämättäkin, jos hän tietäisi.

Anni lähti kyökkiin ja saikin maitoa. Taaskin katsoi eukko nurjasti äitiin, melkeinpä kadehtivaisesti.

Päivä kului menojaan. Kirkonkellon kumajava ääni kaikui kolmen lyönnistä. Äidin sairaus ei ollut ollenkaan paranemaan päin. Kun olisi ollut varoja käskeä lääkäriä taas tulemaan, niin olisi ollut ehkä hyödyksi, mutta ei ollut ja ainoastaan köyhäinhuoneessa saivat köyhät maksutta lääkärin hoitoa. Tosin olisi myös saanut, kun olisi hankkinut todistuksen köyhäinhoidon johtokunnalta, vaan kukapa sitä hankki.

Äidin käänteleytyessä vuoteella aukeni pirtin ovi; ja kauppaneuvos astui vihaisena sisään.

"Sinä täällä vain eläisit ja laiskottelisit talon kustannuksella! Kun saat ilmaiseksi talossa sairastaa, niin vielä sinulle sitte ruoat! Minä olen isäntä talossa enkä kärsi sellaista. Sinun pitää heti laittautua köyhäinhuoneesen!" Samassa paiskasi kauppaneuvos oven kiinni. Eukko oli käynyt kantelemassa hänelle, että sairas saa ruokaa talosta. Tuosta oli kauppaneuvos vihastunut, ja vihan vimmoissaan astui hän pirttiin.

Voi sitä tuskaa, mikä kuvautui äidin kasvoille! Kohta muuttuivat ne aivan vaaleiksi eivätkä edes värähtäneetkään. Hänen silmissään kuvautui jotain kiiltävää, kentiesi, kyynelpisaroita. Ei hän voinut puhua mitään, vaikka Anni itkein painoi kiharatukkaista päätänsä hänen rintaansa vasten. Hänen silmänsä vaipuivat umpeen, eikä elon värettäkään näkynyt hänen kasvoissaan.

Vähän ajan perästä aukasi äiti silmänsä, mutta hän ei voinut, hän ei jaksanut puhua. Hänen arkatuntoisuutensa oli niin kovasti loukkautunut noista kauppaneuvoksen sopimattomista sanoista, johon vielä tulivat lisäksi taudin tuottamat tuskat.

Piika tuli pirttiin ja ilmoitti kauppaneuvoksen käskyn toistamiseen ja käski Juuriskan laittautua matkaan, kaksi miestä kuului lähtevän viemään häntä köyhäin kasarmille. Vieläpä tiesi piika, että kova kiista oli ollut herran ja rouvan kesken, ja itkien oli rouva mennyt kamariinsa.

Hevosen ja kärryjen kopina kuului pirtin ulkopuolelta. Hevonen seisahtui. Sisään astui talon renki muutaman toisen miehen kanssa. He käskivät Annin kokoamaan äitinsä pienet rihkamat kärryihin, sillä nyt lähdettiin köyhäinkasarmille. Pian olikin se tehty. Anni totteli nöyrästi, sillä äitikin oli hiukan toipunut ja käski Annin koota. Vähä oli Juuren leskellä maallista hyvyyttä. Kun kaikki oli viety, nostivat miehet myös äidin sinne. Ohkaiseen peitettiin hän, ja niin lähdettiin köyhäinhuoneesen, joka oli toisessa päässä kaupunkia. Kärryt häilyivät ja jyskyivät mennessä. Äidin tuskat lisääntyivät, sillä hänen elimensä olivat liian arat kestämään tuota heilumista ja keikkumista. Viimein päästiin perille. Tämä köyhäinkasarmi oli vanha, tiilistä tehty rakennus pienoisen metsikön laidassa.

Miehet kantoivat äidin sinne muutamaan huoneesen, jossa jo oli kaksi potilasta. Paha löyhkä syöksyi nenään, kun ovi avattiin. Äiti ei ollut enää taidollaan; hän hourasi. Miehet asettivat hänet huoneen nurkkaan ja läksivät pois. Muuan vanha mummo, joka oli sairaiden hoitaja, tuli äitiä holhoomaan. Mummo lohdutteli Annia, joka vähitellen tyyntyikin. Päivä oli jo sammumaisillaan, ja kaikenlainen hälinä taukosi läheisissä huoneissa.

III.

Seuraavan yön oli äiti aivan houriossa. Kun aamu tuli, lähti mummo hakemaan lääkäriä. Lääkäri tulikin ja sanoi äidin hetket olevan tullut. Kovin oli äiti kipeytynyt kasarmille tultaessa.

Kun kello oli yksitoista, tuli kauppaneuvoksen rouva katsomaan äitiä ja Annia. Anni riensi iloisena rouvaa vastaan; hänestä tuntui niin hyvältä, kun rouva ei ollut heitä unhottanut. Kun äiti näki rouvan, näytti hän vähän tointuvan. Rouva puheli hiukan äidille, sillä paljon ei äiti voinut vastata.

Mummo nouti Uuden Testamentin ja alkoi lukea sairaalle. Mielihyvällä kuunteli äiti. Sitten luki mummo vielä "Herran siunauksen." Ristissä käsin kuuntelivat rouva ja Anni rukousta. Hetken hiljaisuus vallitsi huoneessa, ainoastaan aidin raskas hengitys kuului.

"Anni tule luokseni", kuuluivat sitte äidin heikot sanat. Anni meni ja painoi kiharaisen päänsä äidin rintaa vasten.

"Minun täytyy, Anni, kuolla. Jumala suojatkoon sinua!" Enää yksi koraus ja äiti oli ruumiina.

Mummo painoi kiinni kuolleen silmät. Nyyhkytystä kuului vaan huoneessa, ei yhtään sanaa virketty toisilleen. He ymmärsivät toisensa puhumattakin.

Rouva itki tuon nuoren, turvattoman orpolapsen onnettomuutta, tuon, jolta ainoa tavara oli ryöstetty. Ei Annilla ollut mitään maailmassa, ei sukulaista, ei kotoa, ei leivän murusta. Kentiesi olisi ollut parempi, että Annikin olisi kylmennyt äitinsä ruumiin viereen, että nuo kaksi olentoa olisivat yhdessä saaneet levon, ijäisen levon, jonne eivät itsekkäisyyden eivätkä kavaluuden myrskyt olisi tunkeuneet. Mutta toisin oli määrätty. Tuon nuoren tytön täytyi alkaa tietään maailmassa, kentiesi yhtä surullista kuin äitinsäkin tai vielä surullisempaa. Annin äitinä oli nyt yhteiskunta, sen velvollisuus oli tehdä Annista kunnon ihminen hyveen ja totuuden tiellä.

Loppu.