Part 7

He lähtivät pois. Rappusia ylös noustessa tuntui vieno väsymys Villen jäsenissä; mutta muuten virtaili veri ruumiissa kiivaasti. Päähän tuntui kävellessä nousevan jotain huumaavaa höyryä, mikä lumosi ajatusvoimaa ja muistia.

-- Lähdetään Cambriniin!

-- Sinne me lähdetään!

Ilta lennätteli viileää tuulta heidän poskilleen ja tuntui somalta kuumenevan pääkallon pinnalla. Se ikään kuin keventi alkohoolihöyryjen paksuutta ja poisti väsymystä:

Vanhoja herroja istui Cambrinissa, jonne he työntäytyivät sisälle.

-- Otetaan punssia nyt, sanoi muuan.

-- Sitä otetaan!

Tilattiin punssia, ja oluen kanssa alkoi se yhdessä rammata heidän aivojansa. Ei voinut punssin kanssa nautittu seltterivesi vähentää näiden vaikutusta. Ehkä esti aamulla kohmelon tuntumista. Nyt vaan veri ajautui ylemmäs ja pakkautui ruumiin pinnalle.

-- Mutta eikö siirrytä U:n kahvilaan, siellä saa laulaa.

-- Kippis! Terve!

-- Juodaan tämä ja sitte lähdetään.

Villeä tuntui oksettavan, ja ylös pakkausi punssi. Hän pyysi kiiruusti toisia lähtemään pois, ulos vilvakkaasen ilmaan.

-- Polta tupakkaa, niin se menee yli!

Ville ahmasi sikarista, ja yli se tuntui menevän. Mutta kun tuli mieleenkään punssi, niin taas se tuntui pyrkivän ylös. Kun Olisi päässyt kotiin maata, ajatteli Ville.

-- Eikö me oteta issikka?

-- Otetaan!

Vihellys kuului ja kohta ajoi issikka ravintolan edustalle.

-- Toinen myös!

Uusi vihellys.

Villeä pyrki taas ulkona oksettamaan, ja nikotus alkoi häntä vaivata. Kun hän oli niissä hommissa, työnti Helmer hänet issikkaan ja nyt ajettiin B:n kahvilaan.

Loppu.

RAITTIUSPUUHISSA.

Piiat ja rengit olivat laittamassa istumia Kaukolan pirtissä, sillä nyt oli jotain erinomaisempaa tekeillä.

Oli asetettu jo pöytä peräseinälle ja tuoli sen taakse. Likaisen uunin verhoamiseksi oli pantu tuoreita koivuja, joista levisi suloinen tuoksu pirttiin.

-- Mitähän se maisteri nyt aikoo, tuumi yksi piioista ja käänsi leveän naamansa kysyvästi toisen puoleen.

-- Se on joku seura.

-- Hihhuliseurako? Meidän puolessa niitä seuroiksi kutsutaan.

-- Älkää lorisko! Tuokaa tänne yksi penkki, komenti isäntärenki.

Piiat veivät penkin.

-- Kas nyt alkaa olla jo paikallaan, myhähti isäntärenki.

-- Pitääkö tuoda isännille myös oluthaarikka, kysyi toinen piioista.

-- Hemmetti sinut vieköön! Etkö sinä tiedä, että nyt aijotaan perustaa raittiusseura!

-- Raittiusseura? Mikähän kumma se on!

-- Taidetaan kieltää yöjuoksu. Se onkin hyvä, että kerran ruvetaan niitäkin seuraksi seulomaan, sanoi toinen piika.

-- Menkää nyt tiehenne! Te olette maailmasta ja sen menosta aivan tietämättömät, puheli isäntärenki naurahtaen.

Mutta piiat jäivät paikoilleen kuullakseen isäntärengiltä, mikä tuo seura oli.

-- Mitä te töllistelette? En suinkaan minä teille tässä rupea selittelemään. Pois nyt!

-- Tulkaa sitte muiden muassa!

Piiat menivät pois.

-- Hassuja nuo tytöt! Vaan kun ovat ylimaassa, niin mistäpä tietävät.

Minä kaupunkilainen tuota tiedän siitäkin, kun on palvellut kauppamiestä kaupungissa, niin on täällä vähän muita ihmisiä viisaampi, kehui Erkki, nuorempi renki.

-- Mitä tuosta kaupunkilaisuudesta aina kehuu. Tuommoista lörpötystä ei viitsi kuulla. Jos edes tietäisit senkään verran asioista kuin minä --

-- Niinkuin te!

-- Anna minun puhua loppuun? Oletko vienyt kauroja hevosille?

-- Kauroiksipa se viisaus menikin.

-- Laiskuri! Vissiin ovat hevoset nälissään sinun isottelijan tähden. Muistaisit hevosia, niinkuin viisauttasi -- samalla painoi isäntärenki pirtinoven kiini ja meni ulos.

-- Äläpäs kiirehdi! Eikö iän se ala minunkin valtani vähän kasvaa, kun nuori herra on kotona. Mutta mitä se maisteri nyt oikein tarkoittaa, kun puuhaa tuollaista. Nytkin kun tultiin kaupungista, olimme kumpikin alkutaipaleella niin tupakassa, että hevonen mieli meitä viemään minne tahtoi...

Ovi aukeni ja ylioppilas Kaukola tuli pirttiin.

-- Siis kaikki valmiina!

Hän katseli ympärilleen ja meni pöydän luo.

-- Käypäs Erkki nyt käskemässä piian tuoda tähän vesikarahvi ja pari juomalasia! Niin on tapana ja täytyy saadakin kurkkuansa totella, kun mielii pitkään puhua.

Erkki lähti ja Kaukola aikoi siirtää pöytää ikäänkuin se olisi sopimattomassa paikassa. Työnti sen vähän ulommas penkeistä.

-- Olipa tämä oiva keksintö! Ei mitään voi niin helposti vetää nenästä kuin noita itsepäisiä ukkoja. Eipä taitaisi tuo meidänkään ukko muuten taipua antamaan rahoja, jotta saan tuon Helsinki-velkani maksetuksi. Mutta nyt hän tietysti uskoo minua kuin vanhaa rovastia...

-- Erkki tuli vesitarjottimen kanssa.

-- Pane ne siihen pöydälle. Kas noin! Meille tulee, Erkki, vielä hauska kesä!

-- Mutta mitä maisteri nyt meinaa, kun puuhaa raittiusseuraa? Eikö me enää otetakaan konjakkareita?

-- Puhu vähän hiljempaa! Me tietysti juodaan yhtä paksusti kuin ennenkin, jos vaan sinä olet hyvä asiapoika ja umpisuu. Umpisuu, muista!

-- No, mutta minkätähden sitte tätä?

-- Katsos! Ensinnäkin saamme hyvän maineen ja nimen. Meitä kehutaan oikein kelpo nuorukaisiksi. Toiseksi sitte saadaan tänne hauska nuorisoseura, johon eivät ukot muutoin suostuisi kuin raittiusseuran nimellä. Kolmanneksi on siitä se hyöty, että saadaan pappilan ryökkynätki tähän seuraan, kun se on raittiusseura, muutoin ei rovasti heitä päästäisi. Sorja tyttö on tuo pappilan Helmi! Vieläpä saamme vapaammin juoda, kun olemme muka raittiusseurassa.

-- Hah! Hah! Kyllä maisteri on kirjansa läpi lukenut.

-- Ei minkään ole niin vaikea olla kuin talonpoikais-ylioppilaan. Hän riippuu kuin muinoin Absalon taivaan ja maan välillä. Maa se on se, jossa matelevat nämä itsepäiset ukot tiivisti suljettuine kukkaroineen ja siveyssydämineen, taivas on taas tuo loistava herrasmaailma, jossa eletään niinkuin tuleekin, ja minä olen silloin maassa, kun olen täällä, taivaassa, kun olen Helsingissä. Jos Erkki olisit kerrankaan siellä, niin minä sinut oluessa uittaisin. Kyllä siellä on toisenlaista kuin täällä. Mutta vielä yksi asia, Erkki! Kun minä puhun ja noin aina väliin lakkaan, levähtääkseni hiukan, niin taputa näin käsiäsi, se on niin tapa ja asia vaatii. Ja se noiden tolloin silmissä tuottaa sinulle itsellesikin kunniaa, kun näkevät, että sinä sen tiedät. Kyllä sitte pappilankin ryökkynät taputtavat, kun sinä panet alkuun. Minä annan noin vähän merkkiä. Silloin kun kosken näin tukkaani, niin silloin taputat. --

Samassa astui Kaukolan isäntä sisään. Hän oli vanha voimakas maalaiskarhu, hartiat leveät ja hiukan kierosäärinen.

-- No poikani! Oletko valmis tärkeään toimeesi?

-- Aivan valmis.

-- Jumalan siunaus, että minulla on tuollainen poika, joka ei ainoastaan itse vaella siveästi Herran kasvoin edessä, vaan tahtoo muitakin niin tekemään.

Jopa piti ensimmäinen kyläläinen päänsä ovesta, ja kohta koko ruumiinsakin. Hänen perässään oli muita ja piakkoin oli pirtti puolillaan väkeä. Tulivat pappilan ryökkinätkin. Nuori Kaukola kävi kohteliaasti heitä vastaan.

-- Terve tuloa! Käykää peremmäksi! Olkaa hyvä!

Kaukolan maisteri meni edellä ja laittoi ryökkinöille sopivat sijat etupenkille.

-- Kiitos! Isämmekin olisi tullut, mutta hän oli vähän pahoinvoipa. Hän käski sanoa herra Kaukolalle terveisiä, että hän lämpimästi kannattaa herra Kaukolan hanketta ja kiittää Jumalaa, että seurakunnassa löytyy sellaisia miehiä, jotka tahtovat häntä auttaa hänen tärkeässä tehtäväsään ja vaikeassa työssään, tahtoessaan tehdä kaikki seurakuntalaisensa autuaiksi, sanoi Helmi.

-- Kiitos paljon terveisten edestä! Olkaa hyvä ja istukaa!

Sillä välin oli pirtti kokoontunut jo täyteen väkeä, ja kaikkien kasvoista näki, että he odottivat jotain outoa ja erinomaista.

Nuori Kaukola kävi pöydän taakse ja pani rillit nenälleen.

-- Eiköpä lie jo sopiva aika alkaa kokous. Kunnioitettavat kansalaiseni! Nykyaikana koetetaan parantaa maailmaa kaikin puolin; yhteiskunnan halvimmankin jäsenen elämä ja toimeentulo otetaan varteen. Nuo suuret aatevirrat saavat alkunsa ulkomailla, mutta maininkeina saapuvat ne meidänkin syrjäisen maamme rannikoille. Ja täällä meidänkin maassamme löytyy miehiä, jotka ovat alttiit tuollaisille uudistaville pyrinnöille, ja etupäässä ovat ylioppilaat ne, jotka innostunein sydämin rientävät noiden maininkien luo ja pyrkivät niitä omistamaan itsellensä, voidaksensa sitte alkaa ne kansansa keskuudessa ja sen hyväksi.

Kaukolan maisteri pyhkäsi tukkaansa, ja silloin Erkki, joka jo oli pitkästynyt odottamaan merkkiä, alkoi taputtaa käsiään. Muut kääntyivät häntä katsomaan, mutta kun pappilan ryökkinät ja kansakoulunopetajakin yhtyivät taputukseen, niin alkoivat muutkin taputtaa, varsinkin pojannaskalit, joita oli kokounut oviloukko täyteen.

-- Me ylioppilaat, valon vartijat, kansan toivo ja tuki, me emme voi olla ottamatta huomioon, vähintäkään seikkaa, mikä voi parantaa kansamme ja rakkaan isänmaamme tilaa.

Sitte maisti puhuja juomalasista, taittoi rillejään ja jatkoi:

-- Kun sitte tuo seikka on niin mahtavavaikutteinen ja jaloja hedelmiä tuottava kuin se asia, jonka tähden olen teidät kokoon kutsunut, niin silloin ylioppilaan sydän laajenee, ja hän tuntee miten sisäinen ääni kehottaa häntä toimimaan kansansa eduksi, kansansa, joka on hänelle kalliin kaikista. Asia, joka jo ympäri koko maatamme on tunnettu ja yleisesti kannatettu, on innostanut minuakin koettamaan toimia teidän parissanne sen eduksi. Se asia on raittiusasia, luopuminen viinan ja muiden väkijuomien nauttimisesta. Eikö täällä ole puolisoja, jotka saavat vuodattaa katkeria kyyneleitä sekä itsensä että lastensa tähden, kun heiden miehensä viepi ansionsa salakrouvarin syövään kukkaroon. Minä näen jo kyyneleitä, joita tieto tuosta puristaa näiden puolisojen sydämistä. Täällä on varmaan äitejä, jotka katkerasti muistelevat sitä hetkeä, jona näkivät poikansa ensi kerran hoipertelevan tuon vimmatun viinan vaikutuksesta. Niin turmiokas on viinan vaikutus. Se on kauhein myrkky, mitä ihminen on koskaan keksinyt. Sillä viina tekee ihmisen siaksi, ja järjettömäksi elukaksi, mikä jonkun aikaa levättyään tulee taas kauniisti järki-ihmiseksi, häpeäksi itselleen ja omaisilleen. Viinan tuottama vahinko on niin yleisesti tunnettu, ettei minun tarvitse siitä yleisemmästi puhua. Nyt minä kehoitan teitä, miehet ja naiset, harrastamaan innolla tätä minun ajamaani asiaa. Voitto on sekä henkinen että aineellinen.

Puhuja kosketti tukkaansa ja Erkki alkoi taputtaa käsiänsä ja muut perässä.

-- Tässä on kirja, johon jokainen, joka haluaa ruveta tämän erittäin hyödyllisen seuran jäseneksi, voi kirjoittaa nimensä. Puhutaan sitte seurasta lähemmin kun ensin nähdään, saadaanko sitä aikaan. Siis hyvät miehet ja naiset tehkää hyvin ja kirjoittakaa nimenne tähän listaan.

Sillä välin oli vanha kiertokoulunopettaja koonnut oppilaansa ovensuuhun. Kyläläiset katselivat vain eikä yksikään mennyt. kirjoittamaan nimeään.

Kansakoulunopettaja Antti Aarnio nousi penkiltään ja kävi puhujan luo.

-- Saisinko minä kirjoittaa nimeni ja puhua sitte puolestani pari sanaa, sanoi hän Kaukolan maisterille.

-- Tehkää hyvin! Tahdotte puhua myös asian eduksi?

-- Niin, hiukan.

-- Olkaa hyvä!

Ylioppilas kävi istumaan pappilan neitien luo. Kansakoulunopettaja alkoi vitkaan puhua.

-- Herra Kaukola on jo kyllä selvästi ja sattuvasti puhunut asian puolesta, mutta suotanee ehkä minunkin lausua joku sana. Jo itse raittiusseura raittiutta harrastavana ja juoppoutta ehkäisevänä on mitä suurimmasti kannatettava. Mutta vielä on toinenkin syy. Meidän paikkakunnaltamme puuttuu sivistävä seura, seura -- sanon minä -- jossa nuoriso voisi puhtaasti ja säädyllisesti viettää joutoiltojaan. Nuo nurkka-tanssiseurat ja muut semmoiset pilaavat meiltä nuorison voimat, vievät sen harhateille, eksyttävät sen Jumalasta ja säädyllisyydestä. Tämä oli se asia, jonka tähden aivoin puhua, sanoa sanasen. Olen puhunut puhuttavani. Kehoitan teitä, kunnioitettavat ihmiset, innokkaasti ottamaan osaa raittiusseuraan.

Erkki nousi ylös mennäkseen kirjoittamaan nimeään. Kun hän oli pääsemäisillään pöydän luo, nykäsi ylioppilas, mikä istui ensimmäisellä penkillä pappilan ryökynäin vieressä, häntä takin liepeestä takaisin.

-- Tehkää hyvin, osoitti hän samalla pappilan neideille pöydällä olevaa listaa.

Neidit menivät kirjoittamaan nimensä.

-- Seuratkaa muut hyvää esimerkkiä, kehoitti ylioppilas.

Kyläläisiä meni jo pöydän luo. Tuossa tuli muuan isäntä, tarttui kynään ja kirjoitti nimensä. Sitte seurasi muita ja he joko itse kirjoittivat tai kirjoitti kansakoulunopettaja heidän nimensä.

Mutta yhtäkkiä alkoi laulu kaikua oven puolelta ja kiertokoulunopettajan johdolla lauloivat lapset virren: "Juopumus viisaan villitsee."

-- Mielestäni oli sopiva alottaa seuran vaikutus sopivalla virrellä.

-- Opettaja on oikeassa, sanoi vanha Kaukola.

-- Seuraan on jo kirjoittautunut kaksikymmentä jäsentä. Eikö ole kyllin riittävä luku seuran perustamiseen, kysyi ylioppilas.

-- On, kuului ääniä.

-- Olisi ensinnäkin valittava puheenjohtaja eli esimies.

-- Minä ehdotan siksi herra Kaukolan. Hän on aivan sopiva siihen, sillä hän on itse innostunut asiaan ja sivistynein mies joukossa, esitti Aarnio.

-- Minä tahdon myös häntä, lisäsi Erkki.

-- Kaukolan maisteri puheenjohtajaksi, kuului ääniä.

-- Kiitän nöyrimmästi tästä minulle osoitetutta kunniasta. Ilon värähdykset täyttävät rintani, kun näen, että kuntalaisillani on niin paljon minuun luottamusta. Sydämeni täydellä innolla antaun toimimaan tämän asian eduksi. Tosin talvisaikoihin en voi olla seuran esimiehenä, mutta onhan kuntalaisilla niin järkevä ja kykenevä opettaja kuin Antti Aarnio. Hänet voin kyllä silloin uskoa sijaisekseni.

-- Se on oikein, kuului joku ääntävän.

-- Olisi sitte valittava toimikunta laatimaan sääntöjä ja muutoin seuraa järjestämään. Eikö riittäisi viisimiehinen toimikunta?

-- Mielestäni riittää, puhui Aarnio.

-- Minä esitän tähän toimikuntaan opettaja Aarnion ja kauppias Konkeron. En tunne muita esittää, puhui ylioppilas.

-- Minä esitän lisäksi isäntä Kaukolan, siltavouti Juhosen ja lautamies Pekkalan, lausui Aarnio.

-- Kaikkiapa tässä nyt esitetään kuin Juhoraukkaakin, joka porsaiden kanssa maantien ojassa makaa, lausui muuan isäntä.

-- Mitä sinä heinänvaras puhut? Jos et tuki suutasi, niin sinun käy huonosti. Kyllä minä sinun tiedän, mitä sinä olet!

Oikein kauhuissaan lateli Juhonen näin vastaukseksi.

-- Pyydän huomauttaa, että isännät käyttäisivät sopivampaa puhetta. Tuollainen menettely on jotenkin törkeää, sillä täällä on sellaisiakin, jotka voivat pian erota koko hankkeesta, jos tuolla tavalla ruvetaan menettelemään, nuhteli Kaukola.

-- Kyllähän minä sen tiedänkin, vaan pisti niin sapelleni, kun rupeaa täällä tuollaista puhumaan, puolusti Juhonen itseään. Ensimmäinen isäntä oli aikeessa ruveta vastustamaan, mutta muut häntä estivät. Kuitenkin mörähti hän jotakin.

-- Hiljaan! Täällä ei saa rähistä! Joka ei voi olla siivolla menköön ulos!

Kun kaikki olivat hiljaa, lisäsi sitte nuori Kaukola!

-- Onko näitä ehdokkaita yksimielisesti kannatettava.

-- On, kuului vastauksia.

-- Siis tämä on päätetty. Toimikunta ottaa laatiakseen säännöt ja pitää huolen muista asioista. Esitän puheenjohtajaksi opettaja Aarnion.

-- Tietysti herra Kaukola tulee myös kuulumaan toimikuntaan ja juuri hän olemaan puheenjohtaja, sanoi Aarnio.

-- Niin, niin!

-- Tämä asia on päätetty. Mutta vielä tahdon hiukan puhua nuorten puolesta. Kun nyt nuoret miehet täten uljaasti luopuivat väkeväin juomain nauttimisesta ja siitä huvista -- minä nimitän sitä ivalla huviksi -- jota viinasta on heidän mielestään lähtenyt, niin on heidän hupinsa jollain tavalla palkittava ja sentähden ovat raittiusseuran iltamat somistettavat nuorison tansseilla ja leikeillä.

-- Poikani on mielestäni oikeassa. Minä kyllä sallin nurmellani ja pirtissäni nuorison leikkivän.

-- Se on oikein!

-- Mutta minä luulen, että seura tulee syntiseksi, kun siellä saadaan harjoittaa kaikellaista mellastusta. Se on vain lihan kutkuttamista, niinkuin sanassa sanotaan, puheli muuan isäntä.

-- Niin minäkin ajattelen. Pois tanssi ja ilot!

-- Mutta me voimme veisata aina lomahetkenä jäsenten hartaudeksi sopivan virren. Minä kyllä alttiisti rupean johtamaan veisuuta. En vaadi muuta palkkaa kuin jos kekrin aikana isännät muistavat minua jyvätynnyrillä, ehdotti kiertokoulunopettaja.

-- Jätetään se asia nyt toisiin. Voidaanhan väliin veisatakin, mutta mielestäni isäni on aivan oikeassa.

-- Oikeassa Kaukolan isäntä on, kuului lautamies Pekkalan ääni.

-- Kyllä nuoriso kaipaa leikkiä, lisäsi Aarnio.

-- Siis saadaan huvitteleida iltasin, kysyi puheenjohtaja.

-- Saa kyllä.

-- Asia on päätetty. Nyt on siis jo alusta tehty. Ei muuta kuin lopetan tämän kokouksen.

-- Eiköhän me toimikunnan jäsenet lähdetä tuonne minun kamariini jo keskustelemaan, kehoitti Kaukolan isäntä.

-- Eikö lie sopiva, tuumi Pekkala.

-- Niinpä taitaa olla. Mutta nuoret kai haluavat vähän leikkiä, arveli ylioppilas.

-- Lähdetään nurmelle tanssimaan, kehoitti Erkki.

Väki alkoi siirtyä pois tuvasta. Nurmikolta kuului kohta mietoa piiritanssin laulua, sillä siellä huvitteli puheennjohtaja raittiusseuralaistensa kanssa.

Loppu.

HELMIKUUN RUUSU.

-- Kuule, Siiri, kun tohtorinna Hallbeckilla on kaunis ruusu, niin kaunis... nyt vasta puhjennut... Voi kun se on soma... Ja helmikuussa... Mutta minä en muistanut tervehtiäkkään... Tuo kukka oli vain mielessäni... Voi kun minulla olisi sellainen!

Noin tuprusi sanoja neiti Zinsin suusta. Pinnistetyin korvin kuunteli neiti Ringvall puhetta, joka näytti kokonaan hänen vievän muassaan.

-- Ai helmikuussa! Ja minkä värinen?

-- Kaunis tummanpunainen!

Samassa pyörähti neiti Zins istumaan ja alkoi valitella omain ruusujensa huonoa kasvua.

-- Nyt on niin sumuiset ilmatkin, että kukkarukat ovat aivan kuoleutua, valitteli neiti Zins.

-- Ja miten se ruusu on päässyt puhkeamaan, ihmetteli neiti Ringvall.

-- Niin! Siinä se! Tohtorinna Hallbeckilla on joku salainen keino, jolla hän kasvattaa kukkiaan. Meidän pitää se saada tietää.

-- Meidän pitää, toisti päättävästi neiti Ringvall.

-- Muuten ei olisi tuo kaunis ruusu puhjennut näin aikaisin. Keskellä päätalvea!

-- Hänellä on joku keino, lisäsi vielä neiti Ringvall.

-- Mutta lähdetään katsomaan tuota ruusua, lisäsi hän.

-- Lähdetään, lähdetään!

-- Sitä on hauska nähdä.

-- Minä olen jo käynyt katsomassa, mutta en minä väsy sitä katsoa. Minä olisin myötään sen vieressä.

Neidit lähtivät ulos huoneesta, ja kohta astui pari muodikasta naista kaupungin katuja pitkin.

-- Minne neidit menevät noin kiiruusti? Suvaitsetteko seuraa?

Nuori keikari, kauppaneuvos Krookin poika, kumarsi samassa kauniisti neideille.

-- Tulkaa, herra Krook! Tehkää hyvin ja tulkaa katsomaan vastapuhjennutta kaunista ruusua tohtorinna Hallbeckilla.

-- Kiitos! Mielelläni!

Pian saavuttiin tohtori Hallbeckin komeaan taloon. Nuori tohtorinna otti aivan kohteliaasti vieraat vastaan ja vei heidät saliin, missä tuo ruusu kasvoi komeimmassa astiassa.

-- Ah! Kuinka kaunis!

Noin huudahti jo neiti Ringvall kynnyksellä.

-- Todellakin! Sanomattoman ihana, lisäsi nuori keikari teeskentelevästi.

Vieraat emännän kanssa astuivat ruusun tykö. samassa aukeni salin ovi ja tohtori Hallbeck jotenkin kärttyisen näköisenä ohjasi vieraat sisään. Siinä oli nuoria neitiä puolikymmentä. Kaikki tulivat katsomaan tuota tummanpunaista ruusua. Siinä ihmeteltiin, huudahdeltiin ja nyt kulki jokaisen nenä vuorotellen kukun lemua haistamassa.

Niin ujona nyökkää se oksassa, niinkuin tietäisi ennen aikojaan tulleensa maailmaan, lausui herra Krook, mikä sitä viimeksi haistoi.

Nuori tohtorinna näytti aivan nauttivan tuosta kukastaan ja hyvillään kuunteli hän vierasten ylisteleviä sanoja.

-- Miten kaunis se olisi neiti Haganin morsiuspuvussa, huudahti neiti Sjöstedt. Neiti Hagan punastui korvia myöten tuosta kunniasta, että ruusu hänen tähtensä katkaistaisiin.

-- Oi jos minä saisin sen, supisi neiti Zins herra Krookin korvaan.

-- Milloin pääsemme neiti Haganin näihin? kysyi tohtorinna vähän tuskastuneena.

-- Perjantaina, siis ylihuomenna, vastasi neiti Sjöstedt.

Tohtorinnan kasvot selkenivät.

-- Ehkä annammekin tämän ruusun koristaa neiti Haganin lumivalkoista morsiuspukua.

Nyt seurasivat tuhannet kiitokset neiti Haganin puolesta.

-- Mutta jos se lakastuu, uskalsi neiti Zins muistuttaa.

-- Ei lakastu, vastasi tohtorinna lyhyesti, vaikka varmaan tiesi, ett'ei ruusu kestäisi päivää enempää enää varisematta.

Muut luottivat tohtorinnan vakuutukseen ja lähtivät iloisina pois.

* * * * *

Samana iltana oli pikku kaupungin vallasnaisilla klubi-iltamansa.

Aivan levottomana astui nuori tohtorinna sisälle ja kysyi, joko neiti Hagan on tullut. Saatuaan myöntävän vastauksen, riensi hän suin päin saliin ja astui suoraan neiti Haganin tuo.

-- Minä surkuttelen teitä, neiti Hagan, ruusu on kuollut!

-- Kuollut!

-- Niin minun pikku Valtterini pääsi huomaamatta saliin, ja hän rutisti ruusun, jonka minä olin asettanut pikku tuolille keskelle lattiaa auringon paistetta varten, aivan muuskaksi.

-- Nuuskaksi!

Seura kuuli neiti Haganin huudahduksen ja rupesi tiedustamaan syytä, miksi tohtorinna ja neiti olivat noin hermoja kiihoittavassa keskustelussa.

Tohtorinna pakotettiin kertomaan koko ruusujuttu uudestaan ja niin alkoi rouvasväen klubi-iltama.

Loppu.

KÖYHÄ ÄITI.

I.

-- Tuo minulle raitista vettä, Anniseni, lausui ripeä äiti, muurari Juuren leski, pienelle seitsenvuotiaalle tyttärelleen.

"Heti, äiti kultani", vastasi Anni, mennen noutamaan. Kyynele näkyi valahtavan Annin poskelle, hänen ottaessaan saavista vettä pieneen läkkiseen astiaan. Hänen pieni sydämensä tunsi jo surua, jos äiti kuolisi. Olihan äiti usein sanonut Annin jäävän yksin maailmaan, jos hän kuolee. Tuopa suretti Annia.

Lääkäri oli sanonut äidissä olevan kuumeen; vieläpä oli epäillyt paranisiko äiti enää.

Äiti oli niin kipeän näköinen; hänen täytyi väkiselläkin vaikeroida tuskissaan. Kuumuus oli koko hänen ruumiissaan vallan päällä. Lääkäri oli kieltänyt häntä juomasta vettä, sillä vesi lisäisi vain kuumetta. Mutta kuitenkin tahtoi äiti sitä, sillä hän tunsi ainakin hetkeksi viileämpää.

Anni vei vesikipon äidille, joka makasi kalpeana ja laihana vuoteellaan pirtin nurkassa. Pirtissä kävi matkamiehiä, talonpoikia maaseuduilta. Tämä pirtti oli nimittäin muutaman rikkaan kauppaneuvoksen oma. Äiti oli ollut sen siivoojana koko talven. Myöskentelemällä kahvia matkamiehille oli hän elätellyt Annia ja itseään. Nyt kun hän oli sairastunut, oli kauppaneuvos ottanut uuden asukkaan pirttiin, vanhan mummon näet. -- Äiti oli jo ollut viikon verran kipeänä. Kauppaneuvos oli häädellyt äitiä köyhäinhuoneesen sairastamaan, mutta rouva oli sääliväinen ihminen ja oli taivuttanut pyynnöillään herraansa, jotta tämä oli suvainnut äidin sairastaa pirtissä. Rouva oli tuonut usein ruokaakin äidille, hänen sairastaessaan, mutta aina herransa näkemättä. Annikin oli saanut osan noista anteista. Hän olikin suuresti kiintynyt rouvaan, sillä monta ystävällistä sanaa oli hän saanut rouvalta. Anni muisti joka ilta rukoilla rouvan edestä, vieläpä herrankin.

"Turvattomaksi jäisit lapseni, oma rakas Anniseni, jos äiti kuolisi", sanoi äiti, antaessaan vesitörpön Annille. Anni katseli suurilla ruskeilla silmillään äitiä.

Äiti ojensi laihat käsivartensa ja kietoi ne Annin ympäri. Hän veti Annin puoleensa ja nyt nyyhkivät he yhdessä.

Ovi avautui, ja rouva astui sisälle lihaliemikuppi kädessä.

"Toin teille vähän ruokaa, ettehän ole vielä maistaneetkaan ruokaa tänään, niin kertoi Anni minulle". Samalla laski hän kupin penkille.

"Ei ole ihmekään, ettei ruoka maita, eihän sairas voi syödä huonoa ruokaa. Ennemmin nauttii se pahimpia lääkkeitä kuin jyrsii kuivaa leipää."

Hän siirsi penkin vuoteen viereen ja käski äidin syödä. Annille antoi hän pehmeätä voileipää ja käski tulla hänen kyökkiin syömään lisää vähän ajan perästä, sillä herra menee valtuusmiesten kokoukseen raatihuoneelle.

Rouva, puhuteltuaan hiukan aikaa äitiä, sanoi pitävänsä lähteä herran turkkia lämmittämään. Kun rouva oli mennyt, käski äiti Annin lukea "Isämeidän" rukouksen.

Anni pani kätensä ristiin ja luki "Isämeidän".