Part 4

Jo helpotti puukhollaria.

-- Ja luulen, että se on sinulle mieleen. Olen aikonut lähettää sinut Siltakorven sahalle päällysmieheksi... Minä luotan sinuun... Olet osottautunut sellaiseksi, että voin uskoa omaisuuttani sinun hoidettavaksesi. Viisi vuotta olet palvellut minua tässä virassa ja olet ollut kelpo... atshi... ätshi... puukhollari... Tulet nyt aivan liikkeenhoitajaksi, ja se on paljon uskottu. Rupeatko tuohon toimeen?

-- Kiitoksia! Aivan mielelläni! Tuhansia kiitoksia!

-- Siis se on päätetty.

Patruuni käänsi itseään ja katsoi toiseen huoneesen.

-- Onko siellä Elli?

-- On.

-- Käskeppä piian tuota scherryä!

-- Maistetaan tässä lasi viiniä sen päälle.

Patruuni siirsi tuoliaan enemmän puukhollarin puoleen, joka istui sohvalla. Näpäytti taasen auki nuuskalaatikon ja pisti nuuskaa nenäänsä.

-- Saat kohta alkaa laittautua matkalle... Tuoppas, Maija, toinenkin lasi! etköpä ensi viikolla jo joutune... maistetaanpa nyt... onnea uuteen ammattiisi!

-- Kiitos! Kiitos!

Patruuni maistoi ja samoin puukhollari.

-- Kyllä joudun ensi viikolla, sanoi puukhollari, laskiessaan lasin pöydälle.

-- Niin, ja pianhan yksinäinen mies siirtyy vaikka maailman ääreen... Muutoin minä en pidäkään naimiselämästä, vetää vain pois työstä kaikellaiset sivutoimet... tuskin olisin minäkään tämä mies, jos olisin nainut... sittekun haluaa... no niin... kun jotkut pitävät naimista välttämättömänä lasten kasvatusta varten... niin sittekuin on jo hyvin rahoja ja haluaa kasvattaa lapsia, niin ottaa ottolapsen... se onkin minusta paljon jalompaa, kun uhraa aivan vieraiden lasten kasvatukseen varojaan... niinkuin minäkin olen tehnyt... minä aivoin juuri tästä naimisesta puhua... sillä ehkä sinäkin nyt rupeat naimaan, kun saat niin sopivan paikan... mutta et minua miellytä sillä... päin vastoin... maistetaan nyt!

-- Eikö tuota pysyne poikamiehenä.

-- Se on paras... minä sanon paras.

-- Kyllä patruuni tietää.

-- En ole tosin kokenut, mutta olen jo eläissäni nähnyt kyllin yhtä ja toista.

-- Se on tosi.

-- Mutta olin unohtaa pikku seikan. Sinä tarvitset siellä juoksupojan ja minä luulen sinun helposti semmoisen löytävän. Kun saat sopivan, niin ota se mukaasi!

-- Kyllä minä siitä pidän huolen. Onhan niitä poikanulikoita.

-- Niin, laita nyt sitte ensi viikolla itsesi valmiiksi matkalle.

-- Kyllä. Tuhannet kiitokset patruunille!

Samalla kumarsi puukhollari ja lähti pois.

V.

Tuntui sanomattoman hyvältä puukhollarin rinnassa tuo aivan odottamaton ylentyminen. Eihän hän ollut osannut aavistaakaan, että hän nyt pääsisi uudelle Siltakorven sahalle inspehtoriksi. Ja oikein kauniilta soi tuo nimi puukhollarin korvissa. Nyt hän pääsee muista riippumattomaksi... no jos ei aivan... niin kumminkin on melkein itsenäinen mies... ainakin sahalla, vaikkapa täällä käypikin jonkun kerran vuodessa selittelemässä patruunille tilejä... Jopa pelkäsin, että on huomannut minun näpistäneen parkinkantorahoista, mutta mitä tyhjää se ukon köntsikkä... Hm... kielti naimasta... no mitäpä sillä... kyllä kai kuitenkin minun pitää saada emännöitsijä ja Iitahan se siihen sopii... Neljä huonetta ja kyökki... kylläksi vaikka suurelle perheelle.

Noin mietti hän, ja jalat veivät eteenpäin. Yht'äkkiä kompastui hän parkkihuoneen kynnykseen ja hän huomasi akat parkkikimppuineen. Siellä oli Iitaki. Puukhollari astui sisälle.

-- Minulla on Iitalle oikein suloista asiaa.

-- Jokopa?

-- Iita on kotona kaheksan aikana, niin minä tulen sinne.

-- Saatan olla. Mutta mitä tuo --?

-- On nyt liika paljon kuulijoita, kyllä minä sitte paremmin...

-- Mistä?

-- No... Iitapa nyt on utelias... Kyllähän minä sitte.

Iita huomasi Niilekselän Annan tarkkaavan heitä ja senvuoksi heitti häneen vihaisen katseen ja sanoi:

-- Täällä on joka nurkassa joutilaita, niinkuin tuokin tuolla.

Puukhollari katsoi Niilekselän Annaan päin. Tämä huomattuaan puukhollarin katsovan, aikoi mennä ylälattialle parkkitaakka selässä.

Tulipa Elsakin alalattialle. Siihen jäi puukhollarin ja Iitan keskustelu.

Seitsemän aikaan illalla pääsi tehtaan väki työstään. Kiiruusti lähti puukhollari työpaikalta asuntoonsa. Ottipa juhlavaatteet esille; juhlahan tämä oli hänelle, oikein suuri juhla.

Tuossa housuja jalkaan pannessaan, siemasi hän aika kulauksen, ja kun laittoi rosettia, piti ottaa toinen, jotta olisi verikin juhlakiihkossa.

Ja lämpimästi se kierteli suonissa pitkin ruumista. Kun oli saanut liivin päälleen, oli viinikarahviini jo puolillaan. Tuolla päässä hiukan huumasi, sieltä laskeusi lämpö alemmas, meni pitkin ruumista sormien neniin ja jalkateriin saakka. Tuntuipa kohta hiukan raskaalta, niin että teki mieli istumaan, kun oli saanut takin päälleen. Vaan hervakkuus poistui uusien ryyppyjen muassa, tuntui taas niin nuorelta ja voimakkaalta, aivan kuin olisi ottanut kiinni, niin --

-- Kohta olen valmis, mutisi puukhollari.

Nyt lähti hän Iitan tykö.

Ikäänkuin olisi jo liiaksi odottanut, käski Iita puukhollarin istumaan. Elsa ei puhunut juuri mitään, sillä hänen mieltään oli pahoitettu. Eskoska oli näet haukkunut häntä parittajaksi tehtaasta lähdettäessä, kun Elsa oli pyytänyt häneltä markkaa, minkä hän oli saanut Elsalta lainaksi. Omituinen ihminen tuo Elsa! Kaikki hän voi kärsiä. Tuska kuvautui metisissä, syvään painuneissa silmissä, mutta kaukana oli niistä säihkyvän salaman tuli, vähän sietävän ihmisen merkki. Pitkät, kuoppaset posket ja kalju otsa osottivat vain jäykkyyttä.

-- Minä tulin kysymään, eikö aita lähde minulle emännöitsijäksi Siltakorvan sahalle... minä olen päässyt sinne inspehtoriksi... Iikkaki saa siellä asiapojan viran. Tosinhan Elsa jää yksin, mutta voimmehan muistaa häntä sielläki. Eikö lie hyvä niinkin?

-- Vai inspehtoriksi! No teitä se onni suosii, puhkesi Iita puhumaan.

-- Niinhän se nyt, ja aivan odottamatta --

-- Kas sitä puukhollaria, keskeytti Elsa.

-- Jokopa, äiti, lähtenen, kysyi Iita.

-- No en tiedä sanoa.

-- Kyllä se on parempi toimi kuin tehtaassa, enkä minä palkalla tinkaile.

-- Mutta kun minä jään ypö yksin.

-- Tulettehan toimeen yksinkin. Eikä teitä pääse hätä nakkelemaan.

-- Enköpä menne?

-- Kyllähän minulle tulee ikävät päivät.

-- No, jos ensi aluksi, sanoi puukhollari.

-- Minä lähden.

-- Miten lie.

-- Kyllä lähden, kun saan hoidon ja pari sataa vuodessa.

-- Se on sitte sovittu. Ensi viikolla olisi jo lähtö.

-- Jo ensi viikolla? No ehkäpä siihen kerkiää.

Puukhollari näki Elsan kasvoissa jotain vastenmielistä eikä sentähden pyytänyt Iitaa kävelemäänkään, vaikka kyllä halutti. Mietti itse lähteä seurahuoneelle.

-- Iita sitte laittautuu valmiiksi.

-- Kyllä minä laittaudun.

Puukhollari otti takkinsa, sanoi jäähyväiset ja lähti.

-- Mitä tyhjää estelette? Onhan siellä minulla paljon helpompi toimi, puheli Iita.

-- Niin kyllä kai.

Elsa mietti noita kulkupuheita. Päästäisikö hän Iitan? Ehkäpä sitte jättäisivät nuo puheet, kun Iita ja puukhollari olisivat poissa silmistä.

-- Vaan ikävä tulee.

-- Kyllä me muistamme.

-- Onhan tuo hyvä, kun Iikkaki pääsee. Lähetkö Iikka?

-- Lähen, vastasi poika, kun Iitaki lähtee.

-- Kyllä minä lähetän äidille rahaa ja kirjoitan tiheään. Eikö lie parasta, että äiti heittää pois tehtaan työn ja tekee vain käsityötä. Kyllä tulette toimeen, sen takaan, yksinänne. Ja minä vissiin lähetän aina rahaaki.

Tuopa Elsasta oli suloinen uutinen, että pääsee tehtaasta. Ennen oli hän peljännyt poisjoutumista, mutta nythän tulisi toimeen muutenkin niin mielellään hän lähti. Raskasta oli siellä työ ja jalat heikkonivat.

-- No ehkenpä sitte menet? Lieneehän tuo sinullekin parempi ja ehkä kaikille.

-- Niin minään luulen. On se sentään hyvä mies, tuo puukhollari.

VI.

Ovatpa jo tulokkaat olleet lähes vuoden Siltakorvan sahalla. Juoruja oli kylä täynnä puukhollarista ja Iitasta, vaikka ei ne juuri tulleet heidän korviinsa. Iikka kyllä kuuli, mutta eipä uskaltanut puhua, sillä kova oli puukhollari hänelle, ehkä juuri Iitakaan sisaren kaltainen.

Oli kaunis kesäilta. Puukhollari kävi ahkerasti kalastamassa, usein Iitan kanssa. Nytkin hommaili hän lähtöä sinne ja tahtoi Iitaakin. Niin sovittiinkin.

Kohta solui vene vuolasta jokea alas. Tultiin suvannolle ja ruvettiin kalastamaan. Iita katseli eikä virkkanut mitään. Koko päivän oli hän ollut pahalla tuulella. Hän purki vain vitkaan langan vavan ympäriltä, pani syötin ja heitettyään langan, tuijotti pitkin vapaa veteen. Puukhollari alkoi myös onkia ja kääntyi syrjäkareittain Iitaan.

-- Kuulitko mitä Iikka sanoi, kun sinä aamulla häntä löit?

-- Mitä pojasta, sanoi puukhollari ja käännähti Iitan puoleen.

-- Etköpä liene lyönyt syyttömästi, vaikka pahasisunenhan tuo on.

-- Tosin tällä kertaa. Kirje löytyi konttorikirjain välistä.

-- Etkö kuullut, että hän aikoi mennä kantelemaan äitille minusta ja sinusta?

-- Nähdenpä poika menee.

Niin vain oli se niin ilkeä. -- Kuules, milloin vietämme häitä!

-- No eihän niin kiirutta.

-- Ei, mutta en minä, hyvä Hermanni, voi olla näin. Minä luulen --

-- Älä turhia luule!

-- Vaan kuule, Hermanni älä petä minua! Sinä et, hyvä mies, usko, miten minulla on paha olla.

Rukoilevasti kääntyivät Iitan silmät puukhollariin. Puukhollari säpsähti. Vapa notkahti hänen kädestään.

-- Mitä sinä joutavia!

-- Mutta minua niin hävettää, jos...

-- Jos...?

-- Jos joudun äidiksi ulkopuolella avioliittoa.

-- No jopa nyt! Kaikkia sinä sommittelet.

Samassa veti puukhollari Iitaa lähemmä itseään ja heitti ikäänkuin vakuuttavaisen katseen häneen. Veti sitte syliinsä, painoi intohimoisesti rintaansa vasten ja höpisi:

-- Mitä turhia!

Iita vaipui kuin unen horroksiin, meni veltoksi kuin lankavyhti. Kiihtynyt hermosto raukasi ruumiin ja ahmimalla näytti hän nauttivan puukhollarin hyväilyjä. Kasvot hehkuivat, silmät vaipuivat alas, ja tuossa makasi hän kohta kuin lapsi puukhollarin sylissä. Kovaa sydämen lyöntiä vain kuului yön hiljaisuudessa.

Iita aukasi silmänsä ja kohtasi puukhollarin silmät. Mutta puukhollari käänsi pois päänsä; hän häpesi katsoa Iitaa silmiin.

Iita kohensi saaliaan, laittoi huivia, sillä yökylmä tuntui aivan kolealta.

Puukhollari oli mietteissään.

-- Eikö, Hermanni, lähdetä jo pois? Yö on kai kohta puolivälissä.

-- Lähdetään. Anna minä tulen soutamaan!

-- Ei, kyllä minä soudan hiljaan. Eihän kiirutta.

Tuntui vähän kylmältä ja vapisutti hiukan Iitaa.

-- Yökaste tuo kylmyyttä. Kas kuin usva nousee!

Puukhollari koetti välinpitämättömästi puhua.

Iita souti verkalleen. Puukhollari oli taas hiljaan.

Veden loiske kuului niin selvään hiljaisena kesäyönä.

Oltiin rannassa, ja vene vedettiin maalle. Ei oltu saatu yhtään kalaa. Kun puukhollari meni vähän myöhemmin sisälle kuin Iita, hymähti hän itsekseen.

-- Kummallinen ilta! Ensimmäinen ijässäni!

Eikä puukhollari saanut heti unta, vaan kääntelehti vuoteellaan, koettaen tukehduttaa ajatuksiaan, mitkä hänen päässään risteilivät.

VII.

Itsekseen kehräili Elsa tuvassaan syksyisenä päivänä. Sur... rur... rur... pani rukki, ja yhtämittaa painoi Elsa tahikkaasti jalallaan sitä liikkeesen. Noin oli jo syöttänyt koko rullan, kun ovi aukesi. Kummissaan katsoi Elsa ovelle. Hitaasti vain kieri rukki.

-- No Iikkako se on... Miten nyt olet päässyt tänne käymään... Tuliko ikävä vanhaa äitiäsi. Eihän kumma... Olenhan koettanut aina sinua pitää hyvänä... Istu nyt... Olet niin aran näköinen... Kerro nyt jotain Iitasta ja puukhollarista... minä tässä juuri odotin kirjettä ja vielä rahaa... no istu nyt... Kenen hevosella olet tullut?

-- Jalkasin paraasta päästä. Hyvä kun niinkin pääsin.

-- No, onko niin vähän kulkijoita... minä en ole tässä käynyt taas ulkonakaan, kun nuo jalat ovat niin huonot.

Samalla nousi Elsa ylös ja alkoi käydä konturoita uunia kohden.

-- Keitin tässä vasta kahvitipan... ehkäpä siinä on vielä sinulleki suullinen... niin enhän niin perso ollut... kas tuossa... ota ja juo nyt... Näyttää sinulla olevan kylmä... nuo jalat ovat niin huonot, ettei tee mieli ulos mennä.

Iikka istui ja alkoi ryyppiä lämmintä kahvia.

-- Hyvin siellä Iita voi ja puukhollari myös... Onhan sinne pitkä matka... kolmekymmentä penikulmaa... terveenä tässä olen minäkin ollut...

-- Eiköpä lie hyväki, että...

-- Mikä?

-- Että olette tervennä, kun muut...

-- Muut?

-- Sairastavat.

-- Sairastavat! Kutka?

-- Iita.

-- Iita! Onko hän kipiä? No Jumala nähköön... mikä tauti?

-- En tiedä. Ehkäpä lie se kuin sanovat...

-- Mitä sanovat?

-- Että... että Iita on...

-- On mitä?

-- Raskaana puuk...

-- Puukhollarille raskaana... Mitä... Ja se siitä nyt tuli... Enkö sitä aavistanut... jo aikoja ja kun tahtoi sinne sahallekin emännöitsijäksi... niin jo silloin mietin estää... mutta kun en houkka tehnyt sitä... Ja nyt tämä viimeinen häväistys... Mutta voiko tuo olla totta?... Voiko hän niin...

Iikka ei puhunut mitään.

-- Oliko Iita semmoinen ja puukhollari... voi toki... täällä ollessaan niin siivo mies... laittoi sinullekin palveluksen... Ja oli Iitalle niin hyvä... kyllä minua on petetty maailmassa... ja nyt tuo vielä lisäksi. Kun nyt Niilekselän Anna saa tietää, niin supattaa päivät päästään siitä tehtaassa... Voi... sentään minua... kun minä hänen päästinkin... mutta puukhollari olisi suuttunut... ja sinä et olisi saanut semmoista paikkaa. Mutta minkälainen se puukhollari sinulle oli?

Itku pullahti Elsan silmistä, mutta paikallaan istui Iikka.

-- Olipa tuo sellainen, että kiitän, kun pääsin hänen kynsistään. Hakkasi minua päiväkaudet.

-- Vai niin...

Suuret vesikarpalot valuivat kuumina pisaroina Elsan laihoja poskia pitkin. Hän istui tuohon tuolille ja käsivarttaan vasten nojaten itkeä tihuutti.

Hyvän aikaa oltiin tuvassa hiljaa. Iikka istua jörötti sanatonna.

-- Kyllä kai nyt joudun köyhäinhuoneesen -- millä minä elän.

Taas pullahti uusi kyyneltulva.

-- Sinäkin olet vasta niin nuori. Miten sinä viisitoista vuotinen poika voit minua ja itseäsi elättää. Eikä Iitalta riitä enää antaa... No jo se oli tuokin, vältti vain kerraksi!

Elsa kuivaili silmiään.

-- Mitähän jos koetettaisiin päästä tehtaasen uudestaan... Kyllähän kun minäkin jaksaisin vielä... Mutta sepä taitaa olla mahdotonta. Kyllä minut köyhäinhuone perii... Kunhan nyt sinä saisit jotain tointa... oli se asiaki, kun heitti meidät... Kyllä tämä on kummaa! Kuta enemmän kärsii, sitä enempi saa kärsiä... Alkoi jo olla hiukka parempi, niin kun tuo puukhollari... Vaan ehkä se naipi nyt Iitan... Eikö siellä kuulunut mitään sellaista?

-- No jotain sitä joku puhui sinne päinkin.

-- Niin olisihan tuo sitte. Ei tuo lie Iita ensimmäinen maailmassa, mikä on eksynyt...

Alkoi vähän toivoa orastaa Elsan rinnassa, että puukhollari naipi Iitan, ja silloinhan tuo asia menee sinään. Mutta vieläkin peloitti Elsaa, että hän joutuu köyhäin-huoneesen. Siellä kun sekin päällysmies on niin ilkeä. Ei kahvitilkkaa salli keittää ja sitte olla köyhäinhuoneessa. Elsaa oikein värisytti, sillä hän oli kuullut niin rumia juttuja köyhäin-huoneesta.

VIII.

Kuului lapsen kirmakkaa itkua Siltakorvan sahankonttorin viereisestä huoneesta. Naisen ääni koetti sitä tyynnyttää, mutta koetus kuulusti olevan turhaa. Yhä kovemmin kirkui lapsi.

Puukhollari istui konttoorihuoneessa. Hän oli kirjoittavinaan, mutta näytti aivan olevan muissa mietteissä. Tuo lapsen itku oli hänen mielestään aivan vastenmielistä kuulla. Kirkui eikä antanut rauhassa kirjoittaa. Ja sitte tuo oli oma lapsi... Ja tuolla sitä äiti koetti tyynnyttää... Nyt se vaikeni... taisi päätä nukkumaan... ja tällaista kestää... ei sitä voi sietää...

Konttoorihuoneen ovi aukeni ja sisään astui Iita. Hän oli heikon näköinen, aivan kalvakat olivat posket ja vähän kuopalla. Silmät olivat sisään paisuneet ja väsyneet.

-- Kyllä sinun, Hermanni, pitää tämä lopettaa...

-- Mikä?

-- Tämmöinen suhde minun ja sinun välillä... Ruvetaan oikein avio...

-- Aviopariksi?

-- Niin, aviopariksi. Etkö käsitä, miten surkeaa ja häpeällistä... Miten äiti suree, kun on kuullut Iitalta!

-- Oletko sinä ensimmäinen?

-- Mitä sinä sanot? Tahdotko sinä kokonaan murtaa sydämeni.

-- No nyt --?

-- Etkä näe, missä tilassa minä olen nyt -- en minäkään vertainen.

-- Älä nyt noin...

-- Minä olen sinulle antanut kaikki, mitä voin antaa... Etkö sinä antaisi minulle aivan helppoa aviolupausta... paria sanaa... Kun kerran olet luvannut...

-- Niin mutta, kun minä...

Enempää ei voinut puukhollari sanoa. Kuin kallioon isketty kirves kirposi hänen katseensa pois Iitan säkenöivistä silmistä. Aivan uhkaavilta näyttivät tuon kalpean naisen kasvot, tummien kulmakarvojen alle vajonneet silmät säihkyivät, ja huulet puristuivat hetkeksi yhteen.

-- Enkö minä sitä jo ole epäillyt?

-- Mutta kun minä... olen... luv... luvannut patruunille, etten... mene... naimisiin... niin minä en -- voi... Etkö käsitä, jos menetän patruunin suosion.

-- Jos menetät patruunin suosion, niin menetät inspehtori-virkasi. Mutta oletko mieluummin inspehtori kuin sanasi syöjä. Olethan nuori mies, voimaa on käsivarsissasi...

-- Mitä tarkoitat?

-- Lähde pois... Lähdetään pois... vaikka menetätkin paikkasi...

-- Miten minä --?

-- Sinä olet lapsen isä ja minun mieheni ja me...

-- Kuule! Voithan tulla toimeen lapsinesi, kun minä maksan vuotuisen eläk...

-- Eläkkeen!

-- Niin.

-- Niinkö luulet? En koskaan!

-- Ajattele nyt!

-- Ei, ei!

-- Muuta en saata...

-- Et saata! Mikä sinua estää?

-- No huomaathan itsekin.

-- Sinä et uskalla... uskalla luottaa itseesi... et uskalla olla mies, vaan kehno petturi!

-- Heitä jo! En voi kärsiä...

Puukhollari otti oikein vakavan ryhdin. Mutta Iita oikasihe ja väistyi likemmä häntä.

-- Et voi sietää! Mitä?

Puukhollari käänsi selkänsä ja aikoi lähteä pois. Iita astui hänen eteensä.

-- Kuule! Minulla on vielä sanomista! Minä tiedän sinun asioitasi.

-- Mitä?

Puukhollarin kasvot levisivät tulipunaisiksi.

-- Mutta en tahdo puhua. Itsekseni olen sen luvannut, enkä riko lupaustani. Mutta koska sinä hylkäät minut... niin... niin minä sanon. Mutta en... tahtoisinko tulla sinun laiseksesi... en koskaan... on minussaki jotakin hyvää...

-- Älä nyt tyhjää!

Puukhollari jäi miettimään. Rukoilevasti katsoi Iita nyt häneen. Ahkerasti näytti taistelevan puukhollarin sydän.

-- Minä nain sinut, vaikka tulisi mitä. Sinä olet voittanut minut...

-- Puhutko totta?

-- Aivan totta. Kyllä kai tulemme toimeen, vaikka patruuni suuttuukin. Mutta suuttukoon!

Puukhollari painoi Iitan rintaansa vasten ja vaipui sohvalle istumaan.

Loppu.

LAPSUUDEN YSTÄVÄT.

I.

-- Saanko mennä, äiti, vähän soutelemaan, kysyi seitsentoista vuotias Sanni äidiltään.

-- Joko sait isän takin repiämän korjatuksi?

-- Se on aivan korjattu. Nyt on niin sievä ilma eikä minulla ole juuri erityistä työtä tässä. Saatanhan ottaa virkkauksen mukaan.

-- Kenen kanssa menet? Ethän vain Timosen Annin?

-- Miksi ei Timosen Annin?

-- Hänenkö kanssa aivot mennä? Et pääse sitte.

-- Ajattelin mennä Isolan Elnan kanssa. Mutta miksi en saisi mennä Timosen Annin kanssa? Onhan hän minun lapsuuteni tuttava. Ainahan olemme olleet yksissä.

Ja aivan kummastuneena seisoi Sanni äitinsä edessä, -- nojaten toisella kädellään ompelukoneen pöytään.

-- Hänestä puhutaan pahaa. Sinä et saa enää tästä lähtein seurustella hänen kanssaan.

Yhä uteliaammaksi tuli Sanni, vaikka tuntui ilkeältä kuulla tuollaista.

-- Mitä pahaa Anni on tehnyt? Onhan hän kyllä vallaton, mutta sellaisiahan olemme toisetkin. Minusta on Anni ollut aina rakastettavimpia tyttöjä. Ja hänellä on paljon paremmat lahjat kuin meillä muilla. Koulussaki ennen aina opettaja kiitti häntä.

-- Lahjat eivät korvaa hyvää käytöstä. Nuoren tytön ei sovi olla sellaisen, ei millään muotoa. Korkeammalla korolla huudahti äiti viime sanat.

-- Millainen?

-- Hän ei ole siveä.

-- Siveä? Mitä? Kuka on juorunnut --?

-- Luuletko minun juoruja uskovan?

-- No mutta mitä puhutte? Anniko ei olisi siveä!

-- Niin. Minä olen itse nähnyt ja sitä ennen jo kuullut.

Eilen illalla, kun tulin myöhäsemmällä seuroista, näin minä muutaman tutun miehenpuolen hänen akkunansa alla, ja hän kopautti vielä akkunanruutuunkin, mutta kun näki minun tulevan, niin lähti kiiruusti kävelemään laiturille päin.

-- No mitä tuosta sitte päätätte? Eihän tuossa ollut Anni missään pahuuden teossa. Ehkä oli mies juovuksissa ja lähti sitte pelosta pois kävelemään.

-- Kyllä minä huomaan, kuka on juovuksissa, kuka ei. Ja sitäpaitsi minä tunnustelinkin häntä.

-- Ja kenen hänen luulitte olevan?

-- Kapteeni Sulinin.

-- No nyt arvan. Annihan on juuri ollut neulomassa kapteni Sulinilla, ja ehkä oli kapteenilla jotain asiaa tai, kun kuuluu olevan oikein leikkisä, leikillään säikäytti Annia.

-- Niin luulet, lapsi kulta. Mutta eikö Anni ole koskaan osottaunut tuollaiseksi, eikö hän ole puhunut koskaan mitään kapteeni Sulinista?

-- On. Kerran jutteli paljonkin. Sanoi hänellä olevan hauskan luonteen. Sanoi sitte vielä, että hänen rouvansa on hyvin mutasukkainen ja kuuluu kaikkia nuoria naisia epäilevän.

-- Ja tuota puhui sulle! Eikö sen enempää --?

-- Ei. Ja me vielä yhdessä nauroimme tuolle rouvalle, kun hän on niin hassumainen.

-- No miten nyt lieneekään. Mutta kaiken mokomin sinä et saa seurustella hänen kanssansa.

-- Vaan Anni on viaton. Sen minä takaan.

-- Vaikka olisikin. Mutta kun hänestä puhutaan tuollaista, niin sinä et saa hänen kanssaan seurustella.

-- Mutta, äiti, te teette väärin Annille!

-- Sinä et näy oikein ymmärtävän. Naisen kunnia on veitsen terällä.

-- Minä en usko Annista semmoista. Hän on vallaton, ehkä joskus liiaksikin, mutta epäsiveä hän ei ole koskaan.

-- Sokeassa ystävyydessä luotat sinä häneen. Kuuntele niitä, jotka ovat enemmän nähneet ja kokeneet! Vai tahdotko, että sinustakin ruvetaan puhumaan sellaista?

-- Miten he voivat minusta puhua sellaista, jos seurustelen Annin kansa?

-- Miten he voivat! herranen aika! Oletko sinä aivan typerä! En minä sinulle muuta voi tehdä kuin jyrkästi kieltää sinua seurustelemasta hänen kansaan! Sinä et saa seurustella, minä sanon vielä kerran.

-- Äiti! Te teette väärin Annille ja minulle!

Mutta äiti ei enää kuullut Sannia, vaan lähti pois huoneesta suuttuneena.

Sanni pyrskähti itkuun. Tuossa hän istui ompelukoneen vieressä ja itki puoliääneen. Mutta äiti ei palannut, vaan kuulusti olevan sisähuoneessa taloushommissa.

-- Miten ne voivat tuollaista puhua!

Sanni nousi ylös ja pyyhki silmiään nenäliinalla. Samassa silmäsi hän ulos ja näki Timosen Annin tulevan heille.

Oikeinpa säpsähti Sanni. Miten voisi hän nyt vapaasti ottaa vastaan Annin vieraanaan! Anni näkisi hänen punaisista silmistään -- Sanni kävi kuvastimen ääreen ja katsoi silmiään, -- että hän on itkenyt. Anni kysyisi häneltä, ja mitä hän vastaisi. Voisiko hän puhua suoraan? Ei suinkaan, sillä Anni on viaton. Uudestaan oli Sanni pyrskähtää itkuun, että noin syyttömästi panettelivat Annia, mutta jo oli Anni kohta portaiden edessä. Anni koitti kuivata silmiään. Hän kuuli puhetta sivuhuonesta. Kuuli, kun Anni kysyi:

-- Onko Sanni kotona?

-- Ei ole, vastasi äiti tuittuisesti.

Mitä! Sanoiko äiti, ettei hän ole kotona. Ja Sanni oli syöksähtää sivuhuoneesen tapaamaan Annia. Mutta ovelle hän pysähtyi, sillä äidin ankaruus muistui mieleen. Kiinni pysyi ovi; ei Sanni uskaltanut sitä avata.

Sydän sykki Sannilla valtavammin. Hän toipui kuin jostakin äkkipikaisesta säikähdyksestä, Hän meni akkunaan katsomaan, kun Anni meni pois. Tuolla Anni meni, ja hänellä olisi ollut Annille sanomista, niin paljon sanomista.

Nyt oli Sannilla selvänä, että Annin pitää saada tietää kaikki tuo, jotta hän voisi olla aivan varovainen kapteeni Sulinin suhteen; hän kun on niin vallaton.

Sanni mietti, mitä hän tekisi, että Anni saisi tietää.

Hän päätti kirjoittaa ja äidin tietämättä lähettää kirjeen Annille. Äiti ei kuitenkaan antaisi lähettää kirjettäkään.

Sanni otti paperilipun ja kirjoitti: