Part 3

Nyt leviää autio aavikko heidän takanaan; tänä iltana he istuvat korkeiden palmujen alla, kurki liitelee ympärillä kyynäränmittaisilla siivillään, ruovonpäristäjä katselee heitä mimosan oksalta, upea ruohokko on norsujen raskaiden jalkojen tallaamaa. Joukko neekereitä palaa sisämaan markkinoilta, vaimoilla on mustissa hiuksissaan vaskihelyjä, kun he indigonvärisissä vaatteissaan ajavat raskaasti kuormitettuja härkiä, joiden selässä mustat lapset alastomina nukkuvat. Muuan neekeri kuljettaa nuorassa jalopeuran pentua, jonka hän on ostanut.

He lähestyvät karavaania, nuori kauppias istuu liikkumattomana, mykkänä miettien ihanaa vaimoaan, — uneksii mustien maassa valkoisesta, tuoksuvasta kukastaan, tuolla puolen aution aavikon. Hän kohottaa päänsä —»

Kuun ohi kulki pilvi ja toinen pilvi. En kuullut enempää tänä iltana.

Kahdeskymmeneskahdes ilta.

»Näin pienen tytön itkevän», puheli kuu; »hän murehti maailman pahuutta. Hän oli saanut lahjaksi mitä sievimmän nuken, ylen soman ja hienon, — se ei todellakaan ollut onnettomuuteen syntynyt. Mutta pikku tytön veljet, nuo pitkät vintiöt, olivat ottaneet nuken, asettaneet sen korkeaan puuhun puutarhassa ja juosseet tiehensä.

Pikkuinen tyttö ei ulottunut ottamaan puusta nukkea ja auttamaan sitä alas maahan, ja siksi hän itki, varmaan nukkekin itki, se ojenteli käsivarsiaan vihreiden oksien välistä ja näytti kovin surkealta.

Niin, tämä oli sitä maailman kovaa onnea, josta äiti niin usein kertoi. voi nukkeraukkaa! Pimenihän jo ilta, ja pian yllättäisi yö! Täytyikö sen jäädä puuhun koko yöksi? Ei, siihen ei pikkutytöllä ollut sydäntä.

'Tahdon jäädä sinun luoksesi!' sanoi hän, vaikka siihen vaadittiin koko lailla rohkeutta. Hän oli jo ihan selvään näkevinään pienet tontut korkeine pipolakkineen, hän oli näkevinään, miten ne kurkkivat pensaiden piilosta. Ja tummalla puistokäytävällä tanssivat jo aaveet, ne hiipivät yhä lähemmäksi, ne ojensivat käsiään puita kohden, missä pieni nukke istui, — ne nauroivat ja osoittivat sitä sormellaan.

Oi, kuinka pienen tytön sydäntä ahdisti! Mutta sille, joka ei ole mitään syntiä tehnyt, ei mörkökään mitään mahda. Niin ajatteli tyttö. Olenko minä tehnyt syntiä? Ja hän alkoi miettiä. 'Oi, olen kyllä!' sanoi tyttö, 'minä olen nauranut ankka-paralle, kun sillä on jalan ympärillä punainen tilkku; se ontuu niin hullunkurisesti, sentähden minä nauroin. Mutta onhan synti nauraa eläimille!' Ja tyttö katseli nukkea: 'Oletko sinäkin nauranut eläimille?' kysyi hän, ja näytti siltä kuin nukke olisi pudistanut päätänsä.»

Kahdeskymmeneskolmas ilta.

»Minä katselin alas Tyrooliin», sanoi kuu, »annoin tummien kuusien langettaa syviä varjoja kallioille. Katselin pyhää Kristofferia, joka kantaa Jeesus-lasta hartioillaan, seisten talojen muureilla, jättiläismäisenä maasta katonharjaan saakka. Pyhä Florianus valoi vettä yli palavan talon, ja Kristus riippui verisenä isolla ristillä tien varressa. Ne ovat vanhoja kuvia uudelle sukupolvelle; mutta minä näin, kuinka ne pystytettiin, kuinka toinen seurasi toista.

Korkealla vuoren kaltaalla riippuu yksinäinen nunnaluostari niinkuin pääskysenpesä; kaksi luostarisisarta seisoi siellä ylhäällä tornissa soittaen kelloja, he olivat molemmat nuoria, ja sentähden liiti heidän katseensa kauas yli vuorien, kauas avaraan maailmaan.

Alhaalla maantiellä vierivät matkavaunut, postitorvi toitotti, ja nunna-parat suuntasivat katseensa laaksoon miettien samoja ajatuksia; nuoremman silmässä kimmelsi kyynel — Ja torvi kaikui yhä heikommin ja heikommin, luostarin kellot huumasivat sen etäisyyteen riutuvat äänet. —»

Kahdeskymmenesneljäs ilta.

Kuulehan, mitä kuu kertoi:

»Siitä on kulunut useita vuosia, tämä tapahtui täällä Kööpenhaminassa. Minä katselin ikkunasta erääseen köyhään tupaan. Isä ja äiti nukkuivat, mutta pieni poika pysyi vielä valveilla. Minä näin, miten karttuuniset, kukalliset vuodeuutimet liikkuivat, ja lapsi kurkisteli niistä ulos.

Ensin luulin pienokaisen silmäilevän bornholmilaista kaappikelloa. Olihan se maalattu niin kirjavan punaiseksi ja viheriäiseksi, sen päällä koreili käki, raskaat lyijypainot riippuivat, heilurin kiiltävä messinkilevy liikkui edestakaisin pannen tik-tak; mutta eipä lapsi tätä katsellut.

Ei, poikanen tarkkailikin äidin rukkia, joka oli aivan kellon alla. Rukki oli pojan mielikapine koko tuvassa, mutta hän ei uskaltanut siihen koskea, muutoin olisi näpäytetty sormille. Äidin kehrätessä saattoi hän istua kaiken aikaa tämän vieressä katsellen surisevaa värttinää ja pyörivää kehrää, ja tätä tehdessään hän syventyi omiin ajatuksiinsa. Oi, jospa hänkin uskaltaisi kehrätä rukilla!

Isä ja äiti nukkuivat, hän katseli ensin heitä, sitten rukkia, ja pian senjälkeen puikahti peitteen alta pieni, paljas jalka, sitten vielä toinen paljas jalka, viimein ilmestyi esiin kaksi pientä säärtä. Hei vaan, samassa seisoi hän lattialla! Hän kääntyi vielä kerran tarkastamaan, nukkuivatko isä ja äiti. Kyllä he nukkuivat. Ja nyt tassutti hän hiljaa, aivan hiljaa, vain pieni lyhyt paita yllään rukin luo ja alkoi kehrätä.

Lanka lensi pyörästä, ja nyt kieppui pyörä vain sukkelammin. Suutelin vaaleita hiuksia ja vaaleansinisiä silmiä; tämä oli tosiaan soma kuva. Silloin äiti heräsi, uudin liikahti, hän katseli ja luuli näkevänsä tontun tai jonkun muun pienen haltijan. 'Voi, herra Jeesus!' äännähti hän ja töykkäsi pelästyneenä miestänsä kylkeen. Tämä aukaisi silmänsä, hieroi niitä ja tarkasteli pientä toimeliasta poikaa. 'Sehän on Bertel!' sanoi hän.

Ja katseeni kääntyi pois tästä köyhästä tuvasta — näenhän minä niin laajalti kaikkialle! Samassa silmänräpäyksessä katselin Vatikaanin suojamiin, missä marmorijumalat seisovat. Valaisin Laokoon-ryhmää, näytti siltä kuin kivi olisi huokaillut. Painoin hiljaisen suudelmani runottaren povelle, minusta tuntui kuin se olisi kohoillut.

Pisimmän aikaa hivelivät säteeni kuitenkin Niilin-ryhmää, jättiläisjumalaa. Nojautuen sfinksiin lepäsi se siinä ajatuksiinsa vaipuneena ja unelmoiden, ikäänkuin vieriviä vuosia pohtimassa. Pienet lemmenhengettäret leikkivät sen ympärillä krokotiilien kanssa. Ihan pikkuinen lemmenjumala, uskollinen kuva rukkia pyörittävästä pojasta, istui käsivarret ristikkäin runsaudensarvessa katsellen isoa vakavaa virranjumalaa. Kasvonpiirteet olivat samat kuin mökinpojalla; eloisana ja viehättävänä seisoi tässä pieni marmorilapsi, ja kuitenkin on ajan vuosiratas kierähtänyt enemmän kuin tuhannen kertaa siitä ajasta asti, jolloin se puhkesi esiin marmorista. Yhtä usein kuin tuo poika köyhässä mökissä kieputti rukinpyörää, on isompi ratas surissut ja surisee yhä, ennenkuin aikakausi luo tämänkaltaisia marmorijumalia.

Katsos, siitä on nyt kulunut monta vuotta, Eilen», jatkoi kuu, »katselin alas Sjellannin itärannikon lahdelmaan. Siellä on kauniita metsiä, korkeita kunnaita, vanha herraslinna punaisine muureineen, joutsenia vallihaudassa ja pieni maalaiskaupunki, jonka kirkko kohoaa hedelmäpuistojen keskellä.

Joukko veneitä liukuu yli tyynen vedenpinnan, kaikissa veneissä loimuaa tulisoihdut; ne eivät ole tuulasvalkeita, vaan ilotulituksena. Soitto raikui, laulettiin laulu, ja erään veneen keskellä seisoi hän, jota juhlittiin: kookas, voimakas isoviittainen mies. Hänellä oli siniset silmät ja pitkät, valkoiset hiukset.

Minä tunsin hänet ja ajattelin Vatikaania ja sen Niilin-ryhmää sekä kaikkia marmorijumalia. Ajattelin myös pientä, kurjaa tupaa, luulenpa sijainneen Grönne-kadun varrella sen majan, jossa pieni Bertel istui lyhyessä paidassaan kehräten. Ajan ratas pyörähti; uudet jumalat ovat astuneet esiin kivestä. — — — Veneestä kaikui eläköönhuuto: »Eläköön suuri kuvanveistäjä _Bertel Thorwaldsen_!»

Kahdeskymmenesviides ilta.

»Minä annan sinulle kuvan Frankfurtista!» ilmoitti kuu. »Katselin siellä erityisesti erästä rakennusta. Tämä ei ollut Goethen synnyintalo eikä vanha raatihuonekaan, missä ristikko-ikkunoista vielä törröttävät niiden härkien sarvekkaat pääkallot, jotka paistettiin keisarinkruunaukseksi kansaa kestittäessä. Rakennus oli porvarillinen talo, vihreäksi maalattu ja rapistunut, ahtaan juutalaiskujan kulmauksessa, — Rothschildin rahakkaan suvun talo.

Minä katselin avoimesta ovesta, porraseteinen oli kirkkaasti valaistu; siellä seisoivat palvelijat kantaen raskaissa hopeisissa haarukoissa palavia kynttilöitä ja kumarsivat syvään vanhalle rouvalle, jota kantotuolissa tuotiin alas portaita. Talon omistaja seisoi portailla paljastetuin päin ja painoi nöyrän suudelman vanhuksen kädelle.

Tämä oli hänen äitinsä; rouva nyökkäsi ystävällisesti hänelle ja palvelijoille, ja nämä kantoivat hänet ahdasta, tummaa katua pitkin pieneen taloon. Äiti asui siellä, siellä oli hän synnyttänyt kaikki lapsensa, siellä oli heidän onnensa puhjennut kukkaansa. Jos hän jättäisi halveksitun kujan, pienen talon, niin jättäisi ehkä onnikin heidät, tämä oli ainakin hänen luulonsa.»

Kuu ei kertonut enempää; se pistäysi tänä iltana luokseni vain pikimältään, mutta minä ajattelin ahtaan, halveksitun kujan varrella asuvaa vanhaa rouvaa. Ei hänen olisi tarvinnut sanoa kuin sanan, niin hän olisi voinut asua loistavassa palatsissa Thamesin varrella; vain sana, ja hän olisi saanut huvilan Napolin lahden rannalta. »Jos minä hylkäisin halvan talon, missä poikieni onni alkoi kukoistaa, niin ehkä onnikin hylkäisi heidät!» Tämä on taikauskoa, mutta sellaista taikauskoa, että kun tuntee tarinan ja näkee kuvan, ei tarvitse selitykseksi piirtää sen alle muuta kuin sanan: »_Äiti_!»

Kahdeskymmeneskuudes ilta.

»Tämä tapahtui eilen aamuhämärässä!» alotti eräänä iltana kuu; »isossa kaupungissa ei sauhunnut vielä yksikään savutorvi, ja minä katselin alas juuri niihin. Eräästä savutorvesta ilmestyi äkkiä pieni pää, sitten puolet ruumista. Kädet lepäsivät savutorven reunalla.

'Hih-hei!' Siinä oli pieni nuohoojapoika; ensi kerran eläissään oli hän päässyt ihan ylös savutorveen ja pistänyt siitä päänsä ulos. 'Hih-hei!' Tämä oli toista kuin ryömiä ahtaissa putkissa ja soukissa karmineissa!

Ilma huokui raikkaasti, ja hän saattoi katsella yli koko kaupungin kauas viheriäiseen metsään saakka. Samassa nousi aurinko, pyöreänä ja suurena paistoi se hänen kasvoihinsa, jotka loistivat onnesta, vaikka hän olikin kauttaaltaan noesta kiiltävänä. 'Nyt voi koko kaupunki minut nähdä!' sanoi hän, 'ja kuu voi minut nähdä ja aurinko myös! Helei!' ja hän heilutti luutaansa!»

Kahdeskymmenesseitsemäs ilta.

»Viime yönä katselin alas erääseen Kiinan kaupunkiin», sanoi kuu. »Säteeni valaisivat pitkiä, paljaita muureja, jotka ovat katujen seinäminä. Siellä täällä on tosin portti, mutta se on suljettu, sillä mitä välittävät kiinalaiset ulkopuolella olevasta maailmasta? Paksut kaihtimet peittivät ikkunoita muurien takana, vain temppelistä häämöitti himmeä valo ruutujen läpi.

Minä katselin alas, näin kirjavan loiston. Maasta kattoon saakka oli räikeillä väreillä ja runsaalla kultauksella maalattuja kuvia, jotka esittivät jumalien toimintaa maan päällä.

Jokaisessa komerossa oli kuvapatsaita, mutta niitä melkein peittivät kirjavat verhot ja alasriippuvat liput. Ja jokaisen jumalan edessä — ne ovat kaikki tinasta tehtyjä — oli pieni alttari. Siinä oli vihkivettä, kukkasia ja palavia vahakynttilöitä. Mutta ylinnä temppelissä seisoi Fu, korkein jumalallinen olento, koristettuna silkkivaatteilla, joilla oli pyhä, keltainen väri.

Alttarin juurella istui elävä olento, nuori pappi; hän näytti rukoilevan, mutta kesken rukoustaan vaipuvan raskaisiin mietteisiin: hän ajatteli varmaan jotakin syntiä, sillä hänen poskensa hehkuivat ja hänen päänsä painui syvemmälle.

Soui-Houng poloinen! Ehkä hän uneksi olevansa kadun pitkien muurien takana, uneksi työskentelevänsä pienellä kukkasaralla, joita on jokaisen talon edessä, ja oli tässä toimessa mieluummin kuin temppelin vahakynttilöitä vartioimassa. Vai haluttiko häntä istua runsaasti katetun pöydän ääressä, joka ruokalajin jälkeen pyyhkiäkseen suutansa hopeapaperilla? Vai oliko hänen syntinsä niin suuri, että taivaallisen valtakunnan täytyi rangaista häntä kuolemalla, jos hän uskaltaisi tunnustaa sen? Rohkenivatko hänen ajatuksensa liitää raakalaisten laivan mukana heidän kotimaahansa, kaukaiseen Englantiin?

Ei, niin loitolle eivät hänen ajatuksensa lentäneet, ja kuitenkin olivat ne niin syntisiä kuin vain lämmin nuoruuden veri voi kasvattaa — syntisiä täällä temppelissä Fu'n ja pyhien jumalankuvien edessä. Minä tiedän, missä hänen ajatuksensa viipyivät. Kaupungin äärimäisessä päässä, tasaisella liuskakivisellä katolla, missä rintanoja näkyi olevan posliinia.

Siellä oli siroja maljakoita suurine valkoisine kellokukkineen, ja siellä istui viehkeä Pe, jolla oli kapeat veitikkamaiset silmät, täyteläiset huulet ja pienen pieni jalka. Hänen kenkänsä likistivät, mutta vielä paljoa enemmän ahdisti hänen sydäntänsä; ja hän nosti sirot käsivartensa, ja atlassinen kangas kahisi. Hänen edessään oli lasiastiassa neljä kultakalaa. Hän hämmensi hiljaa vettä kirjavaksi maalatulla ja kiilloitetulla pikku puikolla, — aivan verkallisesti, sillä hän mietiskeli hartaasti!

Ajatteliko hän ehkä kalojen rikasta kulta-asua, niiden turvallista elämää ja valmista ruokintaa, jonka ne kuitenkin paljoa mieluummin vaihtaisivat vapauteensa? Niin, sen ymmärsi ihana Pe, hänen ajatuksensa liitivät kauas pois kotoa, riensivät temppeliin, mutta ne eivät tulleet sinne jumalan tähden. Pe-raukka! Soui-Houng poloinen! Heidän maalliset ajatuksensa kohtasivat toisensa, mutta minun kylmät säteeni olivat heidän välillään niinkuin Keruubin miekka!»

Kahdeskymmeneskahdeksas ilta.

»Merellä oli tyyntä», kuvasi kuu, »vesi oli niin kuuleana kuin puhdas ilmakehä, jossa minä purjehdin. Saatoin nähdä syvällä merenpinnan alla omituiset kasvit, jotka metsän jättiläispuiden tavoin ojentelivat monen sylen mittaisia varsiaan minua kohti; kalat uiskentelivat niiden latvojen päällitse.

Korkealla ilmassa liihotti parvi villiä joutsenia. Yksi niistä vaipui uupunein siivin yhä syvemmälle, sen silmä seurasi ilmassa liitävää matkuetta, joka eteni yhä loitommalle. Sen siivet olivat levällään, se vaipui niinkuin saippuakupla painuu tyynessä ilmassa, se kosketti vedenpintaa, sen pää taipui taaksepäin siipien väliin, hiljaa se kellui niinkuin valkoinen lotuskukka kareettoman sisäjärven pinnalla.

Ja tuuli nousi ja pani väreilemään keveän vedenkalvon, joka näytti niin säteilevältä kuin itse eetteri olisi kohoillut suurina, leveinä laineina; ja joutsen nosti päänsä, ja välkkyvä vesi sirkoili kuin siniseksi kipinäpyryksi yli selän ja rinnan.

Aamurusko valaisi punaisia pilviä, ja joutsen kohoutui voimistuneena ja lensi kohden nousevaa aurinkoa, siintäville rantamille päin, jonne ilmojen matkaajat olivat kadonneet; mutta se lensi yksin, kaiho rinnassaan; yksin se lensi yli sinisten, kuohuvien aaltojen.»

Kahdeskymmenesyhdeksäs ilta.

»Annan sinulle vielä kerran kuvan Ruotsista», lupasi kuu. »Synkkien kuusistojen keskessä, Roxenin karujen rantojen lähellä, on vanha Vretan luostarinkirkko. Säteeni liukuivat muurien ristikon läpi korkeaan holviin, missä kuninkaat lepäävät isoissa kiviarkuissa. Muurissa heidän yläpuolellaan komeilee maallisen loiston tunnuskuvana kuninkaankruunu, mutta se on vain puusta tehty, maalattu ja kullattu; puupalikalla se on kiinnitetty muuriin.

Mato on kalvanut läpi kullatun puun, hämähäkki on kutonut seittinsä kruunusta alas arkkuun saakka, — se on surulippu, katoava niinkuin murhe kuolevaisten ympärillä. Kuinka hiljaa he uinuvatkaan! Minä muistan heidät niin selvästi! Minä näen vielä rohkean hymyn huulilla, jotka lausuivat iloa tai surua niin valtavasti ja ratkaisevasti.

Kun höyrylaiva taikahaahden tavoin porhaltaa vuorien välitse, saapuu joskus muukalainen kirkolle, käy katsomassa hautaholvia, kysyy kuninkaiden nimiä, ja nämä kajahtavat kuolleina ja unohdettuina. Hän katselee toukkien nävertelemää kruunua, hymyilee, ja jos hän on hurskas mieleltään, piilee kaihoa hänen hymyssään.

Uinukaa, te vainajat! Kuu ajattelee teitä, kuu lähettää yöllä kylmät säteensä teidän hiljaiseen valtakuntaanne, jonka yläpuolella riippuu honkainen kruunu! —»

Kolmaskymmenes ilta.

»Aivan maantien varrella», kertoi kuu, »on ravintola ja toisella puolen tietä iso vaunuvaja. Kattoa juuri rakennettiin, minä katselin läpi parsien ja välikaton aukkojen alas ammottavaan suojaan. Kalkuttalainen kukko nukkui ovella, ja satula oli korjattu tyhjään soimeen. Keskellä suojaa oli matkavaunut. Herrasväki nukkui vielä syvässä unessa; sillävälin oli hevoset juotettu ja ajuri ojenteli jäseniään, vaikka hän tietääkseni oli nukkunut aivan mainiosti, vieläpä enemmän kuin puolen matkan ajan.

Ajurinhuoneeseen johtava ovi oli avoinna, vuode näytti ylösalasin käännetyltä, kynttilä seisoi lattialla ja oli melkein kynttiläjalan pohjaan palanut. Tuuli puhalsi kylmästi läpi vajan, ja aika oli lähempänä aamusarastusta kuin keskiyötä. Tuolla kojun lattialla nukkui vaeltava soittajan perhe, äiti ja isä näkivät varmaankin unta pullossa läikkyvästä, polttavasta nesteestä, pieni kelmeä tyttö näki unta silmässä kiiltävästä, kirvelevästä märkyydestä. Heidän pääpuolessaan lattialla oli harppu, jalkopäässä makasi koira. —»

Kolmaskymmenesyhdes ilta.

»Tämä tapahtui pienessä maalaiskaupungissa. Alhaalla ravintolan tuvassa istui karhunkuljettaja syöden illallistaan. Karhu seisoi ulkona puuvajan seinään kytkettynä; tämä karhu-parka ei tehnyt kellekään pahaa, vaikka se näyttikin hyvin kauhistavalta. Ylikerran sivuhuoneessa leikki minun kirkkaiden säteitteni valossa kolme pientä lasta, vanhin oli korkeintaan kuusivuotias, nuorin ei kahta vuotta vanhempi.

'Läiskis, mäiskisi' kuului tassuttava ääni pitkin portaita; kukapa sieltä saattoi tulla? Ovi lensi selkosen selälleen — sieltä tuli karhu, iso pörhöinen karhu! Sen oli tullut ikävä seistessään alhaalla pihalla, ja se oli löytänyt tien ylös portaita. Minä olin huomannut kaikki!» sanoi kuu.

»Lapset pelästyivät nähdessään ison takkuisen eläimen; jokainen ryömi nurkkaan. Mutta se löysi kaikki kolme, se nuuski heitä kuonollaan; kuitenkaan ei se tehnyt heille mitään pahaa! 'Se on varmaankin iso koira!' sanoivat he ja silittivät sitä. Se asettui makaamaan lattialle, pienin poika piehtaroi sen selässä leikkien ja kätki kultakiharaisen päänsä sen paksuun, mustaan turkkiin.

Nyt toi vanhin poika rummun ja pärrytti sitä, ja karhu nousi takajaloilleen ja alkoi tanssia, niin että sitä oli ilo katsella, jokainen poika tarttui pyssyynsä, karhukin sai omansa, ja se piteli sitä tanakasti käpälissään. He olivatkin saaneet karhusta hyvän toverin ja nyt kuului: 'yks, kaks, yks, kaks!'

Silloin tarttui joku ovenripaan, ovi aukeni, kynnyksellä seisoi poikien äiti. Olisitpa nähnyt hänet, nähnyt hänen mykistyneen hirmustuksensa, liidunvalkeat kasvot, puoleksi avautuneen suun, tuijottavat silmät! Mutta pienin pojista nyökkäsi mielihyvissään ja huusi ääneen: 'Me olemme vain sotasilla!' Ja silloin tuli karhunkuljettaja!»

Kolmaskymmeneskahdes ilta.

Kylmänä ja väkevänä puhalsi tuuli, pilvet kiitivät ohitse, vain aika-ajoin saatoin nähdä kuuta.

»Tyynen ilmavirran läpi katson alas noihin kiitäviin pilviin!» sanoi kuu; »näen pitkien varjojen liitävän yli maan. Pilkistin juuri erääseen vankilaan, suljetut vaunut seisoivat portin edessä, eräs vanki oli kuljetettava pois. Säteeni tunkeutuivat ristikkoikkunasta muuriin saakka. Hän piirsi siihen jäähyväisiksi pari riviä. Hän ei kirjoittanut sanoja, vaan erään sävelmän, sydämensä purkauksen, viimeisenä yönä, jonka hän oli viettänyt sillä paikalla.

Ja ovi aukeni, vanki vietiin pois, ja hän katsoi ylös minun ympyriäiseen kehääni — — pilvet purjehtivat meidän välillämme etäisyyteen niinkuin ei minun olisi sopinut nähdä hänen kasvojaan tai hänen silmäillä minua. Hän astui vaunuihin, ne suljettiin, ruoska läjähti, hevoset lähtivät nopeaan liikkeeseen pois metsää kohden, niin että tomu pöllähti eivätkä minun säteeni voineet enää seurata häntä.

Mutta minä katselin vankilan ristikkoon, säteeni liukuivat yli muuriin piirretyn sävelmän, hänen viimeisen jäähyväisensä. Missä sanoja puuttuu, siellä säveleet puhuvat! Minun säteeni saattoivat valaista vain yksityisiä nuotteja, suurempi osa jää minulle aina hämäräksi. Kirjoittiko hän kuoleman ylistyslaulun? Olivatko ne ilon riemuääniä? Läksikö hän kohtaamaan kuolemaa vai armaansa syleilyä? Kuun säteet eivät lue kaikkea, mitä itse kuolevaiset kirjoittavat.

Läpi suuren ilmavirran katselen kiitäviä pilviä; minä näen pitkien varjojen liitävän maan yli etäisyyteen! —»

Kolmaskymmeneskolmas ilta.

»Minä rakastan suuresti lapsia!» vakuutti kuu; »pienokaiset ovat nimittäin niin hauskoja. Silloin kun he minua vähimmin ajattelevat, katselen monet kerrat uutimien ja ikkunakehien raosta tupaan. On niin hupaista katsella, kuinka he menettelevät riisuutuessaan. Ensiksi tulee pikku puvusta näkyviin pieni, pyöreä olkapää, sitten puikahtaa sieltä käsi, taikka minä näen heidän vetävän sukkia jalastaan ja näkösälle tulee soma, pieni sääri, valkea ja vankka, suudeltava jalka, ja minä suutelenkin sitä!» sanoi kuu.

»Tänä iltana, niin, minun täytyy se todellakin kertoa! Tänä iltana katselin erään ikkunan läpi, jonka uutimia ei ollut laskettu alas, sillä vastapäätä ei asunut ketään. Kurkistelin kokonaiseen liutaan pieniä sisaruksia ja veljeksiä.

Siellä oli pieni tyttönen, vain nelivuotias, mutta hän osaa isämeitänsä yhtä hyvin kuin muutkin, ja äiti istuu joka ilta hänen vuoteensa ääressä ja kuuntelee, kuinka lapsi lausuu sen rukouksensa. Sitten saa pienoinen suukkosen, ja äiti viipyy, kunnes tyttönen nukahtaa, eikä kestäkään pitkää aikaa ennenkuin pienet silmät sulkeutuvat.

Tänä iltana olivat molemmat vanhemmat lapset hiukan rajuja. Toinen hyppeli yhdellä jalalla pitkässä valkoisessa yöpaidassaan, toinen seisoi tuolilla ja oli käärinyt ympärilleen kaikkien muiden vaatteet sanoen esittävänsä kuvaelmaa, jonka selitys nyt piti arvata. Kolmas ja neljäs asettivat lelunsa huolellisesti vetolaatikkoon niinkuin pitikin. Mutta äiti istui pienimmän vuoteen ääressä ja sanoi, että kaikkien muiden piti olla hiljaa, sillä pienokainen luki isämeitäänsä.

Minä katselin alas yli lampun», jatkoi kuu; »nelivuotias tyttönen lepäsi vuoteessaan, valkoisiin, hienoihin liinavaatteisiin puettuna, pienet kädet olivat ristissä, ja pienet kasvot olivat hyvin juhlalliset, kun hän ääneen rukoili isämeitäänsä. 'Mutta mitä tämä merkitsee', sanoi äiti ja keskeytti lapsen rukouksen, 'kun sinä sanoit: anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen leipämme, lisäsit siihen jotakin, mitä minä en oikein eroittanut. Mitä se on? Sinun täytyy se minulle sanoa!'

Ja pienokainen vaikeni ja katseli hämillään äitiä. — 'Mitä sinä sanoit vielä sen lisäksi kuin: anna meille meidän jokapäiväinen leipämme?' — 'Äiti kulta, älä suutu!' sanoi pienokainen, 'minä rukoilin: ja myöskin paljon voita päälle!'»