Part 5

Eräs pieni kirjanen "_Paavo Nissinen_" esittelee myöskin, kuten lukija kenties muistanee, kamaloita seikkoja Tampereen tienoilta, jossa "_amirali Rutt_" ja "_kenrali Spuff_" rohkeilla vainomusretkillään maalla ja merillä olivat saattaneet _Rajeffskyn_ sotajoukon oikein arveluttavaan hätään.

Nämät vastukset nostivat tietysti Venäläisissä suuren vihan ja vimman, joka matkaan saattoi paikka paikoin väkivallan tekoja.

Näitä poikkeuksia lukuun ottamatta on kohteliaisuus ollut tämän sodan tunnusmerkkinä, kuten seuraavastaki kertomuksesta sopii nähdä.

1809 vuoden talvi oli aivan ankara kuten tietty on. Ahvenanmaan meri ja Merenkurkku olivat vankassa jäässä, jonka tähden mainio "_Kulneff_" sai käskyn kaikella ratsuväellään Signilskärin tietä pyrkiä Ruotsin rannoille, samalla aikaa kun "_Barclay de Tolly_" valmisteli sotaretkeään Merenkurkun yli, tehdäkseen siten toivotun ja onnellisen lopun vaivaloisesta sodasta.

Kaikki eteläsuomessa majailevat sotajoukot ja erittäin ratsuväki kokoontui siis Vaasan kaupunkiin mainitussa tarkoituksessa.

Kenrali Demidoff, yläpäällikkö Turussa, sai myös käskyn kasakkajoukkoineen saapua Vaasaan.

Tämä joukko kulki tavallista sisätietä Turusta pohjanmaalle, Virtsanojan, Säkylän ja Euran kautta Haistilan lautalle ja siitä Pohjanmaan valtatietä eteenpäin.

Ratsuväki otti yökortterin Isosäkylän kylässä eräänä helmikuun iltana 20° pakkasessa. Määrä oli seuraavana päivänä pitkittää matka Euran pitäjän läpitse.

Huhu vihollisten tulosta oli levinnyt tavattomalla nopeudella ja synnyttänyt asujamissa äkillisen pelon, kuten hyvin voi käsittää.

Nämät tienoot olivat tähän asti pääsneet pienimmistäki sodanvastuksista. Vaikka kyllä juttuja kävi venäläisten kohteliaisuudesta ja lempeydestä, jäi tämä asia kuitenki pian unhotuksiin, kun ne kamalat ja hirveät muistelmat _Ison Ryssän_ ajoilta, joita vanhat ihmiset vielä kertoilivat, johtuivat mieleen.

Euran pitäjä oli varmaan silloin ollut altisna venäläisten hävitysretkille, ja verisiä tappeluja taisteltu sillä suurella lakealla Eurajoen varrella, jota Euran niityksi kutsutaan.

Tämän sopii päättää niistä ihmisluista ja kaikenlaisista sota-aseista, joita koolta on löydetty eräästä kunnasta kirkon likellä pappilan maalla.

Kun tuli tieto että lähenevät viholliset olivat ratsuväkeä, kiihtyi pelästys vielä pahemmaksi.

Luultiin muka tämän ratsuväen olevan _Kalmukkeja_ eli _koirankuonoisia_, jotka tietysti verekseltä söivät hevosenlihaa ja joivat hevosen verta, sekä myös kansan yleisen luulon mukaan, mikä oli kaikista hirveintä, ryöstivät pieniä lapsia missä vaan sattui, verekseltä suuhun syödäksensä oikeina herkkupaloina.

* * * * *

Seuraavana päivänä olivat häät pidettävät Isovaheen rusthollissa, joka oli tien varrella melkein puoli matkalla Kautuan rautatehtaan ja Vaanisten kartanon välillä.

Pait Isovahetta oli saman tien varrella myös Vähävaheen ja Nuoranteen rusthollit sekä suuri Sorkisten kylä.

Maaseuduilla oli ja on vieläkin tapana että häävieraat kokoontuvat puolipäivän aikana, jolloin ensin vihkiminen tapahtuu ja sitten juhlapäivälliset syödään. Tanssi alkaa hyvään aikaan iltapuolella.

Ainoastaan ylkämies, joka oli maafiskali H., asuva Köyliön pitäjässä, oli hyväksi onneksi saapunut hääpaikalle edellisenä päivänä.

Noin kello 8 aikana aamulla saapui ensimmäinen kasakkaosasto paikalle. Siinä oli vaan 9 miestä upseeri johtajana.

Kasakkajoukko ajoi pihaan ja otettiin suurimmalla nöyryydellä vastaan.

Isäntäväki ja maafiskali kutsuivat upseerin sisälle koristettuun saliin, ja täällä asetettiin hänen eteensä suurukseksi mitä talossa parhainta löytyi, muitten muassa emännän verratonta destillatum'ia ja kotopantua suomen olutta, joka oli voittanut suuren maineen ulkopuolella Suomen rajojakin.

Semmoista suurusta upseeri varmaan ei ollut saanut maistaa moneen aikaan. Suuruksen päätettyä ei ollutkaan paljon destillatum'ia jälillä tuopin pullossa.

Upseeri koetti parastaan saada kansapuhetta toimeen rauhoittaakseen pelästynyttä isäntäväkeä. Hänellä oli, niinkuin venäläisillä yleensä, tavatoin kyky esittää mielipiteensä, vaikka maan kieli oli hänelle tuntematoin.

Sillä aikaa kestittiin kasakat ylenpalttisesti renkituvassa ja hevoset saivat kauroja täydet vakalliset.

Mutta sodan aikana ei sovi pitää pitkää suurusväliä. Kasakkain oli kiirusti lähteminen ja upseeri käski maafiskalin, joka kantoi virkapukua, seurata häntä matkalle.

Maafiskalin läsnäolo oli näet upseerille aivan tarpeellinen vihollisten maassa poistamaan kaikkia vastuksia ja olemaan välittäjänä sotaväen ja asujanten kesken.

Mikäs nyt oli tekeminen?

Muuta keinoa ei ollut kuin vaan rukouskirjaan ryhtyä.

Upseeri oli kaikeksi onneksi hyvän suuruksen purtua aivan hellätuntoinen. Oli kenties itsekin jättänyt onnellisen kodon tai lemmityn morsiamen Volgan rannoille sotaan lähteissään.

Kun hän nyt sai kuulla, että häät olivat pidettävät samana päivänä, käski hän morsiamen astua esiin nähdäksensä oliko asiassa perää.

Morsian astui sisään vaaleana vapisevana; upseeri tervehti häntä ystävällisesti ja sai ylkämiehen ja morsiamen vihdoin ymmärtämään, että heidän tuli hänen edessään suudella toisiaan, jott'ei hänen olisi syytä epäillä asian todenperäisyyttä.

Suutelotemppu tehtiinkin säännöllisesti ja upseeri, joka näytti oikein liikutetulta, peräytti käskynsä maafiskalille.

Upseeri sanoi nyt ystävälliset jäähyväiset isäntäväelle, yljälle ja morsiamelle, otti hyvän piiskaryypyn ja teki vielä lähteissänsä semmoisen asetuksen, jota paitsi sinä päivänä todenmukaisesti häitä ei olisi pidetty.

Pienestä joukostaan asetti hän, näet, kaksi kasakkaa koko päiväksi talon portille estämään kaikkia muita pihaan pääsemästä, kuin juhlapukuihin vaatetettuja häävieraita.

Tuskin oli upseeri joukkoineen päässyt matkalle, kun toinen osasto sisältävä 30 kasakkaa, pysähtyi portille, mutta kohta taas ratsasti eteenpäin sisään poikkeamatta. Yhtä suuria osastoja kuljeskeli sitten sivutse joka tunti aina iltaan asti vähintäkään häiriötä tekemättä talolle tai sen asujamille.

Edellisistä seikoista nähden sopii siis otaksua, että upseeri, joka oli asettanut vartiat portille, mahtoi ollut koko kasakkajoukon ylipäällikkö. Muuten hänen käskyjänsä ei olisi niin tarkasti seurattu.

Vähävaheen kartanossa, jonka asukkaat olivat pötkineet pakoon ja jättäneet kaikki ovet auki, kävi vähän pahasti.

Täällä rikkoivat kasakat kotorauhan, heittelivät huonekaluja huiskin haiskin, eivätkä kuitenkaan muuta anastaneet kuin kaksi höyhenpolsteria.

Tietysti ei niitä semmoisina sopinut muassa kuljettaa, jonkatähden ratkaistiin vähän saumaa polsterin toisesta päästä ja höyhenet pudistettiin aukosta ilmaan kaikkien kasakkain suureksi huvitukseksi ja iloksi.

Polsterien päällykset sitä vastoin, jotka eivät paljon tilaa ottaneet, olivat tietysti suureksi hyödyksi yökortteereissa. Eihän muuta tarvittu kuin olkilyhde tai sylyllinen heiniä, niin siinä oli hyvä vuode tiedossa.

* * * * *

Köyliön pappilassa oli paljon tärkeitä arveluttavia kysymyksiä ja keskustelemisia, pitikö pappilan kahden tyttären, jotka vanhempainsa kanssa olivat kutsutut häihin, ensinkään sinne lähteä, eritoten kun vanhemmat eivät millään ehdolla tahtoneet paikaltaan lähteä.

Provastin rouva oli sitä mieltä, että semmoinen yritys olisi pelkkää hurjuutta, eikä sanonut milloinkaan sallivansa lastensa käydä oijetis kalmukkien suuhun.

Mutta provasti, joka nuorempana oli ollut pappina Viaporin linnassa ja sitten sotapappina, oli päinvastoin vakuutettu siitä, ett'eivät kalmukitkaan milloinkaan voisi häiritä turvattomia naisia.

Täydellisesti rauhoittaaksensa arkaa rouvaansa, pani provasti tyttäriensä suojelijoiksi matkalle kaksi tukevaa miestä, joista toinen oli provastin apulainen. Seuruessa oli myös ylkämiehen äiti ajomiehineen.

Seurue oli siis aivan hyvin sekä hengellisesti että maallisesti varustettu vastustamaan vaikka pahaa henkeäkin.

Köyliön ja Euran välisellä taipaleella oli ensisti 20 virstan metsätie kuljettavana ja sitten 2 à 3 virstaa valtatietä Euran pitäjän lakealla.

Nämät kaksi virstaa olivat koko matkan vaarallisimmat paikat.

Matkustajat olivat tuskin jättäneet metsätien taaksensa ja saapuneet valtatielle, kun heidän sanomattomaksi kauhistuksekseen kasakkajoukko tuli näkyviin, kuitenkin niin kaukana heistä, että vielä oli aikaa peräytyä metsän suojaan.

Pahaksi onneksi oli maafiskalin äidillä turkit yllä punaisella päällyksellä, joka auringon paisteessa kipeästi loisti lunta vasten ja oli juuri antaa karkurit ilmi.

Akan täytyi siis lymyillä lumikinoksessa hevosloimella peitettynä, kunnes vaara oli käynyt ohitse.

Toinen pelättävä kohtaus oli se, että matkustajaimme hevoset kasakkien lähetessä rupesivat hirnumaan, jotta oli täytymys peittää hevoisten päät loimilla.

Mahdollista on, että joku kasakoista huomasi karkulaiset ja heidän vehkeensä, vaikka semmoisia varustuskeinoja oli käytetty. Mutta kasakat kuitenkin kulkivat sivutse mitään häiriötä tekemättä, jotta matkustajamme pääsivät pelkäästään paljaalla pelästyksellä.

Kasakkaparven päästyä näkyvistä aikovat häävieraat vähitellen rupesivat kömpimään esiin piilostaan ja antaumaan matkalle.

Nytpä ajettiin täyttä laukkaa eteenpäin niin varomattomasti, että re'et pahassa käänteessä menivät kumoon, josta tietysti taasen syntyi tukalaa viivykettä.

Kun vihdoin kaikki taas olivat paikoillaan, sekä hatturasiat ja matkalaukut asemillaan, pääsivät vieraat vihdoin viimeinkin muita vastuksia näkemättä perilleen Isovaheen kartanoon, jonne vahtikasakat heidät kieltämättä päästivät.

Samaan, aikaan saapuivat myös kutsutut vieraat omasta pitäjästä, jotta asianomaiset nyt olivat koossa kello yhden aikana, kaikki pelästyksissään.

Suurin pelko oli nuodeneitosista, jonka tähden net suljettiin ylihuoneesen. Kaksi heistä lymysi sänkyvaatteiden sisään, mutta toiset olivat kuitenki niin uuteliaat, että akkunanliinojen lomista tirkistelivät komeita kasakkoja.

Kun nämät olivat lähteneet kello kahden aikana, ruvettiin vihkimistoimitukseen.

Nuodeneitien täytyi siis jättää piilopaikka ja asettua nuodemiehiä vastapäätä tellaa pitämään. Ovet suljettiin toimituksen ajaksi.

Oli se kamala toimitus. Pappi sai tuskin sanoja, suustaan ja kirja vapisi kädessä, vanhat miehet näyttivät tuimilta, vaimot vaaleilta, neittien poskilla vaihetteli ruusuja ja liljoja ja nuoret miehet puristivat nyrkkejään plakkarissa.

Vihkimistemppujen toimitettua tavallisessa järjestyksessä sekä ilman odottamattomia esteitä ruvettiin puolipäiväisille, jotka tietysti vastoin tavallisuutta suoritettiin niin pikaisesti kuin mahdollista, jotta ruokapalat olivat pystyä kurkkuun sekä pelosta että kiireestä.

Päivällisen syötyä peräyisivät neitoset taasen yliskamariinsa ja pitkittivät havaintojansa niin paljon kuin pelko myödenantoi.

Välittäjänä yliskamarilaisten ja muiden vierasten kesken oli lukkari Tasténin vaimo, tavallisesti kutsuttu _lukkarin muoriksi_.

Kuten tietty on, kuului lukkarin virkaan ennen muinoin olla seurakuntalaisten lääkärinä ulkonaisissa vammoissa. Lukkarin muorit olivat myös tavallisesti enemmän tai vähemmän harjaantuneet parannuskeinoissa, ja sentähden Tasténin muori nyt piti velvollisuutenansa tuoda esiin lääkeopillisia tietojaan.

Neitosien juuri paraimmallaan tirkistellessä sivutse kulkevia kasakkoja astui lukkarinmuori sisään kantaen kainalossaan hako-oksaa, ja tiuskasi uutelioille varomattomille tytöille: "pankaa Jumalan tähden heti kohta hakoa nenäänne, ett'eivät nuot koirankuonoiset haistaisi täällä nuoria neitosia olevan!"

Tavallisen käsityksen mukaan olisi kalmukkien ennen sopinut pistää neulosia nenään. Mutta muorilla oli omat mielipiteensä, eikä hän siinä kauan viivytellyt, vaan pani heti paikalla keinonsa toimeen pistämällä tukkusen neulosia jokainoan nenään.

Oliko se nyt tämä keino, joka näytti voimansa, vai joku muu -- sehän vaan lopuksi tuli että vaara meni ohitse kuin uhkaava ukkosenpilvi.

Kello 5:den aikana iltapuolella kulki viimeinen kasakkaosasto ohitse, ja uskolliset vartijat, joita väliaikana oli runsaasti kestitetty ruualla ja juomalla, sanoivat jäähyväiset ja läksivät matkalle muiden muassa.

Edellisestä kertomuksesta sopii arvata että sinä päivänä hyvin monta kasakkasotniaa kulki pitäjän läpitse.

Kun nyt vaara oli ohitse mennyt, uskalsivat neitoset jättää asemansa huoneen ylisillä ja ilolla antautua tanssiin sekä muihin huvituksiin.

Kotopitäjän vieraat läksivät sitten kotiin, seuraavana päivänä taas tavan mukaan tullakseen juhlaa viettämään kaukaisempien vierasten kanssa, jotka olivat olleet yötä häätalossa, paremmassa rauhassa kuin ensimmäisenä hääpäivänä.

* * * * *

Tämän kertomuksen kylläkin vaarallisista häistä sodan aikana olin jo lapsuudessani kuullut eräiltä heimolaisiltani, jotka olivat olleet saapuvilla häissä kutsuttuina vieraina.

Tämä tapaus viehätti minua silloin aivan paljon ja on nyt taasen astunut mieleeni erinäisistä syistä.

Minun on näet onnistunut sattua yhteen saman vanhan henkilön kanssa, joka alkuansa tämän tapauksen minulle on kertonut. Monet seikat olivat jo muistostani murenneet, mutta vanhus oli paremmin säilyttänyt pienimmätkin asianhaarat mielessään, jotta kertomus nyt ollee joksenkin täydellinen.

Aina siitä ajasta, jolloin Runebergin ikimuistettavat "_Vänrikki Stoolin tarinat_" ensikerran ilmestyivät, ei voi olla mitään Suomen sotaa kaukaisemmin tai likemmin koskevaa asiaa, joka ei voittaisi jokaisen isänmaan ystävän suurinta mielisuosiota.

Minun on siis syytä toivoa että lukija vastaanottaa tämänki kertomuksen yhtä suosiollisesti kuin se kirjoittaessa tekijää on ihastuttanut.

Lopuksi en voi olla mainitsematta, että häävieraitten joukossa oli hyvin monta taikaluuloista henkilöä, jotka olivat siitä vakuutetut, ett'ei ikinä semmoinen naimiskauppa voisi käydä onnellisesti, joka oli solmittu itse sodan suussa, vaan että se päinvastoin oli oleva "_30-vuotisen sodan_" alku avioväen kesken.

Onko tämä paha ennustus käynyt toteen vai eikö, sitä en voi sanoa täydellisten tietojen puuttuessa. Mutta onhan se seikka tässä kertomuksessa peräti syrjäinen.

IX.

Patrik Österholm, Suomen Rinaldo Rinaldini.

Oli aika semmoinen, jolloin romanien kirjoittajat yksinomaisesti ottivat kertomustensa esineiksi henkilöitä vallassäädystä. Tämmöinen kirjoittaja oli e.m. hyvin tunnettu _Fredrika Bremer_.

Tämmöisen rajoitetun piirin sisällä tuotiin esiin tavallisesti keskinkertaisia henkilöitä, ei juuri huonoja eikä peräten hyviäkään. Jos jokunen korkeasukuinen lurjus silloin tällöin esiintyy, antaa se kertomukselle jommoisenki ylennyksen ja höysteen, joka tuntuu lukijasta maukkaalta ja estää hänen nukkumasta kesken lukemista.

_Eugène Sue, Victor Hugo_, ja erittäin _Dickens_ antoivat tietysti kuoleman iskun tälle äitelälle ja ikävälle kirjallisuuslaadulle. Kirjallisuus tarvitsi raitista, puhdasta nestettä virkistyksekseen, ja mistä muualta oli se ammennettava kuin tähän asti ylenkatsotusta rahvaasta.

Nämät viimemainitut herrat ovat todeksi näyttäneet, että sama psykillinen ja siveellinen henki voi elähyttää kerjäläisen kurjaa elämää, kuin korkeasukuisen ja varakkaan loistavaa oloa, sekä että rikkinäisen paikatun takin alla rietasten siveellisten rikkojen rinnalla voi löytyä jaloimpia ihmisyyden avuja, oikein kalliita kiviä, jos vaan jonkun tekee mieli niitä likemmin tarkastella.

Tämmöiset mainioiden miesten esitelmät muuttivat peräti korkeasukuistenkin mielet, voimakkaasti heihin teroittaen, että _"parias"-luokka_ myöskin on ihmisiä, ja että kalliimmat helmet saadaan juuri jokien ja merien mudasta.

Seuraus tästä oli että vanhat salonkiromanit heitettiin roskakoteloon, taikka säilyvät antiqviteti-kirjakauppiasten kätköissä.

Joka meidän on saattanut tälle estetilliselle kannalle, on tietysti mainio _Johan Ludv. Runeberg_.

Tämä mies on niin mestarillisesti esitellyt kaikki ihmiselliset psykilliset ilmiöt, olkoon sitte _v. Döbeln, Adlercreutz, ja Maaherra, tai Kuormasoturi, Lotta Svärd ja N:o 15 Stolt_ hänen kuvaustensa esineinä, ett'ei lukija ensinkään tiedä mikä näistä on etunenään pantava.

Ja _N:o 15 Stolt_ ei kuitenkaan ollut paljoa parempi kuin mierolainen maantien rosvo.

Kun nyt on aikomukseni tässä esitellä semmoinen maantien rosvo, josta paljon puhuttiin muutamia vuosikymmeniä sitten siinä paikkakunnassa, jossa hän erittäin oleskeli ja teki tuhotöitään, tapahtuu se siinä vakuutuksessa, että hän varmaan kaikkine hairauksineen on voittava lukijain suosion ja anteeksiannon siinäki kauhistuttavassa tilassa, jolloin hän kirves kädessä seisoi vanhan rouvasihmisen vuoteen ohessa ryöstön tai tappamisen aikomuksessa.

* * * * *

Kun Porin kaupungin konepaja ensin asetettiin, tuotettiin puolisataa mekanillisia työmiehiä Ruotsista. Niitten joukossa oli _Patrik Österholm_.

Hän oli ko'okas ja muhkea mies lempeällä katsannolla ja suopealla luonteella. Kun hän oli tehtaan kunnollisimpia työmiehiä, pantiin hienoimmat ja tärkeimmät tehtävät hänen käsiinsä.

Mutta pahaksi onneksi meni hän asumaan entisen siltavoudin tykö, joka asui tehtaan likellä joen rannalla.

Tämä perhe, johon kuului mies, vaimo ja tytär, ei ollut siinä paikkakunnassa juuri hyvässä maineessa. Heitä luultiin yleisesti varastetun kätkijöiksi, joka luulo pian muuttui tosiasiaksi.

Österholm antautui vähän ajan kuluttua naimiseen tyttären kanssa. Jos niin oli ett'ei Ö. ensialussa mitään tietänyt perheen varkausvehkeistä, kyllä hän varmaan pian tuli sen asian vihille.

Oliko se nyt siitä että Österholmilla oli _varkausorgani_ tai muista syistä, lopuksi kävi niin että Ö. vähitellen sekautui perheen vehkeisin. Kun hän huomasi että asiat toimitettiin yksinkertaisesti ja kunnottomasti, otti hän johtaaksensa koko toimen, ja antoi sille meidän oloille suurenlaisen laveuden.

Tästä alkaen rupesi Ö. aivan huolimattomaksi tehtaan töissä, jonkatähden hän pantiin pois viraltaan. Tätä oli hän juuri odottanut voidakseen ilman epäluuloa ja häiritsemättä viikottain viipyä tuntemattomilla matkoilla, ottaen tekosyyksi työansion hakua.

Kaikki paikkakunnan varkaat ja rosvot kokoontuivat vähitellen Öst:n ympäri, rupesivat yhteen rosvokuntaan ja ottivat Öst:n johtajakseen. Kaikki ryöstetty saalis jaettiin, kuten sittemmin tuli selville, Öst:n määräyksen mukaan rosvojen kesken.

Österholmin etevimmistä apulaisista mainittakoon tuttu murhaaja Rosenblom, joka sittemmin sai ansaitun surmansa erään kartanonhoitajan kautta, sekä nuori aatelismies loistavalla nimellä, joka valitettavasti oli joutunut rikosten viettävälle uralle ja sitte vähitellen uupunut aina syvemmälle.

Nyt rupesi äkkiä joka haaralta kuulumaan huhuja rohkeista rosvoista. Äkillinen pelko levisi kaikin paikoin, jotta kaikki, joilla vaan oli rahoja ja muita kalliita tavaroita, kiiruhtivat panna net hyvään talteen.

Österholm jätti tykkänään entisen asuntonsa ja otti päämajaksensa erään metsätorpan Friidalan kylässä Ulvilan pitäjää sekä toisen metsätorpan Harjavallan pitäjässä.

Rosvokunnan jäsenet kokoontuivat niihin torppiin salaisesti öisin keskustelemaan ja suostumaan tulevista rosvoretkistä. Semmoisissa tiloissa elettiin herkullisesti sekä ruoan että juoman puolesta, kuten hyvin voi käsittää.

Niinkuin Ö. itse on selittänyt asian, oli hänen periaatteensa veroittaa rikkaita ja olla antelias köyhiä kohtaan. Se oli siis tasajakolaisopin käyttämistä itse teossa.

Öst. ei ollut vähän ylpeä, kun hänen oli onnistunut päästä niin pitkälle aatteensa käytännössä, että hän voi ahtaassa piirissään tasoittamalla parantaa tuhatvuotisia epäkohtia yhteiselämässä. Tämän tähden olen minä hänen nimittänyt Suomen _Rinaldo Rinaldini'ksi_.

Niinkuin muutki suuret rosvopäälliköt, joista olemme lukeneet, esiintyi Ö. välisten oikeana "_grand seigneur'ina_" virkapuvussa tähtimerkkejä rinnalla. Tämä ei ollut hänelle mikään vaikea asia, kun hän puhui tuota sujuvaa ruotsin kieltä ja muuten tunsi vallassäädyn tavalliset seurallistavat.

Vaatteita ei häneltä milloinkaan puuttunut. Paikkakunnan provastien ja kruununmiesten vaatteet ja tähtimerkit sopivat hänelle varsin hyvin.

Öst:n rohkein urotyö tätä laatua oli hänen läsnäolonsa eräässä häätilassa, jolloin kruununnimismies nai talontyttären. Oliko Ö. siellä kutsuttuna vai kuokkavieraana, sitä en tarkoin tiedä. Mutta sen olen kuullut, että Ö. niissä pidoissa oli ollut oikea _gentilhomme_ ja muun muassa juonut nuoren parikunnan kunniaksi maljan.

Aikomukseni on nyt tässä kertoella Ö:n etevimmät rosvoteot niiden tietojen mukaan, joita minun on onnistunut saada onkeeni.

* * * * *

Pari penikulmaa Porin kaupungista meren rannalla on kaunis kartano, joka monet vuodet on ollut vallassäädyn käsissä. Noin viisisataa askelta kartanon päärakennuksesta oli pienempi rakennus, jossa oli kaksi huonetta ja kyökki. Se oli hyvin likellä rantaa.

Tässä pienemmässä rakennuksessa asui noin 70 vuotinen leskirouva piikoinensa.

Leskirouva oli varakas ja sentähden, niinkuin kaikki muutkin varakkaat, pannut rahansa ja hopeansa talteen semmoisiin paikkoihin, joihin ei luultu rosvojen osaavan.

Kaappien ja piironkien avaimia säilytti rouva joka yö allansa makuuvuoteessaan.

Tänne olivat Österholm & K:nit päättäneet murtauta sisään anastamaan leskirouvan aarteet.

Rosvot, joita lie ollut kolme tai neljä, saapuivat meritse rannalle pimeänä syysyönä. Kaksi miestä jäi ulkopuolelle vahtia pitämään. Österholm yksin pääsi erään solan kautta ilman suurta vaivaa kamariin, jonka porstua eroitti siitä huoneesta, jossa rouva piikoineen makasi.

Rouva ja piika heräsivät kolinasta ulko-ovea avatessa, ja panivat kynttilään valkeaa.

Öst. astui ovesta sisään kirves kädessä, varmaan hämissään siitä, että täällä oltiin ikäänkuin valmiit häntä vastaanottamaan. Hän asettui vuoteen eteen, jossa vanha rouva istui ja lausui tuimasti: "rahat tai henki!"

Mutta akka, joka oli soturin leski, ei tullut ensinkään hämilleen tästä kovasta kohtelusta, istui vaan järkähtämättä avaintensa päällä ja rupesi aika lailla ripittämään rosvoa. Öst:m seisoi hiljalleen paikallaan, kärsivällisesti kuulustellen akan nuhteita.

Saarna lie ollut melkein tätä johtoa:

"Te olette arvattavasti tuo pelätty Österholm. Kaikkein tieten olette ennen ollut kunnollinen ja taitava työmies, ja teillä on vaimo ja lapset; nyt olette ottaneet viraksenne ryöstää, murhata ja hätyyttää avuttomia vanhoja leskiäkin. Minkä lopun luulette tästä tulevan? Sen minä teille sanon: loppu on oleva kauhea sekä ruumiillisessa että erittäin hengellisessä katsannossa. Iskekää vaan jos mielitte, rahoja ei ole täällä ryöstettäviksi. Minä syvästi surkuttelen teitä".

Yhtä häpeänalaisena kuin kuritettu koulupoika seisoi Ost. tässä avuttoman akan edessä, jonka oli onnistunut muutamilla aikanansa lausutuilla sanoilla herättää uuvuksissa olleet hyvät avut rosvon sydämessä. Hän häpesi omantuntonsa edessä ja valmistihen lähtemään pois samaa tietä jota hän oli tullut sisään.

Toinen apulaisista, joka oli ollut vartijana eikä ollut voinut käsittää Öst:n pitkällistä viipymistä sisällä, astui samassa sisään ja kaapaisi vähän ympärilleen katsottua kahteen korkeaan kynttiläjalkaan hopeasta, jotka olivat esillä.

Rouvan piialla oli tässä tilassa niin paljon mielen malttia, että hän lausui: "Ottakaa vaan nuot kehnot kynttiläjalat, jos mieli tekee, mutta varmaan ette niistä rikastu, sillä net ovat tinaa". Kynttiläjalat saivatkin jäädä paikalleen.

Eräistä lukitsemattomista laatikoista anastettuaan joitakuita siellä olevia parempia kaluja menivät rosvot matkoihinsa.

Minä olen aina suuresti ihmetellyt tätä vanhaa rouvaa, joka neuvollisuudellaan ja rohkeudellaan pelasti henkensä ja tavaransa röyhkeiden rosvojen käsiin joutumasta.

Kun tämä niin uljaasti alotettu rosvoretki näin huonosti oli päättynyt, keskusteltiin uudesta retkestä, joka tapahtuiki vielä samana syksynä suurella menestyksellä.

Eräsnä pimeänä syysyönä kokoontui rosvokunta Hanninkylään hyvin tunnettuun mökkiin, jonka omistajina olivat aikanansa mainion rosvon Kaarle Wallin ja hänen yhtä mainion vaimonsa, entisen aatelisneidon perilliset, jotka harjoittelivat vanhempiensa elatuskeinoa.