Part 2

Käsittääksemme seuraavan kuvauksen on vielä yksi seikka laskuun otettava, nimittäin alhaisemman papiston asema vastapäätä ylhäisempää.

Kaikissa virkakunnissa oli siihen aikaan aivan kova hierarkia vallitsemassa ja erittäin suuressa määrässä pappissäädyssä, josta nimikin on johdettu.

Tässä säädyssä oli kaksi eri luokkaa: _prelatit_ ja _parias-luokka_. Edelliseen kuuluivat piispat, provastit ja paremmat kirkkoherrat, jälkimäiseen kappalaiset ja apulaiset. Edellisen tunnusmerkki oli pöyhkeys ja ylpeys, jälkimäisen nöyryys ja alamaisuus.

Mutta välisten sattui niin pahasti että nöyryys äkkiä muuttui vastahangaksi ja uppiniskaisuudeksi, niinkuin luonnollista onkin, koska luonnottomat epäkohdat tullakseen säännölliseen tasapainoon itsestään synnyttävät perinpohjaisen vastavaikutuksen.

Saatuamme kaikki tarpeelliset valmistusseikat selville ottakaamme nyt "pappismies" kuvaeltavaksi.

Meidän pappismies W. kuului ylioppilasna ollessaan borealiseen osakuntaan ja oli tästä nähden kotoisin Rauman tai Uudenkaupungin tienoilta. Hän vihittiin papiksi 1770-luvulla ja pääsi vihdoin oltuansa kolmattakymmentä vuotta "Konsistorion kyytihevoisena" kappalaiseksi P:n kaupunkiin.

Kummoinen hän lie ollut virkatoimituksissaan ja elämässään näinä kulkuvuosina, sitä en tarkoin tiedä, mutta otaksua sopii ilman hairausta, että hän jo silloin oli hyvin kehittynyt siinä pahanelkisyydessä, jota hän osotti kaupungin kappalaisena.

Ensimmäiset vuodet täällä eläessään hän kuitenki vielä oli niin siivonpuolinen kumminki ulkonaisessa muodossa, että konsistorio v. 1800 hänelle antoi varapastorin arvonimen. Mutta sittemmin astuivat pahat eljeet estämättä esiin.

Pastorin enimmin silmiin pistävä luonteenosoite oli rajoittamaton itsekkäisyys, jotta hän täysin halveksi kaikkea sitä, minkä kunnolliset ihmiset kaikkina aikoina ovat pyhänä pitäneet, eikä ensinkään huolinut siitä, mitä ihmiset hänestä ajattelivat.

Eräs vaimo tuli pastorin luo otettaaksensa "kirkkoon". Kun hän monta kertaa oli käynyt pastoria hakemassa eikä ollut kohdannut häntä, neuvottiin vaimo, joka mieli päästä kotiin mitä pikemmin, menemään pastoria hakemaan perunamaalta likellä kaupunkia.

Vaimo menikin ja kohtasi pastorin perunamaan aitauksen sisäpuolella jossakin toimessa. Vaimo seisahti aidan ulkopuolelle ja esitti kumarrellen asiansa.

Pastori oli kohta paikalla valmis pyydettyyn virkatoimitukseen, joka kävi siten, että pappi pisti kätensä ulos aidan raosta, kehoittaen vaimoa laskemaan polvilleen ja tarttumaan tarjottuun käteen saadakseen tavallinen siunaus.

Tapahtui monta kertaa niinkin, että pastori suoritti saman virkatoimituksen sängyssä maatessaan paitahihoillansa siten, että vaimo laski polvilleen sängyn viereen.

Tämmöisestä säädyllisyyden ylenkatsomisesta pastori tosin monet kerrat sai nuhteita lääninprovastilta. Mutta tähän vastasi pastori, ett'ei kirkkolaissa säädetä, missä kirkkoonottaminen on tapahtuva, kun sitä ei, niinkuin määrä olisi, toimiteta kirkossa.

Kuinka pastori yleisesti "lampaitaan" kohteli, tulee selville seuraavasta tapauksesta. Eräänä aamuhetkenä astui talonpoika pastorin etuhuoneesen, hämissään käännellen nahkalakkiansa käsissään tai sukien korvantaustaansa. Vähitellen tuli asia esiin: "pastori olis hyvä ja vetäisi paperille muutamia kriipaleita mulle".

Pastori, jota talonpojan pitkäpiimäisyys suututti, istui kohta kirjoitustuolilleen, otti pienen kolmiskulmaisen paperilipun, piirusti siihen joitakuita pahanpäiväisiä viivoja ristin rastin ja antoi sen sitte talonpojalle lausuen: "tässä on nyt sulle kriipaleita".

Tietysti talonpoika sai todistuksensa asiansa kunnollisesti selitettyään.

Kuinka pastori käytti itsensä perheenisäntänä, on nähtävä seuraavasta tapauksesta. Mahdotointa olisi jokaisen ihmisolennon ollut pastorin kanssa elää sovussa saman katon alla. Helposti voi siis käsittää, kuinka vaikea pastoria rouvan tila ja kuinka katkerat hänen päivänsä mahtoivat olla tämmöisessä kodissa.

Kun kuolema hänen vihdoin pelasti katkerasta elostaan, kovasta kohtalostaan, antoi paha pappi maalata ruumiinarkun _punaiseksi_, sillä muka ilmoittaen että rouvan kuolema oli hänestä otollinen.

Kovin vaikeata oli saada ihmisiä ruumista vaatettamaan ja erittäin kantamaan sitä hautausmaahan. Vihdoin saatiin kantajiksi joitakuita haminaroikaleita runsasta maksoa ja kestittämistä vastaan.

Kun pastoria moitittiin tämmöisestä törkeästä käytöksestä, oli hänellä sama selitys tarjona kuin kirkkoonottamisasiassa, ett'ei muka kirkkolaissa tietysti mitään säädetä ruumiinarkun ulkomuodosta.

Lääninprovastin ja pastorin keskinäiset kohdat olivat niin riitaiset ja komilliset, ett'en saata olla niitä kertomatta.

Lääninprovasti oli sen ajan sivistyneimpiä pappeja ja ylpeimpiä prelateja, joka ylenkatsoi alhaisia pappismiehiä ja harvoin päästi heitä luokseen. Eikä se ollutkaan ihme, kun papit olivat sitä laatua kuin meidän pastorimme.

Tätä ei pastori voinut kärsiä. Ulkonaisesti hän kyllä osoitti provastille tarpeellista kunnioitusta, mutta kaikissa tiloissa ja seuroissa, joissa provasti ei ollut saapuvilla, esitteli hän kaikki provastin hankkeet sangen naurettavalla tavalla. Tämmöiset asiat joutuivat tietysti ennen pitkää provastin korviin hänen ystäviensä kautta.

Tämän kautta herrojen keskinäinen kohta tuli yhä vaikeammaksi aina siihen määrään, ett'eivät he enään ensinkään sopineet olemassa saman katon alla.

Ensimmäisinä aikoina, kun pastori vielä silloin tällöin armollisesti kutsuttiin provastin luo, tapahtui eräänä iltana, kun pastori oli pidoissa provastin tykönä, että pöllähti pastorin mieleen välillisesti soimata provastia siten, että hän istuessaan provastin raha-arkun ohella taputteli sitä toisella kädellä ja toisella provastin ainoaa 12-vuoitista poikaa lausuen: "pappa kyllä rukoilee raha-arkkuansa avatessaan: '_kasvakaa ja lisääntykää_', mutta tästä nousee poikanen, joka aikanansa on lausuva: '_iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän pelastajanne elää_'."

Kun pastori ei enään koskaan päässyt provastin silmien eteen, keksi hän pahanelkisyydessään hyvin sukkelan keinon saadakseen joka päivä nähdä ylpeätä ylimystä.

Hän rakensi näet samaan kortteliin, jossa provastin talo oli, eriskummaisen rakennuksen kolmessa huonekerroksessa, neljä huonetta ensikertaan, kaksi keskimäiseen ja yhden ylimmäiseen.

Tätä rakennusta kutsuttiin yleisesti muotonsa tähden _W:sin torniksi_, ja se veti tietysti puoleensa kaikkien erittäin outojen huomion.

Kun kysyttiin pastorilta syytä tähän kummalliseen yritykseen, sanoi hän rakentaneensa sen saadaksensa siten joka aamuhetki tarkastella provastin kulkua pihallansa, koska hän ei muuten saanut provastia nähdä.

Koska provastilla oli käskyjä tai moitteita antamista pastorille, tapahtui välitys aina suntion kautta. Vaan näinkin ollen kävi kuitenkin niin hullusti että provasti saman välittäjän kautta sai moninkertaisesti moitteensa takaisin.

Eräänä aamuna tuli suntio taasen pastorin luo ja esitti provastin tervehdyksen, "että pastori muka veisaili viimeistä värsyänsä".

Tästä ei pastori ollut millänsäkään, vastasi vaan ivaten: "sanokaa provastille että se värsy on oleva saakelin pitkä".

Pitkäksi kyllä se värsy venyikin. Provasti kuoli vuotta ennen pastoria, joka siis koskematta sai päättää juonikkaan elämänsä oltuaan kolmekymmentä vuotta kaupungin kappalaisena.

Tässä en voi olla esittämättä sen kaupungin raakoja tapoja ja julkisia juominkeja erittäin peijaisissa ja muissakin pidoissa. Eräs pappismies, joka oli ollut meidän sankarimme apulainen, on minulle todeksi vakuuttanut, että viimemainitun "vallitessa" usein semmoisissa tiloissa jouduttiin täyteen tappeluun, sekä että epäjärjestys kävi niin pitkälle, että eräs peijaisvieras, oltuaan hetken aikaa poissa, palasi pitohuoneesen hevosen selässä ja sitten siellä vähän tepasteltuaan läksi matkaansa.

Tietysti semmoisia tapoja ei olisi päässyt kaupunkiin perehtymään ilman moitittavaa velttoutta pappien puolelta. Erittäin ovat ylempänä kerrotut epäkohdat suuremmaksi osaksi meidän pappismiehemme syyksi luettavat, kun hän kauan oli ollut kaupungin ainoana pappina.

Tosin en voi väittää riittäväisten todistusten puutteessa että pappismies itse olisi ollut erinomainen juomari, mutta hyvin tunnettu asia on, että sen kaupungin herrat melkein joka ilta kokoontuivat sen luo, jonka akkunassa paloi kaksi kynttilää, sekä ett'ei puuttunut herroja, jotka tyhjentivät 7 à 8 aika toddilasia, joiden rinnalla meidän aikamme "tutingit" ovat varsin lapsen leikkiä.

IV.

Koulukumppanini.

Kun minun on syy otaksua että lukija mielellään loisi silmäyksen noihin mataloihin majoihin, joissa nuorisomme entisinä aikoina sai ammentaa tieteiden ensimmäiset alkeet, likemmältä tarkastellaksensa kuinka sen ajan henki ja tavat olivat muodostaneet koulun sisäoloja, ja sen kautta voidaksensa tehdä verrannollisia tutkistelemuksia ja arvostelemisia entisen ja nykyisen ajan välillä, niin minä mielelläni tarjoun oppaaksi tähän toimeen.

Astukaamme siis kouluhuoneesen aamuhetkenä puoli seitsemän aikana, jolloin oppilaat toinen toisensa perästä astuvat sisään, siunaavat itseänsä ja, jos sattuu olemaan talvisaika, asettuvat riviin kahden mahdottoman suuren kakluunin eteen, joihin pystytetään halkaisemattomia halkoja. Hiiliä oli siis liikuttaminen pitkällä paksulla rautahangolla.

Harvat tulevista koululaisista kantavat päällystakkia, joka oli pitkä viitta lyhyellä laskuihin asetetulla krajilla, ja vielä harvemmat päällyskenkiä.

Semmoisia vanhempain koululaisten nähden ylenpaltisia vaateparsia he eivät milloinkaan voineet kärsiä muitten yllä, kuin vaan muutamien lemmittyjen tai korkeampiin säätyluokkiin kuuluvien.

Jos muut alhaisemmat semmoisia käyttivät, joutuivat he kaikenlaiselle vainoomiselle alttiiksi, kunnes heittivät vihatut vaatteet.

Tässä saan nyt esittää koulun "_honoratiores_", joille _clavarius_ alamaisesti avaa oven. Tuossa astuu sisään uhkeilla askeleilla jäntevä _B:roth_ päässä korkea musta hattu, jota kumppanit nimittivät "tiara'ksi"; iloinen _B:qvist_, posket pullillansa aika tupakkaklossista eli koulukielellä "_kibbuz'ista_", vetäen naamaansa näpillisen nuuskaa, jota hän aikaa voittaakseen kantaa liivin plakkarissa: vähän kömpelö _A:der_, yllä hännystakki suunnattoman pitkillä liepeillä, jolla oli se vaikea organillinen vika, etteivät liepeet ensinkään yhtä pitäneet, vaan aina pyrkivät eri suuntaan, sekä jalassa rumasti tehdyt saappaat; ja viimeiseksi pikku, vähän köyryselkäinen, vilusta värisevä _Janne G:qvist_, joka käy varovasti kuin neulan terillä siitä syystä, että hänen saappaansa ovat tehdyt kovapintaisesta nahasta ja vielä lisäksi aivan ahtaiksi.

Tämä luettelo olkoon tarpeeksi osottamaan senaikaisten koululaisten ulkomuotoa, joka suureksi osaksi oli riippuva asianomaisten käsityöläisten epätasaisesta estetillisestä asemasta.

Mikä käsityöläisten kauneuden tunnossa oli puuttuvaa, sen kokivat kumppanit parahimman käsityksensä mukaan parannella. A:n pitkistä liepeistä leikattiin korttelin mitta pois ja hänen rumia saappaita heiteltiin huoneen toisesta päästä toiseen, vaikk'ei siten mitään parannusta saatu.

B:thin "tiara" sai myöskin kovat kolahuksensa, jotta se pian suppeni aina siihen määrään, ettei sitä enään sopinut paremmissa tiloissa käyttää.

Mutta Janne Gr:qvist, vaikk'ei ensinkään luonnon lempimä ulkomuotoon katsoen, eikä myöskään, niinkuin tavallisesti päätettiin, hengellisten avujen suhteen, oli kaikkien kumppaniensa lemmitty, joka seikka on heidän kunniaksensa mainittava.

Häntä eivät kumppanit koskaan pilkkana pitäneet, eivätkä viskanneet hänen ahtaita saappaitaan loukosta loukkoon. Päinvastoin tekivät parastaan hieromisella sekä muilla sopivilla keinoilla pehmittääksensä kovaa päällisnahkaa, vaikk'eivät semmoiset yritykset menestyneet. Oli muka nahka parkittu ja valmistettu mailla talonpojan tavoin niin lujasti, ettei kukaan voinut "talonpoikaa" siitä irti kiskoa.

Mutta mitäpä tekevät pojat, kun aika on asettua paikalleen? Jokainen pyhkee liepeillään tomun pois siitä paikasta, johon hän on istuva.

Lukija kenties kysynee minkätähden ei tähän tarpeesen ennen käytetty nenäliinaa. Se tuli siitä, ettei nenäliinaa ollut kuin vaan harvoilla, jonkatähden yleisesti käytettiin _"Brahestad'in" nenäliinaa_, s.o. sormia.

Mutta kuka on tomun pyhkeevä katederista, pöydistä ja tuoleista? Se on klavarion tehtävä.

Ostiarius asettuu vähää ennen opettajain tuloa katederin viereen ja huutaa korkealla äänellä: "_Betsalmenu_" (tämä on hebrean kieltä).

Kohta sen jälkeen astuu klavario esiin ja pyhkäisee tomun mainituista paikoista.

Tämä tapa oli muistelma "penalismon" ajoilta ja pysyi muuttumattomana, kunnes koulut saivat kruunun palkitsemat vahtimestarit.

Kun nyt olemme tarkastelleet koulupoikia heidän ulkonaisessa muodossaan ja kouluoloissaan, sopinee kenties, saadaksemme verrannolliset tutkintomme täydellisiksi, luoda pikainen silmäys heidän asuntoihinsa ja koto-oloihinsa. Saadaksemme tämän asian selville ottakaamme mailta olevan koululaisen kotoseikat silmälle.

Astumme siis sisälle pienenpuoliseen huoneesen, jossa 3 à 4 poikaa asuu yhdessä. Kun huoneessa on pienet akkunat, on se hyvinki pimeä. Ilma on tukehuttava ja osoittaa selkeästi että asujat polttavat tupakkaa. Huoneen ja huonekalujen puhtaus ei suinkaan ole kiitettävä.

Semmoisesta huoneesta maksoi joka osakas hyyryä noin 40 kappaa rukiita tai rukiin jauhoja, tähän luettuna lämmitys ja ruoan laitos. Pojilla oli myötään kotoa kaikenlaisia ruokavaroja, jotka tavallisesti talletettiin porstuassa olevaan arkkuun, josta niitä tarpeen mukaan hankittiin syötäväksi.

Tähän lisäsi emäntä vielä perunoita ja silloin tällöin keittoruokaa, johon kuului tuo koulupojille vastenmielinen lihaliemi, koulukielellä _kaikenlaista_.

Se oli onnellinen, jolla oli ruokavaroja näin runsaasti. Tunnen muutamia koulukumppaneistani, joiden varat olivat niin vähässä, että net usein loppuivat ennen aikaa, jotta poikaparkain oli täytymys pureskella kuivia papuja ja leipää, sekä juoda vettä liemeksi.

Tämmöisessä hädässä jonkun helläsydämisen madamin tuli semmoisia poikia sääliksi, jotka elivät "puolella muonamäärällä", ja hankki heille tarpeellisen ruoan, taikka oli heidän meneminen "kinesaamaan" onnellisimpain kumppanien luo, kunnes paremmat ajat sattuivat.

Tämmöinen oli koulupoikain enemmistön ulkonainen tila noin viisikymmentä vuotta sitten. Tämmöisestä ahtaasta alasta yleni kuitenki moni, joka kunnollaan ja avuillaan on kunnioittanut isänmaatansa sekä noussut korkeisin virkoihin.

Nyt on aika ottaa puheeksi se koulukumppani, jota tässä erittäin tarkoitamme.

Meidän on tietysti, niinkuin valokuvien tekijöidenki, ollut täytymys ensin asettaa kaikki ympäröivät kappaleet säännölliseen järjestykseen, jotta kuvaelemisen esine joutuisi sopivimpaan asemaansa.

Tavallisesti kuva on tehtävä ennenkuin kehä. Mutta sopii päinvastoinkin väittää että kehä ensiksi on valmistettava, jos muka kehällä tarkoitetaan niitä ulkonaisia kohtia, joiden keskuuteen kuva on esiin astuva.

Kuvauksen keskuudeksi asetamme siis _Janne G:stin_, mutta vaan syrjäkuviksi _B:thin_ tiarallaan, _B:stin_ kibbuz'illa ja _A:n_ pääskysenpyrstöllä.

Janne G:stin isä oli pitäjänapulainen E:n kirkkokunnassa viisi penikulmaa koulukaupungista. Kun minä häneen tutustuin, oli hän leskimies. Janne oli hänen ainoa lapsensa elossa.

Ukko oli hyvänluontoinen nöyrä mies, vaikka vähän komillinen maalaisen muotonsa ja sekavaisen kielimurteensa puolesta. Se murre oli puoleksi suomea, puoleksi ruotsia; mutta ruotsinpuoli oli kuitenki voitolla.

Eihän tarvinnut olla _Gallin_ tai _Lavater'in_ vertainen voidakseen ensi silmäniskulla huomata, että Janne kaikissa oloissaan oli isänsä poika, vaikka kehittyneemmässä muodossa.

Pojalla oli juuri samanlainen eteenpäin nojaava, köyryselkäinen ruumiinrakennus ja samanlainen hyväntahtoisuutta osoittava hymyily huulilla; vaan silmistä loisti lämmin into ja terävä äly.

Kun Janne lähetettiin kouluun, ei hän suinkaan kuulunut niitten kovaosaisten joukkoon, joiden ruokavarat lukukauden kuluessa loppuivat kesken. Eikä hänen tarvinnut muitakaan aineellisia puutteita kärsiä, kuin noita pahanpäiväisiä saappaita, joista hänen oli vastusta koko kouluaika.

Mutta sattuipa Jannelle tulemaan vaikeampia vastuksia, jotka häneen niin kipeästi koskivat, että seuraukset aikanansa tulivat esiin kylläki surullisella tavalla.

Koulun alaluokissa Jannen onnistui kohtuullisen hyvin suorittaa lukukurssit, Mutta konrehtorin luokasta alkaen rupesi paha onni häntä vainoomaan.

Konrehtorina oli silloin kova ja armotoin opettaja. Hän vaati uutta testamenttia alkukielestä latinaksi käännettäessä, että käännös tapahtuisi tarkasti _Schottin_ käännöksen mukaan, joka oli hyvin vaikea työ, sekä ett'ei ensinkään saisi; horjahtaa kreikalaisten verbien themoja luetellessa.

Yhtä vaativa hän myös oli latinan kieltä opettaessa.

Nämät vaikeat asiat eivät ensinkään tahtoneet pystyä Jannen päähän. Konrehtori, jolta puuttui kyllä terävää aistia voidakseen perinpohjin tutkia oppilasten munaskuita, luuli tämän tylsyyden tulevan laiskuudesta ja alkoi sentähden piestä poikaparkaa päähän nyrkillään niin armottomasti, että kumppanit pelkäsivät Jannen tämmöisen kohtelemisen kautta pian joutuvan mielipuoleksi.

Tämä ei kuitenkaan kaikeksi onneksi tapahtunut, kun konrehtori vihdoin viimeinki huomasi peräti hairahtuneensa käsityksessään.

Hän oli kuitenki sen huomattuaan niin jalomielinen että hän tunnusti erhetyksensä ja pyysi anteeksi, jota eivät suinkaan muut senaikaiset opettajat olisi tehneet.

Tämä anteeksianto sattui kuitenki tulemaan peräti myöhään, kuten alempana saamme nähdä.

Jannella oli tästä hetkestä lukein sydämessä alinomainen ilo ja auringonpaiste, jotka suloiset Jumalan lahjat tähän asti olivat siellä olleet harvinaiset vieraat. Janne pääsi koulusta v. 1836 paikoilla, otettiin sisään samana vuonna Turun lukioon, jossa hänen kävi kohtuullisesti hyvin ja pääsi ylioppilaaksi kolmen vuoden päästä.

Janne oli nyt _civis academicus_ ja rupesi parnasson kukkuloille pyrkimään. Tietysti kreikan ja latinan kielet eivät olleet hänen tutkimistensa esineinä, vaikka ne koulussa olivat olleet niin sanoakseni _pääaineet_.

Janne rupesi merkillisesti kyllä pääasiallisesti opiskelemaan Hegelin filosofiaa, jossa hänen onnistui päästä kauemmaksi kuin tavalliset kandidatit, siitä nähden että hän professori J.J. Tengströmin johdon alla kirjapainosta ulosantoi ja julkisesti puolusti oman tekemänsä filosofillisen esitelmän, jota pidettiin kunnollisena.

Koulun konrehtori, jonka oli onnistunut kovilla kourillaan peräti muruiksi särkeä kielien organit Jannen aivoissa, ei siis ollut voinut häiritä filosofillista organia, vaan kenties juuri iskuillaan kiskonut sen irti.

Pääsyy tähän erinomaiseen kehitykseen oli haettava ulkoa tulleissa seikoissa. Pääkaupungissa tutustui Gr. sattumalta kunnioitettavan perheen kanssa, jossa häntä hellästi suositeltiin.

Perheen ainoa ihana tytär oli henkilö, joka paremmin kuin koulun konrehtori osasi huomata kalliit hengelliset aarteet G:stin sielussa. Gr. rakastui häneen syvästi, ja luullaan tytönkin häntä lemminneen.

J.G. kehittyi tietysti kaikin puolin tässä onnen auringonpaisteessa. Peräten uusi ennen tuntematoin mailma, täynnä ihania kukkia, avautui hänelle. Ihmekö siis, että filosofianki portit ja urat hänelle aukenivat, urkenivat. Mutta tämä onni oli G:stille ylen suuri. Hän oli ylen syvältä kurkistellut ihanattarensa silmiin ja joutui harhateille ihaellessaan outojen kukkien tenhollista lemua. Kun ihminen moneen vuosikymmeneen ei ole saanut maistaa todellista onnea, ja onnen päivät sitte yhtäkkiä tulevat, kuin nyt G:stille, niin monesti tapahtuu ett'ei hän voi henkensä tasapainoa ylläpitää.

Toinen mielii tämmöisessä tilassa kuollakseen, mielii "viheriäksi verhotun saaren" tavoin siirtyä ikivalkeuden vaaroille, ett'ei onni haihtuisi hienon pilvihattaran tavalla.

Toiselle taas, niinkuin meidän G:stille, ovat kovat kohtalot tiedossa. Luoja armossaan ei kuitenkaan sallinut sen kauneuden peräti haihtua, joka oli tehnyt hänen elämänsä hetket viimeisinä aikoina niin suloisiksi. Luoja laski, näet, mielipuolisuuden hienon verhon kovaosaisen päälle. Tämä verho supistui yhä supistumistaan, eikä ollut G:stin enään mahdollista yliopistoon päästä.

G:stin mielipuolisuus ei kuitenkaan ollut mikään pimeä yö, se oli vaan ihana iltahämärä, joka esti hänen huomaamasta henkensä heikkoutta, ja vaan antoi ijankaikkisuuden kirkkauden kuultaa läpitse.

G:stin isä oli sillä välillä kuollut ja heikkomielinen poika joutui setänsä hoidon alle, joka oli asuntoa länsisuomen saaristossa.

Moneen vuoteen en kuullut mitään entisistä koulukumppanistani. Mutta sattui niin että minun 1860-luvulla erinäisistä syistä oli lähteminen sedän luo, joka oli mainio lääkintätaidostaan erittäin ulkonaisissa taudeissa. Täällä sain kuulla että Janne Gr. oli siellä asuva. Menin heti kohta hänen huoneesensa häntä puhuttelemaan ja näin hänen tyyneenä oleskelevan kirjojensa parissa.

Edessäni seisoi juuri sama Janne kuin kouluaikana, sama hyvä hymyily huulilla, silmissä sama lämmin terävyys, eikä tuota kamalaa himeätä kiiltoa, joka on hulluuden tavallinen tunnusmerkki. Hetken aikaa keskustelimme ilolla vanhoista ja uusista asioista, enkä minä huomannut mitään sekaannusta hänessä.

Luulin ensin tämmöisen selkeän väliajan tulleen siitä että entinen koulukumppani yhtäkkiä esiintyi; mutta talonväki vakuutti, että hän aina oli yhtä rauhallinen, kun hän vaan sai häiritsemättä työskennellä kirjojensa parissa.

Puoli vuotta tämän perästä kuului kamala sanoma, että G:qvist eräänä talvipäivänä oli lähtenyt huvikäynnille meren jäitä myöden ja vihdoin löydetty jähmettyneenä, kuolleena valkoisen lumivaipan alta.

Hänen osansa oli siis pakkaisen kylmässä helmassa jäähmettyä ja saada käärinliinoiksensa hienon lumipeitteen kaukana ihmisistä, taivas kattona ja avara ilmanranta seinuksena.

Se oli pakkanen, joka särki vielä koskemattoman "kielen" hänen sielussaan, ja sen kielen viimeinen suloinen sävel haihtui haihtumistaan ikuiseen, ihanaan "_sferien harmoniaan_".

Todellakin tämä oli tavallansa suloinen kuolema, jota kenties moni mielisi.

V.

Frimansky.

"Kenen sukua ja mistä kotoisin?" lukija kummastellen kysynee. Ja syytä kyllä onki ihmettelemiseen, kun tämä nimi kieltämättä kokoonpanonsa suhteen on mitä kummallisimpia.

Nimeen ensimmäiseen läntismaista saatuun osaan on muka liitetty syrjäpahka, joka ei sovellu kantanimen kanssa "tiedolliseen yhteyteen", niinkuin mainio _Kiesewetter_ vainaja olisi selittänyt asian.

Jos nimi oli kummallinen, kyllä oli nimen kantaja vielä kummallisempi. Alkuperäisesti oli hänen nimensä _Friman_, jota hän kunnialla kantoi monta herran vuotta. Tähän liitti hän sittemmin, en tiedä mikä hänen päähänsä yhtäkkiä pöllähti, oliko se humorinen juoni vai jonkun luullun voiton pyyntö, tuon hyvin tunnetun päätteen "sky".

_Ex oriente lux_-teoria on tosin aatelma, jonka sanotaan syntyneen erään Jyväskyläläisen aivoissa. Mutta vaikk'en milloinkaan tahdo riistää tätä kunniaa keskisuomen pääkaupungilta, en kuitenkaan voi olla huomauttamatta, että sen aatelman synty ja käyttäminen minun luulteni on luettava Frimanin ansioksi.

Eikä mikään asia olisi voinut estää Frimania tätä nimimuutosta tekemästä, kun hänen nimensä ei ollut perintöä isältä eikä äidiltä. Ollen "_selfmade man_" hänen hyvin sopi vähän loistoa lisätä nimeensä isän ja äidin muistoa loukkaamatta.

Meidän sankarimme on itse ilmaissut minkä tiedämme hänen sukuperästään, ja se oli juuri yhtä paljon tai yhtä vähän kuin "pilven veikko" tiesi suvustaan: "Kysy _kenen sukua ja mistä kotoisin?_ siltä, jolla on isä ja koto; joku tuulenpuuska lienee kotoanikin puhaltaa, pilvi ilmassa on mun veikkoni".

Friman oli syntyisin Viaporin linnasta tämän vuosisadan toisena vuosikymmenenä. Kun Frimansky itse aina pilkallisesti puhui sukuperästänsä, niin meidänkin sopinee tässä vähän leikkiä laskea.