Part 1

KUVAELMIA MENNEITTEN AIKOJEN ELOISTA JA OLOISTA

Kirj.

K. Pohjanen [Carl Ferdinand Nordlund]

Helsingissä, K. E. Holm'in kustannuksella, 1885.

SISÄLLYS:

I. "Suomen kukko" Ruotsin pääkaupungissa. II. Sihteeri Karenius ja K:ni. III. Pappismies. IV. Koulukumppanini. V. Frimansky. VI. Pahan hengen töitä. VII. Originait P:n kaupungissa. VIII. Hääpidot sodan suussa. IX. Patrik Österholm, Suomen Rinaldo Rinaldini.

I.

"Suomen kukko" Ruotsin pääkaupungissa.

Eräsnä päivänä järjestellessäni kirjojani ja papereitani eroitellakseni niitten joukosta kelvottomat, jotka eivät säilyttämistä ansainneet, sattui käsiini nuoruudessa Luvian kappelin kirkkoarkistossa kopioimani kuninkaankirje alkukirjoituksena tätä johtoa:

"Kuninkaallisen Majestetin armollinen päätös Luvian kappelilaisten alamaiseen pyyntöön nyt olevilla valtiopäivillä, annettu Tukholmassa 23 joulukuuta anno 1682.

Kun Luvian kappelilaiset, joilla on yleisesti pienet tilukset ja kehnot elinkeinon ehdot, jonkatähden he myös maksavat veronsa osaksi meren saaliista, ja joilla jo ennenkin on ollut oikeus käydä merikauppaa Ruotsin pääkaupungissa, nyt taasen ovat alamaisesti pyytäneet saada tätä oikeutta nauttia; sentähden on Kunink. M:tti armossa ottanut heidän kehnon tilansa tutkittavaksi ja oikeuttaa heidät edeskinpäin vapaata kauppaliikettä harjoittamaan ja omilla aluksilla kuljettamaan omat maa- ja merituotteensa sinne, jonka ohessa heidän tulee vaarinottaa ett'eivät milloinkaan tätä oikeutta kavaluudella väärinkäytä, eivätkä toisten kanssa ryhdy kauppaan kuljettamalla heidän tavaroitansa kaupaksi. Actum ut supra.

CAROLUS".

Tämä "Suuren kruunuvoudin" omakätisesti allekirjoittama asiakirja johdatti mieleeni L:laisten kauppalaivaston, johon nuoruudessani kuului toista kymmentä suurempaa ja pienempää itse talonpoikain rakentamaa ja kuljettamaa alusta.

Ei ollut vielä silloin niitä esteitä ja vastuksia, joilla täänaikainen valtioviisaus on katsonut hyväksi supistaa maalaisten kauppaliikettä meritse.

Meidän aikoina on tosin talonpojilla oikeus rakentaa aluksia jos siihen kykenevät, ja kuljettaa tuotteensa ulkomaille, mutta talonpoika ei saa kuljettaa omaa alustansa, jollei ole merikoulua käynyt. Se toimi on annettava kouluakäyneelle laivurille, joka sekä maksaa paljon, että myös silloin tällöin kavaluudella täyttää toimensa.

Pahempi on vielä se seikka, että pianki tulee talonpojille eteen, ett'ei heillä ole mitä lähettää kaupaksi. Näkyy sekin olevan täänaikaista valtioviisautta kieltämättä sallia perintötalojen kerrassaan myydä vaikka talon koko metsä niin tyyni, ett'ei jää linnunistuttavaa.

Joka viimeaikoina on matkustellut omaa maata ja huomannut, kutenka ennen metsäiset ja ihanat metsämaat haaskaamalla ovat muuttuneet pelkäksi erämaaksi, on varmaan tuntenut pistoksen sydämessään nähdessänsä tämän "hävityksen kauhistuksen", joka ennen pitkää, jollei siihen parannusta löydetä, on tuova yleisen perikadon ihanalle isänmaallemme.

Mutta meidän oli määrä puhua L:laisten aluksista. Komeat olivat niitten nimet, saadut mytologiasta, maanpäällisistä ja maanalaisista jumalista, taikka eläinmailmasta ja tähdistöstä. Mutta oikokirjoitus oli vähän takapajulla. Erään aluksen nimi piti olla "_hvita gåsen_"; mutta perälle oli sen asemesta asetettu "_Vitakos_". Eihän tämä suinkaan suomalaisuudelta haiskahtanut!

Mutta olipa eräällä aluksella oikein eriskummainen nimi, jota ei voi löytää mytologiassa eikä zoologiassa, vaan ihmeeksi kyllä jumaluusopillisissa tieteissä. Se nimi oli: "_Sällan värre_" (harvoin pahemmin).

Perintötalon isäntä _Kustaa Kukko_ oli sen aluksen rakentaja, omistaja ja kuljettaja.

Kukko oli erinomaisen pitkä ja harteva mies pitkällä siivottomalla tukalla, joka ei nähnyt kampaa muina aikoina kuin lauantai-iltana kylvyn jälkeen, mutta ei milloinkaan merimatkoilla.

Päässä oli punainen muorin kutoma tiittilakki, joka yö päivät yhä piti paikkansa, yllä polvihousut sarkakankaasta tai nahasta, juhlapäivinä lyhyt jakku messinkinapeilla, vaan tavallisesti tuo paksu, kirjava, tapaperäinen ulkomaalainen "tikkaröijy", työ- ja meriväen eroamatoin kumppani helteessä ja pakkasessa, sateessa ja poudassa; jalassa paksut pieksut.

Joku kenties luulee tuon punaisen frygialaisen lakin, jota Kukko ja hänen vertaisensa kantoivat, merkinneen vallankumollisia aatteita. Ei suinkaan niin ollut laita. Kukko ja kumppanit olivat yhtä viattomat semmoiseen syytökseen kuin sanomalehdet 1830-luvulla. Varmaanki Kukko luki _Turun Viikkosanomia_, mutta tämä lehti ei sisältänyt muita asioita, kuin vaan siveellisiä mietelmiä ja taloudellisia kokeita.

Punaista lakkia kannettiin siis vaan senaikaisen tavan mukaan, samoin kuin merimiehet nykyään käyttävät tuota vanhanahkaista patalakkia.

Ulkoa ja pintapuolisesti nähden Kukko tosin näytti yksinkertaiselta, mutta luulteni hän oikeutta määrin oli salaviisas, joka vaan huviksensa kantoi tyhmän naamiota. Joka aluksia rakentelee ja kuljettaa, eihän semmoinen mies milloinkaan saata olla metsästä kotoisin.

Senaikaisten maalaisten aluksien lähtö merimatkalle ei kysynyt suuria valmistuksia. Kun kaljatynnyri ja ruokavarat olivat paikalla, käytiin papilta anomaan väkipassia, joka myös kävi papinkirjasta. Siinä se kaikki oli.

Vaivan palkasta tuotiin aina kotiin tultua papille kartuusi "_Geflen vaakunaa_" ja papin roualle kimppunen kuivia rinkilöitä.

Kun alus tavallisesti ennätti tehdä kolme tai neljä reisua suven kuluessa, sattui niin hyvin että pienen kappelin pappi poltteli yhtä hienoa tupakkaa yli vuoden, kuin itse kamarikollegion presidentti.

Kun kaikki aluksen valmistuspuuhat näin ovat suoritetut, tehkäämme, jos vaan muuten jouten olemme, pieni huvimatka Tukholmaan aluksella "_Sällan värre_", katteini _Kustaa Kukko_.

Se vaan on edeltäkäsin huomautettava, että matka kenties on kestävä viikkokausia, jos vastatuulet ovat esteenä.

Ensimmäinen pysäyspaikka matkalla on _Lyökin_ satama Uudenkaupungin saaristossa, jossa sopii myötätuulta odottaa tavallisesti hyvässä seurassa, ja sitten joku satama Ahvenanmaan saaristossa.

Sitten on edessä "_paha virsta_" Ahvenanmaan ja Ruotsin välisellä merellä, jonka kuljettua kaikki vastukset ovat siksi kerraksi poistetut. Sentähden olikin tapana vähän hengähtää Furusunnissa ja Vaksholmin linnan edustalla.

Vihdoin viimeinkin olemme nyt onnellisesti pääsneet Tukholman "slussille", jossa alus laskee ankkurinsa. Haminavouti astuu esiin, tutkii laivapaperit ja antaa suostumuksensa kaupantekoon.

Kukko oli ensiaikoina vähän ujomainen Ruotsin pääkaupungissa, johon osaksi oli syynä, ett'ei Ruotsinkielen käyttäminen tahtonut ensinkään häneen pystyä.

Hän veti siis puoleensa paljon huomiota ja ilomielisyyttä, kun hän eräässä ravintolassa pyysi saadaksensa "_ett fönster sagd_", jolla hän tarkoitti _lasin sahtia_.

Kukko, joka oli ylimäärin hyvillään siitä että hän nosti niin paljon huomiota, tutustui vähitellen näihin oloihin, ja sai aikaa voittaen lukuisia ystäviä haminaroikalien joukossa, jotka tavallisesti kutsuivat häntä "_Finska tuppen_" (Suomen kukko).

Kukko piti tästä nimestä paljon ja kertoi kotiin tultuansa ihastuksella, että hänen ruotsalaiset ystävänsä kutsuivat häntä _Vinska toppen_ ja osottivat iloansa häntä useasti ravintoloihin kutsumalla.

Lukuisat iloiset vekkulit ympäröivät siis Suomen kukkoa joka tilaisuudessa, tutkien hänen käytäntöänsä syödessä, juodessa ja kaikissa muissa toimissa.

Semmoisessa seurassa kerran ilo oli ylimällään, kun Kukko pyysi syödäksensä _koolinkaalia_. Tuotiin esiin hyvin täysinäinen ja höyryävä lautanen kaalilientä. Osansa syötyä suuhunsa pyysi hän "mera kalin". Tuotiin minkä pyysi.

Tämän syötyä oli Kukko jo saanut tarpeensa, mutta kun hänen sanavarastonsa ei riittänyt esiintuomaan sopivaa kieltosanaa, ei hän nyt hämissään löytänyt muuta, kuin tuon jo ennen lausumansa "mera kalin".

Ravintolan palvelijat ja vieraat nyt ihmeekseen ja suurimmaksi huvikseen katselivat kuinka Suomen kukko tuskissaan söi ja hikoili, hikoili ja söi, kunnes hän vihdoin oikein epätoivossa ollessaan löysi tämän lauselman, jonka hän melkein huutamalla esitti: "_inte mera kalin kalin_"!

Tästä seurasi tietysti hillitsemätöin nauru.

Kuin Kukko kotona ollessaan jälkeenpäin kertoi tämän seikan tuttavilleen, lisäsi hän aina siihen: "_jollei Jumala olis saattanut tätä lausetta suuhuni, niin hän varmaan olisi minun kaalilla tappanut_."

Tämän lystillisen seikan perästä lisääntyivät Kukon ystävät yhä enemmän Ruotsin pääkaupungissa. He seurasivat häntä visusti hänen pienimmissäkin toimissaan, sekä löivät vetojakin että Kukko oli käyttävä itsensä niissä samoin kuin todellinen kukko.

Vanhaksi tultua oli Kukon jättäminen "Sällan värre" ja sen kuljettaminen nuoremmille henkilöille.

Hän eli vielä monta vuotta muistoissaan; mutta semmoista omatapaista laivankuljettajaa tuskin enää löydettänee nykyisessä ihmispolvessa.

II.

Sihteeri Karenius ja K:ni.

Minua on kovin haluttanut vastoin vanhoja tapoja ja muotoja kääntää tämä firmanimi peräti takaperin, niin että siitä muka tulisi _Sihteerin rouva Karenia ja K:ni_. Semmoiset oli muka seikat tässä toimikunnassa, että sekä päättävä että täytäntöönpaneva valta oli kokonaan naisosakkaan käsissä, kun sillä vastoin luonnon tavallista järjestystä oli miehen kyky ja kunto.

Mutta koska se on aivan hyvin tunnettu asia, kuinka sitkeästi porvaristo ja kauppamiehistö pitää kiinni semmoisista firmanimistä, ja kuinka vähän säädyllistä siis olisi pelkästä keveämielisyydestä tehdä semmoinen jyrkkä muutos, olen päättänyt rauhan ja sovun tähden pysyä entisellään, siten säilyttäen itselleni porvariston mielisuosion siveellisiä tunteitani loukkaamatta.

Mitä kolmanteen henkilöön tulee, joka tässä kertomuksessa on esiintyvä, ei se oikeastaan kuulu yhtiöön, mutta häntä sentään ei sovi pitää "viidentenä pyöränä vaunujen alla", niinkuin sanotaan sananparressa.

Hän on luettava niihin henkilöihin, jotka sekä ihmiselämässä että sen dramallisissa kuvauksissa ihmisistä nähden varsin vaatimattomasti ja äkki huomaamatta astuvat esiin, mutta tosiansakin ovat korkeampain siveellisten mahtien välittäjinä ja asianajajoina, jotka aivan arveluttavissa tiloissa ilmestyvät näyttämölle loukkaavain siveellisten epäkohtien kostajina.

Tästä henkilöstä sekä hänen merkityksestä ja asemastaan tässä kuvaelmassa on alempana kerrottava.

_Kaarle Karenius_ oli rikkaan provastin poika L. pitäjästä Turun kaupungin tienoilla. Hän oli perheen ainoa poika ja sentähden isän ja äidin lempilapsi, jota pahanpäiväisesti hemmiteltiin ja mieliteltiin, jonkatähden kaikki hyvät avut, jos semmoisia lapsessa oli, jo aikaisin tukahutettiin sopimattomasti käytetyn rakkauden varjossa.

Vaikka isän ja äidin sydän siitä oli särkymillään, poika kuitenki aikanaan oli lähettäminen Turun katedralikouluun. Täällä poikaparan kävi aivan huonosti ja edistyminen hitaasti.

Tavallinen käyntiaika joka luokassa oli kaksi tai korkeintain kolme vuotta; mutta Karenius'elle se aika ei riittänyt; hänen oli käyminen kolme tai neljä vuotta.

"_Longus_" oli hän ainakin joka luokassa, ja pait tätä itsessään jo hyvinki raskasta aasinkuormaa sai hän vielä lisäksi kantaa koulukumppaniensa ivaa ja pilkkaa. Hän oli siis lyhyesti lausuaksemme koko koulun pilkkapuu.

Mutta vihdoin saapui pelastuksen hetki ja nuorukainen pääsi koulusta ikäoikeuden mukaan, armosta eikä ansiosta, sekä luikerti samoin sukkelasti ylioppilastutkinnon karien välit.

Niin hänestä vihdoin viimeinki tuli _civis academicus_, kun hän jo kävi kolmatta kymmentä vuotta, jott'ei häntä juuri enään sopinut _beaniksi_ eli keltanokaksi kutsua.

Jos vanhat depositionitemput yliopistossa vielä silloin olisivat olleet käytännössä, niin varmaan herrat depositorit olisivat varustaneet meidän sankarin tavallista pitemmillä aasinkorvilla, pukinsarvilla ja parralla, sekä "höylänneet" ja rääkänneet häntä aivan pahanpäiväisesti hänen nahjusmaisen olonsa suhteen.

Mutta hänen onnekseen oli tämä tapa jo aikoja sitten jäänyt unhotuksiin. Depositionin puutteessa kumppanit mielellään ottivat päällensä äskentulijan sivistämisen akatemialaisten tapojen mukaan.

Ensimmäinen toimi oli nyt pitää komeat tulopidot, joihin saapui yhtä paljon kuokkavieraita kuin kutsuttuja. Näissä meidän "beani" oikein kunnollisesti kastettiin ynnä kuivattiin, ja rakas pappa sai niistä maksaa kovat kolikot, vaikk'ei semmoisista sopinut valittaa, kun poika onnellisesti oli saapunut parnasson uralle.

Karenius oli tähän aikaan pieniläntä henkilö, kaikessa olossaan ja käytöksessään nahjusmainen, ujo ja saamatoin kaikissa tiloissa, eikä tullut milloinkaan toisten johdotta toimeen.

Ensimmäinen huoli ylioppilaaksi päästyään oli valita, itselleen "_vitae genus_" (tulevainen elinkeino), joka toimi Karenius'elle ja hänen luonteelleen oli mitä vaikeimpia.

Sankarimme ylioppilasaika jakautuu sentähden kahteen jaksoon, tuo työläs ajo _vitae genus'ta_ takaa ja itse oppiaika. Edelliseen toimeen meni ainakin neljä tai viisi vuotta, kun _vitae genus_ oli niin viekas, että se yhä pujahti käsistä juuri kiinni saataessa.

Karenius'en kumppanit ja johtajat olivat suurimmaksi osaksi syypäät tähän huonoon menestykseen, sillä he tahallansa pitkittivät tätä takaanajoa, saadakseen niin kauan kuin mahdollista pusertaa kallista mehua sitrunasta.

Isän vakaat varoitukset ja äidin kyynelet saattoivat vihdoin epämielisen ylioppilaan myöhäiseen päätökseen.

Kun Karenius'en ei ollut rupeemistakaan kokemaan parnasson kukkuloille kiivetä, eikä hänessä ollut miestä papin toimeen ryhtymään, päätti hän ruveta lainoppia tutkimaan. Olipa hänestä tuo "herasyöringin" nimi aivan mukava.

Tässä nyt siis alkaa toinen jakso Karenius'en ylioppilasaikaa.

Näinä aikoina suoritettiin lainopillinen kurssi tavallisesti 3:na vuotena; mutta Karenius, joka nuoruudestaan oli tottunut "kahdenkertaiseen virkavuosilaskuun", tarvitsi tähän kaksi sen vertaa aikaa.

Karenius'en ahtaisin aivoihin ei sittekään pystynyt naimiskaaren 1:nen luku: "kuinka naiminen on rakennettava", eikä myös rakennuskaaren 12:ta luku: "kuinka siat ovat terhometsään päästettävät", saatikka sitte muut tärkeimmät pykälät lakikirjassa.

Niin saapui tuo pelottava tutkintoaika. Lainopillisessa tiedekunnassa oli silloin ainoastaan kaksi professoria, ja toinen niistä mainio _Mathias Calonius_, jonka tutkinnot eivät suinkaan olleet leikiksi.

Karenius ei osannut vastata kunnollisesti ainoaankaan kysymykseen. Professori suutuksissaan tästä kysyi lopuksi ivallisesti: "saattako herra K. sanoa mikä ompi lakikirjan viimeinen sana?" Professori ei saanut tähänkään vastausta.

"Onhan asia niin", lausui professori, "että lakikirjan viimeinen sana tietysti on: '_korvapuusti_' (örfil, se kindpust) ja semmoisen herra kunniallisesti ansaitsisi."

Karenius sai tietysti tässä tutkinnossa pahanpäiväiset reput. Joukko ylioppilaita oli tutkintoaikana kokoontunut Calonius'en asunnon eteen odottaen päätöstä, jonka sisällön kaikki jo edeltäkäsin hyvin arvasivat.

Nyt samosi koko joukko, Karenius muassa reppu selässä, erääsen hyvin tunnettuun ravintolaan "_Viimeinen äyri_", vastapäätä Turun linnaa, punssilla huuhtomaan pois Calonius'en korvapnustit ja muut vastukset. Mutta eihän se työ ollut niin helppo kuin K:sta luuletettiin.

Kun Karenius huomenaamusella vihdoin heräsi sitkeästä unestaan pääkohmelossa ja läksi raittiisen ilmaan itseään virkistämään, oli hän näkevinänsä tuon kirotun _korvapuusti_-sanan kirjoitettuna suurilla kirjaimilla tuomiokirkon ja akatemian seinillä; hän luki sen vastaantulijain silmissä, sekä kuuli sen tuomiokirkon kellojen ja naakkojen äänissä.

Tämä oli hänestä kamalaa, kaihoista, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Tähän asti uuvuksissa ollut oman arvon tunto vaikutti vihdoin tämän hengellinen herätyksen. Minkä isän varoitukset ja äidin kyynelet tähän asti eivät olleet voineet toimeen saada, sen teki yhtäkkiä Calonius'en korvapuusti.

Kareniusparka yritti nyt kaiken tarmonsa takaa sekä muitten johtajain avulla päähänsä survaista lainpykälät, joka yritys vihdoin onnistui siten, että K. pääsi läpi lainopin tutkinnon ja auskultantiksi Turun hovioikeuteen.

Karenius'en toimi hovioikeudessa ei ollut pitkä eikä loistava. Hän oli, näet, peräti kykenemätöin kaikkiin virkatoimiin ja sentähden hänen oli _nolens volens_ täytymys jättää virkamiesyritykset ja antautua yksityiselämään, jossa hän kaiken ikänsä sai kantaa sihteerin kunnia-nimeä sekä poistamattoman jäljen Calonius'en korvapuustista.

Nyt alkaa viimeinen jakso K:sen elämässä, hänen olonsa maanviljelijänä.

Kohta jälkeen K:sen luopumista virkamiehistöstä kuoli hänen isänsä, jättäen pojalle suuret tavarat.

Sihteeri oli nyt varakas mies peräti oman onnensa nojassa. Hän päätti nyt käytännöllisesti panna täytääntöön mikä ei ollut teoretillisesti menestynyt. Hän ryhtyi muka naimiskaareen, kun perintökaari oli niin sukkelasti suoritettu.

Sihteeri alkoi sentähden kurkistella tienoon tyttölöitä. Niitten joukossa loisti ihanuutensa puolesta eräs köyhä aatelisneiti Eeva Skunk tai Skalm (sitä en oikein muista), esiäiti Eevan pahinta sukuperää. Tähän pystyi sihteeri.

Vaikk'ei Skalmi ensinkään lemminnyt tätä nahjusmaista miestä, kelpasi hänelle kuitenki sihteerin suuret tavarat. Häät siis toimitettiin niin komeat, ett'ei semmoisia L:lla ennen oltu nähty.

Nuori parikunta muutti heti häitten pidettyä Heinilän rustholliin länsisuomen rannoilla, jonka K. oli ostanut. Tämä kartano oli monena miespolvena ollut vallasväen hallussa.

Nuori rouva anasti kohta alusta, kuten hyvin voi arvata, kaiken vallan talon hallinnossa, sihteeri kun semmoisiin ei koskaan ennen ollut tottunut.

Mutta tässä asiassa ei rouva pitänyt mitään määrää. Sihteeri ei saanut sanan vuoroa sisä- eikä ulkotoimissa, oli siis peräti ylimääräinen henkilö, asetettu niin sanoakseni "puolelle päivämuonalle". Samaten myös palkolliset saivat huonon ja niukan ravinnon.

Vaikk'ei miespuoli palkollisten joukossa juuri erittäin kunnioittanut halveksittua isäntää, olivat he kuitenki kaikki yksimieliset tuumissaan mitenkä parahiten sopisi kostaa vihattua emäntää.

Tässä nyt astuu näyttämölle kolmas henkilö tässä kertomuksessa.

_Juha Revell_, eräs pieni, valkotukkainen ja pahanelkinen poikanulikka, oli ensin renkipoikana talossa ja yleni siitä alkaen vähitellen korkeampaan arvoon.

Tässä vähäpätöisessä poikanulikassa oli rouva löytävä mestarinsa.

Kullervo Kalervonpoika kosti emäntäänsä, joka häntä oli syvästi loukannut, aivan suurenlaisella keinolla rajumielisen luonteensa mukaan, siten että hän muutti lehmät karhuiksi, jotka repivät emännän palaisiksi. Mutta pahanelkinen Revell päätti moralisesti tappaa vihatun emäntänsä jokapäiväisillä vaikka pienillä neulaniskuilla.

Ajomiehenä ollessaan oli R. saanut emännältänsä käskyn juhlallisissa tiloissa tunnustella ranskalaisen nimen _Jean_. Kun nyt rouva astui portaille huutaen: _Jean, Jean_. ei Revell ollut sitä kuulevinansa. Rouvan siis oli täytymys ryhtyä alkuperäiseen lauseesen: "Jussi perkele, etkös kuule"! ja R. saapui heti kohta paikalle.

Kun R. rouvalle esitteli että jotkut ajokalut olivat menneet rikki ja kehoitettiin niitä parantelemaan, vastasi hän aina, jos olikin vaan vaarnasta kysymys: "onhan se nikkarintyötä, siihen en minä kykene".

Kun silakat ruokapöydällä usein loppuivat ennen aikaa, pani R. tikuista jalat muutaman silakan alle, ja vastasi, kun emäntä kysyi mitä sillä tarkoitettiin, että silakat olivat valitut asioitsijat pyytämään ruoan lisäystä vastaiseksi.

Samaten kun eräs verimakkara, joka monta päivää oli ollut ruokapöydälle asetettuna, vaan jäänyt palkollisilta koskematta ja niinmuodoin joutunut homeesen, alinomaisista tuuppimisista oli mennyt kedestä rikki, pyysi R. emännältä kappaleen vasikannahkaa.

-- "Miksi tarpeeksi?" kysyi emäntä.

-- "Makkaran kesi on särkynyt kulumisesta ja tarvitsee parannusta", vastasi Revell.

Emäntä, joka muuten kovasti kohteli renkejä ja tappeli heidän kanssa niinkuin "_Mor på tuppen_" Bellmannin tunnetussa laulussa, ei enään tietänyt "miten olla, kuin eleä". Talossa oli joka päivä keskinäinen sota.

Isäntä yksin, ikäänkuin "_rakas veli Jokkum_", istui rauhallisesti loukossaan hiljaisesti nauraen tämän mailman surkeita oloja.

Ukkoparka vihdoin pääsi vitsauksestaan tultuansa leskimieheksi. Kartano oli huonosta ruokosta joutunut peräti rappiolle. Sentähden oli sihteerin täytyminen myydä pois koko kartano ja ostaa pieni talo, joka oli rusthollin akumenttina.

Juha Revell meni sitten sotaväkeen, niin kutsuttuihin "_perunaryssiin_", josta hän muutaman vuoden kuluttua pääsi "infanteristin" kunnianimellä, vaikka häntä kuitenkin tavallisesti kutsuttiin "_säynääksi_" hänen tunnetun koiramaisuutensa tähden.

Sihteeri antautui toiseen naimiseen erään papin tyttären kanssa. Sekin rouva piti sihteerin hyvässä komennossa, ehk'ei juuri niin kovassa kuin entinen.

Tähän aikaan tutustuin minä vanhaan sihteeriin, joka oli rauhallisin mies mailmassa silloinki kun oli vähän "iloinen", joka ei suinkaan usein tapahtunut.

Seuroissa tehtiin ukosta vähän pilkkaa, mutta se oli ainakin harmitonta, kun ukko itsekin mielellään komillisesti esitteli elämänsä kirjavia vaiheita.

Seurakunnan kirkossa talvisaikana istui ensimmäisessä penkkirivissä pieniläntä vanha mies komeassa sudennahkaisessa turkissa, pikilakki päässä. Se oli sihteeri.

Oli siellä muitakin herroja tavallisissa sudennahkaisissa pälsyissä karvapuoli ulospäin. Pappi yksin astui saarnastuoliin nöyrästi "lammasnahoissa", tietysti kuitenki karvapuoli sisäänpäin.

Sihteerin isältänsä perimä kirjasto sisälsi paljon hyviä kirjoja, joita monet mielivät saadaksensa. Siten joutui joukko kirjoja outojen käsiin sekä ilmaisesti että maksua vastaan. Pystyi minunki käsiini pieni lahja, vaikka kenties hyvinki harvinainen. Se oli ranskan kielellä sepitetty laulu: _à Sa Majesté Imperiale Alexandre 1:r. Inprimé à Abo diez J.C. Frenckell 1809_.

Sihteeri oli hiljainen, siivo mies, joka ei koskaan ketään pahoittanut. Olisi hän varmaan ansainnut paremman kohtalon mailmassa eläissään. Mutta koko hänen elämänsä oli asianmukainen seuraus hänen kehnosta kasvatuksestaan lapsuudessa ja nuoruudessa. Mathias Calonius'en korvapuusti oli vaan tähän "kukkua päälle". Sen korvapuustin seurauksia sihteeri ei konsanaan saanut maineestaan tyyni pyhjetyksi.

III.

Pappismies.

Täydellä todella sopii väittää, ett'ei noin puolisataa vuotta sitten muissa säädyissä löytynyt likimäärinkään niin monta eristapaista tai oikeastaan eriskummaista miestä, kuin pappien ja koulunopettajien joukossa.

Eikä se seikka olekkaan ensinkään ihmeteltävä, kun tiedämme että erittäin papit virkatoimituksissaan joutuvat lukuisain ihmisten pariin ja siten vetävät puoleensa kaikkien huomion.

Ihmiset ovat aina olleet taipuvaiset tyyni tarkastelemaan papin pienimmätki askelet sekä kotona että ulkona, ja jos jotakin moittimisenalaista saavat onkeensa, eivät he sitä koskaan koeta peittää astialla, vaan päinvastoin levittää niin lavealle kuin mahdollista omankin kunnan piirien ulkopuolelle, josta asia pian tulee maankuuluksi.

Niitten kipeitten epäkohtain joukkoon pappiselämässä, jotka jyrkimmin silmiin pistävät, on etupäässä luettava raakuus tavoissa ja käytöksessä, joka syntyy siitä että nuoruudessa on puuttunut tilaisuutta oleskella sivistyneiden ihmisten seurassa, ja saa kostuketta sen kautta, että monet papit antautuvat naimiseen sivistymättömäin naisten kanssa.

Toinen epäkohta oli senaikaisten pappien kehno sivistyksen kanta, joka tuli näkyviin kaikissa papin oloissa ja toimissa.

Jos näitten vaikeitten epäkohtien lisäksi vielä tuli pahanelkiset taipumukset ja toimet, niin semmoinen pappi varmaan oli oikein hirveä ilmiö, jota ei mikään kirkkauden säde voinut kaunistaa.

Näistä epäkohdista oli luonnollinen seuraus että yhteinen kansa meidän maassa, joka aina on mielinyt puhdasta ja voimallista hengellistä ravintoa, oikein innolla ja miehissä sunnuntai- ja juhlapäivinä kuljeskeli kaukaisiin kirkkoihin kuullakseen hurskaita ja innokkaita pappeja, sekä myös että uskonnollisia liikkeitä syntyi ja raivokkaasti levisi kansassa, josta raivosta se kuitenkin aina on selvinnyt suurella hengellisellä voitolla.