Part 9

"Menkää maata, hyvä rouva Arthur! Tiedättehän kyllä, ettei hän nyt tule, koska tänään on palkanmaksu-päivä." Ja sitten seurasi hyviä neuvoja ja puheita päättymättömiin.

"Minä tiedän, mitä minä teidän sijassanne tekisin!... Miksikä Te ette sano hänen työnantajalleen?"

Kaikki nämä surkuttelut lisäsivät vaan hänen itkuaan; mutta hän pysyi lujana toivossaan ja odotuksessaan, ja kun ovet suljettiin, hiljaisuus vallitsi parvekkeella, ja hän seisoi nojaten parvekkeen käsipuuta vasten, hän luuli olevansa yksin ja näytti kokoavan kaikki mietteensä yhteen ainoaan ajatukseen, ja päättäen tuolla tavallisella lauseellaan: "olkoon menneeksi!" -- joka on omituinen alhaiselle aina puoleksi kaduilla eleskelevälle kansalle, -- kertoi hän itsekseen ääneensä kaikki huolensa. Niitä oli maksamaton vuokra-neljännes, kauppias, joka tarpoi häntä, leipuri, joka epäsi häneltä leivän... Mikä oli siis vaimo-raukan etenä, jos miehensä tänäänkin tulisi kotiin rahatta? Viimein väsyi hän hänen tuloaan kuuhoilemasta ja hetkiä lukemasta... Hän meni sisään; mutta kauvan senjälkeen, kun minä jo luulin hänenkin nukkuneen, kuulin vielä jonkun yskivän ulkona parvekkeella. Hän seisoi taas siellä, tuo raukka, levottomuuden pakoittamana ja turmeli silmänsä vakoillen tuota pimeää kaitaa katua pitkin, keksimättä siellä kuitenkaan mitään muuta, kuin varjon omasta toivottomasta itsestään.

Noin kello 1-2 ajoissa, toisinaan vielä myöhempäänkin, kuultiin jonkun laulavan kadun toisessa päässä. Se oli Arthur, joka tuli kotiin. Useasti laahasi hän jonkun toverinsa mukanaan aina portille asti, huutaen: "tule mukana!... tule mukana, no tule!..." Ja sitten vielä seisoi hän siellä kauanaikaa toimetonna sisään tulematta, hyvin tietäen mikä odotti häntä siellä kotona... Kun hän meni astimia ylös, näytti hiljaisuus tuossa nukkuneessa hioneessa, joka kumisi hänen askelistaan, tuntuvan hänelle joltakin nuhteelta. Tukahduttaaksensa sitä puhui hän itsekseen kovalla äänellä ja änkytti jokaisella ovella: "Hyvää iltaa rouva Veber! Hyvää iltaa, rouva Mathieu!..." Ja jos hän ei saanut mitään vastausta, vaihtuivat tervehdykset herja-sanoiksi, joita tulvi sitten siksi, kunnes kaikki ikkunat aukenivat ja hän sai takaisin samalla mitalla. Eikä hän mitään muuta pyytänytkään. Hänen pöhnäluonteensa vaati meteliä ja toraa. Ja täten sai hän verensä liikkeesen, että hän sai syytä tulla kotiin vihoissaan, joka tuntuvasti kevensi asiaa. Se oli hirveää, tuo kotiin tulo! "Avaa! Minä se olen..."

Minä kuulin vaimon paljasten jalkain hissutuksen lattialla, tulitikun raappauksen ja miehen äänen, joka aina kun hän tuli sisään rupesi änkyttämään jotakin kertomusta... aina samaa: tovereista -- uusista tuttavuuksista... "hän, tuo, kuin tiedät, joka työskentelee rautatiellä..."

Vaimo ei kuunnellut.

"Ja rahat?"

"Ei yhtään jälellä", vastasi Arthurin ääni.

"Sinä valehtelet!"

Hän valehteli todellakin. Täys'pöhnäisenäkin piiloitti hän aina muutamia äyriä säästöön maanantaikohmelon varaksi. Tämä oli juuri se viikkopalkan jäännös, jota vaimonsa koetti pinnistää häneltä. Arthur vastusti.

"Minä sanoin sinulle suoraan, että minä join koko rääpin!" karjasi hän.

Mitään vastaamatta ahdisti vaimonsa häntä katkeruutensa koko voimalla, ravisti häntä, tutki hänen vaatteensa ja koperoi hänen taskunsa. Kotvasen kuluttua kuulin minä muutamia lanttia putoavan permannolle ja vaimon heittäyvän niiden päälle voitokkaalla naurulla.

"Kas nyt; tiesinhän sen hyvin!"

Sitten kirouksia ja lyöntiä -- juopon kosto. Kerran päästyään lyömisen alkuun ei hän ymmärrä edes tau'ota. Kaikki kapakkajuomain myrkky kuohuu hänen päähänsä ja tahtoo puhkea ulos. Vaimo parkuu, viimeiset huonekalut lyödään pirstaleiksi, lapset heräävät ja itkevät peljästyksissään. -- Parvekkeen puoleiset ikkunat avataan ja niistä ilmoitetaan toisilleen metelin syy.

"Se on Arthur! Se on Arthur!"

Joskus tuli appi, muuan vanha luuttujen-kerääjä, joka asui viereisessä suojassa, tyttärensä apuun. Tavallisesti lipsasi Arthur kuitenkin oven ollakseen häiritsemättä toimituksessaan. Silloin syntyi avaimenreijätse erityinen sananvaihto, joka valaisi olosuhteita toiseltakin taholta.

"Etkö sinä ole kahdesta vuodestasi saanut jo kylläksesi, tuonaisen konna?" huusi vanhus, johon juomari vastasi pöyhkeällä äänellä:

"Jo kyllä! Minä _olen_ viettänyt kaksi vuotta vankeudessa... entäs sitten?... Minä olen kuitenkin sovittanut yhteiskunnalle rikokseni, minä!... Tehkääpäs tekin samoin!..."

Se näytti hänestä yksinkertaisimmalta asialta maailmassa: Minä olen varastanut... Te olette laittaneet minun vankeuteen... Me olemme suoralla!... Mutta kuitenkin tapahtui, että Arthur, kun tunsi kärsivällisyyttänsä kovin ärsytettävän, avasi oven ja hyökkäsi appensa, anoppinsa ja naapuriensa, siis kerrassaan koko lauman kimppuun, lyöden ja läimien, kuten "kuvakaapin markkina-piru".

Ja hän ei ollut kuitenkaan mikään paha ihminen. Usein sunnuntaisin, juuri tuollaisen mullistuksen seuraavana päivänä, nähtiin juomarin, kun ei ollut ryyppyrahaa, aivan hiljaisesti viettävän päivän perheensä joukossa. Silloin nostettiin tuolit ulos, asetuttiin parvekkeelle, rouva Veber, rouva Mathieu ja koko naapuristo, ja pidettiin ystävällistä pakinaa. Arthur haasteli miellyttävästi ja rattoisasti; hänen olisi voinut otaksua sellaiseksi säädylliseksi työläiseksi, jotka viettävät iltansa luennoissa Hän puhui miedostetulla äänellä ja heitteli ympärilleen irtonaisia, sieltä täältä poimituita, mietelmiä työläisten oikeuksista ja pääoman hirmuvallasta. Hänen vaimo-raukkansa, eileisen päivän menosta tavallista herkeämpänä, katsoi häneen ihmetellen -- eikä hän ollutkaan ainoa.

"Tuo Arthur! Jospa hän vaan tahtoisi!..." kuiskasi rouva Veber huokaten...

Sitten saivat naiset hänen laulamaan... Hän lauloi "Pääskyset" herra Bèranger'ilta... Oi! mitkä kurkkuäänet täynnä teeskenneltyjä kyyneleitä -- raakuuden eläimellistä tunteellisuutta!... Tervatusta pahvista kyhätyn, homehtuvan esikkokatoksen alle pilkoitti riippuvain rääsyköynnösten välitse kaistale sinervää taivasta, ja sinne kohottivat kaikki nuo raukat, ihanteen kaipauksesta tavallaan lumoutuneena, vetiset silmänsä.

Kaikki tämä ei kuitenkaan estänyt Arthuria seuraavana lauantaina taas juomasta viikkopalkkaansa ja lyömästä vaimoansa; ja kaikessa tässä liassa kasvoi joukottain Arthurin luonteisia pienokaisia, jotka vaan odottivat aikaa, jona he vuorostaan kypsyisivät -- juomaan viikkopalkkansa ja lyömään vaimojansa...

Ja tämä sitten on se rotu, joka luulee olevansa kutsuttu johtamaan maailmaa! Oi toki! -- -- --

VI.

Niillä 300,000 frankilla, jotka Girardin on luvannut.

Onko teille tapahtunut koskaan niin, että olette menneet ulos kevein sydämin ja kepein jaloin, ja että kuitenkin noin parin tunnin kävelyltä Pariisin kaduilla olette palanneet masentuneina ja aivan syyttä alakuloisina sekä selittämättömän vastenmielisyyden raskauttamina? Te kysäisette itseksenne, mikähän minua vaivaa?... Mutta te mietiskelette turhaan, ettekä keksi syytä. Kaikkialla ovat teidän kävelynne onnistuneet, päivä oli kirkas, käytävät kuivat; ja kuitenkin tunnette te sydämissänne tuskallisen huolen, joka painaa sitä, ikäänkuin joku todellinen suru.

Se tulee siitä, että tässä suuressa Pariisissa, jossa väkijoukko tuntee itsensä niin vapaaksi ja huomaamattomaksi, ei voi ottaa askeltakaan kohtaamatta jotakin kurjuutta, joka saastuttaa ihmisen tai painaa merkkinsä jo ohi-meneväänkin. Minä en puhu ainoastaan sellaisista onnettomuuksista, jotka tunnetaan, ja joita säälitäänkin; enkä noissa ystävyyssuruista, jotka ovat tavallansa meidän omiamme, ja joiden äkkinäinen huomaaminen kuristaa sydäntämme, kuin omantunnon pisto; enkä edes noista mitättömistä vastuksista, joita kuunnellaan vaan yhdellä korvalla, mutta jotka kuitenkin jäytävät meitä enemmän kuin luulemmekaan. Minä puhun siis kokonaan vieraista tuskista, joita nähdään vaan vilaukselta, muutamassa tuokiossa, kesken oman matkan kiposinta kiirettä kadun sekamelskassa.

Milloin on se kappale keskustelusta, jonka vaunujen jyrinä on katkaissut, tai päähän pöllähdyksiä, jotka korkeaäänisesti puhuvat itsekseen; milloin pari nääntyviä olkapäitä, hupsu kuje, katsaus kuume-loistoisista silmistä, itkusta turvonnut vaalea muoto, äskeiset mustaan huntuun verhotut kärsimykset. Ja sitten muita eri seikkoja, niin äkkinäisiä, niin katoavia? Hyvin harjattu, mutta kovin kulunut takinkaulus, joka hakee siimestä; kirjava nauha sidottu kyttyrä-hartion ympärille... Kaikki tuollaiset tuntemattomain onnettomuuksien ilmiöt liitävät kiireesti ohitsemme, ja me unhotamme ne kävelyllämme; mutta nämä surut ovat kuitenkin viistäneet meitä; meidän asumme on ikäänkuin itseensä imenyt sitä ikävyyttä, jota he laahasivat mukanaan, ja kun päivä on lopussa, tunnemme me kaiken sen, mikä voipi liikuttaa ja katkeruuttaa meitä, virkoavan itsessämme, ainoastaan siitä, että me jossakin kadun kulmassa tai porttiholvissa huomaamattamme olemme koskeneet siihen näkymättömään säikeesen, joka yhdistää kaikki onnettomat ja luopi jokaiseen tuskaan jotakin yhteistä.

Nämä ajatukset juolahtivat mieleeni aamulla, sillä juuri aamuisin näyttää Pariisi kurjuutensa, kun minä näin erään köyhän katalan ahtaassa päällystakissa, joka paljasti hänen säärtensä määrättömän pituuden ja tavattomasti jäykisti hänen ruumiinsa liikkeitä. Kovin kumarassa ja köyryssä, kuin puu myrskyssä, meni mies kiireesti eteenpäin. Tämän tästäkin tunkeutui hänen toinen kätensä takin takataskuun ja niversi siellä paloja leivästä, jota hän ikäänkuin salakähmään pureskeli häveten, muka, syödä kadulla.

Muurarinsällit kiihoittavat minun ruokahaluani, kun minä näen heidän käytämöllä istuen haukkelevan suurta tuoretta leivän kannikkaa. Kirjureitakin voin minä kadehtia, kun he juoksevat leipurista työhuoneesensa takaisin kynä korvan takana ja suu täynnä sekä nähtävästi virkistyneinä ainoastaan runsaasta ateriasta raitista ilmaa. -- Mutta tässä näkyi todellisen nälän häveliäisyys ja oli tosiaankin kiusallista nähdä tuollaisen raukan, joka ainoastaan murenoittain uskalsi syödä leipää, jonka hän ensin pienisti taskussaan.

Minä olin seurannut häntä muutamia tuokioita, kunnes hän, kuten tuollaisten rappeutuneiden ilmiöiden usein käy, yht'äkkiä muutti aikeensa ja suuntansa ja pyörähti ympärinsä, jolloin me olimme naama naamaa vasten.

"Ah! Tekös siinä olettekin, herraseni!" Sattumalta tunsin minä häntä vähän. Hän oli tuollainen kaupustelia sitä lajia, joka viljelemättäkin kasvaa Pariisin katukivien välissä; keksiä, mahdottomien sanomalehtien perustaja, joka vähässä ajassa oli antanut aiheen moniin oikeuden-käynteihin ja nostanut paljon melua painoasioissa, ja joka kolmen kuukauden kuluttua oli hukkunut suurten yritystensä hirmuisen "pyörteen" kuohuun. Muutamia päiviä hyllyi vesi hänen hukkumisensa johdosta, vaan aalto tyyntyi ja tasaantui jälleen, ja sitten ei kuulunut hänestä enää mitään.

Kun hän nyt näki minun, tuli hän hieman hämilleen, ja keskeyttääksensä kaikki kysymykset sekä poistaaksensa huomion köyhistä vaatteistaan ja murennetusta viidenpennin leivästään, alkoi hän puhua kiireesti ja teeskennelyllä iloisuudella... Hänen asiansa soluivat hyvin, erinomaisen hyvin... ne olivat vaan tilapäisesti lipsahtaneet hajalle. Tässä silmänräpäyksessä oli hänellä tekeillä pulskea yritys... suuri kuvallinen teollisuuslehti... Rahoja yllinkyllin... ilmoitusjärjestelmä erinomainen! Ja tätä kertoessaan oikaisi hän vartalonsa. Hänen kasvonsa loistivat. Vähitellen kohotti hän äänensä pohattamaiseksi, ikäänkuin hän olisi jo omassa toimistossaan ja tarjosi minulle aputoimittajan paikankin.

"Sillä tietäkääs". jatkoi hän riemullisella äänellä ja katsannolla, "tämä on luotettava yritys... Minä alotan niillä 300,000, jotka Girardin on luvannut!"

Girardin!

Se on se nimi, joka on kaikkien tuollaisten haaveksiain huulilla. Kun tätä nimeä kuulee mainittavan, niin jo näkee kokonaisia kaupungin-osia, uusia, suuria palatsia rakenteella sekä koko joukon uutten sanomalehtien näyttönumeroita pitkine ohjelmineen ja osakelistoineen painettuna. Kuullaankin aivan usein, kun on kysymys ihan hupsuimmista ehdoituksista, lausuttavan: "puhu vaan Grirardin'in kanssa."

Tämänkin hupakko-raukan päähän oli pälkähtänyt tuollainen tuuma. Koko yön oli hän ehkä miettinyt suunnitelmaansa ja valmistellut laskujansa; sitten oli hän lähtenyt ulos ja liikunnon sekä raittiin ilman vaikutuksesta oli toimi-yritys ihan itsestään jo niin kasvanut, että hän sillä hetkellä, kun me satuimme yhteen, piti sitä mahdottomana, että Girardin voisi kieltäytyä antamasta hänelle nuo 300,000 frankkia. Sanoessaan, että ne olivat hänelle jo luvatut, ei tuo raukka valehdellutkaan, hän vaan jatkoi unelmaansa.

Hänen minua puhutellessaan nyrväsi väkitulva meitä ja ahdisti seinää vasten. Me olimmekin erään tuollaisen alituisesti kihisevän kadun käytävällä, jotka vievät pörssistä pankkiin, ja missä ihmisillä näyttää aina olevan kuumeen tapainen kiire, samalla kun he hajanaisin katsein ajattelevat vaan raha-asioitaan; siinä on koko virta hätäisiä pikkukauppiaita, jotka rientävät lunastamaan vekseleitään, ja pieniä pörssikeinottelioita viekkain katsein, jotka ohimennessään kuiskivat keskenään salaperäistä numerokieltä.

Kuunnella kaikkia ehdoituksia, joita alustellaan tässä joukossa, tässä keinotteliain kaupungin-osassa, jossa pelisalia muistuttava kuumeen tapainen himon ilma-ala vallitsee, tekee samallaisen vaikutuksen, kuin juteltaisiin kertomuksia haaksirikoista myrskyävällä merellä. Minä näin elävänä edessäni kaiken, mitä tuo rappeutunut mies kertoi, minä näin hänen "tilapäisen" onnettomuuskohtalonsa kuvastuvan muutamissa kasvoissa, hänen loistavat toiveensa toisissa. Yhtä hätäisesti, kuin hän kääntyi minuun, katosikin hän nyt, heittäytyen päistikkaa tuohon hulluuksien, haaveiden ja valheiden pyörteesen, jota hän ja hänen kaltaisensa vakavin muodoin nimittävät "asioitsemiseksi".

Viidessä minuutissa olin unohtanut hänen, mutta illalla, kun tulin kotiini ja tahdoin katupölyn kanssa tomistaa pois päivän surulliset vaikutukset, esiytyi hän taas minulle, vaaleine, kiusattuine kasvoineen, murennettune viiden pennin leipäneen sekä lujaluotteisine kielastuksineen, jotka antoivat erityisen painon noille rohkeille sanoille: "Niillä 300,000 frankilla, jotka Girardin on luvannut."

VII.

M:n herttuan kuolema.

(Historiallinen tutkimus.)

Minä en ole milloinkaan nähnyt ketään niin lujatahtoista kuolemassa, kuin tämä hekumoitsia. Hän oli "kummallinen", arvoisa maailman mies, aavistettamaton, pikainen ja eriaiheinen. Vihmaisematta ainoatakaan kukkasta palatsin suuressa astinkäytävässä, taittamatta ainoatakaan kastanjan oksaa puutarhassa, jotka jo alkoivat luoda uusia vaalean viheriöitä oksavesojaan, tuli sairaus äänetönnä, kohteliaana ja etsi hänen, ja muutamassa päivässä oli kaikki mullistettu. Ei mitään enteitä, ei tuskia. Noissa suurissa loistavissa huoneissa, jotka korkeine valoisine ikkunoineen ja tasaisene vienone lämpöneen aina muistuttivat kasvi-säiliöstä, kohtasi häntä eräänä kauniina kevät-aamuna äkillinen vilunväristys. Lääkärit sanoivat: "ei se mitään ole." Herttuatar heitti hänelle sivumennen parin keveän paperossin savukiehkuran välissä kiireiset sanat: "vous vous écoutez trop!" ja se kuului niin kuivalta, niin keveältä, kuin hänen silkki hameensa kohina. Mitään vastaamatta läheni hän valkeaa tai siirtyi maaliskuuauringon säteiden mukaan; ja jo liian heikkona mennäkseen ulos istui hän siellä sinisessä ketunnahkavällyssään hytisten ja kuunnellen etäistä vaunujen jytinää sekä taukoamatonta laneetin vinkumista Concorde-sillalta, jonka naapuruus kiusasi häntä niin paljon. Viimein loppuivat hänen voimansa ja hän vaipui vuoteesen.

Silloin vasta alettiin oivaltaa ja kammota tuota sairautta, joka saapui niin hiljaa, niin varovaisesti. Tästä alettiin nyt puhua jo etusalissa ja portailla. Lääkärit kävivät totisemmiksi ja neuvottelivat syrjässä. Herttua ja herttuatar ainoastaan eivät aavistaneet vielä mitään. Mutta eräänä päivänä herätessään huomasi hän hienon verinoron valuvan huuliltaan parralleen ja tyynylle, joka hieman värjäytyi siitä. Tuo hienokas sievisteliä, joka kauhistui kaikkia ihmisellisen kurjuuden muotoja ja etunenässä sairautta, näki sen nyt kaikkine heikkouksineen ja saastaisuuksineen lähenevän itseään sekä myötään tuovan tämän itsensäunohtamisen, joka on ikäänkuin ensimäinen myönnytys kuolemalle. Minä olin siellä. Minä huomasin tämän silmäyksen, joka näytti kammottavan totuuden huomiosta äkillisesti peljästyneeltä. Mutta vaikka hän nähtävästi tunsi nyt olevansa auttamattomasti meno-teillä, ei hän antanut siitä muille vielä vähintänä vihiä. Muutamia päiviä vietti hän edelleenkin noissa valheellisissa hymyilyissä, tuossa haaveellisessa iloisuudessa, jolla ihmisten on tapa ympäröidä sairasta, ja vastaanotti teeskennellyllä luottamuksella lääkärien virkistysvakuutukset, Mutta eräänä iltana, kun hän tunsi itsensä tavallista heikommaksi, kutsui hän luoksensa varmimmat ja luotettavimmat ystävänsä.

"Sanokaa minulle totuus... Minulla ei ole enää pitkiä jälellä... eikö niin?"

Kysytyt osoittivat surua myönnytyksen merkiksi.

Tämän kiinnittävän hetken ensimäisessä hiljaisuudessa, kun palatsin toiselta puolelta kumisi sekava hyppysävel eräistä herttuattaren herttaisista huveista, täytyi kaiken, mikä vielä piti tätä miestä elämässä -- vallan, arvon, rikkauden -- kaiken täytyi jo näyttää hänestä loitolle poistuneelta -- hänestä, joka jo oli valmis vaalenemaan palautumattomaan olemattomuuteen.

Mikä muutos! Omistaa kaikki ja kadottaa kaikki!

Mutta ensi tuokiossa loi hän päätöksensä. Kiinnittäen huomionsa tuohon niin lyhyeen, niin rajoitettuun aikaan, joka hänellä enää oli elämästä jälellä, ahkeroitsi hän käyttää sen hyvin, ajatellen ainoastaan kaikkia niitä velvollisuuksia, jotka seuraavat hänenmoisensa miehen kuolemaa, jonka ei saa jättää mitään uskollisuutta palkitsematta, eikä paljastaa yhdenkään ystävää vikoja. Tuleen tyhjättiin kaikki salaiset laatikot, tukuttain kellastuneita käsikirjoituksia, kääreittäin kirjeitä hienoimmista papereista, koristettuja salakirjaimilla ja vaakunoilla tummissa väreissä, ja jotka paloivat pikaan ja helposti, kuin häähameen harsot. Siellä oli kuherruspilettiä alkaen sanoilla: "_Te kävitte minun ohitseni eilen Boulongemetsässä, mr le Duc_..."; siellä oli valituskirjoituksia hylätyistä sekä tuoreita luottamuksia uusista tuttavuuksista. Yks'ainoa loimuava punainen liekki -- ja kaikki oli vaan keveä nöyhtä.

Palatsissa ruvettiin jo huomaamaan tämä säännötön epäjärjestys, joka ilmoittaa uhkaavaa mullistusta. Portit kojottivat auki. Ajokaluja vyöryi yhtämyötään sisään ja ulos, kuten suurten vierastusten aikana. Palvelioita seisoi joukoittain käytävissä ja saleissa nojaillen pylväisiin ja marmorikamiineihin toimettomina ja puhe-pakoituksissaan. Herttuan ystävät etsivät tietoja hänen voinnistaan, viimeisimmät aina oikein uutisten tuskassa ja nälässä. Ei ketään välinpitämätöntä koko joukossa. Ne, jotka eivät tunteneet mitään sydämen tunnetta, olivat ehkä vielä rauhattomammat ja kuumeenomaisemmat, kuin toiset. Kokonainen maailma kunnianhaluisia ja itsensäpettäneitä seisoi täällä kokoontuneena murtuneiden toiveiden ja suunnitelmain todellisen raunion edessä. Ja mitkä hulluutukset tässä näytelmässä. Kuolinvuoteesta -- jonka luona kamaripalvelia, osaaottaen kuolevan tulevaisuuteen ja säilyttäen kaikki salaisuudet valittaen maukui noita laatikoissa vielä jälellä olevia rahakääreitä -- aina etusaliin, jossa kaksi suurta pankkiiria niistä, joiden omien herttua oli luonut, pelästyksestä ja levottomuudesta masentuneina kuiskailivat keskenään, erään suuren eläin-häkin vieressä, jonka ristikoissa apinat, kaikesta tästä melusta kiihoittuneina, tuhansin vääntein ja virnistyksin kiipeilivät.

Lopuksi tuli viimeinen korska. Pariisin arkkipispa, jonka tuo epäileväinen maailman mies, maailman kunnioiksi, suvaitsi vastaanottaa; sitten kaksi korkeaa henkilöä, joille kaikki läsnäoliat kumartavat ja poistuvat. Mies lähestyy sänkyä. Herttua ja hän puhuvat matalalla äänellä. Nainen polvistuu ja rukoilee espanialaisella hartaudella...

... Nyt siis on kaikki lopussa, hänen viimeiset hetkensä pyhitetyt -- hän viimeisen jäähyväisensä lausunut -- nyt voipi herttua kuolla -- ja hän kuoleekin.

Seuraavana aamuna astuin minä hänen suojaansa. Tämä huone, jossa niin moni kunnianhimo on tuntenut siipensä kasvavan, jossa niin monet toiveet ovat liikahtaneet kohoten tai vaipuen, siinä vallitsi nyt hiljaisuus, yksinäisyys, kuolema: Herttua vuoteellaan jäykistynein ja vanhentunein kasvoin, tuuhein parroin, joka oli harmaantunut yhdessä ainoassa yössä; yksi pappi, yksi nunna, ja tuollainen kuolin-valvonnan raukeus, johon yhdistyy väsymys, joka ei enää jaksa kärsiä, rukouskuiskauksia, ja pitkiä kummallisia varjoja... Päivä tuskin koitti ja jo kuului puutarhan viheriöiväin lehtiholvien takaa, tuolta alhaalta Concorde-sillan puolelta, tuon pienen huilun säveleet, jotka kimakasti ja iloisesti voittivat vaunujen jytinät.

Minä näin tämän kuolinsuojan vieläkin synkemmässä muodossa. Ikkunat huojuivat selkosen selällään, vesi ja tuuli tuiskui vapaasti ulos ja sisään. Valkoinen ruumis makasi palsameerauslaitoksen vieressä, tyhjätty pää täytetty merisienellä, aivot maljassa pöydällä. Näiden aivojen paino oli toden teolla erinomainen. Ne painoivat... ne painoivat... päivän sanomalehdet kertoivat asiasta sangen tarkat tiedot... Mutta kuka muistaa sitä tänään?

VIII.

Tullimiehet.

Muutamia vuosia sitten seurasin minä Korsikan tulli-ylipäällikköä eräällä hänen matkallaan pitkin rantoja. Sellainen pieni ranta purjehdus on yhtä hyvä kuin pitkäkin matkustus; neljäkymmentä päivää; siis jotenkin sama aika, mikä tarvitaan matkalla Havannaan, ja tämä vaan puolikannellisessa purressa, jossa myrskyn, aaltojen ja sateen suojaksi oli ainoastaan pieni tuskin niin suuri tervainen komero, että siihen mahtui pöytä ja kaksi kaitaa rahia. Ja jospa olisitte nähneet, miltä sitte nuo meidän tullimiehemme näyttivät kovassa ilmassa. Vesi virtasi pitkin heidän kasvojansa, vaatteensa olivat läpimärät ja höyrysivät kuin pesusta nostettaissa ja keskitalvella viettivät he tällä tavalla usein päivät pääksytysten, vieläpä yötkin perään, kyyristyneinä likotuoreille raheilleen ja hytisten kosteasta epäterveellisestä vilusta. Ei voitu, näet sen, milloinkaan sytyttää tulta laivalla ja rantaa oli useimmiten vaarallinen lähestyä. Mutta, voittekohan uskoa? Minä en kuullut yhdenkään näistä miehistä milloinkaan valittavan. Kovimmassakin ilmassa osoittivat he aina samaa tyyneyttä ja tyytyväisyyttä. Ja ajatelkaa kuitenkin, mitä puutteellista elämää nämä tullimiehet merellä viettävät!

Melkein kaikilla heistä oli perhe: vaimo ja lapset maalla; mutta kuitenkin täytyi heidän oleskella kuukausittain kotoa poissa vakoomismatkoilla pitkin vaarallisia rannikoita. Evääksi oli heillä sangen vähän muuta, kun homeista leipää ja raakaa sipulia; ei milloinkaan viiniä, ei milloinkaan lihaa -- ja kaikki tämä vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että viini ja liha on kallista ja heidän palkkansa oli vaan 500 frankkia. Ajatelkaapa siis; kuinka pieniä ja likaisia täytyi heidän tupansa tuolla meren-törmällä olla, kuinka rääsyisiä ja alastomia heidän lapsensa.

Mutta... Yhden tekevä! Nuo raukat eivät näyttäneet milloinkaan alakuloisilta. Purren perällä juuri tuon komeron edessä oli sanko täynnä sadevettä, josta miehistö tapasi juoda, ja minä muistan niin hyvin, kuinka nuo saakelin raukat aina viime kulauksen jälkeen nuristivat pikaria pitkäveteisesti hengähtäen: "Ääh!" -- joka kyllä oli nähtävä hyvin voinnin osoite, tautta tuntui kuitenkin yht'aikaa niin sekä naurettavalta että liikuttavalta.

Iloisin ja tyytyväisin heistä kaikista oli kuitenkin muuan vähäinen päivettynyt ja tanakkavartaloinen mies, jonka nimi oli Palomba. Hän esiytyi aina vaan laulaen ja laulaen sekä tuulessa että tyynessä, vieläpä kovimmassakin ilmassa. Kun meri oli vastainen ja pilven vaanit verhosivat meitä rännällä ja rakeilla -- ja kaikki seisoivat varoillaan, kuunnellen ja vainuten, miltä taholta puuskaus tulisi, kuului silloinkin tuossa syvässä ja tuskallisessa hiljaisuudessa laivalla vaan Palomban tyyni ääni virittäen tavallista virttänsä: