Part 8

Ja kuitenkin kuinka kaunis ja miellyttävä hän oli, kun he noin kymmenkunta vuotta sitten tekivät tuttavuutta. Joka aamu, kun hän meni töilleen, kohtasi hän hänen matkalla omille toimilleen, köyhänä ja nöyränä; kielaana, kuin kaikki tässä kummallisessa Pariisissa, jossa myydään kukkia ja nauhoja pimeimmissäkin porttikäytävissä. He rakastuivat toisiinsa, kun heidän silmäyksensä ensikerran sattuivat yhteen; mutta kun heillä ei ollut mitään varoja, täytyi heidän odottaa kovin kauan, ennenkun voivat yhdistyä.

Viimmein lahjoitti pojan äiti patjan sängystään ja tytön äiti samoin toisen; ja kun tyttö oli kaikille tovereilleen sangen rakas, niin toimittivat he hänelle pienen keräyksen, ja niin oli heidän pieni kotinsa valmis.

Muutamalta ystävältä lainatussa morsiuspuvussa ja eräältä hius-kihertäjältä vuokratussa hunnussa kävi hän sulhasensa kanssa jalkaisin vihille. Kirkossa täytyi heidän odottaa, kunnes eräs paraillaan kestävä kuolinmessu päättyi, kaupungin-hallituksessa taas, kunnes rikkaammat parikunnat olivat ensiksi saaneet asiansa suoritetuiksi... Kun kaikki oli tehty, vei hän hänen etukaupungin ulkokulmalle pieneen puolityhjään, hauskuuttomaan suojaan erään pitkän solan perällä, jota kahden puolen reunusti rivi muita likaisia kammioita, joista kuului meteli ja tora. Jo tämä taisi herättää inhoa uuteen kotiin! Eikä heidän onnensa kestänytkään kau'an. Eläen juomarien seurassa rupesi Valentiinikin juomaan. Nuori vaimo näki toisten vaimojen itkevän ja kadotti heti rohkeutensa. Kun miehensä oli kapakassa, vietti hän kaiken aikansa naapurien luona veltostuneena ja alakuloisena loppumattomilla valitusvirsillä tuudittain sylissään olevaa lastaan. Näin käyden tuli hän vihdoin niin rumaksi ja sai yöpajoista tuon inhottavan haukkumisen: apina.

Alinomaan horjuu tuo pieni varjo edestakaisin ikkunain edessä. Hän astuskelee hitaasti pitkin likaista käytävää ja yskii kovaa, kuivaa yskää; sillä ilta on sateinen ja kylmä... Kuinka kauan täytyy hänen vielä odottaa? Kolme neljä kertaa on hän jo tarttunut avaimeen, mutta aina uskaltamatta avata.

Mutta muisto kotona olevista nälkäisistä lapsista rohkaisee hänen viimein. Hän astuu sisään... mutta tuskin on hän päässyt yli kynnyksen, kun jo myrskyävä ivanauru remahtaa vastaansa: "Valentin -- apinasi tulee!" Ja ruma hän todella olikin, seisoen tuossa ympärilleen tipahtelevissa rääsyissään, kaiken odotuksen ja väsymyksen kalpeus poskillaan.

"Valentin, katso apinaa!" Vapisten ja neuvotonna seisoo onneton vaimoparka tuossa liikahtamatta, "Mitä! Hän on uskaltanut tulla aina tänne asti ja häiritsemään häntä -- masentamaan häntä hänen toveriensa nähden... mutta odotas, saapipa hän nähdä..." Ja hirmuisin nyrkein ryntää Valentin häntä vastaan. Ivatulvan rähistäessä pelastaa onneton itsensä paolla. Mies seuraa ovesta perässä, hyppää muutamia harppauksia ja saavuttaa hänen kadun-kulmassa... Synkkä yö ylt'ympärinsä... ei ketään ohitsekulkevaa... apina kurja!

Mutta ei! Loitolla tovereistaan ei pariisilainen työläinen ole paha. Yksinään, silmä silmää vastaan hänen kanssansa, seisoo Valentin täällä heikkona, nöyränä, melkeinpä katuvaisena. Nyt käyvät he käsikädessä edelleen ja heidän poistuessaan kuuluu vaimon ääni synkässä yössä katkerana, valittavana ja kyyneleistä käheänä... Apinan vuoro on siis tullut.

III.

Tutkinto-oikeuden esikossa.

En tiedä onko se tottumattomuudesta, vai minkä tähden en minä milloinkaan ole voinut astua Oikeuspalatsiin tuntematta erityistä vastenmielisyyttä, jotakin selittämätöntä sydämentuskaa. Nuo ristikot, nuo suuret rakennukset, nuo kivi-astimet, jotka ovat niin leveät, että jokainen, joka niitä astuu, tuntee itsensä hylätyksi ainoastaan oman ahdistuksensa syleilyyn; rakennuksen muinaisuus, kellon lyönnin surullinen sointu, ikkuna-aukkojen korkeus ja syvyys sekä vielä virran sumu ja kosteus, joka imeytyy noihin veden reunasta kohoaviin muureihin. Kaikki tämä johdattaa mieleen jonkinlaisen vankeuden esima'un. Saleissa saadaan samallainen tunne-vaikutus ja vielä vahvistettuna niiden esineiden omituisuuksilla, joita silmä näissä kohtaa: nuo pitkät mustat vaatteukset, jotka jo itsessään muodostavat juhlallisia ja syyttäviä muotoja, nuo asiakirjat, nuo ijankaikkiset paperit, joita on kosottain kaikkialla, pöydillä, kaapeissa ja asianomaisten kainaloissa hirveät, uhkuvat pinkat.

Äänettöminä ja salaperäisinä kojottavat täällä suuret viheriäiset ovet, jotka avattaissa päästävät ulos joko ankarasti tai itkunhellästi lausutuita katkonaisia sanoja ja vilahuttavat haihtuvia haamahduksia pitkistä penkeistä, kokonaisista mustista lakkiriveistä sekä siellä täällä kumartuneista suurista kristuskuvista. Kiväärin perät kolisevat kivipermantoon; holvit vapisevat sisään ja ulos vyöryvien vaunujen kamalasta jyrinästä. -- Kaikki nämä epäsoinnut yhdistyvät ja muodostavat ikäänkuin läähätyksen, jonkullaisen hengitystavan tuolle työskentelevälle oikeuskoneelle. Ja kun tämän hirveän koneen kuulee käyvän, niin tuntee ikäänkuin jonkullaisen kutistumisen eli pienentymisen halun pelosta joutuvansa, vaikkapa vaan yhdestä ainoasta hiuksestakin, kiinni sen kamalaan konehistoon; sillä tietty on, kuinka jämäkkä, kuinka tahriva ja kuinka vastenmielinen se on päästämään saalistansa.

Kaikki tämä kuvasteli mielessäni, kun minä muuanna aamuna menin etsimään erästä tutkintotuomaria, jolle minä tahdoin puollustaa muutamaa köyhää poloista. Todistus-sali, jossa minä odotin, oli kansaa täynnä. Täällä näkyi vartioita, kirjureita lasi-seinän takana toimessaan kirjoitellen asiapapereitaan, haastetuita henkilöitä, jotka jo ennakolta kuiskivat, mitä he aikovat todistaa, naisia kansasta, yhtä tunteikkaita kuin osanottavaisiakin, jotka juttelivat vartioille koko elämäkertansa päästäksensä vihdoin siihenkin asiaan, mikä heidät oli oikeuteen saattanut. Lähellä minua johdatti avonainen ovi tutkintosalin esikko-käytävään -- synkkä käytävä, joka vei -- ken ties mihin! -- ehkäpä aina mestauspölkylle, ja josta epäluulonalaiset tulevat ulos syytettyinä. Muutamat niistä onnettomista, jotka sinne tuotiin vartio-astimia, istua huojuttelivat jo raheilla odottaessaan sisään huutoa oikeuteen, -- ja tässä "Bagnon'in" etusalissa kuulin minä erään rakkaus-haastelon, oikein etukaupunkilaisen luontoisrunoelman, yhtä kiihkeän, mutta kiinnittävämmän, kuin ne, joita näyttämöä varten runoillaan. Niin, tässä hämärässä tyyssijassa, johon niin monenlaiset rikolliset ovat sekä muistoistaan ja pelostaan, että varovaisuudestaan, toivoistaan ja raivostaan puhaltaneet jotakin, olen minä nähnyt kahden olennon rakastavan toistansa ja hymyilevän toisilleen; ja vaikka tämä rakkaus oli niin yksinkertainen, tämä hymyily niin kuihtunut, täytyi tuon vanhan käytävän varmaankin kummastua tästä yhtä paljon, kuin joku Pariisin pimeä ja likainen soppikatu kummastelisi, jos kuulisi tunturikyyhkyisen kuhertelevan komeroissaan.

Hervottomassa, melkein tunnottomassa asennossa istui muuan nuori tyttö erään rahin kulmalla, hiljaisena ja tyynenä, kuin työläinen, joka odottaa palkkaansa. Hän oli tuossa surullisessa Saint-Lazare-puvussa tervein ulkomuodoin ja levollisin mielin, joka vankeudessakin oli kaikista hänen elämänsä kokemuksista ollut paras. Vartia, joka pysyi hänen vieressään, näytti suosivan häntä, ja he haastelivat sekä nauroivat keskenään häädetyllä äänellä. Käytävän toisessa päässä ihan pimennossa istui tämän Chloe'n sydämen-rakkain. Tyttö ei nähnyt häntä alussa, mutta kun hauen silmänsä tottuivat hämärään, huomasi hän hänen ja huudahti hämmästyksestä säpsähtäen: "Ei! Ka'! Se on Pignou - Hè Pignou!..."

Vartia ehkäisi häntä. Se on nimen-omaan säädetty, ett'ei saa antaa syytettyjen haastella keskenään.

"Oi, rakkaani, minä pyydän, ainoastaan yhden sanan!" lausui hän ja kumartui pitkälle käytävään.

Mutta vartia pysyi taipumattomana: "Ei... ei, se ei käy laatuun... Mutta jos teillä on jotakin sanottavaa hänelle, niin sanokaa minulle, kyllä minä esitän sen hänelle." Nyt syntyi vartian välityksellä pieni keskustelu tytön ja hänen Pignou'nsa kesken.

Huomattavalla liikutuksella, mutta huolimatta ympäristöstään, alkoi hän:

"Sanokaa, sanokaa oikein, että minä en milloinkaan ole rakastanut ketään toista niin, kuin häntä, ja etten minä vastakaan koko elämässäni rakasta ketään muuta!"

Vartia astui pari askelta käytävässä ja otti tuon aivan erinomaisen suuren hyväntahtoisuutensa vastapainoksi kaksinkertaista arvokkaamman äänen, lausuen: "Hän sanoo, että hän ei ole milloinkaan rakastanut eikä vielä vastakaan rakasta ketään toista kuin teitä!"

Minä kuulin jonkullaista röhkimistä ja sekavaa änkyttämistä, joka oli olevanaan Pignou'n vastaus; sitten palasi vartia juhlallisesti takaisin penkilleen.

"-- -- Mi' mi' mitä hän sanoi?" kysyi lapsi tuskallisesti, ja kun vastaus viipyi, uudisti hän kiihkeästi: "Saas nähdä! mitä hän vastaa? -- Puhuiko hän kauniisti?"

"Hän sanoi olevansa kovin onneton."

Hetken valloittamana sekä meluisaan ja puheliaaseen katu-elämään tottuneena tokaisi hän yhtäkkiä aivan ääneensä: "Älä sure, ystäväni... kirkkaat päivät tulevat taas!" ja tuossa vielä hentoisassa äänessä ilmautui melkein äitillisen hellyyden vaikutus. Tässä tunnettiin kansan nainen, hänen huolensa ja hänen kärsivällisyytensä, kuin potkitun koiran.

Käytävän perältä vastasi Pignou'n viinankäheä, soinnuton ja ikäänkuin paahtunut ääni: "Lorua! Iloiset päivät!... Minä saan varmaankin minun viisi vuotta, minä..." Se herra tunsi asiansa.

Vartiat huusivat; "Vait'... Ääneti!" mutta se oli myöhäistä.

Eräs ovi aukesi ja itse tuomari esiytyi kynnykselle.

Tavallinen samettinuti, harmahtava poskiparta, ohuet kovat huulet, katsanto tutkiva, epäilevä, ei aivan syvällinen -- oikein tutkintotuomarin perikuva, sellainen, joka aina luulee näkevänsä rikollisen silmäinsä edessä, samoin kuin eräät hulluinhuonelääkärit, jotka näkevät hupsuja kaikkialla. Kysymyksessä olevalla herralla oli sitäpaitsi aivan erityinen tapansa katsoa toista niin polttavasti, niin solvaavasti, että siinä tunsi itsensä rikolliseksi, vaikk'ei ollut mitään pahaa tehnytkään. Yhdellä ainoalla silmäyksellä säikäytti hän koko käytävän.

"Mitä tämä rähinä merkitsee?... Tehkää tehtävänne!" mörähti hän vartioille ja tempasi oven kiinni.

Punehtuen ja suutuksissaan katseli vartia, joka oli muistutukseen syyllinen, ympärilleen etsien jotakin, johon voisi vihansa iskeä. Mutta tyttö ei virkkanut sanaakaan ja Pignou istui liikahtamatta; vaan het' kun hän huomasi minun seisovan salin ovella, värnähti hän käsivarteeni, heilahutti minun ympärinsä ja ärähti: "P--rujako te täällä seisotte töllistelemässä?"

Se oli pääsy-maksu, jonka sain suorittaa siitä, että olin kuullut tuon pienen etukaupunki-näytelmän.

IV.

Valokuvaaja.

Kun he näyttivät olevan vähävaraista väkeä ja heidän talouskalustonsa mahtui yhteen käsikärryyn, niin oli isäntä vaatinut vuokran jo etukäteen, vuokran, joka, jos se olisi laskettu sen kosteusmäärän mukaan, joka ilmaiseksi seurasi asuntoa, niin olisi se ollut melkeä. Se huone, johon he muuttivat, oli nimittäin aivan uusi ja sijaitsi eräällä tuollaisella suurella puistokadulla, joiden varsilla huoneriviä katkaisee tämän tästäkin kaikenlaisilla ilmoituksilla ja osoituksilla täytetty laipio. Öljymaalin haju noissa kolmessa valoisassa suojassa, joihin viisi-astimiset portaat veivät, teki seinäin alastomuuden yhä tuntuvammaksi. Täällä oli ensiksi melonipenkistä muistuttava valokuvaustoimisto lasiseinineen ja saksalaiskamiini-uunineen, joka oli yhtä kylmä kuin mustakin, kun ei uskalleta sytyttää pientä jo ladottua kivihiilinuotiota, ennenkuin kuvauttajia tulee. Ympäri seiniä rippuu perheen valokuvia, isä, äiti ja kolme lasta, istuvina, seisovina, yksinään ja yhdistettyinä sekä kaikissa mahdollisissa asennoissa ja suuruuksissa; lisäksi vielä muutamia muistomerkillisiä esineitä sekä pari maisemataulua, kaikki suurimmaksi osaksi viertyneitä ja vaalenneita. Kaikki näinä olivat jäännöksiä siltä ajalta, jolloin he olivat varakkaita ja isä teki valokuvia vaan huvikseen. Mutta nyt, kun heidän hyvinvointinsa on kukistunut eikä muutakaan ammattia tarjoudu, kokee hän luoda tulevaisuutensa valokuvaajana.

Kuvauslaitos, jota lapset ympäröivät pelolla ja kummastuksella, on saanut kunnia-sijan keskellä toimistoa ja näyttää uusine kiiltävine vaskiheloineen ja suurine mykevine lasineen vetäneen puoleensa kaiken, mikä tässä pienessä asunnossa on loistoa ja komeutta. Koko muu talouskalusto on vanha, kulunut, ränstynyt ja päälliseksi vielä peräti vähäinen! Äitillä on viertynyt musta silkkihame ja kappale harsoa päässään, siis puku saman tapainen, jollaista naiskassöörit käyttävät puoteissa, joissa käy vähän ostajia. Mutta isä, se on jotakin toista, se! Hänen on täytynyt hankkia itselleen kauniin taiteilia-nupan ja samettitakin tehdäkseen kuvauttajiinsa paremman vaikutuksen; ja tässä sirossa asussaan näyttää hän korkein, kuutamovaalein ja mielikuvituksista loistavin otsin sekä sävyisin silmin aivan yhtä uudenuutukaiselta, kuin hänen kuvauslaitoksensakin. Ja kuinka hän hopakoitsee tuo kunnon mies, kuinka syvästi hän antautuu asiaansa! Teidän pitäisi vaan kuulla hänen varoittavan lapsiaan: "Älkää millään muotoa menkö pimeään kamariin!"... Pimeä kamari! Voisipa melkein luulla puhuttavan pythialaisen noita-akan luolasta... Sisällisesti on tuo alkava valokuvaaja-raukka kuitenkin kovin levoton. Kun hän oli maksanut vuokransa sekä puut ja kivihiilet, niin ei ollut perheen kassassa enää penniäkään jälellä. Ja otaksukaammepa nyt, ett'ei yksi ainoakaan kuvauttaja astuisi ylös noita viisikkoportaita, että lasikaappi tuolla alhaalla porttipielessä ei houkuttelisi ainoatakaan ohitsekäyvää sisään -- niin mitä söisivät pienokaiset illallisekseen... Mutta! Herra valmistaa uhrin! -- Muutto on suoritettu. Ei ole enää mitään järjestämistä, ei pyyhkimistä ei kirkastamista. Kaikki riippuu nyt vaan ohitsekulkioista.

Minuutit kuluvat tuskallisessa odotuksessa. Isä, äiti ja pienokaiset seisovat kaikki ulkona parvekkeella vaanimassa. Sepä olisi hirveän kummallista, jos niin monen ohitse kulkiaan joukossa ei olisi ainoatakaan kuvauttajaa... Mutta ei! Joukko toisensa perästä tulee ja menee käytävällä. Kukaan ei pysähdy... No, vait'! Tuolla tulee muuan herra ja lähestyy kaappia. Hän silmäilee kuvia toista toisensa perään; hän näyttää tyytyväiseltä -- hän tulee varmaankin ylös. Ihastuksissaan pyytävät lapset jo virittää pesän. "Odottakaa vielä vähän", vastaa äiti varovaisesti. Ja kuinka viisaasti hän tekikään! Herra jatkaa matkaansa katuteikkarin täydellä huolettomuudella. Kello lyö yksi, lyö kaksi. Päivä himmenee. Suuria pilviä keräytyy taivaalle. Mutta täällä näin ylhällä voisi vielä kyllä ottaa oivallisia näytekuvia. Mutta mitä siitä, kun ainoatakaan tilaajaa ei kumminkaan tule. Joka silmänräpäys luullaan kuuluvan tai näkyvän jotakin miellyttävää: joku ohitsekulkia pysähtyy, mutta vaan minuutiksi -- jotkut askeleet kuuluvat ovella, mutta rientävät heti matkaansa. Kerta kuitenkin soitetaan ovikelloa todella. Mutta tulia kysyy vaan erästä toista vuokra-asukasta. Kasvot alkavat surustua ja silmät kostua.

"Mutta nyt ei ole ikipäivinään oikein asiat..." virkahtaa viimein isä. "Varmaankin on koko lasikaappimme varastettu pois... käykääpäs alhaalla katsomassa, lapseni!" Muutaman minuutin kuluttua tulevat lapset ylös aivan hämillään. Lasikaappi on kyllä eheänä paikallaan; mutta se voisi aivan yhtä hyvästi olla poissakin; kun ei kumminkaan yksikään ihminen piittaa siitä.

Sitäpaitsi... kas kuinka sataa! Niin todella. Sadepisarat rapistavat lasiseinää ärsyttävällä äänellä. Puistikko kihisee sateenvarjoista mustana. Käydään sisään ja suletaan lasiovi. Lapsia viluttaa, mutta ei uskalleta sytyttää kamiinassa viimeistä nuotiota. Yleinen hämmästys. Isä kävelee edestakaisin kovasti puserretuin nyrkein. Äiti on mennyt toiseen suojaan salatakseen itkuaan... Mutta pienokaisista muuan, joka eräässä sadekuuron välissä on pistäynyt ulos parvekkeelle, koputtaa yhtäkkiä iloisesti ruutuun huudahtaen: "Isä! isä! tuolla alhaalla seisoo joku tarkastellen lasikaappia."

Lapsi on nähnyt oikein. Toden totta seisookin siellä muuan ylevännäköinen vallasnainen. Hän tarkastelee mallikuvia tuokion, arvelee, katsahtaa ylöspäin... Oi, Jospa kaikki ne silmäparit, jotka tuolta ylhäältä tuijottavat häneen, olisivat hiemankin magneetivoimaisia, kuinka törmäisikään nainen ylös portaita heihin neljään!...

Viimein tekee hän päätöksensä. Hän käy sisään, nousee ylös ja koputtaa ovelle. Joutuun tulitikku sytykkeihin ja lapset sisimpään kammioon. Ja kun isä asettaa nuppaansa, rientää äiti ovelle ja avaa sen liikutettuna ja hymyillen vanhan silkkihameensa hänen monikertaisista nyykkäyksistään ujosti kohistessa.

"Niin, rouvaseni, niin, se on täällä, aivan oikein." Tulokasta hemmoitellaan ja hän asetetaan kuvan-ottoasentoon. Hän on eräs nainen, "etelästä", hieman kielekäs, mutta sangen kohtelias eikä ollenkaan ujo sivukuvastaan. Ensimäinen näytekuva onnistuu huonosti. No sama! Otetaan uusi. Sehän on pieni asia.

Muuttumattoman tyynellä mielellä asettaa "nainen etelästä" kyynärpäänsä takaisin pöydälle ja leukansa kämmenelleen. Kun valokuvaaja huolellisesti järjestelee hänen hameensa laskoksia ja hattunsa nauhoja kuuluu puoleksi hillittyjä naurun-tyrskäyksiä lasiovelta. Lapset ovat ryntänneet katsomaan, miten isä pistää päänsä kuvauslaitoksen viheriäisen verhon alle, seisoen siinä liikkumattomana yksin ainoin suurin loistavin silmin, niinkuin peto Ilmestyskirjassa. Kun he tulevat suuriksi, rupeavat hekin valokuvaajiksi kaikki!

Viimeinkin onnistunut näytekuva, jonka valmistaja esiyttää tilaajalle riemuiten ja hiestä valuen. Nainen tuntee selvästi tummat kasvonsa tuolla valkoisella pohjalla, tilaa tusinan, maksaa etukäteen ja poistuu vallan tyytyväisenä...

Hän on mennyt, ovi on sulettu. Eläköön ilo! Lapset vapautetaan ja he hyppelevät voitonhyppyä kuvauslaitoksen ympärillä. Isä ensimäisestä tilauksestaan aivan liikutettuna, pyhkeää majestetillisesti otsaansa; äiti, joka huomaa ajan rientävän, kiiruhtaa ulos hankkimaan ruokaa -- sangen hieno pikku-päivällinen tämän ensimäisen päivän kunniaksi uudessa kodissa -- ja sitten, sillä järjestys täytyy olla kaikissa; suuren vehriäniskaisen päiväkirjan, johon kauniilla käsialalla kirjoitetaan tämän ensimäisen tilauksen päivä, "eteläisnaisen" nimi sekä saatu tulos: 12 frankkia!

Totuuden kunniaksi täytyy tunnustaa, että -- kiitos olkoon piirakalle höysteineen, joka oli koko "muuttajais-puuro", ja kiitos olkoon pienelle poltin-aine-varastolle, sokerille ja kynttilöille -- menot olivat täsmälleen yhtä suuret kuin tulotkin. Mutta sehän on kaikessa kokonaisuudessaan vaan pieni asia. Kun tänään ensimäisenä ja vielä pääasialliseksi sateisena päivänä, on saatu 12 frankkia, niin mitä sitten huomenna saadaankaan. Ilta solui tulevaisuuden ohjelmia laadittaissa kuin unelma. Ja te ette voi milloinkaan uskoa, mitkä poutapilviin ulottuvat ilmalinnat voivat mahtua pieneen kolmisuojaiseen asuntoon viisi tikkamittaa ylempänä katua!...

Seuraavana päivänä maanmainio sää, mutta ei yhtään tilaajaa. Ei ainoatakaan kuvauttajaa koko pitkänä päivänä. Mutta mitäs sekään juuri merkitsee! Se kuuluu asiaan. Sitä paitsi on piirakasta vielä vähän jälellä ja lasten ei tarvitse mennä levolle tyhjin vatsoin.

Sen jälkeisenäkään päivänä ei ketään. Vartioiminen parvekkeella kestää taukoamatta, mutta turhaan. "Nainen etelästä" noutaa tusinansa -- ja siinä kaikki.

Sinä iltana täytyi luopua yhdestä patjasta voidaksensa hankkia leipää... Näin kului kaksi päivää. Nyt on hätä korkeimmallaan. Kova-onninen valokuvaaja on myynyt samettinutinsa ja takkinsa; hänellä ei ole muuta keinoa, kuin myydä kuvauslaitoksensa ja hankkia jossakin puotipalvelian paikan. Äiti on lohduton. Lapset ovat alakuloisia eivätkä enää voi mennä edes parvekkeelle "vakoilemaan".

Mutta sitten eräänä lauvantaina, jolloin vähimmin odotetaan, nelistetään kelloa. Sieltä tulee hääväkeä, koko hääväki on astunut viisi tikkamittaa ylös tilaamaan valokuvia. Sulhanen, morsian, tellatytöt, tellapojat, kaikki kelpo-väkeä, joilla nyt ensimäisen kerran elämässään on valkoiset sormikkaat käsissään, ja jotka nyt tahtovat ikuisuttaa tämän hetken.

Sinä päivänä on saatu 36 frankkia. Seuraavana päivänä toistavertaa enempi... Voitto on saatu! Valokuvaaja on tullut tunnetuksi... Ja siten on yksi pienen parisilais-maailman tuhansista pikku-näytelmistä loppunut.

V.

Naapurini umpikadussa.

Muutamia vuosia sitten asuin minä eräässä huvilassa Champs Elysée'ssä, "Douze Maisons"-nimisessä umpikadussa. Kuvitelkaapas mielissänne sellainen piilokas etukaupungin soppi supistettuna noiden suurten puistokatujen väliin, jotka näyttävät niin jäykiltä, niin yleviltä, niin ylimysvaltaisilta, ikäänkuin niillä ei saisi liikkua muuten kuin vaunuissa. Minä en tiedä, mikä talonomistajaoikku, vanhuudenaate tai itaruudenjuoni säilytti juuri uhkeimman kaupungin-osan sydämessä noita säännöttömiä taloja, noita pieniä homehtuvia puutarhakaistaleita, noita mataloita viistoisia huoneita ulkopuolisine astimine, koristavine puuparvekkeine täynnä riippuvia nuoria, kaniinihäkkejä, laihoja kissoja ja kesytettyjä korppeja. Täällä oli huoneistoja, joissa asui työläisperheitä, ihmisiä, jotka elivät pienillä koroillaan, sekä taiteilioita -- sellaisia, joita tapaa kaikkialla, missä vaan puu kasvaa --; sen lisäksi muutamia huonokuntoisia, ikäänkuin sukupolvisen lian, ja kurjuuden tahraamilla huonekaluilla sisustettuja huoneita. Ylt'ympäriinsä oli loistoa ja elua Champs Elysée'stä, taukoamaton vaunujen jyrinä, loistavien ajokalujen ramnia ja komean hevos-nelistämisen kopina, raskaasti sulkeutuvien porttien pauke, kaleesien keveäin pyöräin kumina korkeissa porttiholveissa -- kaikki tämä sekoitettuna Mabillé'stä kuuluvilla piano- ja violi-säveleillä. Näköpiiriä rajoitti suuri ääretön ravintola, jonka nurkat olivat pyöreiksi nuivatut ja ikkunat verhotut valkoisilla silkki-varjostimilla, joiden välitse kimalsi kullatuilla haarakynttilän-jaloilla ja harvinaisilla kukkakasveilla ympäröidyt peilit.

Tuo pimeä Doutze Maisons'in umpikatu, jota loitompana valaisi ainoastaan yksi ainoa lyhty, oli ikään kuin vähäinen kuliisi tuossa sitä ympäröivässä kauniissa koriste-verhossa. Kaikki mikä muuten oli vähäarvoisempaa kokoutui tänne: nauhoitettuja kamaripalvelioita ja nälistyneitä ilvehtijöitä; koko joukko englantilaisia ratsastajia; hevosteaterin tallirenkiä; kaksi Hippodromen pientä posteljoonia ponnyhevosineen ja ilmoituslistoineen; kaikenlaatuista epäiltävää väkeä; ja lopuksi koko ryhmä sokeita, jotka iltasin palasivat kotiin kantaen linkkutuolejaan, säkkipeliään ja puukuppiaan. Minun siellä asuessani oli yhden tällaisen sokean häät, joka juhlallisuus tuotti meille koko-öisen soittokone-konsertin -- laneetit, torvet, sakkipelit, posetiivit -- nämä kaikki yhdessä muodostivat tämän melun, jossa selvästi sai nähdä pariisilaisten menon, itse kunkin omalla säveleellä.

Tavallisesti oli sopukka kuitenkin sangen hiljainen. Katuväki tuli kotiin vasta myöhään iltasin ja silloin -- väsyksissä. Ei kuulunut mitään rähinää muulloin kuin lauvantaisin, jolloin Arthur sai palkkansa.

Arthur oli minun naapurini. Ainoastaan matala ristikolla koroitettu muuri eroitti minun huvilani siitä suojasta, jossa hän perheineen asui. Vaikka vasten tahtoani tuli elämämmekin jossakin määrässä yhteiseksi, ja joka lauvantai kuulin minä sanasta sanaan sen kamalan ja tositeossa pariisilaisen murhenäytelmän, jota tuossa työläiskodissa näyteltiin.

Se alkoi aina yhdellä tavalla. Vaimo toimitti päivällistä, lapset leikittelivät hänen ympärillään; hän puheli heille hiljaa ja kiireellisesti. Kello löi seitsemän... kahdeksan... ketään ei tullut. Mikäli aika solui, sikäli muuttui hänen äänensä sointu, joka kävi itkusta ja närkästyksestä vapisevaksi. Lasten tuli nälkä ja uni ja ne rupesivat kitisemään. Mutta isää ei kuulunut vieläkään. Viimein syötiin ilman isää. Sitten, kun vaimo oli nukuttanut kakarat ja ruokkinut kanat, kävi hän ulos puuparvekkeelle, jossa minä kuulin hänen tukahuttavin nyyhkytyksin valittelevan:

"Oi, nuo heittiöt! nuo heittiöt!"

Kotiin palautuvat naapurit näkivät hänen siellä ja surkuttelivat häntä.