Part 7

Ukko värähti ikäänkuin salaman iskusta ja ärähti: "Hän on aasi!... Hän olisi voinut ansaita hyvän omaisuuden preussilaisilta, mutta se raato, ei tahtonut... Siitä hetkestä, kun preussilaiset anastivat seutumme, sulki hän kapakkansa ja riisui kauppaosoitteensa pois. Toiset kapakoitsiat, jotka ymmärsivät etunsa, leikkasivat kultaa kuin puuveitsellä sodanaikana; -- mutta hän, hän mokoma ei myynyt pennilläkään; ja kaikista pahinta vielä oli se, että tuo tolvana sai istua putkassa pitkää ajan siitä vaan, ettei hänellä ollut älyä pysyä edes nahoissaan... Hän on vasikka, se on sanottu, ja se on totta... 'Isänmaa', 'velvollisuus' ja muut tuollaiset!... Mitä ne häneen kuuluivat? Oliko hänkin, muka, sotilas, hän? Hänen velvollisuutensa oli myydä viiniä, ja viinaa ostajille; ja silloin olisi hän voinut maksaa minullekin. -- Mutta kyllä minä opetan sille s--tanalle toistaiseksi, kuinka 'isänmaisilla' ollaan ja mitä 'velvollisuuksilla olo' maksaa!"

Ja vihasta hehkuen väänteleiksi hän avarassa päällystakissaan noilla kömpelöillä kielastuksilla, joista heti huomaa maanmiehen tottumuksen vaan lyhyeen takkiin.

Hänen tätä puhuessaan olivat maalaisvaimon silmät, jotka vastikään vielä näyttivät niin leppeiltä ja Maziliers'ia niin täydellisesti sääliviltä, saaneet jäykän, melkein halveksivan katsannon. Hän oli talonpoikaisrotua hänkin, ja sellaiset tavallisesti huolivat aivan vähää niistä, jotka hylkäävät minkään voitto-tilaisuuden, vaikkapa se olisi risti-aatteinenkin.

"On kuitenkin oikein surkeaa hänen vaimonsa tähden", lausui hän ja jatkoi vähän epäiltyään: "mutta selvä totuus on sekin, ettei saa kääntää onnelle selkäänsä."... Ja tästä johti hän suoraan seuraavaan loppupäätöksen:

"Te olette oikeassa, vanha isä; jos jollakin on velkaa, niin täytyyhän hänen se maksaakin!"

Cachignot jatkoi hymyillen: "Hän on nauta... hän on nauta!..."

Lautturikin, joka lauttaa kulettaessaan oli kuunnellut heitä, kajosi nyt keskusteluun:

"Älkää olko armoton, isä Chachignot... Mitä maksaa vaivaa teille, mennä oikeuden palvelian luo? Mitä se hyödyttää teitä, tehdä nuo raukat onnettomiksi? Olkaa armollinen, vielä vähän, koska teillä on niin hyvät varat!"

Ukko käännähti kuin kärmeen puremana ja älästi:

"Minä neuvon sinun pitämään suusi kiinni, sinun, sinä hornan vetelys; sinäkin olet yksi tuollainen 'isänmaitsia' muukamaks!... Onpa oikein surkuteltavaa jo ainoastaan kuullakin sitä! Viisi penttua -- eikä penniäkään -- ja sittenkin huvitteleida tähystellen tykkiä vihollista kohden, tarvitsematta sitä... Ja minä kysyn herralta, minä (toden totta luulen minä, että tuo lurjus kääntyi tässä minuun!) mitä on todellakin tuloa mokomasta? Tuo esimerkiksi on saanut naamansa mäsäksi, kadottanut hyvän paikkansa ja kas nyt -- nyt elää hän aivan, kuin mustalainen, pienessä viima-tuulisessa luolassaan lapsineen, jotka nikahtuvat yskään, ja vaimoneen, joka työskentelee pesulaiturilla itsensä vaivaiseksi. Eikö hän ole nauta, hänkin?"

Lautturin silmistä vilahti katkera salama, ja arvet koko hänen tummassa muodossaan kuvastivat syvät, vaaleat vanansa entistä selvemmin. Mutta hänellä oli niin luja itsensä kieltämys, että hän voi alla ääneti ja syöntää vihansa lautturi-sauvaansa, jonka hän työnsi hietaan niin, että se oli katkeamaisillaan. -- Ja parasta se olikin; sillä yksikin varomaton sana olisi voinut riistää häneltä nykyisenkin toimensa; sillä hra Chachignot'illa on valtaa. Hän on kunnallisneuvosten jäsen.

XV.

Satu sortuneesta sotilaasta ja kolmesta korpista.

[Tämä satu on kirjoitettu jo v. 1872 sen ilmoituksen johdosta ranskalaisissa virallisissa lehdissä, että silloisen Berlinin, kolmenkeisarin-kokouksen tarkoitus oli perustaa pysyväinen puollustus- ja hyökkäysliitto. Kirj. muist.]

On tappelupäivän ilta. Luonto näyttää vieläkin olevan kauhistuksissaan noiden kahden sotajoukon yhteentörmäyksestä. Tykkien polttava hengitys häälyy paksuina rusottavina savu-pilvinä maisemain yli. Ilma on täynnä hyökyä, kuin meri myrskyn jälkeen. Se tuntuu vieläkin vapisevan ja hyllyvän päivän hirmuisten ryntäysten mukaan ja luminen maa, jonka talvilepo on häiritty, on ristin rastin täynnä tykkivankkuri-pyöräin syviä vakoja ja kuoppia sekä peitettynä kammottavilla roukkioilla epätoivossa ja kuolemankielissä taistelevia ihmisiä ja eläimiä.

Kamala viljelystyö! Lumi-vakoilun on sota kylvänyt surmanviljaansa. Jo itse noiden harmaiden sotapukukauhtanoiden laskoksissa, rypyissä ja kierroksissa on jotakin, joka ilmaisee kuolontaistelua. Käsivarret pistäytyvät ylös täytetyistä haudoista ja jalat kankeina, tönkkinä, puoleksi maahan vajonneina.

Vaalein kasvoin päin lyijyn-sinervää taivasta makaa tuolla selällään nuori sotilas. Hänen kätensä ovat mustat ruudista ja hänen takkinsa läpitse ammuttu. Hän telmi kuumimmassa tulessa siellä, missä sota tulisimmin tuiski ja toverinsa luulivat hänen kuolleen, kuu näkivät hänen kaatuneen. Mutta kuitenkin elää hän ja huutaa apua kaikin voimin, mitä hänellä enää on jälellä; vaan ainoastaan voivotushuudot ja kuolonkoraukset vastaavat.

Vilusta ja tuskista tankistuen, uupuneena tuossa tulikuulain humistessa ja tykkien salamoidessa sekä koko verisen näytelmän kaikissa vaihteluissa, ja ikäänkuin sen tyynen ja uuvuttavan äänettömyyden voittamana, jonka hän tuntee maassa, missä hän makaa pitkänään, tuntee hän kiusauksen jäädä välinpitämättömänä siihen -- tulkoon sitten uni tai kuolema.

Silloin huomaa hän yht'äkkiä tuon puoleksi sulettujen silmäinsä ylitse kaareutuvan äärettömän näköpiirin reunalla kolme mustaa pilkkua, jotka suurenevat sikäli, mikäli ne lähenevät. Ne näyttävät siiviltä -- mustilta siiviltä, jotka liitävät avaruudessa.

Heti pysähtyvät ne hänen päänsä kohdalle, ja hän näkee kolme korppia liikkumattomana ikäänkuin killuvan ylhäällä vaaleassa ilmassa sellaisella tyyneydellä ja vainokkaisuudella, joka on petoeläimelle niin omituinen, silloin kun se on keksinyt saaliin.

Tuossa vielä tulesta ja kuulista värisevässä ilmassa muistuttavat nuo suuret siivet tuskin nähtävine liikuntoineen kolmea liehuvaa sotaviiriä, joista jokainen on merkitty petolinnun kuvalla.

"Tähystävätköhän nuo minua?" kysyy tuo kaatunut sotilas kauhistuksella itsekseen, ja koko hänen ruumiinsa värisee, kun hän näkee noiden kolmen korpin laskeutuvan kiireesti alas ja asettautuvan multakasalle lähelle häntä.

Ne ovat uhkeita lintuja, sanon minä, loistavia ja jalosukuisia! Ei niin höyhentäkään puutu niiden juhlapuvuista. Ja kuitenkin elävät ne ihan tappelukenttäin keskessä -- elävätpä itse te'ossa ainoastaan niissä ja niistä. Mutta samalla kunnioittavatkin ne niitä läsnäolollaan ainoastaan asianomaisessa etäisyydessä, kaukana yli-ilmoissa, ampumakannon ulkopuolella eivätkä milloinkaan laskeu tuosta loistavasta korkeudestaan, ennenkun rykmentit makaavat maassa, kuolleina ja haavoitettuina kolkossa yhdenvertaisuudessa.

Itse te'ossa näyttävät ne olevankin korppia omasta arvostaan. Ne tervehtelevät toisiaan ja keikkailevat toistensa edessä samalla, kun niiden kiverät kynnet jättävät syviä verijälkiä lumeen. Ja kun he vihdoinkin ovat täyttäneet kaikki sääntökohteliaisuuden vaatimukset, asettuvat ne vaakkumaan ja räksättämään kaikessa hiljaisuudessa keskenään, jättämättä kuitenkaan tuota haavoitettua sotilasta tuokioksikaan silmistänsä.

"Arvoisimmat serkkuni", lausuu yksi noista mustista linnuista, "minä olen kutsunut teidät tänne tuon sortuneen sotilaan johdosta, joka makaa tuossa edessämme. Hän oli uljas, erinomaisesta rohkeudesta hehkuva, pieni taistelu-urho, mutta häneltä puuttui tarpeellinen johtoperäisen ohjelman mukainen varovaisuus. Katsokaapa vaan hänen läpitse ammuttuja vaatteitaan ja ajatelkaa, minkä määrän latinkia on maksanut saada hänen maistamaan maata... Korkea arvoiset serkkuni, hän on ylevä saalis ja jos te tahdotte, niinkuin minä, niin ja'amme me hänen keskenämme; mutta kuitenkin täytyy meidän viivytellä vähän, ennenkuin lähestymme häntä; sillä vaikka hän nyt makaakin tuossa murretuin asein, liikkumattomin käsin ja paljain päin, niin voisi hän kuitenkin olla vaarallinen, jos hän, vasten luuloamme, jälleen virkoaisi..."

Tuo, joka johtaa puhetta, on suurin noista kolmesta ja nuo molemmat toiset -- vaikka sangen tarkoin kuunnellen hänen esityksiään -- pysyvät kuitenkin tarpeeksi loitolla hänen terävästä ja kiverästä nokastaan.

"Kuitenkin", jatkaa hän, "voimme me jo ennakolta sopia ja'osta. Minä nielaisen hänen sydämmensä. Se on lämmin ja ylevä sydän, joka voipi uudistaa minun omanikin."

Kuuletkos, nuori soturi, mitä he puhuvat!... Eikö todellakaan sydämmesi syki vilkkaammin?

Toinen korppi jatkaa: "Minä otan hänen silmänsä. Tuollaisella väellä tapaa olla suuret, kirkkaat ja elokkaat silmät."

Pian! avaa silmäsi, nuori soturi, avaa silmäsi, jos niillä enää mitään näetkään!

Viimmeinen lisää: "Minä mielin hänen kieltänsä; sillä tuossa rodussa on se kuitenkin hienoin pala."

Mutta puhu toki, sinä makaava, karjaise heille kaikin voimisi, että huolimatta kaikesta siitä verestä, jonka sinä olet menettänyt, on sinulla kuitenkin vielä kyllä...

Mutta näyttää siltä, kun olisi hän todellakin kuollut, ja kun nuo kolme korppia neuvottelunsa päätettyä kuullolla korvin ja saaliinhimoisin nokin laskehtivat hänen ylitsensä, ei ilmaise hänen ruumiinsa edes kauhistuksen väristystä.

Nuori soturi-raukka! Ne voivat tuontien jakaa sinun keskenään ja riistää sinun jäännöksesi aina takkisi nappeihin asti; sillä sellaiset linnut ryöstävät kaikki, mikä vaan loistaa heidän silmiinsä, vaikkapa _se_ viruisikin veressä.

Hiljaa lähenevät nuo kolme korppia ja rohkein niistä uskaltaa nokata häntä sormeen.

Mutta nyt vihdoinkin herää haavoitetussa elämä ja hänen ruumiinsa läpitse säilähtää äkillinen kauhistuksen väristys.

"Hän ei ole kuollut!" rääkkivät linnut pelästyksissään ja rientävät multakasalleen takaisin.

No, ei! Hän ei olekaan kuollut, tuo nuori sortunut soturi! Katsokaa vaan, kuinka hän kohottaa päätänsä, samalla kun katkeruus luo hänen kalpeille kasvoilleen uudistuvan elon vivauksen! Hänen silmänsä tulistuvat, hänen sieramensa suurenevat. Hänestä tuntuu, kuin olisi ilma melkoista keveämpi -- kuin voisi hän taas hengittää.

Valjuna pilkistää illan talvinen auringon-säde yli raasitun kentän, ja kun hänen silmänsä seuraavat tuota kaihoa auringon laskua, joka kimaltaa hänelle kuvia toivehikkaan aamun koista, tuntee hän, miten lumi on sulanut hänen ojennetun kätensä alla, ja miten sen alta pistäytyy ylös heikko oras, itävän siemenen pieni sirkkalehti.

O, sinä elinvoiman ihme! Haavoitettu tuntee uudesta elpyneensä. Tukeutuen molemmin käsin isänmaahansa, kokee hän nousta seisoalleen. Pakoon valmiina vaanivat nuo kolme petolintua vielä häntä, ja kun ne näkevät hänen puoli seisoallaan vielä vapisevin liikkein haparoivan hävinneitä aseitaan, niin lentävät ne pimenevän yön hämärässä yhdessä tiehensä. Siipien suhina ja nokkain naksutus kuuluu kyllä kauan ilmasta, mutta _sortunut sotilas on noussut_!

KERTOMUKSIA PARIISIN JA ETELÄ-EUROOPAN KANSAN-ELÄMÄSTÄ.

I.

Notario.

Yh -- tuollainen sumu!... mutisee tuo kunnon mies tullessaan kadulle. Hätäisesti nostaa hän kauluksensa ylös, kiinnittää suuhisensa suunsa eteen ja lähtee hyräellen, allapäin ja kädet takataskuihin pistettyinä astumaan työhuonettaan kohden.

Sumua aika-tavalla -- se on toden totta. Kaduilla voipi sentään jotenkuten; sillä suurissa kaupungeissa ei pysy sumu kauemmin kuin lumikaan. Katot silpoavat sen siekaleiksi, muuriseinät imevät sen itseensä; se tunkeutuu huoneisiin heti, kun ovia vaan avataan sekä saa astimet niljakkaiksi ja käsipuut kosteiksi. Vaunujen liikunto, jalkalaisten, joilla on niin kiire, ja jotka ovat niin köyhiä -- kaikki nämä repivät, murtavat ja hajoittavat sen. Se imeytyy konttoristien kuluneisiin ja ahtaisiin vaatteisiin sekä puotineitosten sadekappoihin, tunkeutuu heidän hienojen harso-huntujensa läpitse ja peittää kuin kalvo heidän suuret, vaksikankaalla verhotut lippaansa. Mutta siellä autioilla laitureilla, silloilla, pitkin rannikoita, viralla ja ylhäällä Nôtre Dame'n takana, missä nouseva aurinko luo valoaan, joka muistuttaa hämärästä yölampusta -- siellä seisoo se raskaana, läpipääsemättömänä ja liikkumattomana pilvimuurina.

Mutta kylmästä ja sumusta huolimatta näkyy kysymyksessä oleva mies menevän laiturilta laiturille tullakseen virkahuoneelleen. Hän olisi voinut ottaa jonkun toisen tien, mutta virralla näyttää olevan joku salaperäinen vetovoima häneen. Hänen huvinsa oli luovautua pitkin sillankäsipuita ja pitkin toimettomain käveliäin kyynnärpäiden kuluttamia laiturien-kaiteita. Tällä tunnilla ja tässä seudussa ovat tyhjäntoimittajat harvinaisia. Kuitenkin kohtaa silloin tällöin jonkun vaimon, joka liinavaate-takka olallaan pysähtyy ja levähtää kaidepuuta vasten, tai jonkun muun raukan, joka kumarruksissaan tähystelee vettä synkin kasvoin. Silloin käännähtää mies ja tähystää uteliaasti heitä, ikäänkuin joku salainen ajatus hänessä asettaisi nuo ihmiset johonkin yhteyteen virran kanssa.

Se ei ole tänä aamuna viehättävä, tuo virta. Sumu, joka nousee veden viristä, näyttää painavan sitä. Nuo jylhät katot epätasaisine ja nojautuvine savupiippuineen, jotka kuvastelevat ja ristiävät toisiaan keskellä virran juopaa, näyttävät jonkinlaiselta kamalalta tehtaalta, jonka tarkoituksena on varustaa Pariisi Seinen syvyydestä -- usvalla. Mutta kysymyksessä oleva mies ei näytä pitävänkään kaikkea tuota niinkään sulottomana. Kosteus tunkeuu häneen kaikilta tahoilta, hänessä ei ole ainoaakaan kuivaa lankaa, mutta kuitenkin käy hän vihellellen edelleen ja myhäilee tyytyväisenä turpaimensa suojassa.

Mutta hänellä on ollutkin hyvää aikaa tutustua Seinen sumuihin. Ja sitä paitsi tietää hän, että, perille päästyään, odottaa häntä pehmeä nahkakertainen jalkasäkki, hehkuva nuotio humisevassa pesässä sekä pieni paistinpannu, jossa hän joka aamu valmistaa eineensä. Nämä ovat pikkuvirkamiehen nautinnoita elämästä -- vankeushuveja moisia, joita arvostella ei ole tilaisuudessa kutkaan muut, kuin sellaiset olentoraukat, joiden koko elämä voi mahtua pähkinän kuoreen.

"Minä en saa unohtaa ostaa itselleni omenoita", sanoo hän tämän tästäkin itsekseen, viheltää sitten taas ja kiirehtää askeleitaan.

Laituria -- aina vaan laituria; sitten silta. Viimein pysähtyy hän Nôtre Dame'n takana. Tässä paikassa saarta on sumu sakeampi kuin muualla. Se tulee tähän kolmelta taholta, upottaa korkeat tornit puoliksi ja pakkautuu mutkaan, missä silta tekee käänteen. Täällä seisahtaa miehemme; hän on paikalla.

Epäselvästi näkyy muutamia synkkiä haamuja ihmisistä, jotka istua kyryttävät käytävillä ja näyttävät niin odottavilta; ja ikäänkuin kävelypaikkain veräjillä ja ravintolain ovilla näkyvät täälläkin hedelmäkaupusteliain vasut levittävän viehättävät rivinsä appelsiinia, kyrsiä ja omenoita.

Oi, mitä oivallisia omenoita! Kuinka raikkaina ja punertavina ne kimaltavat kastehelmien alta... Yks' toisensa perään katoaa näistä hänen taskuunsa hymyillessään kaupustajattarelle, joka istuu hytisten jalat hiilipannulla; sitten avaa hän erään portin sumussa ja menee yli pienen pihan, jossa seisoo hevonen kärryaseissaan.

"Jotakin kai meille?" kysyy hän ohitse mennessään.

"Niin niin, mutta se 'jotakin' on jotakin kuitenkin", vastaa läpimärkä ajuri.

Joutuisasti astuu hän silloin virkahuoneesensa.

Täällä on lämmin, täällä saattaa voida kerrassaan hyvin. Jalkasäkki on paikallaan. Pieni nojatuolinsa odottaa häntä valoisassa paikassa aivan lähellä ikkunaa. Sumu, joka killuu, kuin varjostin, ruutuin edessä, tekee valon suloiseksi ja miellyttäväksi ja kirjalautikolla kekottavat suuret vehreäniskaiset kirjat säännöllisesti pystytettyinä. Totta on, että tuskin voipi sattua iloisampaan, hauskempaan, ja paremmasti hoidettuun virkahuoneesen. Mutta mikä tuntuu niin kummalliselta, on tuo valuvan veden ääni, joka ympäröitsee sen joka puolelta, kuin laivan kajuutan. Tuolla alhaalla loiskii Seine natisten siltapylväitä vasten ja särkee vaahtoisat aaltonsa saaren nokkaan, jolle rantaroska kosottain kokoontuu. Ja sisällä itse huoneessa kuuluu ylt'ympäri suojaa taukoamaton solina, -- ääni sellainen, kuin täysinäisiä sankoja tyhjennettäisiin -- tai taukoamatta kestävästä kurikkapesusta. En tiedä minkätähden -- mutta tuntuu ainakin kuin läpi-jähmettyvänsä jo ainoastaan tuon veden-solinan paljaasta kuulemisesta. Tuntee kyllä, että se putoaa kovaan pohjaan, että se kimmahtaa kivipermantoon, marmori-paasiin, jotka sitä vielä yhä enemmin jäähdyttävät.

Mitä alituista pesemistä mahtaa heillä olla puhdistettavana tuossa eriskummaisessa huoneessa. Ja kun taas solina hetkittäin taukoaa, kuuluu sisempää taukoamaton tippuminen, tippa tipalta, kuten suoja-ilmalla tai rankkasateella. Näyttää siis siltä, kun sumu, pakkauduttuaan katoille ja seinille, sulaisi nyt pesänlämmössä ja irtautuisi pisaroina.

Mutta miehemme ei huoli siitä. Hän antautuu ihan kokonaan omenoihinsa, jotka alkavat nyt piipittää paistinpannussa ja levittävät vienon karamelli-hajun, ja tämä kaunis sointu ehkäisee hänen kuulemasta tuota yksitoikkoista ääntä, tuota kamalaa veden nokkumista.

"Kaikki on järjestyksessä, herra notario!" sanoo muuan käheä ääni eräästä sisemmästä suojasta. Hän heittää silmäyksen omenoihinsa ja menee kaipauksen huokauksella.

Mihin menee hän?

Tuosta silmänräpäykseksi avatusta ovesta tunkeutuu sisään kylmä ilmaviima, joka levittää ruovokan ja suon vastakkaista hajua ja väilähtäen haamuttaa ikäänkuin aavemaailma kuluneita, köysille ripustettuja resuja, mekkoja, paitoja ja karttuunavaatteita, jotka roikkuvat hijoistaan pitkinä ja -- nokkuvat, tippuvat.

Se on tehty! Hän tulee takaisin. Hän asettaa pöydälle useita läpimärkiä esineitä ja kääntyy vilustuneena tulen luo lämmittämään punaisiksi kohmistuneita käsiään.

"Täytyy siis olla kerrassaan pää pyörällä, että -- sellaisessa ilmassa..." mutisee hän hytisten. -- "Mikä heitä vaivaa?"

Ja kun hän on tullut kyllin lämpimäksi ja sokeri alkaa muodostaa helmiä omenan ympärillä, istahtuu hän einehtimään pöytiönsä kulmalla. Syödessään lyö hän yhden kirjoistaan auki ja selailee sitä nähtävällä mielihyvällä. Mutta sepä onkin hyvin hoidettu, tuo iso kirja! Rivit niin suorat, alkukirjoitukset sinisellä lakilla, kimallus kultajauhoa yli kaiken, imupaperi joka sivulla, kaikki todistaa ihmeteltävää järjestystä ja huolta.

Näyttää siltä, kun raha-asiat kävisivät reimasti. Tuolla kunnon miehellä on sama tyytyväinen katsanto, kuin kassöörillä tarkastaissaan hyvin suoritettua kirjanpäätöstä.

Kun hän mielihyvissään kääntelee kirjan lehtiä, aukeaa sivusuojan ovi, sisääntunkevan väkijoukon astunta kuuluu; ne puhuvat, mutta puoli-ääneensä, niinkuin kirkossa.

"Oi! -- niin nuori!... niin kaunis!... voi raukkaa!" Tungehditaan, kuiskaillaan.

Mutta mitä se häntä liikuttaa, jos toinen onkin nuori. Kun hän on suorittanut omenansa, asettelee hän eteensä ne esineet, jotka hän äsken toi sisään. Sormistin täynnä jauhetta; lompakko sisältävä yhden sous'in; pienet ruostuneet sakset, niin ruostuneet, että niitä ei milloinkaan, ei enää koskaan voi käyttää; työntekiättären vastakirja yhteen-tahmistunein lehdin; rähjäinen, puoleksi kulunut kirje, josta voipi lukea ainoastaan yksinäisiä sanoja: "Lapsi... ei ollenkaan rahaa... maksupäivä..."

Notario nytkähyttää hartioitaan, ikäänkuin ajattelisi hän:

"Taas tuo vanha juttu."

Sitten ottaa hän kynän, puhaltaa huolellisesti pois leivänmuruset, jotka ovat kirjalle pudonneet, liikahuttaa kätensä mukavampaan asentoon ja kirjoittaa sitten kauneimmalla ja selkeimmällä käsialallaan nimen, joka oli vastakirjassa:

_Féline Bameau. Hopeansilittäjätär, 17 vuotias_.

II.

Apina.

Lauvantai, palkanmaksu-ilta; sunnuntai ja vapaus jo tulossa. Pitkin koko esikaupunkia huuto, karjunta ja kapakka-ovien pauke. Tämän työläisparven seassa, joka tulvii käytävällä ja seuraa tuon suuren viertotien myödännettä, rientää myöskin kiireesti pieni varjomainen olento ihan vastakkaiseen suuntaan etukaupunkiin päin. Verhottuna huiviin, joka on liian pieni, ja kuihtunein kasvoin, jotka esiytyvät hatusta, joka on liian suuri, näyttää hän aivan onnettomalta, hävyn rasittamalta ja perin rauhattomalta.

Mihin menee hän? Mitä etsii hän?

Hänen kiirehtivässä käynnissään, hänen tuijottelevassa katsannossaan, joka näytti tahtovan rientää e'espäin vielä kiireimmin, kuin hän itse, kuvastuu tuo tuskallinen ajatus: "kunhan vaan ennätän aikanaan paikalle!"... Hänen tiellään käännähtävät kaikki taaksepäin ja hymyilevät pilkkaellen. He tuntevat hänen kaikki nuo työläiset ja heittävät hänelle ohimennessään pilkkasanan hänen rumuudestaan. "Ei, kas vaan! Apina!... Valentinin apina, joka kulkee miestänsä haeskellen!" Ja he ärsyttävät häntä: "Khää... khää... löytyy, ei löydy..." Kuuntelematta näitä rientää lieputtaa hän väsyneenä ja läähättäin; sillä katu, joka käy ylöspäin aina rintavarustuksille asti, on raskas käydä.

Vihdoinkin on hän perillä. Se on kaikista loitoimmalla etukaupungissa, eräässä viimeisten puistokatujen kulmassa. Suuri tehdas... Ollaan juuri sulkemaisillaan puotit. Kaasu, koneesta päästettynä, ryntää pitkin palokatua samallaisella tohinalla ja vinkunalla, kuin höyryveturi pidättäissään. Vähän savua tupruaa vielä noista korkeista torneista ja se lämmin ilma, joka häälyy noiden ihmis-tyhjäin rakennusten ympäri, tuntuu juuri kuin olisi se tuon äsken lopetetun työn läähätys. Kaikki on sammutettu. Yks'ainoa pieni valo loistaa enää alakerroksessa erään ristikon takaa: se on kassöörin lamppu. Juuri vaimon tullessa sammutettiin sekin. Siis, liian myöhään! Palkkainmaksu on päättynyt... Mitä hänen nyt on tehtävä? Mistä pitäisi hänen nyt etsimän miestään pelastaakseen hänen viikkopalkkansa ja estääkseen hänen juomasta?... Rahat olisivat niin polttavaan tarpeesen kotona! Lapsilla ei ole sukkia, ei kenkiä. Leipuri on maksamatta... Hän vaipuu alas suistokivelle ja tuijottaa tyhjään yöhön voimatta paikaltaan liikahtaa.

Etukaupungin kapakat tulvivat valosta ja melusta. Kaikki elämä noista äänettömistä tehtaista on vetäytynyt niihin. Likaisten ikkunain läpitse, joihin pullo-rivit heijastavat valheelliset värinsä, absintin myrkyllisen vehreän, liköörin ruusu-punan ja Danzigin-paloviinan kultaruskon, kuuluu rähinä, laulu ja lasien kilinä kau'as kadulle, sekaantuen työstä vielä mustien käsien kauppapöydälle heittämäin rahojen kilinään --.

Kyynärpäät puutuvat pöytää vasten väsymyksen tylsyttävästä painosta, ja epäterveellisessä kapakkalämmössä unhottavat kaikki nuo raukat, ettei kotona vilusta värisevillä vaimoilla ja lapsilla ole puita, eikä...

Näiden matalain ikkunain edessä, jotka ovat ainoat valoa kimaltavat pilkut koko tällä autiolla kadulla, horjuskelee pieni varjo sinne tänne... Etsi, etsi, kurja apina-raukka!... Hän käy kapakalta kapakalle, kumartuu ikkunaa vastaan, pyhkeää huivillaan jonkun ruudun kulman, tuijottaa sisään, poistuu uudestaan ja käy edelleen, aina yhtä levottomana, yhtä kuumeentapaisena... Yht'äkkiä värähtää hän, hän keksii etsikkonsa... Hänen Valentininsa on siellä, ihan hänen edessään. Ja oikein aika pohattana, sanon minä! Sorea vartaloisena valkoisessa mekossaan, pöyhkeä kähärästä tukastaan ja uhkeasta työmies-ryhdistään, seisoo hän möhisevän parven keskellä. Hänen ympärilleen keräydytään, häntä kuunnellaan... Hän puhuu niin hyvin ja sitäpaitsi juuri hän maksaa koko kemut... Sillä välin seisoo apina-raukka tuolla ulkona ja värisee, kasvot painettuna ikkunaruutuun, johon hänenkin juopponsa, pulloilla ja laseilla täytetystä sekä hauskoilla naamoilla ympäröidystä pöydästä kaasuvalossa kuvastuu.

Vaipuneena näihin päättymättömiin kapakkakeskusteluihin, jotka uudistetaan joka maljalle ja ovat älylle melkein yhtä vaaralliset kuin tuo väärennetty viinikin, ei mies huomaa tuota pientä vaaleaa, kuihtunutta muotoa, joka tekee hänelle vihjauksia ruudun takana, eikä noita epätoivoisia silmiä, jotka etsivät hänen... Hän puolestaan ei uskalla käydä sisään. Tulla ja etsiä hänen täältä toveriensa joukosta olisi häväistys miehelle... "Jospahan olisin kaunis, niin voisihan se käydä joten kuten, mutta niin ruma kuin olen!..."