Part 6

Ensikerran kun minä hänen tapasin oli se muutamassa rautatievaunussa, eräänä elokuun sunnuntaina, juuri aivan tuon, silloin niin sanotun, "espanjalais-preussilaisen sekaannuksen" ensi-alussa. Minä en ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt, mutta tunsin kuitenkin heti paikalla. Pitkä laiha vartalo, harmaa tukka, liekkivät kasvot, kiverä nokka, pyöreät, aina säihkyvät silmät, jotka eivät koskaan käyneet leppeämmiksi, paitsi katsellessaan tuota tähditettyä herraa sohvan nurkassa, sekä matala, ahdas, itsepintainen otsa -- otsa sellainen, johon, siinä aina ihan sama ja aina ihan samaan suuntaankin herkeämättä työskentelevä ajatus oli vihdoin uurtanut yhden ainoan syvän juovan; mutta muuten vaihtelehtavan sävyisyyden ja pikaisuuden täydellinen sekoitus -- kaikki tämä, mutta erittäinkin tuo hirveästi korraava "rr'ien" jyrinä, kun hän puhui "la Frrrançe'sta" ja "le drrrapeau frrrançais'sta"... oli huomiota herättävää.

"Tuo täytyy olla Chauvin", päätin minä itsekseni.

Ja Chauvin se todella olikin -- Chauvin koko loistossaan!... Haastellen suurin viittein ja vääntehin istui hän tuossa ihan edessäni ja heilutteli sanomalehteään ikäänkuin hän olisi ja'ellut korvapuusteja koko Preussille.

Haltioissaan matkusti hän nyt jo, muka, Berliiniin keppi pystyssä, hurmoksissa, kuurona, sokeana, raivona, hulluna! Ei sääliä, ei sovintoa! Sota, sota elämästä ja kuolemasta!

"Mutta jollemme ole varustetut, Chauvin?"

"Ranskalaiset ovat aina varustettuina!" vastasi Chauvin, oikaisten runkonsa ja kohottaen viiksensä sellaisella pelottavalla rrrien jyrinällä, että ikkunat melkein helisivät.

Kiusallinen ja tyhmänrohkea olento! Sangen hyvin käsitin minä nyt kaiken sen ivan, kaikki ne pilalaulut, jotka jo vanhastaan olivat ympäröineet hänen ja luoneet hänelle yleisen naurunalaisuuden maineen!

Tämän ensimmäisen kohtaamuksemme perästä olin minä päättänyt välttää häntä; mutta kummallinen kovaonni johdatti hänen melkein aina vaan tielleni. Ensiksi senaatissa samana päivänä, jona hra Grammont ilmoitti maan-isille, että sota oli julistettu. Kaikkien muiden, puoleksi vapisevin äänin nostettujen, suostumushuutojen keskellä, jotka tätä seurasivat, kuului parvesta hirvittävä huuto: "eläköön Ranska!" ja kun minä katsahdin sinne, näin minä Chauvin'in pitkät käsivarret vengehtivän sielläkin ilmassa.

Joku aika senjälkeen näin minä hänen operassa; siellä seisoi hän suorana Girardin'in parvekkeessa huutaen, pyytäen saksalaista Reini-laulua. Mutta kun vastattiin, että laulajat eivät vielä olleet oppineet sitä, pahkiloi hän raivossaan: "Tarvitaanko nyt pitempi aika oppia laulaa lirittämään Reini, kuin valloittaa Reini?"

Tästä alkain oli hän kuin lumottu: kaikkialla Pariisissa, katujen kulmissa, puistokaduilla, ilmestyi tuo Chauvin, aina kiivenneenä jollekin istuimelle tai pöydälle sekä rumpujen, lippujen ja "marseljäs"-sävelten ympäröimänä. Milloin jakeli hän lähteville sotamiehille sikarria, milloin tervehteli hän sairashoitojoukkoja -- kaikkialla näkyi aina ihmisryhmäin ylitse hänen suuri, loimuava muotonsa, ja niin hän laverteli ja älisi sekä niin viitteli ympärilleen, että olisi voinut luulla Pariisissa olevan ainakin 600,000 Chauvin'ia. Jos olisi tahtonut päästä näkemästä tuota suututtavaa haamua, niin olisi täytynyt sulkeutua sisään ja teljetä sekä ovet että ikkunat.

Mutta kuinka olisi voinut pysyä huoneessaan sanoman tultua Wissenbourg'ista, Forbach'ista ja koko tuosta onnettomuuksien rivistä, joita tuo surkea elokuu meille tuotti, ikäänkuin olisimme saaneet painajaisen, joka ei milloinkaan aikoisi päästää meitä.

Kuinka olisikaan siis voitu pysyä vapaina tuosta elävästä levottomuudesta, joka päivät pääksytysten juoksi kokoilemassa uutisia ja kuulutuksia, ja joka hoipperoi kaiket yöt ympäri kaupunkia, tuskallisin ja sekavin kasvoin, jotka kaasuliekkien valaisemina näyttivät aivan aaveen-omaisilta? -- Näinä iltapuhteinakin kohtasin minä Chauvin'in. Hän kulki puistokaduilla joukosta joukkoon, piti puheita äänettömälle kansajoukolle, oli aina täynnä toivoa ja hyviä uutisia, oli varma voitosta vaikka miten ja huudahti jokaiselle kyllä kymmenet kerrat sen kalleimman vakuutuksen, että Bismarck'in valkoinen ratsuväestö on lyöty viimeiseen mieheen...

Kummallista! Chauvin ei näyttänyt minusta enää niin naurettavalta! Ja vaikka tosin en uskonut sanaakaan hänen jutuistaan, ei se haitannut; sillä ne kaikessa tapauksessa kuitenkin huvittivat minua. Selvästi tunsi, että tuossa pirun miehessä, vaikka hän olikin silmitön, hullun kopea ja tietämätön, hehkui elävä väsymätön voima -- ikäänkuin sisällinen liekki, joka lämmitti sydäntä.

Ja juuri tällaista liekkiä tarvittiinkin tuona pitkänä piiritysaikana, tuona kauheana talvena, jona koiran ja hevosen liha oli jokapäiväistä leipäämme. Ilman Chauvin'ia, sen voivat vaikka kaikki pariisilaiset todistaa, ei Pariisi olisi kestänyt piiritystä kahdeksaa päivää.

Trochu oli alusta aikain sanonut: "Vihollinen tulee sisään, koska vaan tahtoo!"

"Se ei tule sisään!" väitti Chauvin. Chauvin'illa oli luottamus, Trochu'lla ei. Chauvin luotti kaikkiin, hän; -- hän luotti korkeasti asianomaisiin sotaohjelmiin, Batzaine'en, hyökkäykseen. Joka yö kuuli hän Chanzy'n tykkipaukkeen Etampes'in puolelta päin, Faidherbe'n kuularuiskutuksen Enghien'in takaa, ja mikä parasta, mekin kuulimme ne, mekin; -- siihen määrään oli tuon rohkean hupsun henki lopuksi tunkeutunut meihin kaikkiin.

Kunnon Chauvin!

Hän juuri, tuo levoton henki, oli myöskin se kaikkia siilova silmä, joka aina ennen kaikkia muita keksi kyyhkysten valkoiset siivet sinervää, synkkää taivaanrantaa vasten. Kun Gambetta lähetti meille noita monia "tarasconnadiansa", oli se aina Chauvin, joka kaikuvalla äänellään luki ne julki kaupunginhallituksen portilla. Niinä... joulukuun öinä, kun pitkät rivit vilun-sinisiä ihmisiä seisoi odottamassa teuraspuotien edustoilla, otti Chauvin miehekkäästi paikkansa rivissä, ja kiitos olkoon hänelle, oli noilla nälkiintyneillä vielä voima nauraa, laulaa ja ottaa rinkitanssin lumessa...

"Le, lon, la, laissez les passer, les Prussiens dans la Lorraine."

[Antaa mennä kuten nukuksissa, Preussilaiset ovat Lotringissa!]

hyräili Chauvin ja antoi kalossien pitää polentoa; ja villa-hunnuissaan hymyilivät vaaleat muodot saaden siitä elähyttäviä terveyden vivahduksia.

Mutta oi! Kaikki tämä ei hyödyttänyt mitään. Eräänä iltana, mennessäni Drouot-kadun ylitse, näin minä tuskallisen ihmisjoukon äänetönnä tungehtivan kaupungin hallituksen ympärillä ja kuulin tuossa suuressa, äänettömässä, pimentyneessä Pariisissa Chauvin'in koroitetun äänen mitä juhlallisimmasti huutavan: "Meikäläiset ovat miehittäneet Montretout-kunnahat".

Kahdeksan päivää senjälkeen oli kaikki lopussa.

Siitä hetkestä alkain näin minä Chauvin'in ainoastaan aniharvoin. Jonkun kerran tapasin hänen vielä puistokaduilla viittelemässä ja puhumassa _revanchesta_ (kostosta) -- vielä viimmeinen koriseva "_r_"; mutta kukaan ei kuunnellut häntä enää. Iloitseva Pariisi janosi huvejaan, työtelevä Pariisi kostoaan, ja Chauvinparka haaskasi suuria sanojaan ja vengeitään aivan turhaan; väkijoukot vaan hajosivat hänen tullessaan, sen sijaan kuin olisi pitänyt ryhmistyä hänen ympärilleen.

"Hullu," sanoivat muutamat.

"Nuuskia, vakooja!" huudahtivat toiset.

Tuli sitten kapinan-aika: "punainen lippu" ja "kommuunilaisuus". Pariisi joutui "mustain", roskaväen valtaan. Epäluulon alaiseksi joutuneena täytyi Chauvin'in pysyä kotonaan. -- Ja kuitenkin, kun viimmeinen kurjuuden päivä tuli, seurasi ihan itsestään, että hänkin oli mukana, vaikka vaan istua rykytti eräässä Vendômekentän kulmassa. Aavistettiin hänen kuitenkin olevan kansajoukossa, ja katupojat pilkkasivat, vaikka eivät nähneetkään häntä.

"Ähää! Chauvin!" huudeskelivat he, ja kun muistopatsas kaatui, nähtiin preussilaisten upseerien, jotka joivat Champagne'a eräässä esikuntatoimiston ikkunassa, kohottavan lasinsa ja pilkaten huutavan: "Ha! ha! ha! mossié Chaufin!"

Aina toukokuun 23 päivään asti ei Chauvin antanut niin merkkiäkään itsestään, josko hän enää edes elikään. Erään kellarin syvyyteen kätkeytyneenä piehtaroi tuo raukka epätoivoissaan siitä, että itse ranskalaiset tulikuulat suhisivat taas Pariisin kattojen ylitse. Viimein eräänä päivänä piti hän varalla ja hiipi ulos juuri kahden vastakkaisen tykityksen väliin. Katu oli autio ja ikään kuin entistään leveämpi. Toisella puolella kohoui uhkaava rintavaruste tykkineen ja punalippuneen; toiselta taas lähestyi kaksi pientä Vincennes-soturia laahien muurin vierustaa savustunein kasvoin ja oi'ennetuin pyssyin. Versailles'ilais-joukot olivat juuri murtautuneet Pariisiin.

Chauvin tunsi sydämmensä sykkivän ilosta. "Eläköön Ranska" huudahti hän ja riensi sotilaita vastaan. Mutta hänen äänensä häätyi kaksinkertaisesta kivääripamauksesta. -- Onnettomasta erehdyksestä oli tuo onneton heittäytynyt kahden sotivan vihollisparven väliin ja kaatui keskinäisen vihan uhrina. -- Hän kieri rikkinäisessä kadussa ja siihen jäi hän makaamaan kahdeksi päiväksi leveillä käsin ja liikkumattomin kasvoin.

Näin kaatui Chauvin yhtenä meidän sisällisten meteliemme uhrina, ja hänessä meni viimeinen ranskalainen!

XIII.

Tappelu "Père-La-Chaise'ssa".

Kalmiston-vartia nauroi: "Vai tappelu täällä?... Lorua!... Uskokaa minua, täällä ei ole milloinkaan ollut mitään tappelua. Se on vaan joku sanomalehtikeksintö. Mitä tapahtui, on aivan yksinkertaisesti seuraava: Iltahämärässä 22:tta -- se oli kumminkin sunnuntai -- tuli tänne noin kolmekymmentä liittolaistykkimiestä laahaten mukanaan patterin seitsennaulaisia ja yhden kuularuiskun uusinta lajia. He sijoittuivat kalmiston perimmäiseen perukkaan, ja kun se osa kuuluu minun vartiopiiriini, niin olin minä juuri heitä vastaan ottamassa."

Kuularuiskunsa asettivat he tuonne loitolle puistokäytävän päähän juuri minun vartiokoppini viereen, ja tykkinsä vähän kauemmaksi tuolle penkereelle. Järjestykseen päästyään, pakoittivat he minun avaamaan useampia korihautoja heille. Silloin minä pelkäsin, että nyt alkaa perinpohjainen hävitys ja ryöstö niissä. Mutta heidän päällikkönsä piti kuono-nuoran tarpeeksi kiinteällä; hän astui asentorivin eteen ja piti pienen puheen. "Jokaiselta koiralta, joka koskee johonkin", sanoi hän, "poltan minä kuonon!... oikeaan, vasempaan, mars!"

Tämä oli eräs vanhus, jolla oli kokonaan valkea pää sekä kunniamerkkejä Krimistä ja Italiasta rinnassaan; hän ei näyttänytkään juuri leikin mieheltä. Miehistö pani hänen sanansa muistoonsa ja minä saan nyt lausua heistä sen oikeutetun todistuksen, että he eivät ottaneet niin hituakaan hautakappeleista, eivätkä vielä herttua de Morny'n ristikuvastakaan, joka jo yksinään on lähes 2,000 frankin arvoinen.

Ja kuitenkin oli tuo vaan joukko yleistä roistoväkeä, tuollaista tilapäistä tykkiväkeä, jolla kerrassaan ei ollut mitään muuta tarkoitusta, kun saada vaan nuo 3 fr. 50 cent. päiväänsä ja antaa muun mennä miten tahansa... Jospa olisitte vielä nähneet, mitä elämää he pitivät täällä kirkkomaalla! Kuinka he joukottain piehtaroivat hautakappelissa, vieläpä itse tuossa kauniissakin haudassa tuolla loitolla, johon keisarin imettäjä on haudattu. Viininsä raikastuttivat he Champeaux'in kappelissa, jossa on lähde; ja sitten vetivät he vaimoväkeäkin tänne. Näin siis syntyi kujeilu ja juominki koko yöksi.

Ja te saatte olla varmat siitä, että kyllä saivat meidän vainajamme nyt roskaelämästä kyllänsä.

Kelvottomuudestaan huolimatta teki tuo roistojoukko kaikissa tapauksissa suurta vahinkoa Pariisille. Heidän asemansa oli mainio ja aina tämän tästäkin saivat he käskyjä:

"Ampukaa Louvren'ia... ampukaa Palais Royal'ia!"

Silloin tähtäsi vanhus tykkinsä, ja lamppuöljy-kuulat lensivät korkeissa kääreissä kaupungin yli. Mitä siellä loitommalla tapahtui ei osannut meistä kukaan sanoa.

Me kuulimme kiväärilaukausten ratisevan yhä likempää ja likempää, mutta vähän se liittolaisia huoletti. Heidän ristitulessaan Chaumont'issa, Montmartre'sta ja Père-La-Chaise'sta eivät he luulleet Versaill'ilaisilla olevan mitään mahdollisuutta tunkeutua esiin. Mutta silloin tuli meriväen ensimmäinen tulikuula Montmartre'sta ja teki heidät kerrassaan selviksi.

Kukaan ei ollut aavistanutkaan sellaista. Minä itsekin seisoin ihan heidän seassaan, piippu suussani nojautuen selin Morny'n kuvapatsaasen. Kuultuani tulikuulan ilmassa suhisevan meitä kohti, ennätin tuskin heittäytyä pitkäkseni maahan. Ensi säikäyksessään luuli arvoisa tykkiväkemme, että se ei ollut mikään muu, kuin joku vahinkolaukaus tai vaan kehno pila tovereilta siellä. Mutta mitäs vielä! Viisi minuuttia... uusi salama Montmartre'sta ja meitä kohti liukoaa uusi rusina yhtä hienosti tähdättynä, kun ensimmäinenkin. -- Yks' kaks' ovat uljaat ilokäkeni jättäneet tykkinsä ja kuularuiskunsa oman onnensa nojaan ja juoksevat rakkaan henki-kultansa nimessä mikä minnekin. Kirkkomaa ei näyttänyt kyllin tilavalta heille ja kaikkialta karjutaan; "Me olemme petetyt! Me olemme petetyt!" Mutta vanhus, hän seisoo yksinään jälellä putoovain tulikuulain seassa, ja -- uskokaa minua tai ei -- mutta olipa todellakin kaunista nähdä tuon saakelin laukovan kanuuniaan ja itkevän raivostuneena miehistönsä pa'osta.

Vasta illan tullen tavalliseen palkanmakso-aikaan palasi kuitenkin muutamia. Kas täällä saatte nähdä, täällä minun virkakopissani on vielä jälellä nimet mitkä vanhus kirjoitti huutaessaan väkeään: "_Sidaine, paikalla; Choudeyras, paikalla; Billot, Vallon_..."

Kuten näette, ei saapunut paikalle kuin neljä tai viisi, mutta näilläkin oli vaimoväkeä mukanaan... Oi! tuota iltaa en unhota milloinkaan. Tuolla loitolla -- palava Pariisi... Hôtel de Ville, aseisto, viljavarastot -- kaikki leimuavassa liekissä. Ja täällä -- valoa, kuin keskipäivällä. Liittolaiset yrittivät vielä kerran palata jälleen tykeillensä, mutta heitä oli liian vähä, ja sitäpaitsi eivät he uskaltaneetkaan Montmartre'lta. Silloin asettuivat he erääsen hautaholviin ja istuivat sinne moisten simasuittensa kera laulamaan ja juomaan. Vanhus oli asettaunut Favronne'n haudan aukolla kahden kivisen kuvapatsaan väliin ja tuijotteli siitä palavaa Pariisia julmin katsein. Voi kyllä nähdä hänen epäilevän, että tämä on ehkä hänen viimmeinen yönsä.

Tästä hetkestä aikain en minä tiedä aivan tarkoin, mitä juuri tapahtui; sillä minä menin kotiini, tuohon pieneen lautiooni, jonka näette pilkoittavan tuolta oksain välitse. Minä olin väsyksissä niin, että horjuin ja heittäydyin heti sängylle siinä asussa kuin olin, mutta jätin kuitenkin lampun palamaan, kuten aina muutenkin näin pahalla säällä... Yks' kaks' kopistetaan ovelle kiivaasti. Vaimoni menee aivan vapisten avaamaan. Me luulimme siellä olevan liittolaisia... mutta ei! Siellä oli meri-sotaväkeä. Yksi kapteeni sotakoululaisia ja lääkäri.

"Pian! Nouskaa ja antakaa meille kahvea" huusivat he.

Minä nousin ja keitin kahvea itse; sillä vaimoni peljästykseltään ei juuri kyennytkään siihen. Kirkkomaalta kuului kummallinen möhinä ja epäselvä liike, ikäänkuin kaikki kuolleet olisivat nousseet haudoistaan, käydäkseen viimeiselle tuomiolle.

Upseerit joivat seisoallaan kaikin kiirehin ja vaativat sitten minunkin mukaansa.

Kaikkialla sotilaita ja merimiehiä. Het' muodostettiin rivakka nuuskia-joukko ja minun käskettiin lähteä sen etunenässä sissimään kaikki hautaholvit toinen toisensa perästä. Silloin tällöin, kuin sotilaat äkkäsivät jonkunkin oksan liikahtavan, päästivät he aina jonkun laukauksen pitkin yhtä tai toista puistokäytävää, milloin johon-kuhun kuvapatsaasen, milloin rämähtävään ristikko-porttiin. Siellä täällä keksittiin aina joku raukka piilossaan yhden tai toisen hautakammion sopessa. Ja silloin oli kaikki tehty vaan vilauksessa. Näin kävi minun liittolaistykkiväelleni. Minä löysin heidät vartiokoppini luona yhteen kasaan ryhistyneinä, miehet ja naiset mullin mallin; mutta näiden kaikkein yli kohoui tuo vanhus kunniamerkkeineen. Voinette uskoa, ett'ei tuo ollut mikään hauska näky... tuossa kylmässä hämärässä... Uh!

Mutta hirmuttavin oli minun kuitenkin nähdä tuo pitkä rivi kansalliskaartilaisia, jotka nyt juuri tuotiin tänne la Roquette vankilasta, missä he olivat viettäneet yönsä. He kävivät pitkin suurta puistokäytävää hitaasti kuin ruumissaatto. Ei kuulunut ainoatakaan sanaa, ei valitusta. Ne raukat olivat niin kokonaan näännytetyt ja ruhjotut, että useat kävivät vaan nukuksissaan, eikä edes ajatus siitä, että he nyt kävivät kuolemaan, voinut herättää heitä. He vietiin kau'as kalmiston sisään ja sitten alkoi ammunta. Heitä oli sata seitsemänviidettä miestä, ja hyvin voitte ymmärtää, että siinäkin meni aikansa...

Tämä, näetten, on nyt se, jolle kansa on antanut nimen: tappelu Père-La-Chaise'ssa.

Täällä huomasi tuo kunnon ukko esimiehensä, ja jätti minun heti. Minä viivyin tuokion, luin vartiokopissa niiden nimet, jotka olivat tulleet palavan Pariisin valossa kokemaan viimeistä palkkaansa, kuvailin ajatuksissani tämän tulikuulain risteilemän sekä veressä ja tulessa punertavan toukokuun yön; näin tuon suuren jylhän kalmiston valaistuna, kuin juhlallisesti tulitetun kaupungin, tykit jätettyinä, hautaholvit avattuina ja juomapidot kuolleitten majoissa; näin päälliseksi aivan lähellä tuossa -- juuri kupukattojen, muistopatsaiden ja veistokuvain keskellä, joihin liekit loivat elämän haamua -- Balzacs'in kuvan korkeane otsaneen ja suurine silmineen katselevan tätä murhe-näytelmää.

XIV.

Lautta.

Ennen sotaa oli täällä kaunis riippusilta kaksin valkoisin kivipylväin ja tervatuin köysin, jotka kuvastuivat taivaan rantaa vasten tuossa kajastelevassa raitisilmaisuudessa, joka antaa laivoille ja ilmapalloille niin omituisen sulon. Savupyörteiden verhoamana ja tarvitsematta edes kallistaa savupiippujaan kulkivat sillan alitse kahdesti päiväänsä rivakat hinauslaivat pitkine lotjajonoineen; ja sillan korvissa oli vielä lisäkkeinä pesulaituria, pesulauttoja ja sieviä kalastusveneitä kiinnitettyinä pieniin rautarenkaisiinsa. Sillalle vei kirjavien niittyjen läpitse ihana poppelipuu-käytävä, kaunis rivi, ikäänkuin vehreä esirippu, jota Seinen raikkaat tuulahdukset hiljalleen huojuttelivat. Todellakin viehättävä taulu...

Mutta nyt on kaikki muuttunut. Poppelikuja ei johdata mihinkään määräpaikkaan; -- siltaa ei ole enää. Kivipylväät ovat pamahutetut ilmaan ja pirstat heitetyt lavealle ympäri. Se pieni huone, jossa siltamaksut suoritettiin, on täräyksistä puoleksi sortunut ja muistuttaa tuon kamalan väkivallan ja varustusten ajan julmista jäännöksistä. Köydet ja rautalanka-nuorat roikkuvat vedessä; yksi osa sillasta on keskellä virtaa upotettuna hietaan, kuin suuri laivanruho; sen kohdalla liehuu punainen lippu varoittamassa vesimatkalaisia -- ja kaikki roska, jota Seine laahaa mukanaan, patoutuu tähän, muodostain koko joukon pyörteitä ja pieniä koskia.

Näyttääpä ikään kuin maakunta olisi pilstoittu ja hävityksen kauhistus kuvastuisi kaikkialla. Taulun surullista vaikutusta täydentääksensä on puisto, joka vei sillalle, kadottanut raitisilmaisuutensa. Kaikki nuo ennen niin tuuheat poppelit ovat nyt kokonaan matojen vallassa -- puillakin on heidän hävityksensä -- ja ne levittävät alastomat järsityt oksansa, jotka eivät luo mitään siimestä; ja pitkin tuota pitkää hylättyä ja hyödytöntä puistikkokujaa liipottelevat nyt kaikkialla vaan suuret vaaleat perhoset.

Sillan uudesta rakentamista odottaessa on hankittu lautta -- alus moinen, jolla kuletetaan ylitse vaunuja hevosineen, työhevosia auroineen sekä kokonaisia nautakarjoja, jotka ummistavat sameat silmänsä katsellessaan vettä ja liikuntoa. Eläimet ja ajokalut anastavat lautan keskustan; näiden ympäri kehäytyvät matkustajat -- maalaisia, koululaisia ja pariisilaisia, jotka kulkevat kesäasuntojensa ja kaupungin väliä. Nauhoja, huntuja, marhaminnoja, ruoskia ja ohjia liehuu sekaisin. Seine, joka yli mentäessä vie nyt niin paljon aikaa, tuntuu toista vertaa leveämmältä, kuin ennen, ja loitolla tuon pamahutetun silta-rauskan takansa sekä toisilleen vierasten rantamain välissä, leveää näköpiiri omituisen surunsekaisella juhlallisuudella.

Eräänä aamuna olin minä saapunut tavattoman aikaisin lautalle. Valkamalla ei ollut vielä ketään muuta. Lautturin huone, oikeastaan vaan eräs vanha, puoleksi hietaan vajonnut rautatienvaunu, oli kiinni ja kosteudesta hiessä; sisältä kuului lapsen yskiminen.

"Holoi, lautturi!"

"Minä tulen, kyll' tulen!" vastasi mies rientäen laahaavin askelin. Hän oli roteva runkoinen, vielä vallan nuori mies, ennen ammatiltaan merimies, mutta oli sitten sodan aikana palvellut tykkimiehenä ja saanut siellä tankistuttavan luuvalon sekä tulikuulan kappaleen sääreensä ja muotonsa arpia täyteen. Nähdessään minun, hymyili tuo kunnon mies lausuen: "kyllä nyt on lautalla tilaa tänään."

Minä olin todellakin yksinäni lautalla; mutta ennenkun lautturi ennätti hakansa irroittaa, oli jo muitakin meniöitä ehtinyt paikalle. Ensiksi tuli eräs vehmas kirkassilmäinen maalaisvaimo, menossa torille, kummallakin käsivarrellaan suuri kori, jotka pitivät hänen tarpeellisessa tasa-painossa sekä suorana ja pontevana. Hänen jälkeensä väihkyi sumussa muitakin matkalaisia, joiden äänet kuuluivat meille jo paljoa ennemmin, kuin he itse ehtivätkään täydellisesti näkyviin. -- Yksi niistä oli hellä, valittavasti liikutettu naisääni!

"Oi herra Chachignot, minä pyydän kauneimmasti, älkää tehkö meitä onnettomiksi! Näettehän kyllä, että hän työtelee niin paljon kuin suinkin voi... odottakaa -- antakaa hänelle aikaa... ei hän muuta pyydäkään!..."

"Minä olen antanut jo kylläksi aikaa... Mutta nyt siit' on loppu", vastasi vanhan maalaisukon rämeä, ankara ja taipumaton ääni. "Nyt saa oikeuden palvelia ryhtyä asiaan. Kyllä hän tietää hänen tehtävänsä... Holoi, lautturi."

"Se on tuo vanha ilkeä Chachignot", kuiskasi lautturi puoliääneensä minulle... "Tänne päin, tänne!"

Nyt esiytyi sumusta varteva ukko, kuosikkaassa, vaikka karkeassa päällystakissa sekä ihka uudessa, tavattoman korkeassa silkkihatussa. Tuo ahavoitunut ja päivettynyt maalainen, jonka känsistyneet kädet osoittivat raskasta, karkeaa työtä, näytti vielä yksinkertaisemmalta ja ruskeammalta tuollaisessa herrakasasussa. Tuo itsepintainen otsa, tuo kiveränenäinen nokka, tuo mutistettu, ilkeyden poimujen ympäröimä suu, antoi hänelle inhottavan jörön ulkomuodon.

"No niin! antaa mennä!" mörähti ukko hypätessään lautalle ja hänen äänensä vapisi kiihtymyksestä. Lautan erotessa rannasta kysyi maalaisvaimo ukolta:

"Kenelle te nyt olette noin kovana? isä Chachignot!"

"Kas! eukko Blancheko se on!... Ah, älä puhu!... voipihan tässä tulla hulluksi jo vähemmästäkin... No tuolle Maziliers'in joukolle..." murisi hän kohottaen puserretun nyrkkinsä erästä vähäistä hentoa, varjomaista olentoa kohden, joka nyyhkien poistui rannalta.

"Mitä pahaa nuo ihmiset sitten ovat tehneet teille?"

"He ovat tehneet minulle sen harmin, etteivät ole maksaneet asunto-vuokraansa koko kolmeen vuosineljännekseen eikä viinilaskuistaankan äyriäkään, eikä ole vielä mitään toivoa saada edes pinnistämälläkään heiltä niin ropoakaan niistä!... Mutta minä olenkin nyt matkalla oikeudenpalvelian luo saadakseni tuosta roistokunnasta kerrassaan eron!"

"Mutta hän on kuitenkin kelpo-mies, tuo Mazilier. Hän varmaankaan ei voi maksaa teille... Niitä on niin monta, jotka sodanaikana menettivät kaiken, mitä heillä oli."