Part 5

"Kuitenkin pitäisi sinun laittaa se pois tieltä," sanoin minä itsekseni, ja jota lähemmäksi Pariisia me tulimme, sitä ankarammin ahdisti tuo ajatus minua. Ties p--ru miksi, mutta tieto siitä, että tuo preussilainen oli minun kellarissani, tuskastutti minua. Saavuttuamme linnoituksille, en minä voinut kestää enempää:

"Mene edellä, sanoin minä poika-rääppänälle. Minulla on vielä tekemistä S:t Denis'sä.

"Sitten suutelin minä häntä ja käännyin takaisin. Sydän tykytti rinnassani kovin, mutta se oli yhden tekevä; sillä tuntui kuitenkin niin huolettomalta, kun ei poika ollut mukanani enää.

"Kun minä pääsin takaisin Villeneuve'en, alkoi jo hämärtää. Te voitte uskoa, että minä pidin ällistimeni auki ja astuin kuin neulain nenillä. Kuitenkin näytti kaikki sangen rauhalliselta. Läpi sumun näin minä tupasemme tuolla loitolla tavallisessa paikassaan ja pitkin virran rannikkoa pitkän mustan varustelman, johon preussilaiset juuri paraillaan meneskelivät sisään. Parempaa tilaisuutta huoneen tyhjänä tapaamiseen ei olisi voinut odottaa.

"Minä hiipeilin pitkin seinuksia edespäin ja näin ukko Jacquot'in pihassaan rauhallisena ripustelevan verkkojansa kuivamaan. Varmaan ei tietty minun teostani vielä mitään. Menin tupaamme -- ja hapuroin alas kellariin. Siellä makasi preussilainen hiljaa höylänlastuissa. Pari rottaa oli alkanut jyrsiä hänen piikkilakkiaan, ja te voitte arvata, kuinka tukala oli nähdä leukahihnan huiskuvan. Hetkisen uskoin minä että kuollut ehkä virkoaa... mutta ei... pää oli raskas ja kylmä. Minä ryömein muutamaan soppeen ja odotin; sillä päähäni tuli nyt ajatus: minä heitän hänen virtaan, kun vaan muut panevat maata.

"En tiedä, tuliko se siitä, että ruumis oli niin lähellä, vai mistä, mutta sotaväen kotiin-marssi soi korvissani, juuri kuin hauta-kelloin surullinen kaiku. Kova trummun lyönti tru-tru -- tuu... tuu... nu! Oikea huhkaaja-sävel. Eivät suinkaan meidän pojat tahtoisi mennä maata tuollaisella säveleellä.

"Viisi minuuttia kuulin minä säiläin kalinaa ja ovien aukomista; sitten astui muutamia sotilaita pihaan ja huusivat:

"Hofman! Hofman!"

Hofmanni-raukka ei kuullut mitään; hän makasi vaan niin tyynenä höylälastuissaan; mutta juuri sitä paremmin kuulin minä. Joka silmänräpäys luulin minä, että he tulisivat kellariin, ja tuon kuolleen säilä kädessäni istuin minä liikkumattomana sopessani, mutisten itsekseni:

"Jos sinä, ukkoseni, pääset tästä kunnialla... niin lahjoitat sinä P. Johannekselle Belleville'ssa vaksikynttilän, joka kelpaa!"

"Kun vieraani viimmeinkin olivat huutaneet Hofmannia kylläkseen, päättivät he käydä sisään. Minä kuulin heidän suurten saapastensa kolkkeen portahilta ja muutaman silmänräpäyksen perästä natisi koko tupa, kuin vanha seinäkello. Juuri tätä olin minä odottanutkin päästäkseni tieheni.

"Ranta oli autio, huoneet pimeät. Kaikki hyvä! Minä konttasin alas aika kiireellä -- vedin Hofmann'ini höyläpenkin alta -- nostin hänen pystyyn, heitin selkääni, kuten säkin... Te voitte uskoa, se oli raskas tuo ryökäle!... ja sitte se vaara, eikä niin Herran einettäkään poskessa sitten varhaisen aamun... Jo luulin, etten milloinkaan jaksaisi perille. Paras vielä -- noin puolitiessä rantaan -- huomasin jonkun käyvän perässäni. Seisahdan heti -- käännyn, katsahdan ympärilleni -- ei niin sieluakaan!... Näkyi vaan kuu, joka nousi... Mutisen itsekseni: 'Varo! nyt heti alkavat vahdit ampua!'

"Hauskuuden lisäksi oli vesi Seinessä vielä sangen matalalla. Jos minä olisin jättänyt sen tuohon lähelle rantaa, olisi se killunut siinä paikallaan, kuin kaukalo. Minä menin yhä -- kauemmaksi ja kauemmaksi... aina vaan yhtä vähän vettä! Minä en voinut, en jaksanut enää... jäseneni kankistuivat... Kun minä viimeinkin luulin päässeeni kyllin loitolle, niin heitin sen... No! Kas niin! Mene... Kyllä mar... tuossa se köllöttää. Ei mitään keinoa saada sitä liikkeelle!... Kaikeksi onneksi tuli kuitenkin viimein pieni tuulenpuuskaus. Seine liikkuu -- ja minä suurimmaksi ilokseni tunnen, kuinka tuo haaska viimeinkin, vaikka aivan hitaasti, lähtee. -- Onnea matkalle, ajattelin minä; kumarruin sitten, join hyvän siemauksen ja niin riensin kiireesti takaisin rannalle.

"Kotiin mennessäni näin minä Villeneuve'n sillalle jotakin mustaa keskellä virtaa. Etäälle näytti se vaan hirreltä, mutta hyvä, se oli minun preussilaiseni, joka seurasi virtaa alas Argenteuil'iin päin."

X.

Kommuunin turco.

Hän oli pieni rumpari algerilaisessa haja-ampuja-pataljoonassa. Hänen nimensä oli Kadour, kuului Djendelheimoon ja palveli siinä pienessä turcorykmentissä, joka Vinnyn armeijan perässä tunkihe Pariisiin. Hän oli ottanut osaa koko sotaretkeen aina Wissenburg'ista Champigny'yn asti ja liidellen kuin myrskylintu yli taistelukentän, pitäen aina itsensä, _derbouka'nsa_ (pieni arapialainen rumpu) ja rautaiset rumpunapukkansa niin vilkkaassa liikunnossa, että kuulat eivät tietäneet, missä hänen tapaisivat.

Mutta talvi tuli, ja tuo pieni afrikalainen, jonka bronssin karvainen iho oli tykkitulen liedellä tummunut, ei voinut kestää yövartioimista ja liikkumattomuutta lumessa. Eräänä kauniina tammikuun aamuna löydettiinkin hän Marnen rannalta paleltunein jaloin ja vilusta kankistuneena.

Sotilassairasvaunuissa vietiin hän takaisin Pariisiin, ja eräässä sikäläisessä sairashuoneessa näin minä hänen ensikerran.

Surullisena, mutta kärsivällisenä kuin sairas koira makasi hän aivan hiljaa ja katseli ympärilleen suurilla leppeillä silmillään. Jos hänelle puhuttiin, hymyili hän, näyttäen hampaitaan. Siinä oli kaikki, mitä hän voi tehdä; sillä Ranskan kieli oli hänelle outo, ja töin tuskin voi hän sanoa _sabir_, tämä algerilainen "kontinkieli" sekoitus provensalisista, italialaisista ja arapialaisista kielistä, täynnä kirjavia sanoja ja lauseparsia, ikäänkuin poimituita simpukoita latinalaisen kulkuveden kaikilta aloilta.

Ainoana huvikkeenaan oli Kadour'illa rakas _derbouka'nsa_. Kun hän ihan kovin ikävistyi, otettiin se esille ja hänen annettiin lyödä siihen, vaikka tosin vaan aivan hiljaa, etteivät muut sairaat häiriytyisi. Silloin aina tuo musta muotoraukka, joka synkässä, kellervässä talvivalossa näytti niin kuihtuneelta ja sammuvalta, elähtyi kerrassaan sekä nauraen ja irvehtien kertoi kaikki polennon vaihdokset. Milloin löi hän merkin hyökkäykseen, ja huimassa naurussa heijasti silloin salama hänen valkoisista hampaistaan. Milloin taas kostuivat hänen silmänsä jonkun kotimaisen säveleen kaikuessa, hänen sieramensa suurenivat ja tuossa tympeässä sairashuoneen ilmassa, pullojen ja kääreiden keskellä kangasti ehkä hänelle Blidahl'in herttaiset orangilehdot ja naastit moorilaiset naiset, jotka valkohunnuissaan ja kasvullisuudesta tuoksuen menivät kotiinsa uimasta.

Näin kului kaksi kuukautta. Tällä ajalla oli paljon tapahtunut Pariisissa; mutta Kadour'illa ei ollut vähintäkään käsitystä niistä. Hän oli kyllä ennen kuullut väsyneitä ja aseettomia joukkoja marssivan ikkunoin alitse, joku aika senjälkeen oli hän kuullut tykistön vyöryvän e'espäin aamusta iltaan; sitten seurasi hätä kellon kaiku ja tykitys. Kaikesta tästä ei hän käsittänyt niin mitään -- ainoastaan sen, että sotaa käytiin, ja että hän heti pääsisi ulos ja tappeluun, koska taas voi seisoa jaloillaan.

Eräänä kauniina päivänä otti hän _derbouka'nsa_ ja läksi etsimään rykmenttiään. Hän ei ollut ennättänyt vielä kau'as, kun hän tapasi muutamia kommuuni-miehiä, jotka ottivat hänen mukaansa "La place'en" (Kommuunilaisten pääasema Place Vendôme'ssa).

Kun häneltä pitkän kuulustelun perästä ei voitu saada mitään muuta kun "_bono bezef, macache bono_" päätti päivän kenraali antaa hänelle kymmenen frankkia ja hevosen sekä asettaa hänen esikuntaansa. Tässä kommuunilaisesikunnassa oli vähän jokalajia; täällä oli punaisia asetakkia, puolalaisia levättejä, unkarilaisia takkia, väljiä merimies-mekkoja, kultaa ja samettia, nauhoja ja koristuksia, kirjavia neuloksia ja puuhkia. Nyt tuli pikku-turco sinipohja-kultakirjomekkoneen puna-turpanineen ja _derbouka'neen_ ikään kuin naamiaisten täytteeksi.

Aivan iloisena olostaan näin hyvässä seurassa sekä aurinkopaisteen, tykkijyminän, katuliikkeen sekä aseiden ja vaatteiden kirjavan joukon hurmaamana, sekä sitäpaitsi aivan vakuutettuna siitä, että itse sota oli Preussia vastaan, vaikka sitä nyt käytiin vähän vapaammalla ja elävämmällä tavalla, yhdistyi tuo tietämätään karannut turco aivan hyväluuloisesti Pariisin suureen sekamelskaan ja tuli siinä silmänräpäyksen suuruudeksi.

Missä vaan hän ratsasti esiin, ottivat liittolaiset hänen aina vastaan suostumushuudoilla ja mieltymyksen osoituksilla. Kommuunilaiset olivat niin ylpeät siitä, että heillä oli turcokin, että sitä näytettiin, siitä kerskattiin, ja sitä kannettiin erityisenä kunnian-merkkinä, oikein ihmeenä. Kaksikymmentä kertaa päiväänsä lähetettiin hän la Place'sta sotaministeriöön, sotaministeriöstä Hôtel de Ville'en. Olikin jo niin kauan huudettu heidän korviinsa, että heidän meriväkensä oli vaan paljas luulottelu, eikä heidän tykkiväkensäkään mikään todellinen tykkiväestö. Mutta tämä kuitenkin oli oikea todellinen turco. Tullaksensa vakuutetuksi siitä tarvitsi ainoastaan nähdä hauen alituista uteliaisuutta todistavan apinamaisen naamansa ja tuon kesyttömän elävyyden hänen pienessä ruumiissaan, kun hän konkotutti suurta hevostaan, leikikkäästi heitteli aseitaan ja otti niitä taas kiinni ilmassa, hirnulla ja uimalla, joka arapialaiselle on niin omituista.

Yksi puuttui kuitenkin Kadourin hyvin-voinnissa -- hän olisi, näet sen, tahtonut tapella ja puhua ruudin kieltä; mutta onnettomasti kyllä vallitsi sama tapa kommunisti- kuin keisari-vallassakin -- päällikkökunta meni harvoin tuleen.

Kun hänen ei tarvinnut olla harjoituspalveluksessa eikä katselemuksissa, vietti tuo yksinäinen turco-raukka aikansa Vendôme-kentällä tai sotaministeriön pihoilla noiden kokoon haalittujen leirien seassa, jotka olivat aina täynnä avonaisia viina-astioita ja avatuita silavatynnyreitä, sekä huolettomasti ympäriheitetyitä ruokavarakasoja, jotka johdattivat mielen piirityskauden nälkäaikoihin.

Liian hyvä mahomeettilainen ottaakseen osaa toveriensa mässäämiseen, pysyi Kadour loitolla, tyynenä ja selvänä, pitäen huolta puhdistusseremonioistaan eräässä pihan kolkassa, ja valmisti muutamasta ryynikourallisesta yksinkertaisen "kousskouss'insa" (eräs arapialainen kansallisruoka). Kun hän sitten oli huvitteleinut suorittamalla jonkun laulun pätkän _derbouka'llansa_, kääreytyi hän vaippaansa ja nukkui leiritulen liedelle.

Eräänä aamuna toukokuussa heräsi pieni turcomme hirmuisesta ammunnasta. Sotaministeriö oli liikkeessä, kaikki ihmiset riensivät pois täydessä pa'ossa. Aivan koneellisesti seurasi hän esimerkkiä, hyppäsi hevoselleen ja ratsasti päällikkökunnan perää.

Kadut kaikuivat huimista rummun täräyksistä ja kuhisi hajoavista paataljoonista. Katukivitykset kiskottiin ja rintavarustuksia rakennettiin. Oli nähtävästi jotakin tavatonta tapahtumassa... Mitä lähemmäksi laivaveistämöä tultiin, sitä kiivaammaksi tuli ammunta, sitä hurjemmaksi meteli. Concorde-sillalla katosi esikunta Kadour'in näkyvistä. Tullen kappaleen edemmäksi, pääsi hän vielä hevosestansakin; se oli muuan kahdeksanauhainen (kenraalimerkki) tupsulakki, ihan välttämättömässä kiireessä päästä Hôtel de Ville'en katsomaan, mitä siellä tapahtui, joka sen otti. Raivossaan harmista juoksi vikkelä turcomme sille puolelle, missä taistelu kuohui. Juostessaan latasi hän chassepot-kiväärinsä hammastensa välistä mutisten: "Macach bono... Brissien...", sillä hänen käsityksessään olivat ne preussilaiset, jotka nyt paraillaan mursivat Pariisiin. Jo vinkuivat kuulat obeliskien ympärillä ja Tuilleripuiston lehdikossa. Rintavaruksen luona Rivolikadulla huusivat Flourens'sin kostajat hänelle:

"Tännepäin! Turco! tänne!"

Näitä ei ollut enempää kuin kaksitoista, mutta Kadour yksinään oli yhtä hyvä kuin koko armeija.

Ensi silmänräpäyksessä seisoi hän rintavaruksella suorana, pöyhkeänä ja kirjavana, kuin lippu, sekä taisteli hyppien ja kirkuen kuularuiskujen rajehtiessa hänen ympärillään.

Eräässä silmänräpäyksessä, kun se savuverho, joka ympäröi tapauksen, hiemasen väistyi syrjään, näki Kadour punahousu-ryhmiä joukoittain ko'ossa Elysiläiskentillä. Tuokio siitä oli kaikki taas yhtä sekavana. Hetkisen hämmästyksissään luuli Kadour näyn nähneensä ja antoi ruudin uudestaan jatkaa haasteluaan.

Yht'äkkiä tuli äänettömyys rintavaruksessa. Viimeinen tykkimies luimasi pakoon, sitten kun oli päästänyt viimeisen kutinsa. Mutta turcomme ei hievahtanut paikaltaan. Rintavaruksen suojassa ja hyppäykseen valmiina, kiinnitti hän pistimensä ja odotti piikkilakkeja rohkeasti.

Mutta se olikin ranskalainen, rivirykmentti, joka ryntäsi esiin.

Lähestyvän sotajoukon jytinässä kaikui upseerien huuto:

"Antautukaatte!"

Kodour näytti tuokion epäilevän, mutta ryntäsi sitten esiin pyssy ilmassa huutaen:

"Bono, bono Francese!"

Hänen tyhmään kalloonsa lensi nyt se häälyvä luulokuvitelma, että tämä oli se Paidherbe'n ja Chanzy'n johtama vapautusarmeija, jota Pariisi oli niin kauan odottanut. Jospa olisitte nähneet, kuinka onnellinen hän oli, ja kuinka hän hymyili heille oikein suloisella ihastushymyllä, joka näytti kaikki hänen loistavat hampaansa.

Muutamassa sekunnissa oli rintavarus otettu, Kadour piiritetty ja sidottu.

"Näytä kiväärisi!"

Se oli vielä lämmin.

"Näytäs kätesi!"

Ne olivat mustat ruudista ja Kadour näytti ne ylpeästi, aina yhä iloisemmasti hymyillen.

Silloin työnnettiin hän väkisin erään lähimmän huoneen seinää vasten, ja -- pang!... yks' kiväärinlaukaus, ja siinä kaikki.

Hän kuoli käsittämättä niin vähintäkään kaikista näistä.

XI.

Pikkupiirakat.

1.

Aikaisin aamupäivällä -- eräänä sunnuntai-aamuna -- kuultiin piirakkaleipuri Sureau'n Turenne-kadun varrella huutavan oppipoikaansa ja sanovan hänelle:

"Täällä on herra Bonnicar'in pikku-piirakat... vie nämä hänelle ja tuo maksu kaikista... Versaillilaiset kuuluvat tunkeutuneen Pariisiin".

Tuo pieni poikanulikka, joka valtioasioista ei ymmärtänyt niin mitään, latoi aivan lämpimät piirakat erääsen torttukoteloon, sitoi kotelon pöytäliinaseen, asetti sen sitten oikealla tottumuksella ja varmalla liikunnolla valkoisen lakkinsa päälle ja läksi niin täyttä laukkaa Saint Louis-saarelle, missä herra Bonnicar asui. Aamu oli kirkas ja taivaalla kimalsi lämmin toukokuun aurinko, joka täyttää hedelmä-puodit syreeni- ja kirsimarjarypälä-ryhmillä.

Huolimatta etäisestä kivääri-paukkeesta ja rummunlyöntimerkeistä katujen kulmissa, oli vanha _Marais_-osa entisessä rauhallisessa muodossaan.

Kaikkialla vallitsi täydellinen sunnuntai-ilma ja luonne, lapset hälisivät pihoissa, puol'kasvuiset tytöt heittivät "vyöhettä" porteilla ja tuo pieni valkopukuinen poika, joka suloisen piirakka-tuoksun ympäröimänä juoksi edelleen puiston tyhjiä käytäviä, lisäsi muun muassa tuohon surulliseen tappelupäivään jonkunkin kimalluksen viatonta pyhäpäivän rauhaa.

Koko elämä tästä kaupungin-osasta näytti virranneen Rivoli-kadulle. Siellä laahattiin tykkiä, siellä rakennettiin rintavarusteita; jokaisessa katukulmassa tavattiin keskustelevia joukkoja ja toimekkaita kansalliskaartilaisia. Mutta tuo pieni piirakkaleipuri ei ällistynyt. Tuollaisilla poikanulikoilla onkin oikea tottumus tungehtia kaikellaisten kuohujen ja ahdinkojen läpitse kadulla. Ja juuri päivinä sellaisina, kuin uutenavuotena, laskiaisena ja muina juhlina, joina ahdinko ja vastukset kaduilla ovat suurimmat, onkin heillä enimmän asiajuoksuja; itsepä vallankumouskin koskee heihin kummallisen keveästi.

Oli todellakin oikein hupaista nähdä tuon pienen valkoisen lakin, väistellen kaikkia nyrväyksiä ja keveillä liikunnoilla vaaputtaen torttukoteloansa puikkivan tupsulakkien ja painettien välitse, toisinaan sangen joutuun, toisinaan täytyvällä hitaisuudella, jossa selvästi näkyi menokiireen täytymyksestä hillitty halu.

Mitä huoli hän tappelusta! Pääasia oli ennättää vaan Bonnicar'in luokse ennen kello kahtatoista ja saada niin pian, kuin mahdollista, sen pienen juomarahan, joka häntä odotti esikon pöydällä.

Yht'äkkiä tuli hirmuinen ahdinko; tasavallan lempilapset riensivät ohitse juoksumarssissa rähisten ja laulaen. Ne olivat noin kahden- ja viidentoistavuotisia katupoikia varustettuina chassepot-kivääreillä, punaisilla vyöliinoilla ja varsikkailla saappailla, nyt yhtä ylpeinä ollen "sotamiehisillä", kuin laiskiaisilveilyissään juosten paperihatuissa ja resuisissa päivänvarjostimissaan likaisilla puistokaduilla.

Tällä kertaa oli pienellä piirakkaleipurilla täysi työ säilyttää tasapainoa. Mutta hän ja hänen torttukotelonsa olivatkin jo niin monta kertaa yhdessä harjoitelleet "kenkäluistelua" jäisillä kaduilla ja hypänneet niin usein "piiripotkua" keskellä käytäviä, että piirakat pääsivät tälläkin kertaa vaan paljaalla peljästyksellä. Onnettomuudeksi herättivät nuo laulut, nuo punaiset vyöliinat, tuo hälinä, ihmettely ja uteliaisuus pojassa halun tehdä pienen matkan niin hyvässä seurassa; ja kulettuaan huomaamattaan Hôtel de Villen ja Ile Saint Louis-saaren siltain ohitse, äkkäsi hän vasta tuon kurjan virran mukana vyöryneensä Jumala tiesi minne.

2.

Jo vähintäänkin viisikolmatta vuotta sitten oli herra Bonnicar'in luona ollut tapana syödä piirakoita sunnuntai-päivälliseksi. Kaksitoista lyötyä, kun koko perhe -- pienet ja suuret -- olivat kokoontuneet saliin, soi heleä ovikello rivakasti ja rohkeasti, johon yhteisesti vastattiin: "Kas!... tääll' ovat piirakat!"

Tuolia kolistain, sunnuntai vaatteita kahistain ja koko odottavan lapsisarjan helakasti nauraessa, asettui silloin tuo onnellinen porvarisperhe ympäri ruoka-pöytää, jolla piirakatkin olivat hopeaiseen hiiliasettiin säännöllisesti ladottuina.

Mutta sinä päivänä pysyi kello ääneti. Suutuksissaan katsoi herra Bonnicar uskolliseen seinäkelloonsa, jota täytetty haikara koristi, ja joka ei milloinkaan jätättänyt eikä edistänyt. Lapset seisoivat haukotellen ikkunassa vahtien siihen kadunkulmaan päin, mistä piirakkapoika tapasi tulla. Haastelun lakattua ja nälän tuosta yks'toikkoisesta kahdentoista lyönnistä kiihdyttyä, rupesi ruokasali näyttämään aivan tyhjältä ja synkältä, jos ei huolita noista vanhanaikaisista pöytähopeoista hienolla damastiliinalla ja pyhkeistä, jotka töröttävät ympäri pöytää kankeina kuin poimutetut naisten ilmaläyhkät.

Vanha emännöitsiä oli useampia kertoja käynyt sisässä ja kuiskannut hra Bonnicar'in korvaan jotakin paistin paahtumisesta ja herneiden liiaksikiehumisesta... mutta hra Bonnicar oli itsepäinen eikä istunut pöytään, ennenkun olisi saanut piirakkansa; ja leipuri Sureau'hon täydellisesti katkertuneena, päätti hän mennä itse kuulemaan, mikä kumma oli syynä tuohon tavattomaan viipymiseen. Kun hän nyt vihasta hehkuen ja keppiään heitellen astui ulos portista, varoittivat häntä naapurit:

"Varokaa, hra Bonnicar... sillä väitetään, että versaillilaiset ovat murtauneet Pariisiin."

Mutta hän ei tahtonut kuulla mitään, ei edes kivääripauketta, joka Neuilly'sta raikui yli vedenpinnan, eikä itse Hôtel de Ville'n hätä-tykistöstäkään, joka vapisutti koko tämän kaupunginosan kaikkia ikkunoita.

"Äh, sinä Sureau!... sinä Sureau!"... Ja kiireessä matkassaan puhui hän itsekseen ja oli jo hengessä seisovanaan puotissa ja törkkäävänään kepillään permantoon niin, että ikkunat ja asettimet tärisivät.

Ensiksi purkui hänen vihansa Ludovik Filipin sillalla olevaa rintavarustusta vastaan. Täällä virui muutamia hurja-katseisia liittolaisia piehtaroiden aurinkopaisteessa tuossa revityssä kadussa.

"Mitä ai'otte te, kansalaisemme?" Kansalainen selitti asiansa, mutta tuo piirakkajuttu herätti vaan epäluuloa ja vielä sitä enemmin, kun hra Bonnicar kauniissa pyhätakissaan ja kultasankaisissa silmälaseissaan näytti aivan kokonaan vanhalta valtiopuoluelaiselta.

"Se on nuuskia," päättivät liittolaiset; "paras on siis lähettää hänen Rigault'in luo."

Neljä miestä, jotka olivat sangen halukkaat pääsemään rintavaruksesta, ohjasi heti tuota toivotonta mies parkaa edellään kivääriensä perillä.

Mihin matka piti, en tiedä, mutta puolen tuntia senjälkeen olivat he kaikki, niin vartiat kuin vankikin, hallituksen joukkojen vallassa ja asetettuna pitkään vankimatkueesen, joka oli valmiina Versailles'iin vietäväksi.

Hra Bonicar teki vastalauseensa yhä kiihtyvämmällä innolla, kohotti keppiään ja kertoi kyllä sadoin kerroin asiansa; mutta onnettomasti kyllä, näytti tuo viaton piirakkajuttu nytkin, juuri kaikessa tässä tavallisten olojen näin perinjuurisessa mullistuksessa, niin mahdottomalta, niin uskottamattomalta, että upseerit vaan nauroivat sille:

"Hyv'on -- hyv'on, ukkosemme -- hyvä... te saatte selittää asianne likemmin Versailles'sa!"

Ja yli Champs-Elysées'in, jotka vielä olivat ruutisavuun verhottuina, läksi matkue liikkeelle kahden sotamiesrivin välissä.

3.

Vangit astuivat viisittäin tiheissä riveissä. Joukon hajoamista estääkseen pakoitettiin heidän käymään käsikädessä; ja niin polki tuo suuri ihmisjoukko tietä tomussa ja pölyssä jytinällä sellaisella, joka muistuttaa rankkasateen ropinaa.

Onneton Bonnicar luuli näkevänsä unta. Hengestyksissään ja hiestä valuen sekä pelvon ja väsymyksen hurmeessa käydä laahasi hän matkueen loppupäässä kahden vanhan puoskari-ämmän välissä, jotka oikein lemusivat viinalta ja lamppuöljyltä; ja kun hän taukoamatta kiroten ja pahkiloiden jahki sanoja "piirakkapoika... piirakat", niin luultiin hänen menettäneen järkensä.

Ja totta onkin, että ukkoraukan pää ei ollut hetikään selvillä. Ja mitä oli se, jonka hän luuli näkevänänsä tuolla loitolla pölypyörteiden seassa, kun töyränteiden ja notkelmain yli kulettaessa matkueen rivit vähän erosivat, joll'ei juuri piirakkapojan valkoinen takki ja lakki? -- Ja vielä kyllä kymmenet kerrat tällä matkalla näytti tuo vähäinen valkea haamu väilähtävän hänen silmiinsä ja taas katoavan sotilaspukujen, mekkojen ja rääsyjen sekaan, juuri kuin vartta vasten kiusoitellakseen häntä.

Vihdoin hämärässä saavuttiin Versailles'iin, ja kun väkijoukko äkkäsi tuon vanhan silmälasikkaan porvarin hurmehtuneena, pölyisenä ja vauhkana, niin päätettiin yleensä, että hänen ulkomuotonsa kuvasi mitä perinpohjaisimman roiston. Kuuluipa huutoja esim:

"Se on Felix Payât... ei, se on Delescluze."

Jalkaväki-vartiostolla oli täysi työ saada hänen vahingoittumattomana kukkaistarhaan. Vasta siellä sai tuo kurja matkue hajaantua, oijahtaa maahan ja hengähtää. Toiset nukkuivat, toiset kiroilivat, uhoittelivat tai itkivät; mutta onneton hra Bonnicar ei voinut itkeä eikä nukkua. Istuen muutaman portaan astimella, pää käsiinsä kätkettynä sekä puolikuolluksissa nälästä, väsymyksestä ja häveliäisyydestä, läpikävi hän ajatuksissaan koko tämän onnettomuuden päivän: lähtönsä kotoa, odottavan perheensä levottomuus, katettu pöytä, joka varmaankin vielä odotti hänen kotiintuloaan, sekä sitten masennukset, pyssynperän työkkäykset, solvaukset y.m. -- ja kaikki tämä vaan muutaman epäluotettavan piirakkaleipurin tähden!

"Hra Bonnicar, tässä ovat teidän piirakkanne..." kuului nyt ääni aivan lähellä häntä. Tuo kunnon ukko katsahti ylös, ja mitä?... ihan hänen edessään seisoi piirakkapoika, joka oli joutunut kiinni yhdessä tasavallan lellilasten kanssa, ja otti nyt piirakkasäiliönsä valkoisen kaatinsa alta, avasi liinakäärröksen ja tarjosi sisällön hänelle.

-- -- -- -- -- -- -- --

Ja niinpä kävi vaan, että hra Bonnicar tänäkin sunnuntaina, ikäänkuin kapinan ja vankeuden uhallakin, söi kun söikin tavanmukaiset piirakkansa.

XII.

Chauvin'in kuolema.