Part 4

"Tahdotko olla vait', muori! Te akka-väki, te ette käsitä mitään. Te elätte niin paljon lapsikakarain kanssa ja niin ainoastaan sen, eikä minkään muun, vuoksi, mikä koskee heitä, että te mittaatte kaikkia asioita samalla penttu-mitallanne... Mutta minä sanon sinulle, minä, että nuo miehet ovat lurjuksia, karkureita, pelkureita, pelkureita pelokkaampia pelkureita, ja että, jos niin onnettomasti tapahtuisi, että meidänkin Risto tekisi tuollaisen häpeän, tahdon minä, niin totta kun nimeni on Yrjö Lory ja olen palvellut seitsemän vuotta ranskalaisessa jääkäri-rykmentissä, pistää vanhan kunniallisen säiläni hänen kurjaan ruumiisensa."

Ja julmalla katseella, puoleksi seisoalleen nousten, osoitti hän pitkää jääkärikalpaa, joka riippui seinällä pojan kuvan alla -- erään suaavi-kuvan [zouave = suaavi on eräs Algierissa palveleva ranskalainen sotaväen laji, joka käyttää muhameettilais-tapaista pukua], joka oli tehty kaukana Afrikassa. Mutta silmätessään tuota kunniallista, aurinkopaisteen ruskehduttamaa, elsassilaismuotoa rauhoittui hän yht'äkkiä ja rupesi nauramaan.

"Olenhan hupsu, kun noin kiivailen... Juuri kuin, jos meidän Ristomme saisi joskus tuuman tulla preussilaiseksi -- hän, joka sodassa on antanut niin monen haistaa maata!..."

Tätä ajatellen tultuaan hyvälle mielelle nautti tuo kunnon seppä illallisensa iloisesti ja meni pian senjälkeen ulos tyhjentääkseen muutamia lasia _Strasbourg_-ravintolassa.

Nyt on mummu Lory yksinään. Saatuaan nuo kolme valkopäätä maata, jotka vielä kuuluivat kuhertavan sivukammiossa kuten linnunpoikimus illan tullessa, ottaa hän työnsä ja istuu sukan-parse kädessään puutarha-oven edustalle. Silloin tällöin huokaa hän ja ajattelee itsekseen:

"Niin kyllä, niin päätetään... He ovat kyllä lurjuksia... pakolaisia... Mutta kuitenkin -- ovat heidän äitinsä yhtä onnellisia, saadessaan heidät jälleen takaisin."

Hän muisteli niitä aikoja, kun hänen omansa, ennen kun hän sotaväkeen kirjoitettiin, tapasi juuri tähän aikaan päivästä käydä ympäri ja puhdistella puutarhaa. Hän katsoi kaivolle, jossa hän tapasi täyttää kastelukannunsa, muisteli mekkoa, jota hän käytti, ja hänen pitkiä hiuksiaan, hänen kaunista tukkaansa, joka leikattiin häneltä, kun hän otettiin suaaviksi.

Yht'äkkiä säilähtää väristys hänen jäsenissään. Pieni portti, joka vie puutarhasta vainiolle ja niityille, aukeaa. Koirat eivät hauku, mutta kuitenkin hiipii tulia ikään kuin varas pitkin muurin vierustaa ja puikkii mehiläiskekojen välitse.

"Äiti, se olen minä!"

Hänen Ristonsa seisoo tuossa nyt hänen edessänsä pahoin kuluneessa sotapuvussaan, häpeissään, hämillään ja sanatonna. Tuo heittiö oli palannut toisten kanssa, ja tuntikausia oli hän väijynyt huoneen ympärillä, josko isänsä menisi ulos, että hän uskaltaisi luikahtaa sisään. Äiti aikoi torua häntä, mutta hänellä ei ollut sydäntä siihen. Olihan jo niin kauvan siitä, kun hän oli nähnyt hänen; kuinka olisi hän siis voinut olla häntä syliinsä sulkematta! Ja sitten esittää hän hänelle niin hyviä syitä: hänen oli niin kovin ikävä tuolla etelässä -- ikävä kotia, ikävä pajaa, ikävä äitiä; ja sitten tuli kuri aina vaan ankarammaksi, ja elsassilaisen kielimurteensa vuoksi haukkuivat toverit häntä "preussilaiseksi". Äiti uskoi kaikki, mitä hän sanoi. Hän tarvitsi ainoastaan nähdä hänen uskoakseen kaikki. Näitä puhuessaan olivat he astuneet saliin. Pikku-veljet ja sisaret ovat heränneet ja juoksevat paitasillaan tervehtämään isoa veljeä. Hänelle tarjotaan ruokaa, mutta hänen ei ole nälkä, ainoastaan jano, ja hän juo vettä lasi lasilta, ja kaiken tämän vielä sen oluen ja viinin päälle, minkä hän päivän mittaan oli kapakassa särpinyt.

Mutta joku kävelee pihalla. Se on seppä, joka tulee takaisin.

"Risto, isäsi tulee! Pian, pistäy piiloon, kunnes minä ennätän puhua hänen kanssansa ja selittää...", ja näin sanoen työnsi hän hänen suuren pesän ta'akse ja asettautui jälleen parsimaan, mutta nyt vapisevin käsin. Onnettomuudeksi unohtui suaavin lakki pöydälle! ja sisään astuessaan huomasi Lory sen ensiksi. Hän huomasi äitin kalpeudesta hänen neuvottomuutensa... ja käsitti kaikki.

"Risto on täällä!" ärähti hän hirmuisella äänellä, tempasi rajulla virmalla kalpansa alas ja ryntäsi peränurkkaa kohden, missä suaavi harmaan vaaleana, kokoon lyhistyneenä ja nyt aivan selvänä, seisoa kytrytti nojaten muuriin, ettei toki kokonaan kaatuisi.

Äiti heittäytyy väliin:

"Lory, Lory, älä surmaa häntä! Minä olen kirjoittanut hänelle, että hän tulisi kotiin, ja että sinä tarvitsisit häntä pajassa..."

Hän kiikkuu lujasti hänen käsivarressaan ja laahautuu nyyhkien hänen jalkoihinsa. Lapset, jotka pimeässä kuulevat nuo vihasta julmistuneet äänet, parkuvat hirmuisesti.

Seppä malttautuu ja katsoo alas vaimoonsa:

"Vai niin! Sinä olet kehoittanut hänen tulemaan takaisin... Vai niin! se on hyvä. Antaa hänen siis mennä maata. Aamulla saan nähdä, mitä on tehtävä."

Seuraavana aamuna heräsi Risto raskaasta, tuskallisilla unelmilla täytetystä unestaan entisessä lapsikammiossaan. Pienistä, lyijykehäisistä ikkunaruuduista paistaa aurinko jo lämpimästi humalaköynnöksien välitse. Tuolla alahalla jytisevät konevasarat alaisimmilla. Äitinsä istui hänen päänsä vieressä; peläten isän vihaa; ei hän ollut uskaltanut jättää häntä koko yönä. Eikä ukkokaan ole nukkunut. Aina valoisaan päivään asti on hän itkien ja puuskuen horjunut ympäri huoneita avaten ja sulkien kaappia sekä laatikoita. Synkällä katseella, matka-asussa, pitkävarsisissa saappaissa, leveälierisessä hatussa ja tukeva rautareunuksinen vuorisauva kädessään astuu hän nyt pojan kamariin, käy suorastaan sängyn luo ja lausuu: "Ylös! pue!"

Poika, vielä vähän unissaan, hapuilee suaavi-pukuaan.

"Ei niitä..." lausuu isä ankarasti.

Äiti huomauttaa arasti: "Rakkaani, eihän hänellä ole muita."

"Anna hänelle minun vaatteitani. Minä en enää tarvitse niitä."

Pojan pukeutuessa kääri Lory huolekkaasti kokoon takin, mekon, nuo avarat, punaiset housut, ja kun mokio on valmiina, ripustaa hän kaulaansa pienen läkkikotelon, joka sisälsi matkaohjelman.

"Tule," sanoi hän sitten, ja mitään puhumatta menivät kaikki kolme alas pajalle... Pale tohisee, vasarat kalkkavat; kaikki ovat täydessä työssä. Kun suaavi taas näkee tuon avonaisen laution, jota hän oli niin paljon ajatellut tuolla kaukana, muistaa hän lapsuutensa ja kuinka hän leikitteli täällä milloin seinälle lankeevalla päiväpaisteella milloin ahjosta tupruavilla säkenillä, jotka aivan kirkkaina päilyivät mustassa tomussa. Hellyyden puuskaus sekä suuri anteeksipyytämisen halu valloittaa hänen; mutta kun hän katsoo isäänsä, kohtaa häntä aina vaan sama taipumaton katse.

Viimmeinkin rupeaa seppä puhumaan.

"Poika," sanoi hän, "täällä näet sinä alaisimet, työkalut... kaikki nämät ovat sinun... ja tämäkin," lisää hän osoittaen tuota pientä puutarhaa, joka on sen edessä täynnä aurinkopaistetta ja mehiläisiä rajautuen tuohon savuuntuneesen porttiin. "Viinitarha, mehiläiskeot, huoneet, kaikki nuo ovat sinun. Kun sinä kerran olet uhrannut kunniasi näiden tähden, niin ei ole ollenkaan liiaksi, että ne sinulle annetaan. Sinä olet siis isäntä täällä... Minä menen... Sinun on Ranskalle velkaa viisi vuotta, ja minä tahdon suorittaa ne sinun puolestasi!"

"Lory, Lory! mihin sinä menet?" keskeytti hämmästynyt vaimo-parka.

"Isä!" rukoili poika.

Mutta seppä on jo jättänyt heidät ja astuu eespäin raskain askelin ta'akseen katsomatta...

Joku aika sen jälkeen kirjoitettiin Sidi-bel-Abbès'sa suaaviväen kolmanteen osastoon eräs 56-vuotias mies vapaaehtolaisena.

VIII.

Viimmeinen koulupäivä.

Erään pienen elsassilaisen kertomus.

Sinä aamuna olin minä myöhästynyt ja pelkäsin hirmuisesti saavani toria koulumestari herra Hamel'ilta, erittäinkin kun hän oli luvannut kysyä meiltä noita ilkeitä laatutapoja ja minä en taitanut sanaakaan niistä. Hetkisen ajattelin minä viipata ja luipata ulos kentälle.

Sää oli niin kaunis, ilma niin selkeä! Minä kuulin, kuinka rastaat sävelöivät metsän rinteellä, ja preussilaiset äkseerasivat niityllä sahalaitoksen takana; kaikki tuo olisi ollut paljon paljoa hauskempaa kuin laatutavat; mutta minä hillitsin itseni ja lingotin täyttä vauhtia koulua kohden.

Tullessani raastuvan ohitse, näin kansaa kokoontuneena, näin väkeä kokoontuneena ympäri ristikon, johon kuulutukset tavataan naulata. Kahden vuoden aikana oli tästä ristikosta julaistu kaikki meidän onnettomuutemme, kaikki kurjat uutiset tappiosta, nostokirjoituksista, kutsunnoista y.m., ja minä ajattelin mennessäni: "mitähän tyhmyyksiä siellä nyt taas on!"

Kun minä sitten, aina vaan juosten, tulin yli torin, seisoi seppä Wachter oppilaisensa kanssa ja luki, hänkin, kuulutusta.

"Älä niin kovin kiirehdä, poika," huusi hän, "sinä, ennätät kyllä aikanansa kouluun!"

Minä luulin hänen laskevan pilaa ja ennätin pian senjälkeen hengestyksissäni koulunpihaan.

Ennen lukutunnin alkamista kuului koulusta tavallisesti hirmuinen melu aina kadulle asti: pöytiöitä avattiin ja sulettiin, läksyjä luettiin ääneensä sormet korvissa, ja maisterin suuri viivain koputti pöytään säestettynä äänellä: "hiljaa, hiljaa!"

Minä olin ajatellut käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni ja pistäytyä parhaassa metelissä maisterin huomaamatta paikalleni; mutta juuri tänä aamuna oli kaikki niin hiljaista kuin sunnuntai-aamulla. Avonaisesta ikkunasta näin minä toverini jo suorina paikoillaan ja herra, Hamel'in astuskelevan sinne tänne tuo kammottava, rautaviivain kainalossaan. Minun täytyi avata ovi ja astua sisään tuossa tavattomassa hiljaisuudessa. Te saatte uskoa, että minä punehduin ja olin oikein hirmuisesti peloissani.

Mutta kuinkas kävi! Maisteri ei ollut ollenkaan äkäinen; hän katseli vaan ystävällisesti minuun ja lausui aivan hellästi:

"Pian paikallesi, pikku Fransu, me olimme juuri alkamaisillamme ilman sinua."

Minä hypähdin rahin ylitse ja istuin lähes silmän räpäyksessä pöytiöni vieressä. Sitten vähän hengähdettyäni huomasin minä ensiksi, että maisteri oli puettuna hienoon viheriäiseen juhlatakkiinsa, laskoksiseen rintamukseensa ja mukavaan mustaan silkkinutiinsa, jota hän ei tavannut käyttää milloinkaan muulloin, kuin ainoastaan niinä päivinä, joina tarkastus tai palkintojen jako toimitettiin. Paitsi sitä oli koko luokassa vielä jotakin kummallista ja juhlallista.

Mutta kaikista kummallisinta oli se, että nuo tavallisesti tyhjät rahit salin toisessa päässä olivat nyt täynnä kyläläisiä, jotka istuivat siellä yhtä äänettöminä kuin mekin; siellä istui ukko Hauser kolmikkohatussaan, entinen pormestari, entinen notario sekä koko ryhmä muita ukkoja ja akkoja.

Kaikki he näyttivät niin surullisilta ja ukko Hauser oli ottanut mukaansa vanhan särmistään kuluneen Aapisen, asettanut sen auki polvilleen ja laskenut suuret silmälasinsa sen päälle.

Minun kaikkea tätä ajatellessani oli herra Hamel astunut opetus-lavalle ja alkoi puhua meille juuri samalla äänellä, jolla hän oli minuakin tervehtänyt:

"Lapsukaiseni", lausui hän, "tämä on viimeinen päivä, jona minä opetan teitä. Berliinistä on tullut käsky, että Elsass'in ja Lothring'in kouluissa opetetaan tästä lähin ainoastaan saksaksi... Uusi opettaja tulee huomenna. Tänään on meidän viimeinen luentomme ranskaksi. Minä pyydän teitä, olkaa tarkkaavaiset!"

Nämät sanat hämmästyttivät minua suuresti. Nuo heittiöt! Se oli siis tämä, jota he ilmoittivat siellä raastuvan luona!

Viimmeinen oppituntini ranskaksi! Ja minä, joka tuskin osasin kirjoittaa! Minä en saa siis milloinkaan oppia äitinkieltäni! Minun täytyy jäädä siihen, mihin nyt olen ennättänyt!

Kuinka minä olin äkeissäni itselleni niistä ajoista, jotka minä olin lurjustellut pois koulusta, ja kaikista niistä lukutunneista, jotka olin hävittänyt rassatessani linnunpesiä tai koikottaissani pieksuluistelemista Saarvirran nuorella jäällä! Koulukirjojeni, jotka vast'ikään tuntuivat minusta niin tukalilta, niin raskailta kantaa, kielioppiani, raamatunhistoriaani -- nyt katselin minä niitä rakkaimpina ystävinäni, joiden menettäminen tekisi minulle katkerinta pahaa. Ja samoin maisteriakin. Ajatus siitä, että hän jättäisi meidän, että minä en saisi häntä enää nähdä, sai minun heti unohtamaan kaikki ne kerrat, joina hän oli tukistellut minua tai antanut vähän viivain-maistiaisia.

Kunnon ukko! Se oli tämän viimeisen lukutunnin kunniaksi, kun hän oli pukeutunut sunnuntai-asuunsa; jo nyt käsitän minä myöskin sen, miksi kyläläisiä oli tullut ja istunut salin toiseen päähän. Se merkitsi heidän katuvan sitä, kun eivät olleet useammasti käyneet koulussa, ja tahtoivatpa samalla kiittää opettajaamme hänen nelikymmen-vuotisesta palveluksestaan sekä kunnioittaa isänmaatamme, jonka olimme menettäneet...

Näin pitkälle olin minä ennättänyt, kun kuulin nimeäni mainittavan. Vuoroni oli siis vastata. Mitä olisinkaan nyt antanut taitaakseni selvästi, vakavasti ja virheettömästi lukea nuo ilkeät laatutapa-säännöt alusta loppuun. Mutta minä hämmennyin jo ensi sanoissa ja istuin rahillani tuutien itku kurkussani uskaltamatta katsoa muihin. Silloin lausui herra Hamel:

"Minä en tahdo torua sinua, pikku Fransu; sinä tuntenet rangaistusta kyllä muutenkin. Näinhän on käynyt! Jokapäivä ajattelitte te: no, onhan vielä aikaa! Voinhan oppia huomenna, mitä tänään olen hävittänyt! Mutta nyt näette, miten käy... Oi, se on ollut suuri onnettomuutemme täällä Elsass'issa, että me olemme oppimme ja valistuksemme hankkimisen lykänneet aina huomiseen! Nyt on muilla ihmisillä oikeus sanoa meille: Kuinka! Te väitätte ole vanne ranskalaisia, mutta ette taida puhua ettekä kirjoittaa omaa kieltänne! Ja kaikessa tässä ei ole sinulla, Fransuparka, suurin syy. Meillä kaikilla on omat syymme ja vikamme!

"Teidän vanhempanne eivät ole kyllin ahkeroineet teidän oppimistanne. He ovat pitäneet parempana panna teitä joko ulkotöille tai tehtaisiin saadakseen muutamia penniä taloon. Ja minä! Onhan minullakin vikani Olenhan minä toisinaan kastelluttanut teillä puutarhaani, vaikka meidän olisi pitänyt lukea! Ja kun minä olen halunnut kalastaa, olenhan silloin antanut lupaa!"

Mennen yhdestä toiseen johtui herra Hamel lopuksi puhumaan ranskankielestä, kuinka se on kaunein, selvin ja järesteellisin kieli koko maailmassa; ja kuinka meidän velvollisuutemme on säilyttää, keskenämme käyttää ja ei milloinkaan unohtaa sitä; sillä, sanoi hän, kansalla, joka on joutunut orjuuteen, on kuitenkin vankeutensa avain tallella niinkauan kun se säilyttää kielensä.

Sitten otti hän kieliopin ja selitti läksymme. Minä aivan ällistyin huomatessani, kuinka selvää nyt kaikki oli. Kaikki, mitä hän sanoi, näytti minusta niin helpolta, niin selvältä. Mutta ehk'enpä minä ollut koskaan ennen niin tarkoin kuunnellutkaan, eikä hänkään niin pätevästi selittänyt kaikkia vaikeuksia. Näytti oikein siltä, kun tuo miesparka, ennenkuin hän erosi meistä, olisi tahtonut kerrassaan antaa ja istuttaa meihin kaiken tietonsa.

Läksyn loputtua alkoi kirjoitus. Herra Hamel oli vallan tätä päivää varten valmistanut meille ihan uudet kirjoituskaavat, joissa suurilla pyöreillä kirjaimilla vaihettelivat sanat: _Ranska, Elsassi, Ranska, Elsassi, Ranska, Elsassi_... Ripustettuina pöytiöidemme päälle olivat ne ikäänkuin pieniä lippuja ympäri luokkaa. Jospa te olisitte vaan nähneet, kuinka me ahkeroitsimme, ja kuinka ääneti me työskentelimme sitten! Ei kuulunut mitään muuta, kuin kynäin suhina. Suriseva mehiläinen lensi ikkunasta sisään. Se oli kyllä kutittavaa, mutta kukaan ei häiriytynyt, eivätpä itse pienimmätkään, jotka rakentelivat "kekojaan" sellaisella vakavuudella, ja tunnontarkkuudella, kuin jos sekin olisi ollut äitinkieltä... Kouluhuoneen katolla kuhertelivat kyyhkyset puoliääneensä, ja minä, sitä kuullessani sanoin, itsekseni: "Kenties nuo heittiöt pakoittavat vielä teidänkin puhumaan saksaa."

Silloin tällöin, nostaessani silmäni kirjoituskirjasta, näin minä maisterin opetuslavallaan tuijottelevan ympärillään oleviin esineisin, ikään kuin tahtoen silmäyksiinsä tallentaa koko pienen koulunsa...

Mutta teidän täytyykin huomata, että hän oli tuossa samassa paikassaan istunut jo neljäkymmentä vuotta vastapäätä pihaa ja luokka edessänsä -- kaikki muuttumatta, ainoastaan koulurahit olivat kulumisesta silittyneet, pähkinäpuut kartanolla kasvaneet ja humalat, jotka hän oli itse istuttanut, seppelöitsivät nyt ikkunoita aina räystäisiin asti. Eihän siis ollutkaan ihme, että hänestä tuntui ikäänkuin sydämensä olisi tahtonut pakahtua, kun hän ajatteli kaiken tämän jättämistä ja kuuli sisarensa, joka valmisteli heidän lähtöään, kapsehtien sulkevan heidän matka-arkkujaan; sillä heidän täytyi jo seuraavana päivänä lähteä kylästä, lähteä koko maasta ainiaksi.

Yhtä täydellisesti jatkoi hän opetusta. Kirjoituksen lopetettua seurasi historia; sitten lauloivat pienet yhdessä harjoituksensa: ba, be, bi, bo, bu.

Salin perällä oli ukko Hauser asettanut silmälasit nenälleen ja tavasi nyt kakarain kanssa kilpaa. Näkyi selvästi, että hänkin ponnisteli viimeisiään; hänen äänensä vapisi liikutuksesta, ja kimakassa lapsiäännöksessä kuului se niin kutittavalta, että me olimme valmiit nauramaan ja itkemään yht'aikaa.

Saatte uskoa, että minä en milloinkaan voi unohtaa tätä viimeistä koulupäivää.

Nyt löi tornikello kaksitoista ja paraillaan soitettiin Angelusmessuun. Samassa silmänräpäyksessä pärähtivät preussilaisten joukkojen rummut, jotka palasivat harjoituksistaan... Herra Hamel nousi opetuslavallaan seisomaan aivan vaaleana... Ei milloinkaan ollut hän näyttänyt minusta niin juhlalliselta.

"Ystäväni", sanoi hän, "ystäväni, minä... minä..."

Mutta hänen äänensä tukahtui; hän ei voinut päättää lausettaan.

Silloin kääntyi hän mustaan tauluun päin, otti suuren liitukappaleen ja ponnistain kaikki voimansa kirjoitti hän jättiläissuurilla kirjaimilla:

"_Vive la France_!" (Eläköön Ranska).

Mitään lausumatta kumartui hän sitten seinää vasten ja viittasi kädellään kuiskaten:

"Menkää kotiinne... Kaikki on lopussa!"

IX.

Belisairon preussilainen.

Tässä saatte Te kuulla erään jutelman, joka muutama päivä sitten kerrottiin eräässä kapakassa Montmartre'ssa. Voidakseni esitellä kertomuksen teille selvästi ja elävästi, pitäisi minulla olla taituri Belisairon omituinen etukaupunkilais-murre, hänen suuri puusepän-nahkakaatinsa ja pari kolme kulausta tuota hyvää Montmartren viiniä, joka niin hyvin voipi vaikka itse marseillilaiselle luoda oikean pariisilais-murteen. Silloin voisin olla vakuutettu voivani herättää teissä saman kauhistuksen, joka säilähti läpi jäsenteni kuullessani Belisairon itse juttelevan muutamille tovereillensa tämän kamalan tosikertomuksen:

"-- -- -- Oli aselevon jälkeinen päivä. Eukkoni oli lähettänyt meidät, poikani ja minun, muutamalle jalkapatikalle tuonne Villeneuve-kulmalle päin katsomaan erästä pientä tupaa, joka meillä oli tuolla virran rannalla, ja josta koko piirityksen aikana emme olleet saanet pienintäkään vihiä. Minusta puolestani tuntui hieman rauhattomalta ottaa poikanulikkaa mukaani; sillä tiesinhän tapaavamme preussilaisia, ja minä, kun en ollut vielä ainoaakaan sellaista nähnyt, pelkäsin, josko tilaisuuteen päästyäni voisin pysyä nahoissani. Mutta eukolla oli taas omat ajatuksensa: 'Menkää vaan! menkää vaan! Se tekee poikaraukalle hyvää, että hän saa vähän ilmaa'."

"Ja totta onkin, että hän, tuo pikku-raukka, monen kuukauden homeisen ja kostean piirityksen perästä tarvitsikin ilmaa!"

"No niin! Me lähdemme poikki kentän. En tiedä, oliko hän iloinen, tuo penttu, saadessaan nähdä, että vielä oli puita ja lintuja maailmassa, ja saadessaan pengertää maassa; mutta mitä todella tiedän, on se, että minä itse en kävellyt siellä keveällä mielellä; sillä siksi kohtasimme liian monta huippulakkia matkalla. Aina kanavalta saarelle emme kohdanneet ketään muita kun niitä. Ja niin hävyttömiltä kuu ne näyttivätkin sitten vielä! Te voinette uskoa, että oli vaikea pysyä nahoissaan, sappeaan päästämättä puhkeemaan!"

"Mutta koska minä oikein tunsin vihan nousevan päähäni, oli se juuri silloin, kun saavuin Villeneuve'en löysin rakkaat puutarha-raukkamme hävitettyinä, huoneemme aukimurrettuina ja ryöstettyinä sekä näin, kuinka kaikki nuo rosvot olivat meidän huoneissamme vaan kuin kotonaan, kaakottivat toisilleen ikkunoista sekä kuivailivat villapaitojaan aidoillamme ja ikkunalaudoillamme. Onnekseni kävi poika vieressäni, ja joka kerta, kun puserrettu nyrkkini tahtoi kohota, katsoin minä häneen ja sanoin itsekseni: 'Hiljaa, kauniisti. Belisairo! Varokaamme, ett'ei nulikalle tapahdu mitään'."

"Ei mikään muu, kuin tämä, olisi voinut estää minua tekemästä tyhmyyttä. Ja kas nyt älysin minä kerrassaan, miksi eukko niin itsepäisesti vaati minun ottamaan poika mukaani."

"Tupanen on kylän lopussa, viimeinen oikealle laivaveistämöä vasten. Se oli tyhjä katosta permantoon, kuten toisetkin. Ei yhtään huonekalua, ei ainoatakaan ruutua ikkunoissa. Ei mitään muuta, kun muutamia vihkoja olkia lattialla ja suuren nojatuolin taka-jalka, joka vielä paraillaan hiiltyi pesässä."

"Kaikkialla löyhkyi vaan preussilaisilta, mutta ketään ei näkynyt... Kuitenkin tuntui minusta, että jotakin liikkuvaa oli kellarissa, johon minä olin kyhännyt itselleni pienen työpajan, jossa tapasin sunnuntaisin huvitteleida keilapalloja sorvaillen. Minä käskin pojan odottaa ja menin alas katsomaan.

"Tuskin minä olin oven avannut, kun eräästä höylänlastukasasta nousi suuri preussilais-rähmä ja tuli minua vastaan vimmasta ja ilkeydestä säihkyvin silmin sekä kiroten pitkän lorun, josta minä en ymmärtänyt sanaakaan. Tuo peto lienee herännyt pahalta kyljeltä; sillä heti minun ensimäistä sanaa yrittäissäni veti hän säilänsä..."

"Kerrassaan hyrskähti minun vereni. Koko se sappi, jonka olin kasvattanut tällä matkalla, kuohahti päähäni... Minä koprasin kerran ja heilahutin... Te tunnette, toverit, Belisairon käpälät jo kyllä tavallisissakin suhteissa; mutta, huomatkaa, sinä päivänä mahtoi minulla olla oikein ukkosen voima lapakkojeni nenissä. Ensi siemauksella oli minun preussilaiseni pehmeänä ja venyi pitkosen pitkänään edessäni. Vähän pyörryksissä vaan, ajattelin minä. Mutta -- oli pahempaa kuin se: nenätty, pojat -- perin pohjin nenätty! Kuollut, kuin nuijittu härkä... Miltäs tuntuu!

"Minä, joka en eläissäni ollut vielä milloinkaan surmannut pienintäkään eloa, en varpustakaan -- tunsin nyt itseni aivan neuvottomaksi tuon pitkän raadon edessä... Kaunis vaaleapintainen poika hän oli; vahva jäseninen, punaposkinen ja parta kähärä, kuin hienoista höylälastuista. Uskokaa jos tahdotte, mutta tosi on, että poutsat tutisivat allani sitä kovemmin, mitä kauemmin minä tuijottelin häneen. -- Tällä välin alkoi poika ikävöidä tuolla ylhällä ja hän alkoi kaikin voiminsa huutaa: 'isä, isä!'

"Preussilaisia meni parvittain tietä ohitse. Minä näin heidän säilänsä ja paksut säärensä kellarin ullakosta. Silloin juolahti mieleeni hätäinen ajatus: 'Entäs jos ne tulevat tänne alas, niin silloin on pojastasi loppu!' Tässä oli päätös; minä en vapissut enää. Silmänräpäyksessä sysäsin minä preussilaiseni höylä-rahin alle, heitin hänen päällensä lautoja, höylänlastuja ja kaikkea muuta roskaa, mitä sain, ja riensin sitten ylös pelastamaan poika-raukkaa."

"Tule..."

"Mutta mikä Teillä on, isäni? Miksi Te olette niin kalpea?"

"Joutavaa! Tule vaan -- joudu!"

"Te saatte uskoa minun toteni, että vaikka preussilaiset olisivat kääntäneet minun ylös ja alas, nurin ja oikein päin kuinka tahansa, niin ei minussa olisi ollut kykyä tekemään vähäisintäkään vastarintaa. Minä luulin aina vaan, että he juoksivat ja karjuivat meidän takanamme. Kerrankin kuulin minä, muka, hevosen laukkaavan täyttä nelistä peräämme ja silloin olin minä ihan nääntymäisilläni kauhusta. -- Kun olimme päässeet onnellisesti aina siltain yli. aloin minä toki vähitellen tointua ja rauhoittua. Sant Denis vilisi väkeä täynnä. Ei mitään vaaraa, että kukaan voisi vainuta meitä enää täällä! -- Silloin juolahti mieleeni ensiksi taas tuo tupa-hökkelimme.

"Kostoksi pistävät preussilaiset sen varmaankin tuleen, kun löytävät surmatun toverinsa -- eikä puhettakaan naapuristamme, kalastaja Jacquot'sta, joka oli ainoa kylään jäänyt ranskalainen, ja joka voisi joutua kovaan pulaan, jos surmattu preussilainen löydettäisiin hänen läheisyydestään.