Part 3

"Se on Aubervilliers'issa... tappelu on Bourget'in luona," selitti vanhus, joka tunsi kaikki varustukset. Pikku-Stenne vaaleni ja pani hirmuisen väsymyksen rasittamana maata, mutta ei voinut nukkua. Tykit jyrisivät taukoamatta. Hän kuvittelihe, kuinka vapaaehtolaiset tekivät hyökkäyksensä yöllä, ainoastaan itse joutuakseen paulaan. Hän ajatteli kersanttia, joka hymyili hänelle; hän näki hänen siellä kaatuneena lumessa -- ja kuinka monta muutakin vielä!... Kaiken tämän veren hinta oli hänellä; hän oli sen kätkenyt tyynynsä alle -- _hän_ -- vanhan Stennen oma poika -- sotilaan poika!... Kyyneleet melkein tukehduttivat hänen. Viereisessä huoneessa kuuli hän isänsä astuvan edes takaisin, ja sitten avaavan ikkunan. Tuolla alahalla puutarhan edustalla kajahtelivat signaalit; erästä nostolaispataljoona järjestettiin lähtemään ulos. Varmaan oli se kova taistelo. Näitä ajatellessaan ei onneton poika voinut pidättää nyyhkytystänsä.

"Mikä sinulla on?" kysyi isä Stenne ja tuli hänen luoksensa.

Poika ei voinut vaieta kauemmin, vaan kavahti ylös sängystä ja heittäytyi isänsä jalkoihin. Hänen kiivaasti liikahtaessaan lierahtivat hopeakolikot lattialle.

"Mitä tämä on? Sinä olet varastanut?" lausuu vanhus vapisten.

Nyt kertoi Pikku-Stenne yhdellä henkäyksellä, kuinka hän oli ollut preussilaisten luona, ja mitä hän oli siellä tehnyt. Sitämyöten, kun hän kertoi, tunsi hän sydämensä keveämmäksi -- se kevensi häntä, kun hän sai itse syyttää itseänsä.

Vanha-Stenne kuunteli häntä kammottavalla katseella. Kun kaikki oli kerrottu, peitti ukko kasvonsa käsillään ja itki ääneensä.

"Isä! Isä"!... rukoili poika.

Mitään vastaamatta työnsi vanhus hänen pois luotaan ja poimi rahat lattialta.

"Onko tässä kaikki?" kysyi hän.

Pikku-Stenne osoitti että siinä oli kaikki. Vanhus otti pyssynsä ja latinkilaukkunsa seinältä, pisti rahat taskuunsa ja sanoi.

"Hyvä. He saakoot ne takaisin!"

Ja sanaakaan lisäämättä sekä taaksensakaan katsomatta meni hän ja yhdistyi nostolaisjoukkoon, joka, seisoi lähtöön valmiina. -- -- -- Sittemmin ei ole enää nähty isä Stenne'a.

V.

Kahdeksannen komppanian laulajaiset.

Kaikki nostolaiskomppaniat Marais'in ja P. Antoinen etukaupungeista olivat tänä iltana leiritettyinä lautakasarmeihin Daumesnil-kadun varrella. Ducrots'in armeija tappeli jo kolmatta päivää Champignyn kunnahilla, ja me -- me olimme muka olevinamme sen varaväkeä.

Ei voi ajatella mitään autiompaa, kuin tämä tehdaspiippujen, sulettujen asemahuoneiden ja jätettyjen puutarhain ympäröimä leiri kaupungin ulkoreunassa, jossa valoa pilkoitti ainoastaan muutamista siellä täällä huiskin haiskin sijaitsevista anniskelu-paikoista. Näissä matalissa kasarmeissa, näissä kuivalle, routaan kapettuneelle kentälle kyhätyissä, avo-ovisissa, hatara-ikkunaisissa lautahuoneissa, joiden savuavien lamppujen uumeaa valoa vielä sisään tunkeva usva himmensi, kuvastui oikea jääkylmän itaruuden kuva. Aivan mahdoton lukea, mahdoton nukkua tai edes istua paikallaan. Pysyäksensä sulilla täytyy siis keksiä edes poikaleikkejä: tömistellä jalkojensa lämpimäksi, juosta kilpaa kasarmin ympärillä j.n.e.p. Tuollainen tyhmä toimettomuus näin lähellä sotakenttää tuntui varsinkin tänä iltana oikein hävettävältä ja veltostuttavalta. Vaikka tykkiammunta oli ta'onnut, tiettiin kuitenkin, että jotakin hirveää valmistettiin tuolla loitommalla, ja kun piireilevän sähkövalon soihku varustuksilta silloin tällöin sattui tähän Pariisin osaan, näkyi äänettömiä parvia seisoen kokoontuneina kaikilla käytävillä tahi rientävän pitkin katua synkissä ryhmissä, jotka noihin Trône-torin korkeihin muistopatsaisiin verrattuina näyttivät niin pieniltä ja kutistuneilta, että melkein voi luulla niiden maassa ryömivän.

Minäkin seisoin siellä pimeässä jähmettyneenä ja neuvottomana tuolla suurella puistokadulla. Silloin sanoi minulle joku:

"Tule mukana kahdeksanteen -- -- he näkyvät saaneen toimeen laulajaiset."

Minä menin. Kullakin komppanialla oli kasarminsa; mutta kahdeksannen oli paljoa paremmin valaistu, kuin toiset, ja täpösen täynnä ihmisiä. Painetteihin kiinnitetyt talikynttilät valaisivat tuota sekasotkuista ryhmää, loivat häikäiseviä, mustan savun siimestämiä valosoihkujaan noihin halpoihin käsityöläisnaamoihin, jotka olivat eläimmistyneet juopumuksesta, kylmästä, väsymyksestä ja seisoallaan nukkumisesta, joka vaan masentaa ja uuvuttaa sen sijaan, kun sen pitäisi virkistää.

Muutamassa nurkassa istua kytrytti leiriravintolan emännöitsiä rahilla erään pöydän edessä, joka oli täynnä tyhjiä pulloja ja rähjättyjä lasia, ja nukkui suu auki.

Paraillaan pidettiin laulantoa.

Herrat laulannon ystävät esiytyivät vuorottain eräälle salin perälle hätäisesti kyhätylle korotukselle, ottivat enemmän tai vähemmän teeskennellyn asennon, laususkelivat ja vaihteloitsivat huopaleväteisään tehden laulunäyttämöistä lainatuita tunneliikahduksia. Minä kuulin täällä taas nuo kovat, jyrisevät äänet, jota kaikuvat pikku-kaduilla ja työläis-osissa, jossa lapsiparvet elämöivät, lintuhäkit killuvat ikkunain ulkopuolella ja pikkukauppiaat haastelevat puotien ovilla kauppatuttaviensa kanssa. Tuskin löytyy mitään, jota minä mieluimmin kuuntelisin, kuin noita jyrybaasia, kun ne sekaantuvat työn nieluun, ja kun niitä vasarat ja höylät säestävät; mutta tuolla näyttämöllä tulivat ne naurettaviksi ja kiusallisiksi kuulla.

Ensiksi esiytyi työläis-filosofi, eräs pitkä partainen konepajantyöläinen, laulain työläisorjan tunteita: "_Pauvro prolétoiro... o... ets..._" [Köyhä mierolaisraukka -- -- a -- -- -- a --] kurkkuäänellä, johon tuo pyhä yhteissosialismi oli yhdistänyt kaiken vihansa.

Sitten tuli vielä melkein puoli nukuksissa eräs toinen, joka tarjosi meille tuon kuuluisan "_Chanson de la canaille_", Roiston laulun, mutta lauloi sen niin ikäävällä, laahaavalla ja surullisella äänellä, että sitä voi pitää paremmin unettavana kehto-, kuin virkistävänä pilalauluna:

Cest-la... canaille... Eh bien... j'en suis...

[Hän siis -- -- -- roisto on No niin -- -- -- ja minäkin.]

Hänen näitä sanoja naukuessaan kuului, kuinka nukkuneet kuorsuivat nurkissa ja kääntyivät napisten valosta pois.

Vaalentain talikynttiläin punaisen valon säilähti salama yht'äkkiä läpi huoneen. Samassa värisytti jyreä pamaus kasarmikotusta ja heti sen jälkeen kuului uusia vielä jyreämpiä ja etäisempiä laukauksia Champigny'n luona vyöryvän pitkin virran rannikkoa päättymättömissä väreissä. Tappelu alkoi siis uudestaan.

Mutta mitä herrat musiikin ystävät huolivat tappelusta.

Näyttämö ja talikynttilät olivat herättäneet kaikissa näissä ihmisissä, minä en tiedä, mitä kaikkia uinailevia näytteliäaistia. Teidän olisi pitänyt nähdä, kuinka levottomasti he odottivat toistensa esiytymisiä, kuinka he ikään kuin nilkoivat lauluja toistensa suusta. Ei kukaan tuntenut enää vilua. Ne, jotka seisoivat näyttämöllä, ne, jotka poistuivat sieltä ja ne, jotka laulunpätkä huulillaan odottivat omaa vuoroaan, olivat kaikki punaisia, hikisiä ja innosta säikkyvin silmin. Itserakkaus lämmitti heitä.

Nyt oli tullut erään omalajisensa sukkeloitsian, erään paperoitsian vuoro, joka pyysi saada esitellä omasta runotuotteudestaan erään näytteen, nimeltä "_l'Egoiste_", (omavoiton pyytäjä), jonka kertosointuna vaihtelehtivat sanat "_chacun pour soi_" (kukin itselleen.) Mutta sammaltavalla kielellään lausui hän sen sijaan "_l'égoift_" ja "_facum pour foi_." Kappale oli olevanaan ilveily noista pönäköistä porvareista, jotka istuvat mieluimmin kotona uuninnurkassa, kun menevät etuvartioon -- ja minä näen vielä silmissäni tuon arvokkaan pään, lakki kallellaan ja leukahihna ihan leuan nenällä -- sekä kuulen, koska vaan tahdon, nuo laulussa väärin koroitetut sanat ja nuo vähän juonikkaalla muodolla esiytetyt kertosäkeet:

"_Facun pour foi... facun pour foi_."

Sill'aikaa jatkoivat tykitkin lauluaan, jota kuularuisku-räminän korkeat baasit säestivät. Mutta tämän laulun sanat puhuivat haavoitetuista, jotka kuolivat viluun lumessa -- kuolemankamppauksista tienvieruksilla hyytyneissä verilätäköissä -- sokeista surmankoneista -- mustasta kuolemasta, joka pimeässä yössä liiteli kaikilla suunnilla...

Kahdeksannen komppaniian konseertti meni menoaan.

Me olimme nyt ennättäneet pilalauluun. Myrskyävässä kättentaputuksessa, uudistushuudoissa, hyväksymysmetelissä ja tuossa raa'assa naurussa, jonka näyttelö tällaisissa tilaisuuksissa aina herättää, laski eräs vanha tihrusilmäinen ja punanenäinen veijari sorisevia ääniväreitään. Tässä uudessa rähäkässä heräsi leiriravintolan emännöitsiäkin ja naurun remahdellessa kielamoitsi hänkin, kun tuo vanha laulaja viinabaasillaan sävelti:

"Le bon Dieu Saoûl comme un..."

[Hyvä Jumala, ravittu kuin -- -- --]

Nyt minä en kestänyt kau'emman, vaan ryntäsin pois. Minun vartiotuntini lähestyi, mutta se sai mennä. Minun täytyi saada ilmaa ja hengitystä ja niin menin yht'mittaa aina Seinelle asti. Vesi näytti mustalta ja laivaveistämö oli autio. Pariisi, ilman kaasu-valaistusta, uinaili synkkänä tulisessa kehässä; tykkien salamat leimahtelivat ympäri kaikkialla ja tulipalojen liekit loimusivat kukkuloilla siellä täällä.

Aivan läheltä kuulin minä matalia, kiirehtiviä, kylmän ilman kajastamia ääniä. Siellä hinattiin ja virkistettiin toisiaan työssä: "O... hoi!"

Sitten taukosi ääni taas yhtä pikaisesti, niinkuin ainakin sellaisessa vaikeassa työssä, joka vaatii olennon kaikki voimat. Mentyäni laivaveistämölle onnistuin minä siinä määräämättömässä valossa, jonka pimeinkin vedenpinta heijastaa, keksiä erään tykkiveneen, joka oli pysähtynyt Bercy-sillan luo ja pyrki nyt virtaa ylös. Lyhdyt, jotka heiluivat veden liikunnosta, ja köytten natina, joilla merimiehet hinasivat, ilmoittivat kaikki voiton ja tappion vaihtelot tässä taistelossa virran ja yön pahoja oikkuja vastaan.

Urhollinen pieni tykkivene! Kuinka kaikki nuo vastukset ärsyttivät sinua -- kuinka sinä pieksit vettä hiuluillasi ja sait sen ikään kuin kuohumaan vihasta!... Vielä viimmeinen voimain ponnistus -- heltymätön vene on voittanut ja kiitää nyt siltaholvien kumistessa: "eläköön Ranska!" läpi sumun suorastaan tappeluun, joka odottaa sitä.

"Oi," ajattelin minä, "mikä ääretön ero näillä äänillä ja kahdeksannen komppanian konseertilla!"

VI.

Berliinin piiritys.

Me kävimme Elysiläis-kenttäin puistokatua, tohtori V... ja minä, lukien tykinkuulani lävistämistä muureista ja raehaulien repimistä käytävistä piiritetyn Pariisin historian, kuin tohtori lähellä Sotalipun toria yht'äkkiä seisahti ja osoitti minulle yhtä niistä suurista kulmarakennuksista, jotka ryhmittäin niin juhlallisesti ympäröivät Riemuporttia.

"Näettekö", sanoi hän, "tuolla ylhällä parvekkeen yläpuolella noita neljää luukullista ikkunaa? Eräänä alkupäivänä elokuussa -- tuossa niin musertavilla onnettomuuksilla täytetyssä viime vuoden kamalassa elokuussa -- kutsuttiin minä sinne ylös erään äkillisen halpauskohtauksen johdosta. Potilaani oli översti Jouve, eräs sotavanhus jo ensimäisen keisarivallan ajoilta, vanha sotilaallisesta ylpeydestä ja isänmaanrakkaudesta hehkuva rajupää, joka het' samassa, kun sota syttyi, hankki itselleen parvekevarusteisen asunnon Elysiläiskentillä... Arvaatteko, miksi? No, saadakseen nähdä joukkojemme voittopalausta!... Ukko-parka! Wissenburg'in uutinen tapasi hänen eräänä päivänä hänen noustessaan päivällispöydästä. Kun hän luki nimen 'Napoleon' tappioilmoituksessa, kaatui hän ikään kuin ukkosen iskemänä lattialle."

"Minä tapasin tuon muinaisen hevosväki-överstin verisin, elottomin kasvoin täysmitassaan pitkällään matolla, ikään kuin olisi hän saanut nuijakolauksen päähänsä. Seisoallaan oli hän inahtanut olla sangen pitkä; makaavana, kuten nyt, näytti hän oikein jättiläiseltä. Kaunis muoto, hyvät hampaat, tuuhea, kiharoitu tukka, kahdeksan kymmenen vuotias, näyttäen kuitenkin vaan kuuskymmeniäältä... Hänen viereensä polvistuneena itki nuori pojan-tytär. Tämä oli aivan hänen näköisensä. Kun nämä olivat yhdessä, kuvautui katsojan mieleen kaksi kaunista, samassa muotissa valettua kreekkalaista muistorahaa. joista toinen on vanha, kulunein särmin kiilloton ja väritön, toinen virheetön sekä kaikessa hienoudessaan ja uutuudessaan loistava."

"Tuon nuoren tytön katkeruus liikutti minua. Hän oli sotilaan ja sotilaan pojan tytär; hänen isänsä palveli Mac Mahon'in esikunnassa ja kuva tuosta vartevasta ukkovartalosta, joka makasi pitkänään hänen jalkainsa vieressä, esiytti hänen sielunsa silmiin vielä toisenkin kuvan, joka ei suinkaan ollut vähemmän surullinen, kuin tämäkään. Minä rauhoitin häntä niin hyvin, kuin taisin, mutta ei ollut itselläni vähintäkään toivoa. Edessämme oli täydellinen puoliruumiin rampaus ja kahdeksankymmeniäänä päästään juuri tuskin sellaisesta. Kolme päivää pysyikin sairaamme samassa tunnottomuuden ja tiedottomuuden muuttumattomassa tilassa."

Sillävälillä tuli sanoma Reichshofen'in tappelusta; me muistamme kaikki, miten. Aina iltaan asti uskoimme me suureen voittoon, jossa olisi muka kaksikymmentä tuhatta preussilaista kaatunut, perintöruhtinas vangittu... Minä en tiedä, millä ihmeellä, millä sähkövirralla, oli kaiku tuosta suuresta isänmaallisesta ilosta tunkeutunut meidän översti-raukallemme, joka siellä vieläkin makasi yhtä kuurona, mykkänä ja halvattuna. Mutta minkä tiedän, on se, että kun minä sitten illalla istuin hänen sänkynsä viereen, huomasin minä hänen melkoisesti toipuneen. Silmä oli melkein kirkas, kieli paljoa taipuisampi. Hän voi jo hymyillä minulle ja änkytti parikertaa: "Voitto! voitto!"

"Niin, herra översti, suuri voitto!"

Ja mikäli minä selittelin hänelle Mac Mahon'in ylevän voiton erityiskohtia, sikäli huomasin selvästi, kuinka hänen kasvonsa aina enemmän elähtyivät, kuinka hänen muotonsa yhä selveni...

Kun minä läksin, odotti se nuori tyttö minua oven takana, vaaleana ja nyyhkien.

"Hän on toki pelastettu!" huudahdin minä sulkien hänen kätensä omiini.

Tyttö-raukalla oli tuskin rohkua vastata minulle. Reichshofen'in tappelun todellinen meno oli nyt tunnettu. Mac Mahon oli täydessä pa'ossa, koko armeija murrettu... Me tuijotimme toisiimme epätoivosta mykkinä. Hän suri isäänsä, minä ajattelin kauhulla isoisää. Aivan varmaan ei hän voisi millään ehdolla kestää tätä uutta kolausta... Mitä olisi siis tehtävä?... Jättääkö hänen noihin rakkaisiin mielikuvituksiinsa, jotka ovat häntä niin elähyttäneet!... Mutta silloinhan täytyisi valehdella!...

No niin! ei auta! minä valehtelen! huudahti tuo ryhdikäs tyttö, pyhki kyyneleensä kiireesti ja astui iloisena isoisänsä luokse takaisin.

Se oli kova työ, jonka hän täten otti suorittaaksensa. Ensi päivät menivät toki jotenkuten, kun tuon kunnon miehen ajatusjuoksu oli vielä heikko ja hän uskoi kaikkia helposti kuin lapsi. Mutta mikäli hänen terveytensä palasi, sikäli ajatusvoimansakin vahvistui. Hänelle täytyi antaa kertomuksia armeijan liikunnoista ja toimittaa sotasanomia vallan häntä varten. Oikein rasitti mieltä nähdessään, kuinka tuon nuoren tytön täytyi yöt päivät työskennellä kumarruksissaan Saksanmaan kartalla, pistellen siihen pieniä lippuja ja ahkerasti ajatellen mitä kunniakkainta sotaretkeä; Bazaine Berliiniä vastassa, Froissart Baierissa, Mac Mahon Itämeren rannikoilla... Kaikissa näissä pyysi hän minun apuani, ja minä autoin häntä minkä taisin. Mutta parhaan avun tässä kuvitellussa sotaretkessä saimme me vanhukselta itseltä. Ensi keisarivallan aikana oli hän niin usein valloittanut Saksanmaan! Hän tiesi aina jo ennakolta, miten iskut, muka, tähdättäisiin: "Saammepas nähdä, että he menevät sinne... niin, eikä mitenkään muuten täytyy nyt tapahtua..." ja hänen ennusteensa toteutuivatkin aina, josta hän ei suinkaan tullut vähän ylpeäksi.

Me valloitimme kaupungeita, me voitimme voittoja, mutta onnettomasti kyllä ei se käynyt hänen mielestään koskaan kylläksi joutuun. Ukko oli aivan kohtuuton... Joka päivä sain minä sanomia uusista toimista.

"Nyt olemme me ottaneet Mainzin, rakas tohtori." sanoi tuo nuori tyttö tullen minua vastaan sydäntä viiltävällä hymyllä ja sairaskammiosta kuului iloinen huudahdus:

"Edistyy hyvin, edistyy hyvin! -- Yhdessä viikossa olemme me Berliinissä!"

Kun tämä lausuttiin, eivät preussilaiset olleet enää viikonmatkallakaan Pariisista... Nostettiin kysymys: eikö olisi paljoa parempi, jos sairas toimitettaisiin johonkin sopivaan maaseutuun; mutta jos hän olisi viety ulos kodistaan, olisi maan todellinen tila tullut hänelle kerrassaan selväksi, ja minä katsoin hänen liian heikoksi ja tuosta vaikeasta kohtauksesta liian paljon osaa ottaneeksi uskaltaakseni hänen antaa tietää totuuden.

Ensimäisenä piirityspäivänä menin minä taas tapani mukaan heidän luoksensa, mutta -- minä muistan sen vielä -- siinä polttavassa sydämmen tuskassa, jonka me kaikki saimme tositeossa kokea, että Pariisi oli sulkenut porttinsa, että vaan etukaupungit olivat sen rajoina ja että sotaa käytiin sen muurien juurella.

Minä tapasin kunnon ukkoni istumassa sängyssä iloisena ja ylpeänä.

"No hyvä, herra tohtori!" huudahti hän, "piiritys on siis alkanut."

Minä tuijotin hämmästyneenä häneen. "Kuinka, herra översti, te tiedätte siis?..." Pojantytär kääntyi minuun: "No tietysti, herra tohtori... sehän on päivää suuri uutinen... Berliinin piiritys on alkanut."

Hän lausui tämän vallan tyynesti vetäen neulan koruneuleestaan... Kuinka olisikaan ukko voinut uneksia totuudesta? Tykkipauketta varuksista ei hän kuullut. Onnetonta Pariisia synkkänä ja muserrettuna ei hän nähnyt. Mitä hän sängystään näki, oli vaan pieni osa kunniaportin kaaresta, ja ympärillään oli hänellä ainoastaan muistoja ensi keisarivallan ajalta, jotka kaikki olivat oikein omiansa kannattamaan hänen mielikuvituksiaan. Marskien kuvia, sotatappelu-tauluja, Rooman kuningas lapsipuvussa, jäykkiä voitonmerkeillä koristettuja kuvain-aluksia, keisarillisia jäännöksiä, metaljia ja rintakuvia, kappale P. Heleenan kalliosta lasipulleron alla, pienyskuvia, esittäen aina yhtä ja samaa juhlapukuun puettua sinisilmästä naishenkilöä sitruunakeltaisessa liuhahijatantussaan -- ja nämä kaikki: kuvajalukset, Rooman kuningas, marskit ja ne keltaiset naiset, pienenä ja jäykkänä, niinkuin 1806 v. kauneuden käsite vaati.

Kunnon översti!... Juuri tuo voittojen ja kokemusten ilma-ala oli se, joka vielä enemmän, kuin meidän viaton petoksemme, saatti hänen Berliinin piiritystä niin keveästi uskomaan.

Tänä ja tästä hetkestä tuli meidän sotajohdantomme melkoista keveämmäksi. Valloittaa Berliini -- oli enää ainoastaan ajan kysymys. Silloin tällöin, kun se rupesi ukosta tuntumaan aivan perin ikävältä, luettiin hänelle joku kirje pojaltaan, luonnollisesti omatekoinen, ja nyt vielä sitä enemmin, kun Pariisiin ei posti enää päässytkään, ja Mac Mahon'in esiupseerista oli aina Sedan'in kaupasta asti maannut vankina eräässä saksalaisessa linnoituksessa! Te voitte ymmärtää tuon tyttöraukan toivottomuuden kaikkien tietojen puutteessa isästään, jonka hän tiesi olevan vankina, tarpeellisimmistakin paljastettuna, kenties vielä sairaana -- ja kuitenkin pakoitettuna antaa hänen omatekoisissa kirjeissä, lyhyesti, mutta iloisesti, kuten sotilaan kentällä sopii, puhua onnellisesta tungeskelemisesta vihollisen maassa. Toisinaan vaipuivat hänen voimansa ja viikkoja vieri ilman kirjettä. Mutta kun ukko alkoi tulla rauhattomaksi, eikä nukkunut öisin, vaan mietti ja mietti, saatiin heti taas kirje -- Saksasta, näet sen, -- ja ilosilmin, vaikka töin tuskin kyyneleitään hilliten, asettautui pojan tytär silloin hänen sänkynsä viereen lukemaan sitä ääneensä. Hengähtämättä kuunteli översti sitä, hymyili asiantuntevan muodolla, hyväksyi, moitti ja selitteli meille kaiken, mikä kirjeessä näytti hämärältä. Mutta suurin ja ylevin oli hän vastauksissaan pojalle.

"Älä milloinkaan unhota että olet ranskalainen... Ole jalomielinen voitetuille raukoille. Älä te'e valloituksen takkaa heille liian raskaaksi..." Ja näin seurasi päättymätön sarja pieniä kauniita kehoituksia: omistusoikeuden kunnioittamisesta, jalomielisyyden osoittamisesta ja heidän loistavaa voittomatkuettaan, jota hän oli niin kauan odottanut -- Mac Mahon ratsastaen pitkin isokatua kukkasateessa ja soiton kaikuessa, hänen poikansa marskin vieressä, ja hän itse, tuo vanhus, parvekkeella suuressa asepuvussaan, kuin Lytzenissä, tervehdellen läpiammutuita lippuja ja savustuneita kotkia. Vanha översti raukka! Hän kuvitteleihe uskottavasti, että me, peläten kiihkeän mielenjännityksen vahingoittavan häntä, tahdoimme estää hänen näkemästä tuota juhlallista kunniamatkuetta. Ja hänkin vältti puhua siitä kenellekään. Mutta seuraavana päivänä, juuri samaan aikaan, kun preussilaiset pataljoonat varovaisesti tunkeutuivat esiin sitä pitkää tietä, joka Maillotportilta vie Tuilerioille, aukesi lasiovi tuolla ylähällä aivan hiljaa ja vanhus sotalakissaan, pitkässä miekassaan eli entinen hevosväki-översti koko vanhassa kunniarikkaassa asussa, astui parvekkeelle. Vielä tänäpäivänä en minä voi ymmärtää sitä käsittämätöntä tahdon voimaa, sitä äkillistä elämän lisäystä, joka antoi hänelle voiman seisoa jaloillaan ja toimittaa kaiken tämän. Mutta varma on, että hän seisoi suorana tuolla parvekkeen rintakaiteen takana hämmästyksissään siitä, että kadut olivat niin tyhjinä, niin äänettöminä, ja kaikki ikkunat luukuilla peitettynä, että koko Pariisi oli synkkä kuin suuri hospitaali ja kaikkialla lippuja, mutta niin kummallisia, aivan valkeita punaisella ristillä -- eikä ollenkaan kansaa liikkeessä rientääkseen tuota voittoisaa sotajoukkoa vastaan.

Tuokion uskoi hän olevansa ehkä petetty... Mutta ei! Tuolta loitolta, kunnia-portin takaa, kuului jotakin epäselvää melua. Musta rivi lähestyi aamupäivän valossa... Vähitellen rupesivat sotalakit välkkymään, trummut kumisemaan, ja juuri kunniaportissa alettiin trumpujen, säännöllisen marssin ja kalpain kolinan säestämänä -- Schubert'in riemumarssi!

Silloin katkaisi tuon kuoleman hiljaisuuden poraus, kauhistuksen parkaus: "Aseisiin! Aseisiin! Ne ovat preussilaisia!" Ja ne neljä avantkaartin uhlaania voivat nähdä, kuinka tuolla ylhäällä parvekkeella eräs varrekas ukko kohotti kätensä, horjui ja kaatui kuolleena maahan.

Tällä kertaa oli hän todellakin kuollut, tuo vanha översti Jouve.

VII.

Kunnoton sotilas.

Seppä Lory Sainte Marie-aux-Mines'issa ei ollut tänä iltana entisellään.

Muuten tapasi hän aina, kohta kun paja sulettiin ja aurinko laski, istahtaa huoneensa edustalle nauttiakseen sitä suloista väsymystä, jonka kova työ ja lämmin päivä tuottaa, ja ennenkun hän päästi oppipojat pois, tapasi hän juoda yhdessä heidän kanssaan muutamia kelpo kulauksia ukonkaljahaarikosta, katsellen kuinka työläiset tulvailivat tehtaista. Mutta tänä iltana pysyi tuo kunnon mies pajassa aina illallis-aikaan asti, ja vielä sittekin näytti hän tulevan ikään kuin vasten mielisesti. Muori Lory katsoi häneen ja ajatteli:

"Mikähän ukkoa vaivaa?... Entä, jos hän on saanut joitakin huonoja sanomia rykmentistä, joita hän ei tahdo kertoa minulle?... Taikka, jos meidän vanhimpamme on sairaana?..."

Mutta hän ei tahtonut kysellä, vaan koki suhditella noita kolmea liinapäätä, joiden tukat olivat vaaleat kuin tuleentunut laiho, ja jotka istuivat ruokapöydässä naureskellen ja syöden maittilalla höystettyä retikkarosolliaan.

Viimmein työnsi seppä lautasensa vihoissaan loitommaksi ja sanoi:

"Hyi! sellaisia lurjuksia, sellaisia heittiöitä!"

"Kenelle sinä olet niin vihoissasi, isä?"

"Minä olen vihoissani," lausui hän, "viidelle kuudelle lortille, jotka nyt ovat pitkin päivää ranskalaisessa sotapuvussaan ajelehtaneet baijerilaisten kanssa käsi kädessä ympäri kaupunkia. He ovat varmaankin sitä väkeä, jotka ovat -- no, kuinka se nyt sanotaankaan? -- äänestäneet preussilaista kansallisuutta. -- Ja tuollaisia epä-elsassilaisia nähdään nyt palauvan päivä päivältä! -- Mitä loihtujuomaa heille lienee annettukaan?"

Muori Lory koki puhua heidän puolestaan.

"Mutta, ukko-kultaseni, se ei kuitenkaan ole niin paljon heidän, noiden poikaparkain vika!... Onhan se niin kaukana tuo Algeri Afrikassa, johon he lähetetään!... Heidän tulee siellä ikävä, ja heillä on kova kiusaus palata takaisin ja päästä sotapalveluksesta."

Lory löi nyrkkinsä pöytään.