Part 2

Rynnäkkö Montreuil-portista joulukuun 3 p:nä. Raskas sää, kylmä pohjatuuli, sumua.

Montreuil autiona. Ovet ja ikkunat sulettuina. Erään kartanoaidan takaa kuuluu hanhien kaakotus. Täällä on siis haltia vielä kotona, piilossa. Vähän matkan päässä siitä avonainen kapakka. Siellä on lämmin, tuli räiskää rautauunissa. Kolme nostoväkisotilasta maaseuduilta istuu einehtimässä. Ääneti, turvonnein silmin, kuumeenhehkuvin kasvoin ja kyynnärpäät pöydällä näyttävät poika-raukat nukkuvan ja syövän yht'aikaa...

Jättäen Montreuil'in, kävimme me edelleen läpi Wincennesmetsän, jota leiritulien siniset savut verhoilivat. Täällä makaa Ducrots'in armeija. Sotilaat kaatavat puita tehdäkseen tulen lämmitelläksensä. Tekee oikein pahaa nähdä haapoja, koivuja ja nuoria saarnia kannettavan pois juuret ilmassa ja hieno, kullainen lehtiverho laahaten perässä pitkin tietä.

Nogentissa taas sotilaita, tykkiväkeä avaroissa levätissään, nostoväkeä Normandiasta, täyteläitä ja pyöreitä kuin omenat, reippaita zuaveja huupat päissä, rivisotilaita ryhäniskaisia, vyötäröltä hoikkia kuin ampiaiset sekä siniset nenäliinat korville sidottuna -- kaikkia näitä vilisee kaduilla ja tungehtii kahden vielä auki olevan ravintolan ovilla. Tuo muistuttaa pienestä Algerialaisesta kaupungista.

Viimmein vihdoinkin pääsimme lakealle: pitkä, tyhjä. Marnelle viertävä tie, ylevä, simpukkahopealle vivahtava taivaanranta; lehdettömiksi karisseet puut värisevät sumussa ja loitoimmalla tuolla suuri kammottava rautatiesilta, joka mutkaisine kaarineen muistuttaa sisään lyödyistä hampaista. Matkalla Perreux'in läpitse näin minä erään tuollasen tiepuolessa hävitettyine kasvitarhoineen ja tyhjiksi ryöstettyine huoneineen sijaitsevan pienen huvilan aitauksessa kolme vasta puhjennutta "päiväkukkaa." Minä avasin hilan ja astuin sisään, mutta ne olivat niin kauniit, että minä en raskinnutkaan poimia niitä.

Suuntasimme matkamme yli kentän ja saavuimme alas Marnelle. Silloin juuri murti aurinko paksut pilvet ja loi runsaan valonsa virran pinnalle. Lumoavan kaunista! Vastaisella rinteellä leviää Petit Bry, missä edellisenä iltana oli ollut tappelu, valkoisine pikkurakennuksineen pitkin virran rantaa viinitarhain seassa. Tällä rannalla vene ruohostossa. Rannalla joukko miehiä, jotka keskustelevat ja tähystelevät vastaiselle rannalle. Ne ovat vakoojia, jotka ovat lähetetyt Petit Bry'hyn tiedustelemaan, ovatko saksilaiset tulleet takaisin. Minä käyn heidän kanssansa ylitse. Veneen soluessa edelleen kuiskaa eräs vakooja minun takanani:

"Jos tahdotte kivääriä, niin on niitä kyllä Petit Bry'n kunnallishuoneella. He ovat jättäneet sinne myöskin erään jalkaväkiöverstin, suuren ja vaalean, jolla on hieno valkoinen iho kuin neidellä sekä keltaiset ihka uudet saappaat."

Nähtävästi olivat juuri nuo vainajan saappaat erittäinkin kiinnittäneet hänen huomiotansa. Hän ei voinut olla puhumatta niistä.

"Saakelin somat saappaat, juuri ne, saatte uskoa!" ja hänen silmänsä loistivat.

Kun me sitten olimme juuri pääsemäisillämme Petit Bry'hyn, näimme me erään merimiehen, uhkeissa kannussaappaissa, kantaen neljää viittä takaaladattavaa kivääriä kainalossaan, tulevan eräästä kujasta ja rientävän juosten meitä vastaan.

"Ällistimenne auki! Preussilaiset tulevat!"

Erään matalan muurin suojasta tähystelemme me ympärillemme.

Ylipuolellamme, juuri viinitarhan kohdalla, esiytyy ensiksi yksi ratsastaja, oikein näytelmätaiteellinen sivukuva, kumartuen satula-sarjan yli, kypärä päässä ja pyssy kädessä. Häntä seuraavat toiset ratsumiehet ja lopuksi jalkaväki, joka hajouu kahden puolen kiipien viiniköynnöksien seassa. Yksi, aivan lähellä meitä, asettautuu erään puun suojaan eikä liikahda paikaltaan; se oli pitkä saakeli ruskeassa levätissä ja korea nenäliina korville sidottuna. Meidän puolelta olisi se ollut kaunis paukku. Mutta mitä se olisi hyödyttänyt. Vakoojat tietävät, mitä he tahtoivat tietää. Nyt kiireesti alas venheelle. Merimies alkaa kirota. Me tulemme esteettä virran yli takaisin. Mutta tuskin olemme ehtineet maalle, kun kuulemme virran toiselta rannalta hillittyjä ääniä, jotka kutsuvat meitä takaisin.

"Vene hoi!"

Ja ketä ne olivat, jolleivat meidän hauska saapasharrastajamme ja kolme tai neljä hänen toveriaan, jotka olivat uskaltaneet aina kunnallishuoneelle asti ja palasivat nyt kiiruhtain. Onnettomasti kyllä ei ole ketään, joka osaisi soutaa heidät ylitse. Merimies on kadonnut.

"Minä en osaa soutaa," selittää joukon johtaja, joka minun kanssani etsi suojaa eräässä kuopassa veden rajassa. Sillävälillä tulevat toiset kärsimättömiksi.

"Mutta tulkaa nyt! tulkaa!"

Ei keksitä mitään muuta neuvoa. Työ vaikea, virta kova ja väkevä! Minä soudan kaikin voimini ja tunnen joka nykäyksellä selässäni tuon pitkän saksilaisen, joka tuolta mäenrinteeltä tuijottaa minua liikahtamatta puunsa takaa.

Päästyämme onnellisesti rantaan, hyppää yksi odottajista veneesen sellaisella vauhdilla, että se täyttyy vedellä. Mahdotonta ottaa mukaan kaikkia, olematta vaarassa vajota. Uskaliain jää siis rannalle. Se on eräs vapaa-ampuja-alaupseeri, sorea poika, sinisessä asussa ja pieni lintu lakissa. Minä olisin tahtonut sangen mielelläni palata noutamaan vielä hänenkin, mutta jo oli ruvettu ampumaan toistansa kummaltakin töyrältä. Sanaakaan lausumatta viipyi hän vielä tuokion rannalla ja läksi sitten aivan muurien vieritse Champigny'yn. -- Miten hänen sitten kävi, ei tiedetä.

Sama päivä.

Kun runollinen todellisuus yhdistyy irvikuviin, niin herättää se tunteita erinomaisista voimista. Eikö vaikuta syvimmän surun osoitus naurettavassa naamassa aivan omituista osanottoa? Tai, jos ajattelemme jonkun Daumiensin porvarin kuolintuskissaan tai itkien lapsensa ruumiin vieressä, niin eikö siinä ole jotakin aivan omalla tavallaan kiinnittävää?... No niin -- jotakin tuollaista tunsin minä silmäillessäni noita porvarillisia huviloita pitkin Marnea; nuo "ruusun väriltä", omenavehreältä ja kanariakellervältä kimaltavat sveitsiläismajat, nuo sinkillä katetut keskiaikaistornit, tiilikuvaiset katokset sekä sikinsokiset, kuvastuspulleroilla koristetut puutarhat y.m. -- Nyt, kun minä näen kaiken tämän juuri paraillaan tupruilevan tappelusavun läpitse, tulikuulien pirstaamina, katot hajalla, viirit poikki, muurit mäsänä sekä olkia ja verta kaikkialla -- nyt tekevät ne minun mieleeni mitä surullisimman vaikutuksen.

Se huone, johon minä menin sisälle kuivaamaan itseäni, oli juuri tällaisten huvilain oikea esikuva. Minä astuin ylikerrokseen ja tulin erääsen, seinustuspuolissa olevaan, puna-keltaiseen saliin. Lattialla virui kultaispinnoja ja seinämyskääreitä pirin pärin -- muuten ei ainoatakaan huonekalua, ei mitään muuta kun pullorauskoja ja olkivuode, missä eräs mekkoon puettu mies makasi ja nukkui. Ja sitten kaikkialla määräämätön ruudin, viinin, talikynttiläin sekä tunkkaantuneiden olkien haju, käry ja löyhkä... Minä lämmittelen tuon naurettavan ruman-korean rautauunin edessä, johon oli tehty valkea erään nojatuolin jaloista. Seisoessani tuossa uunin edessä tuntuu minusta, ikäänkuin olisin muutettu johonkin sunnuntaijuhlallisuuteen tuon arvoisan porvariston luona. Eikös pelata lautapeliäkin tuossa takanani?... Ei! vaan ne ovat vapaa ampujia, jotka siellä täyttävät ja tyhjäävät takaaladattavia kivääriään... Se kuuluu todellakin lautapeliltä... Jokaiseen laukaukseen vastataan meitä toiselta rannalta. Veden kajastamina kaikuu ja vöyryy laukausten pauke päättymättöminä askeloina kukkulain ja kunnasten välissä.

Salin lasista näkyy virran päilyvä pinta ja päiväpaisteiset rannat sekä preussilaiset, jotka juoksentelevat kuin suuret metsäkoirat viiniköynnösten välissä.

Muisto Montrouge varustukselta.

Kaikista ylinnä rintavarustuksen harjalla kohouivat pitkät laivakanuunat jaluksillaan melkein pystysuorassa ampuma-aukoilla hietasäkkien välissä tähdäten Châtillon'ia kohti. Ylöspäin ammottavine kitoineen sekä korvamaisesti sivuille ulottavine ripoineen näyttivät ne jättiläismetsäkoirilta haukkuen kuuta ja ulvoen kuolemaa...

Vähän alempana eräällä pykälällä olivat merimiehet aikansa kuluksi kyhänneet pienen englantilaisen puutarhan, oikein pikkumitassa. Täällä oli rahi pienessä lehtimajassa, nurmikoita, vuorenluolia ja vieläpä pieni panaanipuukin. Ei suuri, näet sen, olihan juuri hieman korkeampi kuin hyasintti; mutta se oli yhden tekevä. Se menestyi kaikissa tapauksissa kuitenkin hyvin ja sen vehreä lakka ilahutti silmää täällä tummien hietasäkkien ja kuularoukkioiden seassa.

Rakas pikku-puutarha! Kuinka mielelläni tahtoisinkaan minä ympäröidä sinun suojaavalla ristikolla ja pystyttää sinne muistopatsaan nimille Garves, Desprez, Saisset sekä kaikille muillekin urhoille, jotka kaatuivat tällä kunnian varustuksella!

La Fouilleuse'ssa.

Aamu tammikuun 20 päivänä.

Sää suopea, usvainen, Vainiot aaltoilevat kuin meri niin loitolle, kun silmä kannattaa. Vasemmalla korkeat hietakunnaat. Tuolla suojalliset varusteet aina Mont Valérieniin asti. Oikealla Gibet'in mylly -- vähäinen kivirakennus rikki ammutuilla siivillä ja patteri käytävällä. Seurasin noin neljännestunnin tuota pitkää juoksuhautaa, joka johdatti myllylle, ja jonka yli häälyy leiritulien savu ikäänkuin keveä sumu. Sotilaat istuvat ahtaissa ryhmissä nuotioillaan keitellen kahveaan ja puhallellen tuoreisiin puihin, joiden savu sokaisee ja yskittää heitä. Pitkin koko kaivosta, päästä toiseen, kaikuu siis pitkä taukoamaton hinku-yskä.

La Fouilleuse. Eräs pienellä metsiköllä ympäröity maalaistalo. Saavuin siihen juuri samalla hetkellä, kun meidän jälkimmäinen rivimme antoi peräytymismerkin. Se on parisilainen kolmas nostoväki. Se astuu hyvässä järjestyksessä ja hyvällä ryhdillä. Niiden selittämättömien tapausten jälkeen, joita minä sitte eileisen olen nähnyt, kummastuttaa minua tämä ja herättää minussa taas pienen toivon kipinän.

Heidän perässään tulee kaksi ratsastajaa aivan lähellä minua; ne ovat eräs kenraali ja hänen lähettinsä. Hevoset astuvat käyden; miehet keskustelevat korkealla äänellä. Minä kuulen lähetin nuoren, mutta jotenkin hillityn äänen:

"Niin, herra kenraali... No ei, herra kenraali... Epäilemättä, herra kenraali."

Ja kenraali lausuu hellällä ja syvästi surentelevalla äänellä:

"Kuinka! -- Tuliko hän surmatuksi? Oi... poika raukka... poika raukka!..."

Sitten hiljaisuus... ei mitään muuta ääntä kun hevosten astunta lionneessa maassa...

IV.

Lapsi vakoojana.

Hänen nimensä oli Stenne, "Pikku-Stenne" eroitukseksi isästään, joka myöskin oli Stenne.

Hän oli oikea parisilaislapsi, hoikka ja kalpea, noin kymmenen tai viidentoista-vuotias, sillä tuollaisten pariisilaispoikain ikää ei ole niin helppo määrätä. Hänen äitinsä oli kuollut ja isänsä, vanha merisotilas, hoiti erästä puistoa Temple-nimisessä kaupungin osassa. Pikkulapset, hoitajattaret, vanhat rouvat linkkutuoleineen, köyhät äidit, eli koko tuo jaloin liikkuva Pariisi, joka väistyy vaunujen tieltä noihin pieniin polkukäytävillä verkotettuihin tarhoihin, tunsi isä-Stennen ja piti hänestä. Kaikki tiesivät, että noissa julmissa viikseissä, jotka peloittivat kaikkia koiria ja rahiensiirteliöitä, hymysi hellä, melkein äitillinen hymy ja saadaksensa tätä hymyä esiin ei tarvinnut muuta, kun kysäistä:

"No, kuinkas teidän pikkupoikanne jaksaa?"

Ukko Stenne rakasti poikaansa sydämmellisesti; ja hän tunteili niin onnelliseksi, kuu pienokainen iltasilla koulun päätyttyä tuli noutamaan häntä ja he sitten yhdessä kävivät puistokäytäviä pitkin pysähdellen jokaisen rahin luona tervehdellen hyvintunnettuja tuttaviaan ja vastaillen heidän kohteliaisuuksiinsa.

Mutta onneton piiritysaika muutti kaiken tämän. Ukko Stennen puisto sulettiin yleisöltä ja määrättiin lamppuöljysäiliöksi. Pakoitettuna taukoamattomaan vartioimiseen, vietti tuo kunnon mies-parka täällä elämäänsä yksinään, vieläpä ilman rakasta piippuaankin, harhaillen noiden jätettyjen ja pahoinpideltyjen pensastojen seassa ja sai ainoastaan myöhäisin illoin, kotiin palattuaan, nähdä rakastetun poikansa. -- Ja teidän olisi pitänyt nähdä hänen viiksensä, kuu hän puhui Preussilaisista!

Pikku-Stennellä taas ei ollut mitään muistuttamista tästä uudesta elämästä.

Piiritys -- no mikä voisi olla hauskempi katupojille? Ei koulua -- ei läksyjä; "lupaa" vaan päivät pääksytysten ja katu vilkas kuin markkinatori.

Poika juoksi ulkona päivät pääksytysten aamusta iltaan. Milloin seurasi hän osastopataljoonia niiden marssiessa ulkovalaistuksille, aina tarkasti valiten sen, jolla oli kaunein soitanto, ja tässä suhteessa oli Pikku-Stenne sangen ankara. Niinpä väitti hän peräytymättä, että 96 pataljoonan soitanto ei maksa kahta äyriä, mutta viidennenkymmenennen viidennen taas oli ihan lumoava. Milloin taas katseli hän nostoväkirykmenttien harjoituksia ja olipa hänellä vielä jälkijoukotkin...

Vasu kainalossa liittyi hän niihin pitkiin riveihin, jotka talviaamun hämärässä odottaen muodostuivat teurastajain ja leipurien porteille. Kostein jaloin seisoen kylmässä lutakossa tehtiin tässä uusia tuttavuuksia, keskusteltiin valtioasioista ja kunnioituksella kehoitettiin herra Stennenkin pojan lausumaan mielipiteensä.

Mutta hauskimmat kaikista olivat kuitenkin nuo ihka uudet huvitukset, ja ennen kaikkia tuo kuuluisa _kalossipeli_, jonka bretagnelainen nostoväki oli piiritysaikana tuonut kaupunkiin. Kun Pikku-Stenne ei ollut muureilla tai leipureilla, niin sai olla varma siitä, että hän oli _kalossipelissä_ eräässä Château d'Eau-kentän kulmassa. Ei sentähden että hän olisi pelannut; sillä siihen tarvittiin rahaa, ja sitä hänellä ei ollut. Hän tyytyi vaan katsomiseen, katsellen silmillä, joiden uteliaisuutta olisi vaikea selittää.

Yksi pelaajista, tuo sinitakkinen "pitkä", joka ei milloinkaan pannut peliin vähempää kuin 100 soussin rahan, kiinnitti erittäinkin hänen ihastustaan. Kun hän juoksi, "tuo pitkä", kuului aina rahojen helke hänen takkinsa taskuista!

Eräänä päivänä, otettuaan maasta hopearahan, joka oli vierinyt aina Stennen jalkoihin, kuiskasi hän tälle:

"Sinä tuijottelet tuota, vai miten?... No, jos sinä tahdot saada sellaisia, niin voin minä kyllä sanoa, mistä niitä saadaan."

Pelin loputtua vei hän Stennen mukanaan erääsen toiseen torinkulmaan ja ehdoitteli, että tämä seuraisi häntä myymään sanomalehtiä preussilaisille, sillä siten voitaisiin ansaita 30 franc'ia jokaisesta matkasta. Aluksi kieltäytyi Stenne aivan ehdottomasti jo paljaasta ehdoituksesta ja pysyi sitten koko kolme päivää pois pelipaikalta. Mutta ne olivat kolme hirmuista päivää. Hän ei voinut syödä eikä nukkua. Yöt pitkät näki hän sänkynsä vieressä kokonaiset kasat kalosseja sekä 100-sous'in rahoja pitkät, loistavat rivit. Kiusaus oli liian kova. Neljäntenä päivänä palasi hän taas Château d'Eau-torille, tapasi "tuon pitkän" ja antoi vietellä itsensä...

Eräänä lumisena aamuna läksivät he säkit olalla ja sanomalehdet mekkojen alle piiloitettuina matkalle. Kun he saapuivat Flandre-portille, ei ollut vielä päivä. "Tuo pitkä" jo lähestyi vartiaa -- joka oli hyväntahtoisen näköinen, punanenäinen kunnon mies -- rukoillen valittavalla äänellä:

"Rakas herra, päästäkää meitä! Äitimme on sairaana, isämme on kuollut. Minä ja pikku-veljeni tahtoisimme mennä ulos poimimaan vähän perunoita tuolta pellolta!"

Hän itki. Stenne painoi päänsä täysin näpeillänsä. Tarkastellen heitä, heitti vartia aran silmäyksen tuolle valkoiselle, autiolle tielle ja vetäytyen takaisin lausut hän hätäisesti:

"Joutuun! menkää!" -- Näin onnellisesti päästyään Aubervilliers'in tielle nauroi "tuo pitkä."

Epäselvästi, kuten unessa, näki Pikku-Stenne kasarmeiksi muutettuja tehdasrakennuksia, jätetyitä läpimärillä rääsyillä koristettuja katusulkuja ja korkeita torneja, jotka tekivät ikäänkuin aukkoja sumuun ja kohouivat taivasta kohden niin paljaina ja särmikkäinä. Siellä täällä vartiosto -- upseeria huupat päässään ja tähystimet silmillään sekä pieniä, sammuvien nuotioiden sulattamasta lumesta läpimärkiä sotakotia, "Tuo pitkä" tunsi tien ja väistääksensä vartioita kävi hän vinoon kentän yli. Mutta mitäs vielä, pohjastuivat he kuitenkin vahingossa erääsen ranskalaiseen vapaa-ampuja-parveen, joita majaili täällä vesilätäkköjen ympärillä pienissä katoksissaan ikäänkuin kasaansullottuina pitkin Soisson'in rautatien vartta. Tällä kerralla laski tuo pitkä lorunsa turhaan. Hänen parhaillaan näin maurutessaan, astui eräs vanha, oikein ukko Stennen näköinen, valkohiuksinen ja ryppyinen kersantti tiepuolessa olevasta vartiokopistaan ulos, sanoen:

"No niin, nuljukseni, ei ulinaa! Te saatte poimia perunanne, mutta käykää kuitenkin ensin tänne lämmittelemään!... Hän näyttää aivan paleltuneelta, tuo pikku-naasikka!"

Mutta oi, Pikku-Stenne ei värissytkään vilusta, vaan pelosta ja häpeästä. -- Vartiokopissa makasi muutamia sotilaita huonolla nuotiolla -- oikein "leskenvalkialla", jonka liedellä he painettiensa nenissä sulailivat leipäänsä. He vetäytyivät syrjään antaakseen sijaa lapsille. Heille annettiin tippa viinaa ja vähän kahvea. Heidän juodessaan näyttäytyi eräs upseeri ovella, kutsui kersantin, lausui hänelle hiljaa muutamia sanoja ja riensi pois.

"Pojat!" lausui kersantti astuen aivan ilosta loistavin muodoin kojuun, "_nyt ei puutu tupakka ensi yönä_... Preussilaisten tunnussana on keksitty. Ja tälläkertaa, luulen minä varmaan, saamme me heiltä takaisin tuon per... Bourget'in."

Tässä remahti ilmi iloinen jakso suostumushuutoja ja naurua. Mikä hyppeli, mikä lauloi, mikä heilutti miekkaansa, ja käyttäen hyväksensä tätä rähinää, katosivat lapset.

Kun he tulivat ulos katoksesta, oli heidän ympärillään taas avara kenttä, jota ammottavine ampumareikineen rajoitti loitolta pitkä valkoinen muuri. Tätä muuria kohden suuntasivat he nyt matkansa pysähtyen kuitenkin sangen usein ollen poimivinaan perunoita.

"Ei, -- mutta palatkaamme takaisin!... Älkäämme menkö tuonne!"... pyyteli Pikku-Stenne lakkaamata.

Tuo pitkä nytkähytteli vaan olkapäitään ja kävi vakaasti eteenpäin. Yht'äkkiä kuulivat he pyssyn piihanaa jännitettävän.

"Loivaa maata!" kuiskasi tuo pitkä heittäytyen maahan. Pitkällään maassa antoi hän merkkivihellyksen. Toinen vihellys vastasi lunta myöten. Nyt ryömivät he esiin kontaten. Muurin edustalla juuri lumen tasalla näkyi kaksi keltaista viikseä likaisen lakin alta. Tuo pitkä hyppäsi alas juoksuhautaan preussilaisten luo lausuen toveriaan osoittaen "se on veljeni."

Hän oli niin pieni, tuo Pikku-Stenne, että preussilainen nähdessään hänen pyrskähti nauruun ja ottaen pojan syliinsä nosti hänen muurin aukolle.

Toisella puolen muuria näkyi suuria maakasoja, kaadetulta puita ja mustia aukkoja lumessa ja jokaisessa aukossa sama likainen lakki ja kellervät viikset, jotka lapsia ohitse vietäessä vetäytyivät omituiseen hymyynsä.

Eräässä kulmassa oli hirsipuollusteella varustettu puutarharakennus. Alikerroksessa taas joukko sotilaita, jotka pelasivat korttia ja keittelivät liemusruokiaan loimuavan nuotion liedellä. Se lemusi hyvältä -- kaali ja silava; -- mikä vastakohta vapaa-ampujien leirinuotiolle. Ylikerrassa upseeristo. Sieltä kuului pianon-soitto ja samppanjakorkkien pulpahdukset. Kun parisilaispojat astuivat sisään, tervehdettiin heitä ilohuudoilla. He jättivät sanomalehtensä; sitten tarjottiin heille juomaa ja annettiin heidän puhua. Kaikilla näillä upseereilla oli uhkea ja julma ulkomuoto, mutta "tuo pitkä" huvitti heitä katumurteellaan ja esikaupunkilaissukkeluuksillaan. He nauroivat matkien hänen sanojaan ja rypöivät niin tyytyväisinä tuossa pariisilaisliassa, jota heille purettiin.

Pikku-Stenne olisi mielellään hänkin tahtonut avata kieliaarteensa ja näyttää, ett'ei hänkään ollut tyhmä; mutta jotakin oli, joka -- hän ei tiennyt oikein mikä -- sitoi hänen kielensä. Hänen edessään istui erillään toisista muuan vanhempi vakaa muotoinen preussilaisupseeri, joka luki tai oli lukevinaan, sillä hänen katseensa oli kokonaan kiintynyt Stenneen. Tässä katseessa ilmestyi yht'aikaa hellyys ja sääli, ikäänkuin hänellä olisi ollut kotonaan omassa maassaan lapsi, saman ikäinen kuin Stenne, ja ikäänkuin hän olisi ajatellut itsekseen:

"Minä tahtoisin mieluimmin kuolla, kun tietää poikani harjoittavan tuollaista ammattia..."

Tästä hetkestä tunsi Stenne ikäänkuin käden painavan hänen sydäntään ja estävän sitä tykkimästä.

Päästäkseen tästä tuskasta koetti hän juoda. Heti pyöri kaikki hänen silmissänsä. Epäselvästi kuuli hän, miten toverinsa, usein naurun rähäkän keskeyttämänä, matki ranskalaisia kansalliskaartilaisia, pilkkasi heidän sotaharjoituksiaan ja esitteli oikein tilapäisenä ivanäytelmänä heidän kaunomarssinsa tahi yörynnäkkönsä varustuksista. -- Viimein alensi "tuo pitkä" äänensä, upseerit lähenivät häntä ja kasvot tulivat vakaviksi. Tuo heittiö ilmoitti nyt vapaa-ampujain hyökkäysaikomuksen.

"Älä sitä -- ei sitä, pitkä, ei... minä en tahdo!"

Mutta "tuo pitkä" nauroi vaan ja jatkoi. Ja ennenkuin hän lopetti, olivat kaikki upseerit jaloillaan. Eräs heistä viittasi lapsille ovea lausuen:

"Joutuun -- lähtekää leiristä!"

Sitten keräytyivät he kokoon ja puhelivat keskenänsä sangen tärkeästi saksaksi. "Tuo pitkä" läksi ylpeänä, kuin prinssi, antaen rahain helistä taskussansa. Stenne seurasi häntä allapäin, ja kun hän ohisti tuota preussilaista, jonka katsanto oli häntä niin tuskauttanut, kuuli hän surullisen äänen lausuvan murteellisella kielellä: "_Bas chôli, Ça... Bas chôli_!" (Ei ole kaunista, tuo... Ei kaunista!)

Stenne sai kyyneleet silmiinsä.

Päästyään kentälle alkoivat lapset juosta ja pian oli leiri jäänyt kau'as heidän ta'aksensa. Heidän säkkinsä olivat täynnä perunoita, joita olivat preussilaisilta saaneet, ja -- kiitos niille -- he pääsivät onnellisesti vapaaehtolaisten leirin läpitse.

Täällä varustauduttiin yölliseen hyökkäykseen. Äänetönnä koottiin miehistö varusteiden ta'akse. Se vanha kersanttikin puuhasi täällä miehiänsä järjestykseen ja näytti oikein onnelliselta.

Kun lapset menivät ohitse, tunsi hän heidät ja hymyili ystävällisesti.

Oi! kuinka tuo hymyily oli Stennelle katkera! Samassa tuokiossa ajatteli hän huutaa:

"Älkää menkö sinne! Me olemme pettäneet teidät!"

Mutta "tuo pitkä" oli sanonut: "jos kielit, niin meitä ammutaan", ja kauhistus pidätti hänen siitä.

Courenne'n kohdalla menivät he erääsen jätettyyn huoneesen jakamaan rahoja. Totuus pakoittaa minun sanomaan, että jako tapahtui aivan tunnollisesti, ja että Pikku-Stenne, antaissaan noiden kauneiden kolikkain kilistä mekkonsa taskussa ja ajatellessaan niitä monia _kalossipeliä_, joiuin nyt voipi ottaa osaa, ei hän pitänyt rikostaan enää hetikään niin inhoittavana.

Mutta, kun hän jäi yksinään, tuo onneton poika! -- kun he tulivat kaupungin portille ja "tuo pitkä" erkani hänestä, silloin tuli hänen taskunsa askel askeleelta yhä raskaammaksi ja käsi, joka hänen sydäntään rutisti, yhä väkevämmäksi. Pariisi ei ollut hänelle enää sama. Ihmiset, jotka tapasivat hänen, katsoivat häneen niin ankarasti, aivan kuin olisivat tietäneet mistähän tuli. Vaunujen jytinä, rumpuin räminä, torvien toitahdukset -- kaikki muodostuivat hänen korvissaan yhdeksi ainoaksi ivallisesti kaikuvaksi sanaksi -- _vakooja!_

Viimmein saapui hän kotiin ja aivan onnellisesti. Kun hän näki, ett'ei isänsä ollut vielä tullut, juoksi hän astimia ylös ja kätki tyynynsä alle nuo katalat hopeakolikot, jotka painoivat häntä niin raskaasti.

Ei milloinkaan ollut isä Stenne ollut niin hyvä ja niin iloinen kotiin tullessaan kuin nyt. Uutisia oli saatu maakunnista; ja maaseuduilla kävi paremmin. Syödessään katseli tuo vanha sotilas taukoamatta pyssyään, joka riippui seinällä, ja lausui viimmein lapselle tavallisella hyväntahtoisella hymyllään:

"Armas poikani! mitähän sinä olisit tehnyt preussilaisille, jos sinä olisit ollut suuri!"

Noin kello kahdeksan kuului tykkien jyminä.