Part 10

Non Monseigneur C'est trop d'honneur. Lisette est sa...ge Reste au villa...ge.

Myrsky sai vinistä miten ankarasti tahansa purjeissa ja köysissä, heitellä purtta ja loiskia aaltoja sen ylitse, kaikui tullimiehen laulu kuitenkin taukoamatta, kelluen kuin kaija aalloilla. Toisinaan säesti tuuli sitä lii'an kovin ja silloin ei kuulunut sanoja; mutta jokaisen ryntäyksen välissä, jonka pursi teki hyrskyviä aaltoja vastaan, kuului aina vaan, vaikka vesi virtasi kaikista, tuo sievä loppusointu:

Lisette est sa...ge Reste au villa...ge...

Mutta eräänä päivänä, kun tuuli ja satoi vahvasti, kummastutti minua kovin, kun laulua ei kuulunutkaan. Se oli niin tavatonta, että minä pistin pääni suojasta ja huusin: "No, Palomba! Eikö laulua tänään ollenkaan?"

Palomba ei vastannut. Hän makasi ääneti ja liikkumatta rahinsa alla. Minä menin hänen luoksensa.; Hänen hampaansa kalisivat; koko ruumiinsa värisi kuumeesta.

Hän on tullut pistoksiin sanoivat toverinsa. -- Ei voine nähdä mitään surullisempaa, kuin lyijynharmaa taivas, tuo veden valama pursi ja tuo kuumesairasraukka kääreytyneenä kautsukki-kauhtanaansa, joka leiskui kuin merileijonan nahka. Vilu, myrsky ja purren jytkyminen pahentavat tautia. Hän alkoi houria ja häntä täytyi koettaa saada maalle.

Suuren ajan-hukan ja monen vaikeuden perästä pääsimme me vihdoin iltapuolella erääseen pieneen ja autioon satamaan, jossa kajavat liitelivät avaroita piirejään. Ylt'ympäri rantoja kohoui jyrkkiä kallioita, jylhiä louhikoita siellä täällä peitetyt synkänviheriäisellä läpipääsemättömällä pensastolla, jonka väri ei vaihetellut vuoden aikain mukaan. Alimpana merenreunalla oli harmaine ikkunaluukkuineen pieni, valkoinen yksinäinen huone; -- se oli tullivartio-tupa. Keskellä tällaista erämaata teki tuo pieni valtiolaitos numerollaan ja yhtäläistetyllä ulkomuodollaan vieraasen kanhelan vaikutuksen.

Täällä kannettiin Palomba-raukka sisään. Se oli huolettava turvapaikka sairaalle. Me tapasimme tullivartian juuri iltasella takkavalkean vieressä vaimoneen ja lapsineen. Kaikki nämä olennot kellervine ihoineen ja suurine kuumeenomaisine, tummakehäisine silmineen näyttivät kovin kuihtuneilta ja lakastuneilta. Äiti, joka vielä oli nuori ja piti pientä kapalovauvaa käsivarrellaan, värähteli vilutaudin tapaan puhuessaan meille.

"Tämä on kamala asema", lausui tarkastaja minulle matalalla äänellä. "Me saamme asettaa uuden tullivartian tänne joka kolmas vuosi. Hetekuumeet nielevät ne..."

Nyt olisi tarvinnut saada lääkärin. Mutta ketään sellaista ei ollut Sartinoa lähempänä, noin kuusi tai kahdeksan lieux'ia täältä. Mitä oli siis tehtävä? Pursimiehemme eivät jaksaneet enempää ja sinne oli liian pitkä lähettää jonkun lapsista. Silloin kurkisti vaimo ulos ovesta ja huusi: "Cecco! Cecco!" Sisään astui nyt nuori varteva mies, joka ruskeassa villalakissaan ja vuohenkarvakauhtanassaan oli oikein todellinen salametsästäjän tai _rosvon_ malli. Jo maalle noustessamme näin minä hänen istuvan ovella punainen piippu hampaissaan ja pyssy polviensa välissä ja kummastuin, miksi hän meidän lähestyessämme niin kiireesti poistui. Ehkä luuli hän meillä olevan sandarmia mukaamme.

Hänen astuessaan sisään, punastui tullivartian vaimo hieman ja lausui: "se on minun serkkuni... ja hänen ei tarvitse pelätä eksyvän metsikössä."

Sitten puhui hän miehelle hiljaa osoittaen sairasta. Mies nyökkäsi vastaamatta, meni ulos, vihelsi koiransa, heitti pyssynsä olalleen ja läksi matkalle pitkin hypyin kiveltä kivelle.

Sillä välillä olivat lapset, jotka näyttivät tarkastajan läsnäolosta olevan hämillään, kiireesti päättäneet ateriansa, johon kuului kastanjia ja _brucio'ta_ (laihaa juustoa) veden kanssa -- ei milloinkaan juotavaksi muuta kuin vettä! Ja kuitenkin, kuinka tuiki kovin olisi pisara viiniä tarvittu vahvistamaan noiden valjujen pienokaisten heikkoa verta!...

Äiti rupesi laittelemaan lapsia levolle. Isä sytytti varsilyhtynsä ja läksi tarkastelemaan rannikkoa; me pysyimme tuvassa vaalimassa sairasta, joka piehtaroi olkivuoteellaan, ikäänkuin hän olisi vielä ollut tuolla keinuvalla laivalla. Huojentaaksemme hänen tuskiaan lämmitimme me kattotiiliä ja asetimme hänen sivuilleen... Pari kertaa kun minä lähenin vuodetta, tunsi mies-raukka minun ja kurotti kätensä, suuren karkean kämmenensä, joka kuumotti kuin nuo liedestä vedetyt tiilet...

Se oli surullinen ilta. Ulkona kiihtyi myrsky hämärän tullen, ja me kuulimme myrskyjen pauhinasta ja kuohuvien aaltojen huminasta, kuinka meri ja kalliot taistelivat. Silloin tällöin tunkeutui joku tuulen puuskaus tuohon syrjäiseenkin satamaan tuhisten ympäri tupaa. Me huomasimme sen äkillisistä liekin leimauksista, mitkä yht'äkkiä valaisivat merimiesten tummia kasvoja, jotka tuijottivat tuleen sellaisella järkähtämättömällä tyyneydellä, jonka avara näköpiiri ja äkilliset vaarat vaikuttavat.

Toisinaan voivotti sairas. Silloin kääntyivät kaikkien silmät siihen pimeään soppeen, missä toveri-raukka makasi kuolemaisillaan kaukana omaisistaan avutonna; silloin paisuivat sydämet merimies-takkien alla ja syviä huokauksia kuului. Se oli kaikki, mitä tunne, heidän alituisesti uhkaavasta kovanonnen-kohtalostaan, voi noista meren hellistä ja kärsivällisistä työläisistä ilmipakoittaa. Ei napinoita... ei palveluksesta eroamisia! Huokaus vaan... ja kaikki on sanottu.

Ei, minä unhotin yhden asian. Yksi heistä mennessään minun vieritseni nakkaamaan kourallisen risuja tuleen, kuiskasi sangen hiljaa vaan sivumennen äänellä, joka ilmaisi syvintä kärsimystä:

"Niin, herra... vaivansahan on meidänkin ammatissamme."

IX.

Cabecillan.

Hyvä isä oli juuri lopettanut messunsa, kun vankia tuotiin hänen luoksensa. Paikka oli eräs jylhä rotko Arichulegui-vuoristossa. Kallion-louhu, josta aarnio-viikunapuut kohottivat juhmuraisia runkojaan, muodosti jonkunlaisen alttarin, jolle pöytäliinan puutteessa oli levitetty hopeahesuinen Carlistalaislippu. Kaksi pisamoitunutta alcarazaa (polttamatonta saviastiaa) toimitti kalkin ja öylättilautasen tehtävää, ja kun lukkari Miguel, joka oli messu-apulaisena, nousi siirtämään Raamattua, niin kuului latinki-tukkujen kalina hänen läkki-laukkiostaan. Ylt'ympäri seisoi carlistalais-sotilaita ääneti, kiväärit vyöhihnoissa ja toinen polvi maassa valkoisella lakilla. Aurinko -- Navarran ihanin pääsiäisaurinko -- loi koko hehkunsa tähän vuorenkuiluun, missä rastaan viserrys oli ainoa ääni, joka säestyi papin ja hänen palveliansa virsien-säveliin. Ylempänä tuolla ryhmyisellä vuorenharjanteella näkyi vartioita, jotka kuvastuivat taivasta vasten, kuin liikkumattomat kuvat.

Tuo pappi-översti, joka piti jumalanpalvelusta sotilaittensa kanssa, oli harvinainen ilmiö! Ja kuinka selvästi näkyikään Cabecillan [espanjalainen nimitys sissipäällikölle] kaksinkertainen luonne hänen kasvoissaan! Hurskaus muodossaan, jäntevyys kasvojuonteissaan, jota jäntevyyttä tuo ruudin-savusta tummentunut iho suuresti lisäsi, hartaus ilman kalpeutta ja ilman luostarielämän vauhkuutta; pienet, mustat, loistavat silmät, ja niitä ylempänä järeäin suonten risteilemä otsa, jotka suonet näyttävät kokoavaa ajatukset ikäänkuin nuorilla sitoen ja kiinnittäen ne peräyttämättömäksi järkähtämättömyydeksi. Joka kerta, kun hän kädet oijennettuna kääntyi seurakuntaansa päin lausuaksensa "_Dominus vobiscum_" [Herra olkoon teidän kanssanne!] välähti sotilaspuku, pistoolinperä ja kataloonilaisen tikarinpää messukasukan alta.

"Mitä aikonee hän meille tehdä?" miettivät vangit kauhistuksella ja muistelivat messun loppua odottaessaan kaikkia niitä julmuuksia, jota Cabecillan'ista liikkui, ja jotka olivat tuottaneet hänelle erityisen merkityksen kuninkaallisissa joukoissa.

Jostakin ihmeestä oli pastori-översti sinä päivänä kuitenkin leppeällä mielellä. Messu vapaassa ilmassa, edellisen päivän edistykset, itse pääsiäis-riemu, joka näinkin vähäisissä kirkollisissa suhteissa loi vaikutuksensa pappiin, kaikki tämä oli valistanut nuo jäykät kasvot sävyisyyden säteillä.

Kun Jumalanpalvelus oli päättynyt ja lukkari laski pyhät astiat suureen lippaasen, jota kuletettiin muulilla sotamatkueen perässä, astui pappi vankien luokse. Täällä seisoi noin kymmenkunta tasavaltalaista pikaratsastajaa, riutuneina eilispäivän taistelusta ja tuskallisesta yöstä, jonka he olivat viettäneet pahnoilla karjakatoksessa, mihin he tappelun jälkeen olivat suletut. Hämmästyksestä keltaisina sekä nälästä, janosta ja väsymyksestä kuihtuneina seisoivat he tiheästi toisiinsa ryhmistyneinä, kuin karjalauma teuras-huoneen edustalla. Heidän asepukunsa, jotka olivat pilvoja täynnä, heidän kantimensa ja hihnansa, jotka heidän paetessaan ja maatessaan olivat joutuneet epäjärjestykseen, pöly, joka peitti heidät lakista saappaisiin asti, kaikki lisäsivät tässä häviön surullisessa kuvauksessa sitä vaikutusta, joka ruumiillisessa kukistuksessa ilmaisee henkisenkin voimattomuuden.

Cabecilla tarkasteli heitä voitonhymyllä. Eikä hänestä ollutkaan vähäinen huvitus nähdä tasavallan sotilaita nöyryytettyinä, nälistyneinä ja masennettuina noiden jalosukuisten ja hyvin varustettujen Carlistalaisten edessä, jotka kaikki ruskeine ihoineen ja kestäville vartaloineen olivat navarralais- ja baskilais-vuoristolaisia.

"_Viva Dios!_ lapseni", lausui hän sävyisällä katsannolla, "tasavalta ruokkii" puolustajansa sangen huonosti. Te olette kaikki niin laihtuneita kuin pyrenealais-sudet, kun ne tulevat alas lumikorkeilta vuorilta ja vainuilevat lihan hajua ihmisasuntojen ovien halkioimista... Aivan toisin kohdellaan hyvän asian puollustajia. Tahdottekos koettaa tätä? Heittäkääpäs pois nuo kurjat kypäränne ja ottakaa valkoiset lakit!... Niin totta, kuin tänään on pyhä Pääsiäis-päivä, saavat kaikki, jotka huutavat: "Eläköön kuningas!" pitää henkensä ja aterioida minun sotilaitteni kanssa.

Ja totta, ennenkun hyvä isä ennätti lopettaakaan, liukuivat kypärät ilmassa ja huuto: "Eläköön kuningas Carlos, eläköön Cabecilla!" kaikui kauas kalliostossa. Vangitut mies-raukat olivat pelänneet kuolemaa, ja haju hyvästä lihasta, jota valmistauduttiin paistamaan leiri-nuotioissa, jotka kallioiden suojassa kohottivat vaaleat liekkinsä aurinkopaisteessa, oli myöskin vastustamaton kiusaus... Tuskin on vielä milloinkaan ketään kruunun kiistäjää tervehditty niin vilpittömästä sydämestä.

"Antakaa heidän syödä kohta," käski pappi nauraen. "Kun sudet ulvovat tuohon tapaan, ovat ne hellä-hampaisia".

Tasavaltalaiset poistuivat kaikki, paitsi yksi, joka jäi isän eteen seisomaan ylevällä ja päättäväisellä ryhdillä, jotavastoin hänen lapselliset kasvonjuonteensa ja pehmeä, melkein väritön hapsipartansa, joka peitti hänen leukansa ja poskensa, näyttivät kummallisesti silmäänpistäviltä. Hänen takkinsa, joka oli liian suuri lyöden laskuihin selällä ja käsivarsilla ja oli käännetty hänen notkeilta ranteiltaan, vaikutti tällä liiallisella avaruudellaan, että hän näytti vieläkin nuoremmalta ja hennommalta. Kuume hehkui hänen soikeissa loistavissa silmissään -- arapialais-silmiä säihkytti espanialainen liekki. Ja tämä liekki vangin silmissä näytti vaivaavan Cabecillaa.

"Mitä sinä tahdot?" kysyi hän.

"En mitään! Minä odotan vaan tuomiotani".

"Tuomiotasi! Se on sama kuin tovereisikin, minä en ole eroittanut ketään. Henki lahjoitettiin teille kaikille".

"Nuo toiset olivat pettureita, pelkureita, heittiöitä... Minä yksinäni en ottanut osaa huutoon!"

Cabecilla hämmästyi ja katsasti häntä tarkoin:

"Mikä on nimesi?"

"Toni Vidal".

"Mistä kotoisin?"

"Puycenda'sta".

"Kuinka vanha?"

"Kahdeksantoista."

"Tasavallalla ei ole siis miehiä, koska otetaan lapsia?"

"Minä en ole otettu, en nostettu, isä,... minä olen vapaaehtoinen".

"Tiedäthän, poikaseni, että minulla on monta keinoa saadakseni sinun huutamaan 'eläköön kuningas!'"

Poika teki ylpeän liikahduksen ja lausui: "Minä en pelkää teitä!"

"Tahdot siis mieluimmin kuolla?"

"Vaikka sata kertaa!"

"Hyvä... saat siis kuolla!"

Pappi antoi merkin ja pieni osasto sotilaita asettautui vangin ympärille. Mutta hän ei värähtänyt. Tämä ylevä rohkeus herätti johtajassa silmänräpäykseksi sääliä.

"Onko sinulla mitään pyytämistä minulta ennen? Tahdotko sinä syödä? Tahdotko sinä juoda?"

"En", vastasi poika, "mutta minä olen hyvä katholilainen, enkä tahtoisi tulla Jumalan tykö tekemättä rippi-tunnustustani."

Cabecilla'lla oli vielä messu-kasukka ja paita. "Polvistu", sanoi hän, asettautuen itse kalliolle, jolloin sotamiehet jakautuivat kahden puolen, ja kuolemaan-tuomittu alkoi: "Kuule minua, rakas isä! Minä olen syntiä tehnyt..."

Mutta keskellä rippiä remahti luolan suulla hirmuinen kivääri sätke.

"Aseisiin!" huusivat vartiat.

Cabecilla kapsahti ylös, antoi käskyjä, valitsi vartiostot ja järesti sotilaansa. Itse oli hän heittänyt kiväärinsä messu-pukunsa päälle ja oli juuri lähtemäisillään, kuin huomasi pojan, yhä vaan polvistuneessa asennossa.

"Mitä sinä täällä te'et?"

"Minä odotan päästöä."

"Niin tosiaankin: Minä olin jo unohtanut sinun."

Juhlallisesti nostaa hän nyt siunaavaisen kätensä nuorukaisen pään päälle, katselee sitten hyökkäykseen rientäneitä sotilaitaan, mutta kun heistä ei enää kukaan ehdi hänen messupalvelukseensa niin astuu hän itse muutaman askeleen taaksepäin, tähtää rippilastaan ja ampuu hänen paikalle.

X

Hyvä Jumala Chemilléssä, joka ei ole puolella eikä vastaan.

(Turaanilainen pyhimystaru.)

Chemillén pastori oli kutsuttu viemään "hyvä Jumala" (ristiinnaulitunkuva) erään sairaan luo.

Kovaa oli todellakin ajatella jonkun täytyvän kuolla sellaisena suloisena kesä-päivänä ja vielä juuri puolipäivärukouksen hetkellä ihan elämän ja valon loistopisteessä.

Mutta kovaa oli ajatella pastoriraukkaakin, jonka täytyi lähteä matkalle heti puolipäiväisen jälkeen juuri sillä hetkellä, jona hän oli tottunut -- rukousnauha käsissään -- vähän uinahtamaan viiniköynnösmajassa, joka lehotti niin raittiina ja rauhallisena kauniissa persikka- ja ruusukoristeisessa puutarhassa.

"Sinulle Herra kannan minä uhrini!" ajatteli tuo pyhä mies huo'ahtaen -- ja ratsastaen harmaalla aasilla "hyvä Jumala" edessänsä satulan-sarjalla, kulki hän rantavierun kapeaa tietä, jota toiselta puolelta rajoitti kukkasilla ja sammalilla koristettu punainen vuoriseinä sekä toiselta puolelta kimaltelevilla piikivillä kirjattu ja korkeilla pensastoilla verhottu jyrkänne.

"Sinulle Herra kannan minäkin uhrini", ajatteli aasi-raukkakin huo'ahtaen omalla tavallaan ja nosteli vuorotellen milloin toista milloin toista korvaansa karkoitellen kärpäsiä, jotka kiusasivat häntä.

Kärpäset ovatkin kovin vaivaavia ja surisevia varsinkin tähän vuoden-aikaan; ja kun siihen lisätään vielä mäkinen tie ja tuon pyhän miehen paino, varsinkin näin heti puolisen jälkeen, niin täytyy myöntää aasi-raukan tuntevan tehtävänsä.

Tämän tästäkin tuli vastaan käypäläisiä maalaisia, jotka antaen "hyvälle Jumalalle" tietä väistyivät aina hieman syrjään ja nostellen hattuaan käytöksellä, joka turaanilaisilla talonpojilla on niin omituinen: silmä viekas ja kumarrus nöyrä.

Pastori vastasi kaikkiin tervehdyksiin "hyvän Jumalan" puolesta sangen ystävällisesti, mutta tietämättä mitä hän teki, sillä uni alkoi painaa hänen päätänsä.

Sää oli kuuma, tie karkea. Alinna rannalla poppelipuiden takana päilyi Loirevirran mutkainen pinta, kuin hopea-suomus. Kaikki tuo tulviva valo, nuo surisevat mehiläisparvet, jotka pemistelivät liikkeelle kokonaisia pöly-pyörteitä kukkien siitin-tuoksua, rastaiden laulu viinitarhoissa, joka ilmoitti noiden hotikaisten pikkueläinten yltäkylläisyyttä ja hyvinvointia, kaikki tuo yhdistyi hurmeuttamaan pastoria, jota jo entuudesta hyvä viinillä säestetty puolinen kyllin painoi...

... Villandry oli jo jäänyt, ja juuri siinä, missä kallioseinä kohouu jyrkimpänä ja tie kapenee ahtaimmaksi, herätti Chemillén pastorin yht'äkkiä erään ajomiehen näreä huuto "dia! hue!" joka hevosmies tuli häntä vastaan ajaen korkeaa heinäkuormaa, mikä jokaisessa tien nikamassa raskaasti hetkahteli.

Silmänräpäys oli tukala; sillä niin oli rata ahdas, että vaikka olisi suistunut kuinkakin sievästi kallion viereen, ei sittenkään riittänyt tietä kahdelle... Mitä siis tehdä; palatakko aina maantielle asti takaisin; vai --... Pastori ei voi siihen mitenkään suostua; sillä sitävartehan hän oli juuri oikotien valinnutkin, että hän ennättäisi ajoissa kuolevaisen sairaansa luokse. Hän selitti sen kyllä ajomiehelle, mutta tuo tolvana ei tahtonut sillä korvalla edes kuullakaan.

"Se tekee minulle kyllä pahaa, arvoisa pastori", lausui ajuri ottamatta edes piippua suustansa, "mutta päivä on liian lämmin minun palatakseni Azay'hin. Vaan teille, joka istutte mukavasti aasin selässä, on se pieni asia, mutta..."

"Mutta, sinä heittiö, etkö siis ole jo nähnyt mitä minulla on täällä?... Tämä on se 'hyvä Jumala' -- sinä tuonaisen pakana -- itse 'hyvä Jumala Chemillé'stä', jonka minun pitää kiireimmiten viemän erään kuolevan sairaan luokse."

"No mutta, katsokaas, minähän olenkin Villandry'stä, minä..." ilvehti ajomies, "ja 'hyvä Jumala Chemillé'stä' ei siis kuulu minuun... Dia! hue!"

Ja niin läimäsi tuo pakana vaan hevosiaan selkään, uhaten heittää aasin kuormineen kampsuineen kierien rinnettä alas aina virran kaltalle asti.

Pastorillamme ei ollut kärsimystä liiaksi. "Ä-hää! Onko niin! No, odota sitten vähän!" Ja vilauksella hypähti pastori aasinsa selästä alas ja asetti "hyvän Jumalan" suurimmalla varovaisuudella tienviereiselle kukkaspenkareelle, joka tuoksui niin hyvältä ja kimalsi niin kauniin moniväriseltä, että tuskin itse Pyhän Martin tuomiokirkko Tours'issa sille vertoja veti.

Sitten polvistui tuo pyhä mies alas ja rukoili lyhyen rukouksen: "Hyvä Jumala Chemillé'ssä, sinä näet nyt kaikki mitä minulle on tapahtunut; sinä näet, että tuo heittiö on pakoittanut minun opettamaan hänelle vähän ihmis-tapoja. Tätä tehdäkseni en minä tarvitse kenenkään apua, koska minulla on jänterät ranteet ja oikeuskin puolellani... Istu siis tässä suloisimmassa rauhassa ja katso taistelua, mutta älä ole puolella äläkä vastaan, niin on asia pian suoritettu!"

Rukouksensa päätettyään nousi hän seisoalleen, käärien takkinsa hihat ylös saadaksensa kätensä vapaammaksi; ja siinä olikin todellinen, pehmeä ja ikäänkuin siunauksella silitetty papin-käsipari, kiinnitettynä oikein vaikka leipurille sopivaan rannepariin ja niin kovat kuin kuhmurat tammen rungossa.

Loiskis! Läiskis! Ja ensi läimäyksellä sai ajuri piippunsa murskaksi vasten hampaitaan; toisella makasi hän eräässä kuopassa hävyissään, ruhjottuna ja liikkumattomana. Sitten työnsi pastori kärryt taaksepäin, käänsi ne varovaisesti sivuun, asetti hevosen pään suuren silkkiäispuun siimekseen ja jatkoi matkaansa hienolla hyssy-juoksulla sairaansa luo, jonka hän tapasi jo istumassa kukkakoristeisten vuode-verhojensa välissä, ikäänkuin ihmeen kautta kuumeesta parantuneena ja tuosta oikein täydellisesti taipuaksensa nyt juuri avaamassa vaahtoavaa Vauvray-viini-pulloa.

Ja aina tästä ajasta asti on "hyvä Jumala Chemillé'ssä" ollut korkeimmasti kansallinen Turaanissa ja häntä huutavat Turaanilaiset kaikissa tappeluissaan, sanoen: "_Hyvä Jumala Chemilléssä älä ole puolella äläkä vastaan_!"

End of Project Gutenberg's Kuvaelmia ja kertomuksia, by Alphonse Daudet