Part 1

KUVAELMIA JA KERTOMUKSIA

Kirj.

Alphonse Daudet

Suomennos.

Vaasa, Vaasan Painoyhtiön kustantama. 1887.

Vaasan Painoyhtiön kirjapaino.

SISÄLTÖ:

Knvaelmia ranskalais-saksalaisesta sodasta.

I. Lipunkantaja. II. Peli piljaartia. III. Etuvartiostoista. IV. Lapsi vakoojana. V. Kahdeksannen komppanian laulajaiset. VI. Berliinin piiritys. VII. Kunnoton sotilas. VIII. Viimmeinen koulupäivä. IX. Belisairon preussilainen. X. Kommuunin turco. XI. Pikkupiirakat. XII. Chauvinin kuolema. XIII. Tappelu "Père-La-Chaise'ssa". XIV. Lautta. XV. Satu sortuneesta sotilaasta ja kolmesta korpista.

Kertomuksia Pariisin ja Eteläeuroopan kansan-elämästä.

I. Notario. II. Apina. III. Tutkinto-oikeuden esikossa. IV. Valokuvaaja. V. Naapurini umpikadussa. VI. Niillä 300,000 frankilla, jotka Girardin on luvannut. VII. M:n herttuan kuolema. VIII. Tullimiehet. IX. Cabecillan. X. Hyvä Jumala Chemillé'ssä.

KDVAELMIA RANSKALAIS-SAKSALAISESTA SODASTA.

I.

Lipunkantaja.

1.

Rykmentti hääri tulisimmassa taistelussa rautatiepaltolla, missä se oli amputauluna koko preussilaiselle sotalaumalle, jonka ryhmät seisoivat järjestettyinä vastaisella metsänrinteellä. Tässä tuhottiin toisiaan 80 meetterin matkalta. Päälliköt huusivat miehistölle: "Maata, -- maata pojat!" Mutta kukaan ei tahtonut totella, ja kokoontuneena lippunsa ympärille jäi tuo uljas rykmentti kun jäikin seisomaan. Laskevan auringon valaisemana, peltojen ja niittyjen ympäröimänä sekä hääly väin savupilvien verhoamana seisoi tuo kiihtynyt ihmisryhmä, ikään kuin lauma, jota raivoisan myrskyn ensimäinen puuskaus on aivan odottamatta kohdannut.

Mutta satoikin -- satoi rautaa -- tällä tienvierteellä!... Ei kuulunut muuta, kuin kivääripauke ja paltolta sortuvain sotalaukkioiden kumina sekä kuulain viuhkina, kun ne sinkoilivat tappelukentän yli vingahdellen, ikäänkuin kovaäänisen surukantelon pinkoitetut kielet.

Tämän tästäkin huomattiin lipun, joka kohoui taisteliain päiden ylitse, ja joka värisi ohitse viuhkavain kuulain viimasta, horjuvan savussa. Kivääripaukkeen, kuolon korsausten ja haavoitettujen kirousten yli kuului silloin aina jalo ja vakava ääni, huutaen: "Lipulle, pojat, lipulle!"

Heti tunkeutui joku upsieri, ikäänkuin varjo, tuon punertavan savupilven läpitse ja ylevä sotamerkki liehui taisteliain yli taas uudella elämällä. Kaksikolmatta kertaa kaatui lippu, kaksikolmatta kertaa otettiin sen varsi, -- vielä lämminnä, kuolevan kantajan kädestä ja nostettiin taas, -- ja kun päivän laskiessa rykmentin jäännös, joka enää oli vaan pivo miehiä, hitaasti peräytyi, kantoi tuota melkein mäsäksi muuttunutta lippua eräs kersantti Hornus, joka siis oli päivän kolmaskolmatta lipunkantaja.

Tämä kersantti Hornus oli vanha sivistymätön raakalainen, joka tuskin osasi nimensä kirjoittaa, ja joka oli palvellut kaksikymmentä vuotta saadaksensa alaupsieri arvonsa. Kaikki löytölapsen vaivat, kaikki kasarmielämän kovuudet kuvastuivat tuossa matalassa mykerö-otsassa, tuossa repun ryhistämässä selässä, ja tuossa tenhottomassa ryhdissä, joka rivisotamiehille on niin tavallinen. Sitäpaitsi änkyttikin hän vähän; mutta lipun kantamiseen, onnellista kyllä, ei tarvitakaan mitään kaunopuheliaisuuden lahjaa. Saman tappelupäivän iltana lausui överstinsä hänelle: "Vai niin; sinullako nyt on lippu, poikani!... No hyvä, pidä se!" Ja sateesta sekä ruudinsavusta viertyneesen sotakauhtanaansa neulotti Hornus leiriravintolan emännöitsiällä heti vänrikin-nauhat.

Tämä oli ainoa ylpeyden vivaus hänen nöyrässä elämässään. Mutta tästäpä hetkestä suorenikin vanhan sotilaan vartalo. Mies raukka, joka oli tottunut käymään kumarruksissa ja silmät maahan luotuina, otti tästä silmänräpäyksestä ylevän katsannon ja kävi aina pystyssäpäin nähdäkseen tuon mäsäksi ammutun silkkirepaleen liehuvan päänsä päällä sekä kantaakseen sitä oikein suorana ja korkealla -- korkealla yli petoksen ja tappion.

Ei voi kuvitella onnellisempaa ihmistä, kuin Hornus tulisessa kahakassa, kuin hän molemmin käsin piti lippunsa varren päätä nahkatupessaan. Hän ei puhunut, hän ei vilkunut oikealle eikä vasemmalle. Vakavana kuin pappi, kantoi hän pyhyyttä. Hän pani kaiken voimansa ja kaiken elämänsä sormiinsa, jotka kopristivat tuota kaunista, kuulain alituisesti suhistamaa lipun-vartta, sekä katsantoonsa, joka uhkaavaisesti tuijotti preussilaisiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "Koettakaapas riistää se minulta!"

Eikä kukaan koettanutkaan sitä, eipä itse kuolemakaan. Vielä Borny'n ja Gravelotte'n murhaveristen tappeluiden jälkeen, vaikka lippu oli jo kokonaan revitty ja läpiammuttu, oli ukko Hornus aina vaan sen kantajana.

2.

Tuli sitten syyskuu, armeija Metz'in muurien juurelle ja piiritys, tuo loppumaton seisominen rapakossa, jossa kanuunat ruostuivat ja maailman parhaimmat sotajoukot toimettomuudesta sekä elatusvarain puutteesta ja kansansa kohtalon tuntemattomuudesta turmeltuneina kuolivat kuumeessa ja tyytymättömyydessä joutilaiden kiväärikekojensa juurelle. Päälliköt -- sotilaat -- kaikki olivat kadottaneet toivonsa, ainoastaan Hornus oli enää raikkaalla mielellä. Tuo kolmivärinen silkkirepale oli hänelle kaikki kaikissa ja niinkau'an, kun se vaan oli jälellä, ei hän katsonut mitään menetetyksi. Mutta sitten, kun, onnettomasti kyllä, ei enää tapeltu, oli lippukin everstin luona eräässä Metz'in etukaupungissa, ja Hornus parka oli nyt mieleltään melkein kuin äiti, jonka lapsi on lähetetty imettäjälle. Hän ajatteli aina vaan lippuaan, ja kun kaipauksen ikävä koski häneen liian kovin, meni hän suoraa päätä Metziin; ja aina kun hän vaan sai nähdä sen paikallaan vakaana liehuvan, palasi hän rohkeana ja kärsivällisenä takaisin likomärkään telttiinsä, uneksien tulevia taisteluita, edespäin marssimista ja lipun liehumista täydessä juhlallisuudessaan tuolla alhaalla preussilaisten juoksuhautain yli.

Mutta marski Bazainen muuan päiväkäsky teki kaikista näistä suloisista unelmista lopun. Eräänä aamuna, kun Hornus heräsi, oli koko leiri liikkeessä. Raivon karjunnalla toisiaan kiihoittaen telmivät sotilaat riehuvissa ryhmissä ja kohottivat puristetut nyrkkinsä kaikki samaa kaupungin osaa kohden, ikäänkuin heidän vihansa tarkoittaisi jotakin rikollista. "Ottakaamme hän kiinni! Ampukaamme hän!" huusivat he. Eivätkä upsieritkaan suhdittaneet heitä... He poistuivat alla päin, ikäänkuin olisivat hävenneet miehistönsä edessä. Ja syytä olikin hävetä. Vastikään oli sadalle-viidellekymmenelle-tuhannelle kunnolliselle ja hyvin varustetulle sotilaalle luettu marskin käsky, joka määräsi heidän antaumaan viholliselle ilman tappelua.

"Ja liput?" huusi Hornus vaaleten... Liputko jättää viholliselle samassa, kun kaikki muutkin -- kiväärit -- kuormasto -- kaikki...

"Ju... Ju... Jumala varjelkoon!" änkytti miesparka. "Minun lippuani eivät he kuitenkaan saa..." Näin sanottuaan läksi hän juoksemaan kaupunkiin päin.

3.

Täälläkin vallitsi suuri levottomuus. Kansalliskaartit, porvariskaartit ja nostoväkijoukot olivat kaikki liikkeessä. Lähetyskuntia riensi kaduilla vapisten innosta ja halusta ennättää marskin luokse. Mutta Hornus ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Tunkiessaan etukaupungin läpitse mutisi hän vaan itsekseen:

"Ottaa minunkin lippuni!... Oih!... Mahdotonta!... Kuka oikeuttaa hänen siihen? Antakoon hän preussilaisille, mikä on hänen omaansa, nuo kullatut vaununsa sekä somat Mexikkolaiset hopeakalunsa ja pöytäastiastonsa! Mutta lippu, se on minun... se on minun kunniani; minä tahtoisin nähdä sen, joka uskaltaa kajota siihen!"

Kaikki nämä kankeat lauseet ahmi hän katkonaisesti ja änkyttäin; mutta sisällisesti oli vanhus ajatuksissaan aivan selvästi päättänyt: ottaa lipun, viedä sen takaisin rykmenttiin ja tämän kanssa päistikkaa murtautua läpi preussilaisten niin monen kanssa, kuin häntä tahtosi seurata.

Mutta kun hän ehti paikalle, ei päässyt hän edes sisään. Översti, hänkin raivoissaan, ei ottanut ketään vastaan. Mutta Hornus ei hevillä hellittänyt.

Hän kirosi, huusi ja mellasti: "Minun lippuni, minä tahdon lippuni!" -- Viimmein aukeni eräs ikkuna:

"Sinäkö siellä oletkin, Hornus!";

"Minä, Jumala varjelkoon everstiä!"

"Kaikki liput ovat asehuoneessa... sinun tarvitsee mennä vaan sinne ottamaan kuittisi..."

"Kuittini?... Mitä minä sillä te'en?..."

"Se on marskin käsky."

"Mutta, herra översti..."

"Mene hit... ja anna minun olla!"

Ja ikkuna sulkeutui.

"Kuitti... kuitti..." kertoi Hornus koneellisesti. Viimein läksi hän kuitenkin liikkeelle ajatellen ainoastaan sitä, että lippu oli asehuoneella, ja että hän ottaa sen sieltä, maksakoon mitä tahansa.

4.

Asehuoneuston portit olivat selkosen selällään; sillä vast'ikään olivat vedetyt sisään nuo preussilaiset muonavaunut, jotka nyt kojottivat järestyksessään pihalla. Sisään astuessaan tunsi Horaus kylmän väristykseni Kaikki muutkin lipunkantajat olivat siellä: viisikymmentä tai kuusikymmentä upsieria äänettömässä, tuskallisessa odotuksessa; nuo mustat, sateen valamat, raskaat vaunut; ja miehet niiden takana joukoissa paljain päin -- kaikki tämä teki samallaisen vaikutuksen, kuin hautajaiset.

Eräässä kulmassa olivat kaikki Bazainen armeijan liput kasassa tuossa likaisessa kivipihassa. Ei voi ajatella surullisempaa näkyä, kuin nuo kirjavat silkin repaleet, nuo kultahesujeen kappaleet, ja nuo taidetekoiset lipunvarret -- kaikki tämä kunniarikas pulskeus tahrattuna lo'assa. Muuan toimitusupsieri nosti niitä yksitellen maasta ja huudettaissa sitä rykmenttiä, johon se kuului, astui kukin lipunkantaja vuorostaan esiin ja vastaanotti kuittinsa. Kaksi preussilaista upsieria seisoi vieressä jörönä ja välinpitämättömänä valvomassa.

Ja niin erkanitte Te siis meistä, Te pyhät kunniamerkit; samassa paljastitte Te haavanne ja ryömeitte maassa surullisina kuin linnut murretuilla siivillä. Te erkannitte meistä häpeällä samoin, kuin moni muukin pyhä, joka on saastutettu -- ja teistä jokaisen kanssa riistettiin pieni liuskale Ranskaa meiltä.

Päiväpaiste noilta pitkiltä marssimatkoilta lymysi vielä teidän ryysyisissä rypyissänne, ja luotien jättämissä merkeissä säilytitte Te niiden tuntemattomien kuolleiden muiston, jotka olivat sortuneet sen lipun luona, joka oli ollut heidän silmäteränään.

"Hornus, nyt on sinun vuorosi... Sinua huudetaan... Mene ja ota kuittisi!"

Kas nyt mar kannatti puhua kuitista!

Lippu makasi hänen edessään. Se oli hänen omansa, sekä kaunein, ja kaikista pahimmin raasittu. Kun hän taas näki sen, tunsi hän ikään kuin seisovansa tuolla tienrinteellä. Hän kuuli kuulain suhinan, sotalaukkioiden musertumisen ja kaikessa tässä everstin äänen kehoittavan: "Lipulle, pojat, lipulle!" Hän näki ne kaksikolmatta toveriaan kaatuvan ja itsensä ryntäävän vuorostaan esiin kannattaakseen lippu-raukkaa, joka taas horjui. -- Ja voi! sinä päivänä oli hän vannonut puollustavansa ja suojelevansa sitä vielä kuolemassakin. Ja nyt!...

Tätä ajatellessaan kuohahti veri hänen sydämmestään päähänsä. Houreen vimmassa syöksyi hän preussilaisen upsierin kimppuun, tempasi häneltä lipun kahden käden sekä koetti kohottaa sitä suoraan ja korkealle päänsä päälle huutaen: "Lipull..." Mutta ääni takertui kurkkuunsa. Lipunvarsi vapisi ja lipsahti hänen käsistään. -- Tuollaisessa raskaassa ilmassa, joka painaa niin kovasti viholliselle annettua kaupunkia -- tuollaisessa kuolonilmassa ei voi mikään lippu liehua -- ei mikään uljuus elää. -- Ja vanha Hornus vaipui kuolleena maahan.

II.

Peli piljaartia.

Tapeltuaan kaksi päivää ja vietettyään yönsä taukoamattomassa rankkasateessa ulkona täydessä asussaan, ovat sotilaat uuvuksissa. Ja kuitenkin on heidän annettu aseissaan odottaa kolme hirveän pitkää tuntia seisoen maantienloassa ja lionneiden vainioiden liejussa. Väsyneinä edellisistä öistä ja viluisina likomärissä vaatteissaan nojautuvat he tiheisiin ryhmiin, lämmittääkseen ja tuetakseen toisiaan. Muutamat nukkuvat seisoallaan, kumartuen toverinsa laukkuun, ja juuri noissa unen veltostamissa kasvoissa kuvastuu riutumus ja kurjuuden kärsimys kaikista selvimmin.

Sade -- loka -- vilu -- nälkä -- synkkä, raskas sää -- vihollinen, jonka varotaan olevan ylt'ympärinsä -- kaikki tämä herättää syvää alakuloisuutta.

Mitä sitten merkitsee tämä kaikki? Mitä on tapahtumassa?

Tykit, suin metsää kohden, näyttävät siltä, kuin ne vainuaisivat uutta otusta. Sivuilleen vilkumatta tuijottavat raehaulikanuunat ilmanrantaa kohden. -- Kaikki näyttää olevan hyökkäykseen valmiina. Miks'ei siis hyökätä? Mitä odotetaan?

Odotetaan käskyä, mutta mitään sellaista ei ole pääkorttierista vieläkään tullut.

Ja tuo pääkorttieri ei ole kuitenkaan kaukana täältä. Se on tuolla tuossa kauniissa, Ludviki XIII aikakauden tapaan rakennetussa huvilinnassa, jonka ruskeat, sateen valamat tiiliseinät pilkoittavat noiden rantatöyrällä lehottavien lehtojen välitse. Todellakin ruhtinaallinen asunto, joka on kyllin arvokas kantamaan Ranskan marskin lippua! Tuon kiviaidalla reunustetun syvän ojan takana pengertyy raitis, sametinsiro sekä täysinäisillä kukkas-astioilla ympäröity nurmivaippa, joka ulottuu aina huvilinnan portille asti. Herrasväen erityisen piirin toisella sivulla avauvat karsittujen puistokäytäväin perspektiiviset valoaukot ja päilyvät hanhilammikot levittävät kimaltavat vesikuvastimensa sekä riikinkukot ja kultafasaanit kuhertain leuhtovat siipiään suuressa kiinalaiskuosisessa lintulakassaan.

Vaikka omistajat ovat paenneet tästä huvilinnasta, ei huomata täällä kuitenkaan sitä hylkiöläisyyttä eikä sitä autioisuutta, joka aina seuraa sodan jälkiä. Sotajoukon-johtajan vallanmerkki on suojellut kaikki, aina pienimpään nurmen nukkaan asti, ja siinä on aina jotakin suurta, jotakin vaikuttavaa, kun näin keskellä sodanpauhua tavataan tuollainen ylevä tyyneys, tuollainen säännöllinen järjestys, tuollainen syvä hiljaisuus, joka kuuluu vaan asiain tavalliseen menoon.

Rankka-sade, joka tuolla alhaalla kasaa mutaa maantiellä ja kaivaa syviä lokajuopiaan kaikkiin suuntiin, on täällä ainoastaan ylevä, korkeasäätyinen sateenvihma, joka vaan heleyttää tiiliseinäin värin, ruohovaipan vihannon sekä hanhilauman valkoiset höyhenpuvut. Kaikki loistaa ja kaikki on rauhallista. Ja jollei olisi tuota lippua, joka liehuu katon huipulla, eikä noita kahta sotamiestä, jotka seisovat vahdissa ristikkoveräjällä, niin ei voisi milloinkaan aavistaa olevansa pääkorttierissa.

Hevoset lepäävät tallissa. Siellä täällä tapaa hevosten hoitajia ja lähettiläitä, jotka astuskelevat kartanolla ja viihtyvät keittolan läheisyydessä, tai näkee jonkun puutarha-työmiehen punaisissa housuissaan, joka tyynesti haravoitsee tuon uhkean huvilinnan suurta hietikko-pihaa.

Ruokasalista, jonka ikkunat antautuvat linnan suurille rappusille päin, näkyy puoleksi korjattu pöytä, jonka rypistetyllä liinalla on avatuita pulloja sekä tyhjiä tahrituita lasia, siis lyhyesti kaikki, mikä todistaa äsken päätetystä juhla-ateriasta.

Sivuhuoneesta kuuluu äänten, naurun ja vieriväin piljaartipallojen sekä kilisevien lasien melua.

Ranskan marski on piljaartipelin hommassa, ja sentähden saa sotajoukko odottaa käskyä.

Kun marski kerran pääsee peliin, voisi vaikka taivas remahtaa; sillä ei mikään maailmassa voi keskeyttää hänen peliään.

Piljaarti!... Se on tuon suuren miehen heikkous. Hän seisoo siinä, juhlapuvussaan, rinta täynnä kunniamerkkiä, vakaana kuin tappelukentällä, loistavin katsein, hehkuvin poskin: puolisesta, pelistä ja kulauksista aivan kuumentuneena. Adjutanttinsa ympäröivät häntä notkeina, nöyrinä ja aivan ihmeissään jokaisesta hänen töyttäyksestään. Kun marski voittaa pallon, ryntäävät kaikki kilvassa merkki-taululle; kun marskia janottaa, kilpailevat kaikki hänen lasinsa täyttämisen etuoikeudesta. Nuo häälyvät töyhtöt, nuo kilisevät olkapoletit, nuo ritariristit ja arvomerkit, nuo kauniit hymyilyt, nuo keveät hovikumarrukset, kaikki nuo lelukoristukset ja sotilasvaatteukset tässä korkeassa, tammipermanto-salissa, josta näköala antautuu puistoon ja linnan pihoihin -- kaikki tämä johtaa mielen Compiègnen syyshuveihin ja tarjoaa sangen miellyttävän levähdyksen katseelle, joka juuri on silmäillyt noita läpimärkiä sotilaskauhtanoita, jotka tuolla alahalla reunustavat tien ja muodostavat niin äänettömiä ryhmiä rankassa vesisateessa.

Marskin vastapelaaja on eräs vähäläntä, topattu, kiherretty, sormikoitu alikapteeni ja piljaartipelissä mies moinen, joka kyllä voisi syöstä vaikka kaiken maailman marskit tappioon; mutta hän ymmärtää pysyä asianomaisessa arvoeroituksessa ylipäälliköstään, eikä siis tahdo voittaa, mutta eipä aivan helposti hävitäkään. Hän on, kuten sanotaan: _tulevaisuuden mies_...

Olkaa varoillanne, nuorukainen, pitäkää kohtuullinen tasapaino! Marskilla on viisitoista ja teillä kymmenen. Aivan oikein, että pelaatte pelin loppuun vaan tällä tavalla, niin olette vaikuttaneet ylenemiseenne enemmän, kuin jos olisitte seisonut toisten kanssa tuolla ulkona rankassa vesisateessa, ryöjännyt hienon pukunne ja tummuttanut olkapolettienne loistavan kultauksen, odottaessanne moista käskyä, joka ei milloinkaan tule!

Todellakin innostuttava peli. Pallot kierivät, nyrvivät toisiaan, ja vilisten vaihtelehtavat värit piljaartipöydällä.

Yht'äkkiä soilahtaa tykkilaukauksen salama taivaalle. Kolkko jyrinä täristää ikkunoita.

Kaikki säpsähtävät ja katsovat toisiinsa rauhattomina. Yksin marski ei ole nähnyt, eikä kuullut mitään! Kumartuneena piljaartille on hän juuri ottamaisillaan takapaukon -- sillä _takapaukko_ juuri onkin hänen paras -- avunsa.

Taas uusi leimaus! Ja vielä uusi. Tykkipaukaukset vuoroittelevat ja saavuttavat toisensa. Adjutantit rientävät ikkunaan. "Mahtanevatkohan preussilaiset todellakin hyökätä...?"

"No sama, hyökätkööt!" lausuu marski liiduten piljaartikeppiään. "On vuoronne, kapteeni!"

Upseeristo kauhistuu hämmästyksestä. Turenne nukkuneena tykkivankkurille ei ole mikään, verrattuna tähän marskiin, joka ratkaisevimpana hetkenä saattaa seisoa noin tyynenä piljaartin vieressä...

Yhä vaan _yltyy_ meteli. Tykki-ukkoseen sekaantuu vielä kuularuiskujen helvetillinen ramina sekä kivääritulen sätke. Punerva, syrjiltä musteneva savu alkaa tupruta tuolta nurmikkokentän takaa. Koko se puoli puistoa on pistetty tuleen; pelästyneet fasaanit rääkyvät lakassaan; arapialaiset hevoset haistavat ruudinsavun ja kamppaavat parsissaan. Pääkorttieri alkaa tulla liikkeesen. Lähetti seuraa lähettiä. Kuriirit kiitävät täyttä karkua. Marskia kysytään.

Mutta marski ei päästä puheelleen. Olenhan jo huomauttanutkin, ett'ei mikään mailmassa voi keskeyttää hänen peliään.

"On vuoronne, kapteeni!"

Mutta kapteeni on tullut hajamieliseksi. Sellaista se on olla nuorena! Hän hurmautuu, unhottaa teeskennellyn käytöksensä ja tekee aivan peräkkäin kaksi runsasta lyöntiä, jotka melkein lopettavat pelin hänen edukseen.

Nyt joutuu marski raivoon. Hämmästys ja viha säihkyy hänen tunteita kuvaavista kasvoistaan.

Samassa silmänräpäyksessä sortuu hevonen pylväskäyttävän eteen. Ratsastaja, eräs adjutantti, ylt'ympäriinsä loassa, kiitää vartion ohitse ja harppaa yhdellä ainoalla hyppäyksellä koko astimiston.

"Herra marski! Herra marski!"

Teidän olisi pitänyt nähdä, miten hän vastaanotettiin!

Vihasta kuohuen ja hehkuvin poskin näyttäytyi marski ikkunassa piljaartikeppi kädessään:

"Mikä on! -- Mitä puuttuu?... Eikö täällä ole: edes vartiota?"

"Mutta, herra marski..."

"Hyvä... hetken perästä... Pitäisi toki, tuhat tulimmaista! ymmärrettämän odottaa minun käskyäni!"

Odottaa hänen käskyään!

Sitähän he juuri tekevät, nuo miesraukat. Sitäpaitse ajaa tuuli sekä sateen että tulikuulankappaleet ihan vasten, heidän kasvojansa. Pataljoonittain vaan niittää surma miehiä, samalla kun toiset seisovat liikkumattomina kiväärit olallaan, ja käsittämättä syytä tällaiseen toimettomuuteensa.

Mitään ei voida tehdä. Odotetaan käskyä! Mutta kun kuolemiseen ei käskyä tarvitakaan, niin kaatuu miehistö joukottain pensasten takana ja ojissa tuon suuren, hiljaisen linnan edustalla.

Vielä kaatuneinakin murskaavat heitä räjähtelevät tulikuulat ja heidän avonaisista haavoistaan vuotaa hiljaisuudessa Ranskan jalo veri...

Mutta piljaarti-salissakin on kuumat paikat. Marski on taas päässyt etukäpälään, mutta tuo pieni kapteeni puollustaa itseään, kuin tiikeri:

Seitsemäntoista! kahdeksantoista! yhdeksän toista! Tuskin ennättää merkitä lukuja. Tappelun meteli lähenee. Marskilta puuttuu enää ainoastaan yksi.

Jo kuuluu tulikuulain kammoittava suhina, kun ne sinkoavat yli puiston. Muuan räjähtää juuri lammikon kohdalla, vesikuvastin särkyy ja pelästynyt joutsen ui pois verisillä höyhenillä peitetystä piiristä.

Nyt viimeinen hyökkäys!

Sitten syvä hiljaisuus!

Ei kuuluu mitään muuta, kuin sateen rapina lehtokäytävistä ja epäselvä liike tuolta virran reunalta pitkin lionneita teitä -- niinkuin ajetun lauman astua lossehtiminen.

Sotajoukko on täydessä pa'ossa!

Marski on voittanut pelinsä!

III.

Etuvartiostoista.

Piiritysmuistoja.

Seuraavat muistelmat olen kirjoitellut päivä päivältä käydessäni etuvartiostoissa. Ne ovat vaan yksi lehti, jonka olen reväissyt piiritysaikaisesta muistikirjastani. Tiedän kyllä, että kaikki nämä, mitä minä näin useinkin vapisevalla kädellä vaan polveani vasten olen muistiin pistellyt, eivät ole muuta kuin irtonaisia katkelmia, särmikkäitä ja hajallisia kuin pirstaleiksi remahtaneen tulikuulan kappaleet; mutta minä annan ne, sellaisina kuin ne ovat, korjaamatta, muuttamatta, vieläpä läpitse lukemattakin; sillä silloin tekisi ehkä mieleni lisätä niihin jotakin ja sitten, kuten sanotaan, koristella totuutta ja niin turmella kaikki.

Courneuve'ssa eräänä joulukuuaamuna.

Avara kuurainen, liituvalkea, kolkko, natiseva kenttä. Tuon kylmettyneen liejun ylitse kulkevat nyt linjapataljoonat ja tykkipatteriat yhdessä ainoassa pitkässä, synkässä sekalaisessa jamassa. Taistelu on tulossa. Kantaen kiväärinsä hihnoissa ja käärien kätensä huopaansa, kuten puuhkioon, marssii miehistö vilusta kalisevin hampain allapäin ja torkkuvin askelin.

Tämän tästäkin huudetaan "seis!"

Hevoset kamppaavat ja hirnuvat. Muonavankkurit pysähtelevät jyrkillä nytkäyksillä. Ratsumiehet kohouvat satuloissaan seisoalleen ja tuijottelevat tuskallisesti Bouget'in luona olevaa korkeaa, valkoista muuria kohti.

"Näkyykö niitä?" kysyvät sotamiehet tömistellen jalkojaan pitääkseen niitä tunnoissaan...

Sitten taas, e'espäin!... Ja tuokion viivyttyään vyöryy tuo synkkä ihmisaalto taas uudestaan aina yhtä hitaasti ja yhtä äänettömänä.

Kirkasta, aamukoin kajastamaa taivaanrantaa vasten kuvastuu Aubervilliers'in varustuksen etulaipiolla vähäinen parvi selvänä ja säännöllisenä kuin simpukkahopeaan uurrettu kuva; se on ylipäällikkö ja hänen esikuntansa. Likempänä taas näkyy joukko mustia haamuja pitkin tien vierustaa: ja ne ovat rakkaan sairaanhoitoveljystömme jäseniä; jotka seisoen kädet ristissä levättinsä alla tarkastelevat säälillä ja surulla kaikkea tuota ohitse matkaavaa kanuunanruokaa.

Sama päivä.

Autioita jätettyjä kylijä, avonaisia huoneita, lyhähtäviä kattoja, lasittomia akkunoita, jotka tuijottelevat kuin tyhjät silmäkuopat ruumiin pääkallossa. Silloin tällöin kuuluu kuitenkin noista kumisevista jäännöksistä askelten kolinaa ja ovien ratinaa; ja ohitse käytäissä näyttäytyy niistä siellä täällä joku rivisotilas aroin katsein; se on joku sotarosvo, joka vaanii saalista, tai karkulainen, joka etsii varmaa piilopaikkaa.

Noin puolipäivissä astuin minä erääsen tällaiseen maalaisasuntoon. Se oli tyhjä ja paljas, kuin kynsin kaapittu. Iso ovettomaksi ja ikkunattomaksi raastettu keittola rakennuksen alakerrassa takapihan puolella. Pihan perällä matala häkkiaita ja siitä aikain avonainen ala niin loitolle, kun silmä kannatti. Huoneen kulmassa vähäiset kierotikat kivestä. Istahdin eräälle tikan astimelle ja jäin siihen pitkäksi ajaksi; sillä oli niin mukava levähtää päiväpaisteessa ja hiljaisuudessa. Pari kolme suurta kesäkärpästä oli aurinkopaiste herättänyt henkiin ja ne pökkivät nyt. suristen katonniskoja vasten. Takan edessä, missä vielä näkyi tulen jälkiä, olivat kivet hyytyneessä veressä. -- Tuo verilätäkkö liedellä, missä tuhka oli vielä lämmintä -- mitä surullista tapausta kertoikaan se!

Pitkin Marnea.