Part 8

Hui, hui, Huikkolaan, Huikkolan koirat haukkumaan! Menkää lapset katsomaan mitä Halli haukkuu, luppakorva lupsuttaa? Sitä Halli haukkuu, luppakorva lupsuttaa: tuolta tulee kasku-Matti. Tyhjä pää, komento kallo, ryysyihinsä rytistynyt, rääsyihinsä rätistynyt. Sill on hiiri hevosena olenkorret ohjaksina, petkele on piiskana, kapusta on korjana, huuhmare on hattuna tikantalja turkkina, kissankorvat kenkinä, jauhokivi sormuksena. Matti tulevi tupahan: Vii, vii, kun vilustaa! Menee kiukaan päälle: Vii, vii, kun vilustaa! Siellä kissa kiukualla, kissa Mattia pakohon, Matti kiipesi ylemmä, hakahtihe hakkulille, hakkuli alas putosi, pankon päälle paukahtavi, Matti hakkulin keralla löysi itsens liioksesta. Siellä silmänsä nokesi, korvat karstahan tulivat: Voi minua poloista poikaa, voi poikaa, polonalaista! Jos olen johonkin tullut: liedelle lihavan ämmän, paksun emännän etehen! Missä silmäni pesisin, karstat poies karistaisin? Mene saunan kotasehen, siel on Tiiston tähevettä, jolla poskes puhdistelet, orrell on oravan häntä, jolla silmäsi sivelet, pyyhit poskes puhtahaksi. Matti tämän tehtyänsä tulevi tupahan tuosta, sanovi sanalla tällä, lausuu tällä lausehella: Paljon olen kulkenunna, kysellyt kyliä myöten, pitkin teitä tiedustellut, vaan en saanut vastausta. Mitä sinä tietä tahdot, mille vaadit vastausta? En mä tiennyt täsmällehen, arvoituksia osannut. Mitä ensin kysyttihin, kysyttihin, mainittihin? Tuota ensin kysyttihin, mainittihin ja pyydettihin: Ennen elänyt järjetönnä, kuollut taudin tappamatta, järjellistä sielua ja ruumista kantaa? Vähän sinä sitten tiedät, ylen vähän ymmärtelet, kun et sä sitäkään tiedä: kenkähän se on. Sitten multa kysyttihin, kysyttiin ja vaadittihin: Yksi sinkui siskolahan, toinen täytti tätilähän, yöksi yhtehen tulevat? Vähän tiedät ja älyät, kun et sä sitäkään tiennyt: nuottahan se on. Vielä multa kysyttihin, kysyttihin, vaadittihin: Kaksi kultaista käköä yli orren tappelevat? Lapsen tieto, naisen muisti, vaan ei parrakkaan urohon, kun et sä sitäkään tiennyt: silmäthän ne ovat. Kiitoksia tiedoistanne, tiedoistanne, neuvoistanne! Vaan olisi minulla nälkä. Saisinko mä syödäkseni, syödäkseni, juodakseni? Uupui muinen musta ruuna, vaipui valkia hevonen; tuoli on raato rauniolla, luukotti kodan perässä, siin on syödä syölähänkin, haukata halunalaisen! Tadevettä tanhualla, lätäkkö läävän takana, siin on juotavaa sinulla säälimättä särppiäkses kuivan kaulan kostukkeeksi, luupalasen painimeksi! Matti jätti muiden syödä, muiden syödä, toisten juoda Huikkolan hyväiset herkut, juomiset sitäi paremmat. Matti läksi matkallensa, kotihinsa kulkemahan. Mitäs nyt Matille kuuluu, kuta hyvää Huikkolahan?

Matti kohennaisin istuvilleen, rykäisi ensin ja sitten vastasi:

Kuulin kummat, näin ihmeet Huikkolassa käydessäni: orava ahoja kynti, hepo hännin puuhun juoksi, hirsi veti, härkä notkui, reki kesti, tie hajosi, kirvehellä keitettihin, kattilalla leikattihin, lammas lattian lakaisi, piiat läävässä makasi, lehmät leipoi taikinata, akat ammui kytkyessä, porsahat pani olutta, emännät sikana röhki, susi survoi, häntä heilui, ukot ulvoi männikössä. Jänis jauhoi, pää järisi, miehet meni pyydyksehen. Pulmukainen puita pilkkoi, pojat lauloi lakkapuissa.

Tämän Huikkolassa käynnin perästä olivat kaikki vähän aikaa ääneti. Pojat näyttivät olevan vähän nyrpeissään, sillä Matin Huikkolassa käynti koski koko sukupuolta ja alensi sen arvoa. Tuosta saivat tytöt vettä myllylleen ja olivat rohkeampia. Saattaakseen seuraa sopusointuun jälleen kertoi kuppari-Maija seuraavan tarinan Köntyksestä:

-- Matti Meikäläisellä oli viisi poikaa, joista vanhin

oli riski riihenpuija, toinen hiepra heinänlyöjä, kolmas vallan selvä seppä, neljäs oli nerokas muuten, vaan viides viraton Köntys.

Kun nuorin poika oli ylen kömpelö, niin ei häntä käytettykään muuhun kuin runttatyöhön: kesällä kasken- ja talvella halonhakkuuseen. Tätä hän tehdä pänttäsikin hyvin jähmäkästi, sillä hänellä oli runsaat ruumiinvoimat ja tukevat jäntereet. Eikä häntä muille töille totutettukaan, kun muka talossa tarvittiin runtustakin, ja muuten häntä pidettiin vähän hölönä, kun hän näet oli liian harvapuheinen eikä niin vesselä kuin toiset veljensä, vaan hän oli toisia kömpelömpi liikunnoltansakin. Näistä syistä ei häntä nimeltäänkään mainittu, -- jos hänellä muutoin lienee sitä ollutkaan -- vaan häntä sanottiin Köntykseksi.

Kerran Köntyksen kaskea kaataessa hän sattui ison puun luokse, jossa oli haukalla pesä ja pesässä pojat. Köntys, joka alkoi hakata jyhmää puuta poikki, kuulee yhtäkkiä puun latvasta pakinan. "Älä veikkonen pesäpuutani kaada!" rukoili haukka puun latvasta. "Minä annan sinulle voiman muutamilla sanoilla tehdä, mitä ikänä maailmassa haluat." "Jos niin on, niin jääköön pesäpuusi seisomaan", sanoi Köntys, "mutta mitkä ne sanat olisivat?" "Kun mitä aiot tehdä, niin sano vain:

Haukan suulla, haukan luilla, haukan harvoilla sanoilla, leveihillä leukaluilla

tapahtukoon se ja se eli niin ja niin, niin se tapahtuukin", neuvoi haukka. "Mutta et saa kenellekään ilmaista tätä salaisuutta, sitten se ei toimita mitään, jos vain kuka sen saapi tietää." "Ennen kuin rupean puhettasi uskomaan, täytyy mun koetella, onko puheessasi mitään perää vai luuletteletko vain minua", virkkoi tuosta Köntys. "Koetettuasihan sen näet", vastasi haukka. Nyt Köntys kiljaisi:

Haukan suulla, haukan luilla, haukan harvoilla sanoilla, levehillä leukaluilla koko metsä kaatukohon, paitsi haukan pesäpuuta.

Ja katso, koko metsä kaatua humahti yhtaikaa, vaan haukan pesäpuu jäi seistä jomottamaan siihen yksinänsä.

"Nyt tuli tuho!" huusi hädissään Köntys. "Mitähän kotona sanottaneen, kun minä koko metsän kaasin?" "Voithan sen samalla mahdilla saada seisomaankin", haukka lohdutti häntä. Köntys kiljaisi taas edellä kerrotut mahtisanansa ja samassa nousta kahahtivat kaikki puut paikallensa pystyyn. "Keinosi on oivallinen", sanoi Köntys haukalle. "En ikänäni sun peäspuutasi kaada; vieläpä tahdon varjella, etteivät muutkaan saa sitä tehdä."

Nyt Köntys läksi kotiinsa päivälliselle. Huomattuaan tiepuolessa vanhan rekiranin hän istausi siihen ja sanoi mahtisanansa. Ja katso ihmettä, reki alkaakin juosta vilittää hänen kotiinsa. Kuitenkaan hän ei tahtonut kartanolle asti ajaa, vaan pysäytti pellonpäähän, ettei muka kotiväki saisi tietää hänen salaisuuttansa.

Päivällistä syödessä puhelivat veljekset kuninkaan tyttären katoamisesta, josta toiset veljet eivät juuri muuta tietäneet kuin sen verran, että hän oli uidessaan kadonnut; mutta neljäs veljes, joka yli muiden ymmärteli, tiesi kertoa: "Kun tuo ihmeen ihana prinsessa oli meressä kylpemässä, niin tuli Ahdin poika, verekäs ja vallaton veden ruhtinas, liki kuninkaan uimahuonetta ja huomattuaan kauniin immen koppoi hänet korjahansa ja vei kerallaan Ahtolaan, vedenalaiseen linnaansa. Nyt on, kuulen ma, kuningas luvannut tyttärensä puolisoksi ynnä puolen valtakuntaansa sille, joka voisi prinsessan pelastaa vetehisen vallasta." "Etköhän sinä, Köntys, joka olet niin tuiki väkevä kuin muinainen vuoren kolkuttaja, voisi mennä kuninkaan tytärtä pelastamaan? Jaksathan sinä koko veden väen voittaa sekä Tursat että Tarsat", sanoi pilkaten vanhin veljes. "Koetelkaahan te ensiksi, jotka olette niin tuiki veiterät, sitten ei hullu valeelle naura, jos minä perästä koettelisin", sanoi vastaan Köntys.

Päivällisen perästä meni kukin taas toimillensa, mutta Köntyksen mieli ei tehnyt kasken kaadantahan, vaan kuninkaan tytärtä pelastaa oli halunsa. Hän meni siis meren rannalle ja sanoi:

Haukan suulla, haukan luilla, haukan harvoilla sanoilla, levehillä leukaluilla tahdon mennä Ahtolaan.

Ja pian hän olikin siellä.

Ahtolassa ei ollut muita kotona kuin Ahdin poika kauniin prinsessan kanssa. Hän koki hyvitellä jos jollakin ihanaa impeä, vaan tätä eivät ilahduta mitkään vetehisen hyvyydet, hän itkee vain itkemistään yhä, niin on hänellä apea olo ja haikama kotiinsa.

Ahdin poika älyttyänsä Köntyksen toimitti Tursaan häntä tappamaan, mutta Köntys puolestaan kutsui mahtisanoillaan suuren ikoisen valaskalan nielemään Tursaan ja ottaen itse kuninkaan tytärtä kädestä hän sanoi:

Haukan suulla, haukan luilla. haukan harvoilla sanoilla, levehillä leukaluilla tahdomme yläilmoille.

Ja tuota pikaa he olivatkin merenrannalla.

Täällä oli väkeä kuin tuhkaa neuvoa pitämässä, miten he saisivat kuninkaan tyttären, tuon rikoisan prinsessan, pelastetuksi, kun Köntys kaikkien ihmeeksi tulla kohisi kuninkaan tyttären keralla vedestä. Katsojain joukossa olivat myöskin Köntyksen kaikki veljet. He eivät tahtoneet silmiään uskoa, kun näkivät Köntyksen tulevan kuninkaan tyttären kanssa merestä käsi kädessä. Köntys meni morsiamensa kanssa suorastaan kuninkaan linnaan, jossa heitä vastaanotettiin niin iloiten, että koko hovin väki riemusta remahteli.

Kuten luvattu oli, siten kävikin. Köntys sai kuninkaan tyttären puolisokseen ja linnassa pidettiin niin komeat häät, ettei voi sanoa suulla eikä kielin kertoella. Siellä istua kökötti Matti Meikäläinenkin kuninkaan rinnalla hääpöydässä niin kuin kuninkaan vävyn isä ainakin.

Mitäs ollakaan tuosta. Kuluu vuosi, toinen vierähtää, kuninkaan tytär yhä vain kiihtyy miestään rakastamaan, ja onpa ukkokuninkaastakin vävypoika varsin mieluinen. Ollaan, eletään edelleen, niin jopa syttyy sota, kun toisen valtakunnan kuningas tahtoo tulla maata itselleen anastamaan ja niin valtakuntaansa laajentamaan. Mitäs muuta kuin kuninkaalle tuli hätä käteen. Ensi alussa ei hän tuota uskaltanut ilmoittaa vävyllensä, pelkäsi näet hänen sortuvan surusta, mutta pitihän viimeinkin sanoa, kävi miten kävi.

Hän ilmoitti siis vävylleen valtakunnan olevan vaarassa ja kysyi, ymmärtäisikö hän tuohon mitä neuvoa pitää. "Älä ole milläsikään rakas isäni", sanoi Köntys. "Tottahan minä, joka olen veden ruhtinaan voittanut, voittanen maan ruhtinaatkin. Muuten minä en ansaitse olla kuninkaan vävynä."

Sitten pyysi Köntys saattamaan itseään sotarintaan, jonne päästyään hän sanoi entiset mahtisanansa. Kohta kaatui vihollisen sotajoukko luusin laasin ja Köntys sai suuren sotasaaliin.

Siitä perin ei kukaan uskaltanut sotia kuningasta ja hänen vävyänsä Köntystä vastaan, vaan kaikki rakastivat vanhaa ruhtinastansa ja hänen hyvää vävyänsä Köntystä.

Sen pituinen se!

Kohta kun tämä satu oli kaskuttu, aukaisi pääemäntä Perätalon tyttö-Anni tuvan oven ja viittasi kädellään. Tytöt menivät kihahtivat hänen perästään ja palasivat pian kantaen ehtamurkinaa. Kukko lauloi juuri ensi kerran. Kun ruoka oli pöytään kannettu ja alettiin juuri syömään käydä, tulla tupsahti kolme Pajarin poikaa tupaan. Ei muuta kuin käytiin kaikki yhteen neuvoon, ehtamurkinalle. Ruokana oli leipää, voita, lämpöisiä potaattipiirakkaita, lampaan- ja sianlihaa sekä appiaisia ja maitoa. Appiaiset olivat vähässä vedessä keitetyt pavut, joista osa oli hienonnettu ja ripistelty suoloja sekaan.

-- Minusta maistaa tämä ehtamurkina erittäin hyvälle, kun olen jo pitkät matkat tänä yönä kulkenut. Minä nimittäin kävin jo Huikkolassa, jonne Ripo-täti minut ajoi, sanoi kasku-Matti.

-- Se olikin vallan oikein sinulle, kun sellaisen lyöpperin kanssa kävit arvoituksille; onhan hänellä kaiken maailman komit päässänsä, vastasi Pajarin Pekka.

-- Siltä näyttää, sanoi kasku-Matti päätökseksi.

Kun ehtamurkina oli syöty ja ruoka korjattu, sanoi Niemelän Antti:

-- Hyvät öitsivieraat! Kun nyt olette tässä koko yön ahkerasti toivikkia auttaneet, josta minä hänen puolestaan teitä kiitän, niin heitetään nyt työnteko valtaan ja pidetään pienet leikit: käydään nyt ensiksi vaikka sokkosille ja kasku-Matti saa käydä sokoksi.

Nyt asettuivat kaikki piiriin. He pyörivät muutaman kerran ympäri ja taputtivat käsiään. Sitten he pysähtyivät ja olivat aivan hiljaa kukin paikallaan. Kasku-Matti seisoi piirin sisässä silmä huivilla sidottuna. Hän tuli yhden luo ja koetteli sivelemällä tunnustella. Jos hän arvasi oikein, niin arvattu sai käydä sokoksi. Mutta jollei hän yhtä arvannut, hän sai siirtyä toisen luokse sivelemään. Tätä hän sai tehdä niin kauan, kunnes hän tunsi ja arvasi sivelemänsä henkilön, joka hänet pelasti ja kävi itse sokoksi. Näin pitkitettiin leikkiä kotvan aikaa.

Sokkosilla olon perästä lepäsi nuoriso vähän aikaa. Kasku-Matin kehotuksesta he kävivät sitten sarkaa kutomaan. Pojat ja tytöt kävivät vastakkain seisomaan, pojat toiseen ja tytöt toiseen riviin, ja ottivat toisiaan käsistä kiinni. Kasku-Matti, jolla Mäkelän Vappu oli parina, alkoi leikin. He seisoen rivin päässä menivät seuraavan parin käsien alitse. Tultuaan toisen parin luokse he nostivat käsiään, josta se pari pääsi heidän käsiensä ylitse. Täten ensimmäinen pari kulki toisten parien käsien alitse sekä ylitse, siksi että he olivat rivin päässä. Sitten seurasi heitä toinen pari, joka kulki samalla tavalla, vuoroin käsien alitse ja vuoroin ylitse. Siten olivat he kaikki liikkeessä. Leikin täyteen vauhtiin tultua he lauloivat leikkiessään:

Näin kudomme sarkaa, näin nostamme niisii, Viipurin viisii. Näin punainen juoksee, näin valkoinen rauvaa oman kultansa luokse eikä viivy kauan. Hei lystiä leikkii, hei Helkaa ja Heikkii, kun yhdessä kulkee, ja suksia polkee. Se on niin hauskaa, kun pirta se nauskaa.

Leikin parhaillaan ollessa jylkähti yhtäkkiä Paavon mieleen, että hän oli karkulainen. Häntä ei enää ilahduttanut siellä olo. Hän haki hattunsa ja sanoi kasku-Matille jäähyväiset.

-- Ole vain päähän asti, kehotti Matti häntä.

-- En voi enää olla, kun karkasin kotoani, ja siksi täytyy joutua kotiin, ennen kuin meidän ihmiset ennättävät ylös nousta, vastasi Paavo.

-- Jos minä sen tiesin, että sinä karkaat kotoasi, niin en olisi sinulle antanut lupaa ollenkaan; vaan eihän sitä enää voi takaisin ottaa, sanoi Matti. Mikä on tehty, sitä ei voi tekemättömäksi tehdä. No, älä ole sentään milläsikään: päällä päästään pätevistä asioista, eihän tästä mene päätäkään, selkähän sen vastanee.

Samassa tuli tyttö-Anni ulkoa tupaan ja sanoi Paavolle:

-- Äitisi hakee sinua; hän seisoo ulkona ja odottaa. Joudu sukkelaan!

Paavo pelästyi niin, että häntä alkoi vapisuttaa. Paikalla hän juoksi toisesta porstuan ovesta ulos ja kuuli mennessään jonkun sanovan äidilleen:

-- Jo poikasi juoksi kotiin.

Kotona olivat jo vanhemmat ihmiset valveilla, kun Paavo tuli.

-- Ka, johan karkulainen tuli takaisin, sanoi Paavon isä. En, poikaseni, olisi voinut sinua sellaiseksi luulla, jos en olisi silmilläni nähnyt.

-- Antakaa anteeksi, isä kulta, rukoili Paavo ja kävi polvilleen isänsä eteen. En enää milloinkaan karkaa.

-- Tämä on niin suuri rike, ettei sitä voi antaa anteeksi, vaan sinun pitää saaman vitsaa; hae vain porstuasta vitsat tänne, virkkoi isä.

Paavo haki vitsat ja kyyristi selkänsä, johon isä piiskata ropsi vähän aikaa. Sitten hän luki Paavolle tuomion:

-- Koko talvessa et pääse mäkeä laskemaan, et jouluna tahvananajoon etkä kirkkoon.

Kun Liisa kuuli poikansa kotiin menneen, niin hän pistäysi öitsitupaan, jossa nuoriso parhaillaan oli piirileikissä.

-- Näinkö sitä toivikkia autetaankin? kysyi Liisa Ripo-tädiltä.

-- Et, hertta kulta, usko kuinka täällä on ahkerasti koko yö työtä tehty, nyt vasta he alkoivat vähän leikkiä ennen kuin erkanevat, vastasi Ripo-täti.

-- Mitä sinä olet tehnyt? kysyi Liisa uudelleen.

-- Olen toimitellut kykyni mukan niitä näitä, vastasi Ripo-täti. Välistä olen soittanut suutani, väliin olen povannut korttia ja niin näin, edespäin. Ajoin jo kasku-Matin Huikkolaankin.

-- Jos olisit ajanut minun poikani Paavon kotiin, niin olisit tehnyt hyvän työn, eihän lasten sovi joka paikassa olla mukana, sanoi Liisa.

-- Mitäpä ystäväiseni minä tiesin sitä tehdä, vastasi Ripo-täti. Kun sinä kerran lupasit lapsen täällä olla, niin eihän se ollut minun asiani häntä pois laittaa.

-- Niinhän se on, virkkoi Liisa, mutta ei sanonut, että Paavo tuli omin lupinsa öitsiin.

-- Hyvinhän meillä on täällä ollut rattoisa elämä tänä yönä, sanoi Ripo-täti. Minä, joka jo olen vanha ihminen, mietin tässä äskenikään itsekseni, kuinka jokainen ajaa aikuistansa, niin kuin vanha runokin kertoo:

Koira haukkuu kontiota, ämmä kaalipantiota, ukko harmaata kiveä, pojat porstuan ovea, piiat pellavaspioa, akat loukunalaisia.

Piiritanssin perästä öitsivieraat erkanivat ja kukin meni kotiinsa. Ripo-täti ja kuppari-Maija jäivät öitsitaloon yöksi ja Lippolan Juhana tuli Niemelään. Näin loppuivat öitsit.

Toivikkiaika

Sisältö: Toivikkiaika. Lahjusten varustaminen. Veljen antimet. Kuulutuksellepano. Kompromin lautamies. Morsiuskuulutukset. Räätälin ja suutarin työt. Liitollinen. Hyvät neuvot hylätään. Vihkiminen. Avio-ohjelma.

Toivikkiajaksi kutsuttiin sitä aikaa joka oli harjakaisten ja läksiäisten välillä. Kun morsiamen oli varustettava suuri joukko lahjuksia kaikille sulhasen sukulaisille ja koko häärahvaalle, vieläpä kuokkavieraillekin, niin voipi arvata mitkä joukot siinä piti valmistaa, kun monta vaatekappaletta oli ruoskan nenään pantava lahjuksia jaettaessa. Jo ämmäjäiskestin aikana kysyi Niemelän emäntä Lippolan emännältä, kuinka paljon oli mitäkin laatua lahjuksia varustettava, ja niitä ei suinkaan ollut vähäinen määrä. Erittäin vielä, jos lahjusten ottajat tiesivät morsiamen olevan varakkaan, hän sai sitä riskimmästi varustaa lahjuksia.

Jo tytöllä, joka naimisiin aikoi, piti olla kymmenittäin kassapaitoja, pitopaidat erikseen; samaten piti olla hameita, sukkia, kintaita, lapasia ynnä muuta vaatetavaraa. Siitä syystä jo äidit koettivat pitää takaisen jalan eteenpäin, so. he varustivat tyttärilleen vaatetta vahvasti. Varsinkin kun tyttö tuli toivikiksi, morsiameksi, oli varustuksilla kiiru. Tiettävästi ei sitä yksin eikä kaksinkaan käsin ennättänyt kaikkia varuksia valmistaa, vaan sukulaiset, hyvät ystävät ja naapurit saivat olla apuna.

Niemelässäkin oli senkin seitsemän kiirettä tytärtä laitettaessa, kun oli anopille kudottava uudet sarkahameet, ne painettava sinisiksi sinihiilillä, ommeltava ja pantava punainen verka helmaan. Esiliinakangas oli myöskin kudottava ja esiliinat rimsuineen valmistettava. Pyyhe- (nenäliina-) kangas niin ikään piti kudottaman, ommeltaman ja rimsuteltaman. Samoin oli käsiliinakangas kudottava ja pyyhikkeet tehtävä valmiiksi ja kirjailtava molemmista päistä. Paitsi näitä oli valmistettava kuusi lahjapaitaa, epämääräinen luku sukkia, kintaita ja lapasia sekä vöitä ja monenmoisia nauhoja ym. pienempää rihkamaa. Tosin kyllä niitä oli jo entuudestaankin varattu, mutta piti sitä olla uuttakin, aivan vastavalmistettua kavetta.

Antti teki sisarelleen uuden katajaisen tiheävanteisen kotikapan, joka annettiin Kaisalle keralle hänen uuteen kotiinsa. Kapan pohjaan oli leikattu vuosiluku ja omistajan puumerkki. Myöskin kaulausneuvot, kartun ja palikan, joilla vaatteita silitettiin, teki Antti sisarelleen hänen vietäväkseen uuteen kotiinsa.

Vaikka Kaisalla oli entinenkin vaippa (lankatäkki), niin yhtä kaikki tahtoi Niemelän emäntä tehdä tyttärelleen uuden harmaan ja mustaruudukkaisen oikein paksun vaipan sekä uuden hurstuen. Ne oli myöskin toivikkiaikana kudottava ja valmistettava.

Niin kuin ennen oli tuumattu, perjantai-iltana ennen tuomiosunnuntaita ajaa ramautti Lippolan Juhana kelloissa ja kulkusissa Niemelään ja oli siellä yötä. Huomenaamuna lähdettiin pappilaan kuulutukselle panettamaan. Lautamies ajoi yksinänsä edellä ja morsiuspari jäljestä. Ketään muuta ei vielä ollut ennättänyt pappilaan.

Rovasti kätteli ystävällisesti jokaista ja kysyi kuulumiset. Kaisa antoi rovastille kirjavat sukat.

-- Jassoo, te taidatte aikoa pyhään avioliittoon ja tahdotte siis panettaa kuulutuskirjalle, sanoi rovasti.

-- Aivan niin, herra rovasti, vastasi lautamies kumartaen.

-- Suostutteko siis kaikki? kysyi rovasti.

-- Jaa, vastasivat toiset.

-- Käypäs sinä, Lippola, perheentuvasta kutsumassa pari meidän miestä asian todistajaksi, käski rovasti.

Pian suoriusi sulhanen asialle ja toi tullessaan kaksi pappilan renkiä kerallaan. Rovasti uudisti kysymyksensä.

-- Sinun kuulutuskarttasi, Lipponen, tulee hyvin kalliiksi. Minä nimittäin sain viime postissa lähetyskirjan maajako-oikeudelta, jossa ilmoitetaan, että sinä olet nimitetty ja määrätty maajako- eli kompromin lautamieheksi tähän meidän pitäjään, ja minä saan toivottaa sinulle onnea ja menestystä. Tiettävästi sinä mielelläsi maksat kalliimman karttarahan, kun niin arvokkaan viran sait, jonka minä sinulle toimitin, virkkoi rovasti.

Kaikki kolme kumarsivat ja kiittivät rovastia ja ilo loisti kaikkien kasvoista.

Rovasti kirjoitti kuulutuskirjan "pitkään paperiin" ja määräsi karttarahan, jonka sulhanen maksoi.

-- En minä viitsi teitä luettaa, kun tiedän teidän molempain olevan selvälukuiset, sanoi rovasti ja toivotti onnea avioliittoon.

Toiset kiittivät, sanoivat jäähyväiset ja läksivät. Kartanolla alkoi jo tulla toisia morsiuspareja kuulutukselle panettamaan.

Juhanassa ei näyttänyt hänen uusi arvonsa mitään vaikuttavan, mutta Kaisa oli niin liikuttunut, että itki ilosta. Niemelän lautamies nosteli tyytyväisenä olkapäitään ja näytti vähän kopeammalta.

Niemelään tultua sanoi lautamies vieraillensa:

-- Nyt, Juhana poikaseni, ei sinun huoli tänä iltana kotiisi mennä vaan saat olla meillä yötä ja huomenna viedä morsiamesi kirkolle ja tuoda kotiin.

Juhana kiitti ja jäi yöksi. Illallista syödessä sanoi lautamies:

-- Nyt meidän perhe saa toivottaa tälle tulevalle vävypojallemme onnea, kun hän on saanut kompromin lautamiehen viran, niin kuin rovasti meille tänä päivänä ilmoitti.

Kaikki miehet nyökäyttivät päätään Juhanalle ja sanoivat:

-- Olkoon onneksi.

Juhana punastui ja luki kiitoksia.

-- Sitä minä ajattelinkin, että Juhanasta tulee joku arvokkaampi mies, kun itsekseni katselin hänen toimeliaisuuttaan, virkkoi Mauno-setä.

-- Tämähän nyt on arvo, vastasi Juhana kainosti.

-- Onpa se sellainen arvo, jota ei anneta joka miehelle, sanoi Mauno-setä.

-- Minä olen niin iloinen, etten voi tänä yönä nukkuakaan, sanoi Kaisa sulhaselleen kahden kesken.

-- Voi kun sinä olet lapsellinen, vastasi Juhana.

-- Niin kyllä, kultaseni, olenkin, vaan en minä sille mitään voi, virkkoi Kaisa.

Seuraavana aamuna ajoi Niemelästä sekä morsiuspari että talon väkeä joka hevosella kirkolle, kärrit väkeä täynnä. Saarnan päätyttyä, kun naittilaita alettiin kuuluttaa, mainitsi rovasti ihan ensimmäiseksi:

-- Sulhanen, nuori mies, maajako-oikeuden lautamies Juhana Lipponen, Lippolan kylästä ja morsian, nuori neito, kihlakunnan lautamiehen tytär Katriina Niemelä, Niemelän kylästä.

Nyt nousi kirkossa sellainen tohina, että rovastin täytyi käskeä olemaan hiljaa Herran huoneessa. Sen jälkeen kuulutettiin toiset naittilaat.

Tavallisissa kuulutuksissa sitten ilmoitettiin, että Juhana Lipponen on nimitetty maajako-oikeuden lautamieheksi pitäjään. Nyt vasta pääsivät ihmiset asian perille. Tietysti tuli tästä mielihyvää ja iloa sekä Kaisan että Juhanan sukulaisille ja ystäville, vaikka se toiselta puolen herätti pahansuovissa kateutta. Niemelän lautamies käveli entistä keikelämmästi kirkonmäellä ja Mauno-setä pisti entistä mahtavammasti kätensä taskuunsa.

Niemelään tultua pyydettiin sulhasta vielä jäämään kolmanneksi yöksi, vaan hän ei sanonut malttavansa jäädä, kun kotona oli kiireitä töitä toimitettavana häiden valmistuksessa ja muissa puuhissa.