Part 7

Niin kuin ennen oli tuumattu, tuli Lippolan Juhana Niemelään pyhäinmiestenaattona iltapuolella päivää. Talon nuoriso kokoontui Juhanan ympärille tuvan rappusille ja he puhelivat siinä hiljakseen keskenänsä ja tuon tuostakin nauraa kihattivat. Annin pieni veikko Paavo tunkeusi uteliaana nuorison puheita kuuntelemaan, vaan nämä eivät sitä sallineet, ajoivat vain hänet pois. Tämä harmitti Paavoa, mutta ei muu auttanut kuin lähteä pois. Senkin seitsemän tuskaa oli Paavon nahassa, ja iltapuoli tuntui hänestä niin pitkältä kuin nälkävuosi. Vihdoin sai Paavo koko nuorison salaisuuden niin unhottumaan mielestään, että hän voi äitinsä kanssa iloisesti puhella uudesta katsaveikasta (takista), joka hänelle luvattiin teettää. Kukatiesi olisi hän ollut muistelematta koko salaisuutta, jos ei Mattilan Maija, tuo iloinen hulivili, olisi tullut Niemelään. Tupaan tultuaan astui Maija kohdastaan perämaalle ja meni Annin luo. Tytöt alkoivat keskenään kuiskailla välistä nauraen. Nyt kasvoi Paavon uteliaisuus siihen määrään, ettei hän enää voinut hillitä itseään, vaan mennä töytäisi tyttöjen luo.

-- Pysy edempänä, sanoi Anni vakavasti.

-- Se on kumma ettei minua mihinkään suvaita, virkkoi Paavo, tunkeusi yhä likemmäksi ja kävi Maijan viereen penkille istumaan.

-- Mene pois, sellainen pojanrettana, ei sinua tässä tarvita, käski Maija ja sysäsi Paavon lattialle.

Suuttuneena harmista ja häpeästä rupesi Paavo itkemään ja meni äitinsä luo, joka koki lohduttaa poikaansa, miten parhaiten taisi, lupasi vielä hänet ensi sunnuntaina kirkkoon ym., vaan ei sekään Paavoa ilahduttanut.

Maijan mentyä tuli Paavo jälleen siskonsa luo ja pyysi häneltä tietoa tyttöjen tuumasta. Anni puheli sinne tänne ilmoittamatta kuitenkaan pääasiaa. Kun Paavo ei muuten asian perille päässyt, hän lupasi ilmoittaa sisarensa salaisuuden: tuomiset, sormuksen ynnä hänen keskustelunsa erään toisen kylän pojan kanssa, jotka Paavo erään sattuman kautta oli saanut tietää, ja se naula veti. Nyt Anni kuiskutti Paavon korvaan:

-- Nyt on kekrin aatto: tänä yönä valvotaan Perätalossa öitsiä. Siellä ei ole muita kotona kuin Pärttyli ja tyttö-Anni; muu perhe on mennyt kuka mihinkin. Sinne kokoontuvat kylän pojat ja tytöt auttamaan toivikkia. Muuten siellä tarinoidaan satuja, arvoitellaan arvoituksia, juodaan kahvia ja syödään ehtamurkina. Kasku-Matti on jo siellä ja muut kokoontuvat illallisen perästä. Mutta lapsia ei sinne lasketa.

Nyt oli Paavon uteliaisuus tyydytetty, mutta osaksi vain. Miten hän voisi sinne päästä, oli kysymys, johon oli vaikea löytää vastausta. Sillä hänen äitinsä ei ollut niitä ihmisiä, jotka lapsiansa laskevat minne tahansa, ja toisekseen jos hän vielä sinne miten pääsisi, niin ajavathan pojat hänet pois, kun hän on lapsi. Tämän seikan ilmoitti hän serkulleen Eerikalle, joka neuvoi häntä viemään vaikka tupakkaa kasku-Matille; kun tämä on köyhä läksiäimen poika, niin hänelle kelpaa kaikki. Ja jos kerran hän lupaa laskea öitsiin, niin Paavo varmaan pääsee sinne, neuvoi Eerikka.

Iltahämärissä Paavo otti isänsä tyllistä tupakkaa ja vei kasku-Matille pyytäen lupaa saada tulla öitsiin. Matti lupasi sen, jos vain Paavon vanhemmat antavat hänelle luvan tulla. Iloisesti Paavo juoksi kotiinsa, jossa hän hartaasti rukoili äitinsä laskemaan häntä öitsiin.

-- Ei lapseni, en minä sinua sinne laske, sanoi äiti.

Paavo rukoili miten parhaiten taisi: lupasi olla alati nöyrä ja kuuliainen, lukea huomenna koko katekismuksen läpi, sekä "Huutavan äänestä" niin monta lukua kuin äiti vain tahtoi, ei luvannut laskea mäkeä koko talvena eikä pyrkiä joululeikkiin; mutta kaikki oli turhaa.

-- Pitkittä puheitta, saat käydä minun viereeni makaamaan, sanoi Paavon äiti levollisesti, vaikka se tietysti tuotti Paavolle levottomuutta.

Illallisen perästä otti Antti nutun yllensä, meni ulos, juotti ja illasti hevoset, vaan ei tullutkaan tupaan niin kuin muina iltoina tavallisesti. Paavo kävi ulos ja sisään, oli rauhaton kuin sijaton sielu ja nuuhki joka nurkan. Porstuasta, kivenlautasilta hän löysi nuorimaitokapan, joka oli puhtaaseen liinaan käärittynä, pienen pussillisen papuja ja voiaskin.

-- Jaah, sanoi Paavo itsekseen, nämä kai ovat öitsiin menevät. Las menen katsomaan, mitä Maija riehtilä on varustanut.

Tultuansa Mattilan porstuaan tapasi Paavo sieltä jauhopussin ja potaattikorin, jotka hän arveli olevan öitsiä varten varustettuna. Vielä hän kävi toistenkin talojen varustuksia tarkastelemassa.

Kun sitten Paavo saapui kotiinsa, olivat sieltä jo sekä pojat että tytöt lähteneet öitsiin. Vuoteet valmistettiin ja alettiin käydä levolle, vaan sitä ennen pistäysi Paavo porstuaan ja heitti sinne kenkänsä, takkinsa ja hattunsa, tuli sitten tupaan ja kävi äitinsä viereen makaamaan, kuten käsky oli. Uni, tuo väsyneiden virvoittaja, sulkee pian sen silmät, jolla on levollinen mieli, ja niin se teki Paavon äidillekin. Mutta Paavoa, jonka mieli öitsiin paloi, ei nukuttanut. Hän käänsi kylkeä ja toista, siksi kunnes oli vakuuttunut kaikkien ihmisten olevan nukuksissa. Sitten hän hiipi hyvin hiljaa porstuaan, pukeusi pian ja -- yks kaks hän oli jo öitsipaikassa.

Kutsumaton vieras kun Paavo oli, hän ei uskaltanut heti öitsitupaan astua, vaan jäi vähäksi aikaa porstuaan. Tupasesta hän kuuli useita ääniä, jotka kaikki olivat hänelle tuttuja. Heidän puheistaan hän ymmärsi siellä ruokaa ja juomaa valmistettavan ja Perätalon tyttö-Annin olevan pääemännän.

-- Kas kun tuo Niemelän emäntä, sen saituri, raatsi laittaa näin vähän kahvia, vaikka hänen tyttärellensähän me täällä työskentelemme, huusi pääemäntä. Minkälaista porovettä saamme näin vähistä jauhoista tällaiselle perheelle? Vai onko teillä muilla kahvia?

-- Onhan minulla, vastasi Lahtelan Liisa, joka oli pääemännän apulainen.

-- No se teidän emäntä on vielä niitä vanhoja hyväntahtoisia ihmisiä, joita nykyaikana niin harvassa tavataan. Hän on aukka muori, virkkoi tyttö-Anni tyytyväisenä.

-- Mutta minä muistelen Niemelän Annin jotain puhuneen kahvipavuista, sanoi Liisa ja haki hyllyltä. Täällä on, hyvä Anni, sellainen murtsukka kahvia, joista saisi vaikka rokan keittäisi, jatkoi Liisa, näyttäen pääemännälle kahvipussia.

-- "Ennen pitäisi asia tutkia ennen kuin miestä mutkia", sanoo sananparsi. Minä hätäkello en sitä tehnyt, vaan aloin syyttä soimata mokomaa hyvää ihmistä. Hyvä oli toki, ettei tässä ollut ketään kylkinäisiä kuuntelemassa, sanoi tyttö-Anni katuen äskeistä puhettaan.

Nyt mennä livahti Liisa tupaan ja Paavo pistäysi perästä. Hänen sydämensä sykki niin kuin jänis pussissa, eikä hän tohtinut peremmälle mennä, vaan jäi ovensuuhun seisomaan.

-- Kas tuota veitikkaa, sanoi Mattilan Maija Niemelän Annille osoittaen Paavoa.

-- Mitä sinä tänne tulit? Saat mennä kotiin, tiuskaisi Anni Paavolle.

-- Antaa pojan olla täällä, eihän hänestä ole kenellekään vastusta, sanoi kasku-Matti.

Samaan lauseeseen yhtyi monta ääntä ja niin pääsi Paavo öitsivieraaksi kuin muutkin. Nyt vasta hän uskalsi silmäillä ympäri tupaa. Isolla pöydällä paloi kaksi kynttilää ja pienellä pöydällä sekä pankonpäässä oli yksi kynttilä kumpaisessakin. Siihen vielä päre pihdissä valoa lisäsi. Peräpenkillä istui toivikki, Niemelän Kaisa, kutoen punaisista ja sinisistä pumpulilangoista kirjavaa rippua. -- Rippua (rimpsuja) käytettiin nenäliinan ja pöytäliinan ympärillä sekä pyyhikkeen (käsiliina eli hantuukki) molemmissa päissä. -- Hänellä oli sulhasensa Lippolan Juhana rihmojen vaihtajana. Niemelän Anni teki samaten ja Lahtelan Matti vaihtoi hänelle rihmoja. Mattilan Maija iski myöskin rippua ja hänellä oli Niemelän Antti rihmojen vaihtajana. Mäkelän Vappu istui uuninrinnan penkillä pienen pöydän ääressä ja teki nyytinkiä (pitsiä). Hänellä oli iso joukko rihmapalikoita, jotka kalisivat, kun hän niitä sangen nopeasti muutteli paikasta toiseen. -- Nyytinkiä käytettiin pääpyyhkeeseen, tyynynpäällisiin ym. -- Toiset tytöt neuloivat sukkia puikoilla ja lapasia koukuilla. Kuppari-Maija kirjaili kintaita, nuoremmat keskenkasvuiset tytöt kerivät lankaa ja pojat pitivät heille vyyhtiä.

Kun toivikki sai rippunsa valmiiksi, hän loi peräseinällä erivärisistä langoista palmikkoa, jonka hän kääri letille. Sitten hän otti tekurihangon, jonka haaroihin letti käärittiin ja alkupään hän pani suhakkoon. -- Suhakko oli kämmenen levyinen ja noin korttelin pituinen lautapala, jonka molemmat päät oli tehty haarakkaiksi. -- Luonnoksessa olivat rihmaiset niidet ja niiden edellä tekuripalikka. Niisiä nostettua pistettiin lankakieppi loimien välitse kuteeksi. Tekuriveitsellä tiivistettiin kudelangat. Mikäli palmikkoa valmistui, sikäli se käärittiin suhakon ympärille. Suhakko pistettiin vyön alle. Sillä tavoin kudottiin myös säärisiteet, viipulavyöt ja muutkin niin hyvin naisten kuin miestenkin vyöt.

Kun rippuja oli kylliksi tehty, niin ommeltiin ne pyyhkeiden (nenäliinain) ympärille. Osaavammat naiset tekivät palmikoiden, tikutteiden ym. terttuja erilaisista langoista.

Sillä aikaa kun toiset tekivät toivikille töitä, pani Puntuksen Ripo-täti korttia taikinapytyn kannella. Kun hän otti kortit taskustaan, hän kysyi kimeällä äänellään:

-- Kukas ensin tahtoo panettaa korttia?

-- Koska sinulla on kirjat ja kortit, autuuden merkit, niin se olen minä, joka ensiksi tahdon tietää tulevan onneni, sanoi kasku-Matti ja kiiruhti pöydän takaa Ripo-tädin luo.

-- Nostapas pakasta sitten, käski Ripo-täti kasku-Mattia.

Kortit olivat kaikki yhdessä pakassa, josta Matti nosti muutamia kortteja.

-- Tässä on sinun entinen elämäsi ja taloutesi, saneli Ripo-täti ladellen kortteja rinnakkain taikinapytyn kannelle.

Vähän aikaa katseltuaan kortteja hän sanoi:

-- Enpäs olisi sinusta tuota luullut, Matti rukka! Saanko luvan sanoa?

-- Sano vain mitä korttisi näyttivät mutta älä valehtele, sanoi Matti. Minä en ole mikään nurkkapoika enkä suvaitse salaisia kuiskutuksia. Sano pois, mitä tiedät!

-- Sinä olet salajuoppo, virkkoi Ripo-täti ikään kuin väkinäisesti.

-- Se on terve vika, tokaisi Matti. Mies juopi, mies saapi, miehelle antaa Jumala.

-- Sinun nykyisestä taloudestasi ei ole paljon sanottavaa: ukko isäntä, akka emäntä, Matti muuta perettä, tupakkataulikka taloutta, jatkoi Ripo-täti.

-- Jumalan rikkaat, Jumalan köyhät! En varasta enkä petä, sen tietää jokainen, sanoi Matti vähän närkästyneenä.

-- No, no Matti kulta, älä pahastu: vaan niinhän minun pitää sanoa kuin kortit näyttävät, vastasi Ripo-täti lepytellen Mattia. Mutta nostapas toisen kerran!

Matti nosti taas korttipakasta.

-- Tässä on sinun ajatuksesi, saneli Ripo-täti ladellen kortteja. Kappas Mattia, kas poikaa vaan: naimisiin on aivinki. Mielitiettynä näyttää olevan eräs valkoverinen tyttö, joka ei näytä aivan kylmä olevankaan Matille. Vaan tuo mustaverinen akka, se ei pidä hyviä aatoksia teidän tuumasta; eipä pidäkään, sanon minä.

-- Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti, virkkoi Matti mielihyvin.

-- Ja-ah, niin on asia: tuo mustaverinen akka, se kantaa sinusta konttia, sanoi taas Ripo-täti miettiväisenä.

-- Kantakoon vain; mies se, joka kontissa kestää, lausui Matti rohkeasti.

-- Suunvuoro minulle, tiuskaisi Ripo-täti katsellen kortteja.

-- Sen tulet saamaan, vastasi Matti nauraen.

-- Niin, se on tuo akanryökäle, joka kujeilee aika lailla, sanoi Ripo-täti toimessaan. Mutta nostapas Matti kolmannen kerran, niin saamme nähdä, kuinka lopulta käy.

Matti nosti kolmannen kerran kortteja ja lausui:

Kun tulis Turusta rutto, amputauti Aunuksesta, tappaisi akat kylästä, koukkuleuat koppajaisi: saisit naastit naidaksensa, koriat kosissa käydä.

-- Kah, vielähän sinä muistat runoillakin, sanoi Pärttyli.

-- Ainahan minulla on

virren pönkä poskessani, suussani sanan sakara,

vastasi Matti nostellen olkapäitään.

-- Tuo akanveitikka, sen räähkä, se on kuin onkin härkkimenä teidän välillänne, saneli Ripo-täti kortteja levitellessään. Vaan annapas olla, mitähän sillä on tarkoituksena? Ja-ah, jo huomaan, se näet tahtoo toimittaa toista sulhasta Matin lemmikille, joka asuu veden rannalla ja näyttää olevan hänelle sukua. Mutta mitäs nämä viimeiset lehdet tietävät? kysyi Ripo-täti levitellessään jäännöskortteja, johon hän itse vastasi:

-- Häitä, häitä ja oikein suurellisia häitä! Matti saa voiton: saa hellunsa ja sen kanssa ison talon, jossa on kolme hevostakin ja talliorit neljäs, mokoma oinas, jota pitää kolmen miehen päin seinään valjastaa.

-- Kiitos ja kunnia, täti kulta! huusi kasku-Matti iloissaan. Tuossa on kolme kopeekkaa vaivoistasi! Anna kätesi tänne, että saan puristaa. Ja jos tahdot, niin annan suutakin.

-- Oikeinko sinä todellakin suutelisit noin vanhaa piikaa, jota koko pitäjäs kutsuu tädikseen? kysyi Mäkelän Mikko.

-- Enhän sentään sitä tekisi, vastasi kasku-Matti, vaan onhan lupa leikkiä puhua, vaikkei tarvis irvistellä.

Muistanhan kuinka

kerran antoi nuori poika vanhall piiall suuta, heti muuttui halvaksi kuin hylky uuninluuta.

Tämän kuultuaan purskahtivat kaikki nauramaan ja Ripo-täti sanoi nauraessaan:

-- Matti on aina Matti, ilmankos häntä kasku-Matiksi sanottaisiin. Äsken olisi hän ollut valmis suutelemaan minua ja nyt hän jo haukkuu minua vanhaksipiiaksi. Olkoonpa niinkin, mutta onhan minulla toki kaksi kunniallista nimeä: vanha ja piika! Vai mitä sinä, Pärttyli, siihen sanot, joka näyt olevan vanhanpojan kara?

Jospa poika vanhenee, niin poika se on sentään, vaan kun tyttö vanhenee, niin hevosetkin pelkää,

vastasi Pärttyli veitikkamaisesti.

-- Panes, Riitta-täti, minullekin korttia, pyysi kuppari-Mari, joka oli jättänyt työnsä vähäksi aikaa ja tuli kortinpanijan luokse. Me taidamme olla yhdenikäisiä, hevosten hirvityksiä molemmat.

-- Niin olemmekin, vastasi Ripo-täti. Onhan kaksikin konnaan pappilan kaivossa. Nostapa Mari sitten lehtiä!

Kuppari-Maija nosti lehtiä ja Ripo-täti levitti ne. Katsellen vähän aikaa hän sanoi sitten:

-- Onhan sinulla, Mari, ollut kahdet sulhaset: toisesta et sinä huolinut ja toisen ovat pahat ihmiset estäneet. Niinhän se käy tässä pahassa ja syntisessä maailmassa. Kun pitäisi olla lähimmäiselle avuksi, niin ollaan painoksi: ei aviteta vaan sorretaan ja poljetaan ja sillä tavoin toisen onni kadotetaan. Eipäs nuo pahansuovat näytä nytkään vielä sinua rauhaan jättävän vaan riehuvat ja kiehuvat niin kuin hullu-Heikki helvetissä. Vaan älä Mari-kulta ole milläsikään, tiedämmehän että

Jumalall on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet, vaan ei kateen kainalossa, pahansuovan sormen päässä.

-- Niin on, Riitta kulta! korttisi puhuvat totta, vastasi Maija huoaten. Kyllähän minua on halvattu pitkin matkaa ja vieläkin solvataan, vaikka en minä ole siitä kaikin ajoin suuresti välittänyt; mutta välistä loppuu minultakin kärsivällisyys ja silloin minä lausun:

Ken minua sanonee, se saakoon savisen lapsen: suu savesta, pää kivestä, peräpuolet penkinpäistä, silmät siian suomuksista, korvat kuusen käpysistä, vatsa vatturaunioista, selkä aidan seipähistä, sääret vääristä pajuista, käsivarret värttänistä, jalat koivun konkeroista, kädet käyristä lepistä.

Ripo-täti kokosi taas korttinsa yhteen pakkaan, sakkasi niitä vähän aikaa ja käski Maijan nostaa toisen kerran, jonka tämä tekikin. Sitten Ripo-täti levitti lehdet ja katsoi vuoroin lehtiinsä ja vuoroin kuppari-Maijaan. Vihdoin hän sanoi hymyssä suin:

-- Onni yksillä, kesä kaikilla, Jumala on jokaisella, niin sinullakin näyttää olevan. Kun ei ole paistanut aamupäivä, niin paistaahan toki iltapäivä. Sinä tulet naimisiin tummanvärisen miehen kanssa ja pääset aikaa voittain emännäksi. Te tulette olemaan onnellinen parikunta. Mutta nostapas vielä kolmannen kerran, niin saadaan nähdä, kuinka asia viimein päättyy.

Maija nosti kolmannen kerran kortteja, jotka Ripo-täti levitti ja sanoi:

-- Aina vain parempaa ja parempaa: te tulette saamaan suuren perinnön kaukaiselta sukulaiselta ja elämään kauan yhdessä toinen toisenne iloski.

-- Kiitoksia paljon, sisko kulta, saneli kuppari-Maija taputellen Ripo-tätiä olkapäille. Kyllä minä sinua muistan, kun joutuu aika.

-- Mitäpä siitä onkaan puhetta tuttavain kesken, olkoon vain onneksi, vastasi Ripo-täti.

-- Kuppari-Maijastahan Pärttyli saapikin morsiamen itselleen. Ota vain pois, niin tulet onnelliseksi ja pääset rikkaaksi. Sinä kun olet tummaverinen mies, niin sinuahan kortit ennustivatkin Maijan sulhaseksi, sanoi Lahtelan Matti ja nauroi minkä jaksoi.

Tämän kuultuaan lauloi kasku-Matti:

Jos minä Pärtty olisin, niin kupparin mä naisin: sattuis kuppari kuolemaan, niin sarvipussit saisin.

Tähän vastasi Pärttyli laulamalla:

Kuppari-Maijan minä naisin, jos ois tulemassa, vaan en mä voi saunass maata sarvien kolinassa.

-- Ei tule mitään, et sinä, Mariseni, Pärttylistä sulhasta itsellesi saa, jo nyt sen kuulet, virkkoi Ripo-täti nauraen.

-- Lieneehän noita tummaverisiä muuallakin eikä vain Perätalossa, vastasi Maija vähän vihaisesti.

Nyt kuiskasi Mattilan Maija jotain Ripo-tädin korvaan ja meni tuvasta ulos. Ripo-täti meni perästä ja häntä seurasivat kaikki naiset.

Naisten mentyä rehahtivat pojat nauramaan ja Niemelän Antti sanoi:

-- Se on oikein omituista: vaikka olisi kuinka vanha tahansa, niin naimisista vain puhuu niin kuin nuokin vanhatpiiat. He varmaan ajattelevat, että vanhassa on vara parempi.

Kasku-Matti, jonka mieli ei ollut tasapainossa, alkoi laulaa:

Vanhan piian vaivattava kapui suureen honkaan, siellä huusi: honko, konko, missä pojat onkaan.

Raatikkoon, raatikkoon vanhat piiat pannaan, venäläiset vetämään ja rämppäkellot kaulaan. Tuonne heidät vietäköön Kyöpelivuoren taa, ettei enää, ettei enää poikia nähdä saa.

Säkkijärven ja Viipurin pitäjäin välillä olevan suuren rämeikön nimi on Raatikko.

-- Se oli oivallisesti se, virkkoi Pärttyli, joka näytti ottaneen vähän onkeensa, kun Ripo-täti sanoi häntä vanhanpojan karaksi.

Sitten pojat käskivät pienen Paavon mennä tupaseen kuuntelemaan mitä Ripo-tädillä olisi tytöille sanomista. Paavo kuuli käskyn ja meni kaikessa hiljaisuudessa tupaseen. Siellä oli Ripo-täti täydessä toimessaan kortinpanossa ja tytöt hänen ympärillään. He näyttivät uteliaina kuuntelevan, kun Ripo-täti sanoi:

-- Kavata, kavata Maija, jottet hyppää yli aidan!

Tästä arvasi Paavo Mattilan Maijalle korttia pantavan. Maija huomasi Paavon ja karjaisi:

-- Tämä poika pitää ajaa täältä pois. Hän on joko itsestään varustainut tai laitettu tänne salaa kuuntelemaan ja sitten hän haastaa lerettää ympäriinsä, mitä täällä kuulee.

-- Sinä et saa virkkaa kenellekään, mitä olet täällä kuullut, muista se, sanoi Paavon sisko ja laittoi hänet ulos tupasesta.

Näin nolosti kun Paavon asiat onnistuivat, niin tuumivat pojat, että tytöiltä pitää kortinpano lakkautettaman. Siksi meni Niemelän Antti porstuaan ja huusi tupasen ovelta:

-- Jos kahvia vielä tänä yönä annettaneen, niin se on heti paikalla tuotava pöytään.

Pian tulikin tyttö-Anni tupaan kantaen suurta kahvipannua ja Liisa toi kahvikuppikorin, josta hän otti kupit ja latoi ne taitavasti pöydälle. Niemelän Anni toi maitovadin ja morsian, toivikki, toi sokeriastian. Antti kaasi kupit täyteen kahvia ja sanoi juhlallisesti:

-- Tulkaa pojat kahvia juomaan!

Kahta käskyä ei tarvittu. Pojat istausivat pöydän ympärille ja nauttivat kahvia, kaksi kupillista kukin. Tytöt joivat perästäpäin kuka seisoallaan, kuka istuallaan. Pienelle Paavolle annettiin perästä yksi kuppi kahvia.

Kun kahvikapineet oli korjattu, käytiin jälleen työhön. Ripo-täti meni tupaseen korttia panemaan ja hänen luonaan kävivät tytöt vuoronperään korttia panettamassa, joten se toimi ei häirinnyt työntekoa.

-- Menenkö minäkin panettamaan itselleni korttia? kysyi toivikki sulhaseltaan.

-- Mene vain, vastasi sulhanen. Sittenhän saat tietää, vieläkö sinä saat Junnolan Martin vai pitääkö sinun menemän naimisiin minun kanssani, vastasi Juhana nauraen.

-- Enpäs sitten menekään, jos sinä luulet minun aikovan sitä tiedustaa, vastasi Kaisa ja punastui.

Kotvan aikaa työskenneltyä tuotiin ehtasuuruspalaksi kaksi vadillista potaattia ja voita. -- Öitsiä kutsutaan paikoin ehta.

-- Käske rahvasta syömään ehtasuuruspalaa, sitten loput me kuorimme ja hilloamme piirakkaiksi, sanoi tyttö-Anni Niemelän Antille, joka teki käskyn mukaan.

Nuoriso haukkasi ensi halustansa joutamatta virkkaamaan mitään. Vihdoin katkaisi Niemelän Antti äänettömyyden ja kysyi:

-- Kun akat ovat aina kateelliset ja liehuvat kaikkien naittilaiden välillä konttia kantamassa, niin mistä ihmeeltä ne sellaiset pahansuovaiset akat mahtanevat tulla?

-- Mistäs muualta kuin hyvistä tyttölöistä, aivan näin sievistä kuin meidänkin tytöt ovat, vastasi kasku-Matti.

Sen kuultuaan tytöt punastuivat, vaan kasku-Matti lauhdutteli heitä ja sanoi:

-- Älkäät, hyvät neitoseni, pahastuko, että minä niin sanoin, maailma muuttuu ja me myöskin muutumme. Minusta, joka olen loismies, tulee Ripo-tädin ennustuksen mukaan vielä talon isäntä, ja teistä, jotka nyt olette siveitä tyttöjä, tulee samanlaisia talon emäntiä. Siihen aikaan joutuu kontinkantot yksistään vanhainpiikain työksi.

-- Hyvä ettei meitä ole enää siihen aikaan elämässä, jolloin kontinkantaminen jääpi yksistään meidän toimitettavaksemme, vastasi Ripo-täti.

Ehtasuuruspalan perästä kävi nuoriso taas entiseen työllänsä. Niemelän Antti nitoi pirtaa ja Paavo sai lukea paasmat, kolmekymmentä piitä kuhunkin paasmaan, ja ne erotettiin rihmalla.

-- Kun meillä Ripo-tädin kanssa ei näy olevan muuta työnoikeutta, niin me joudamme arvoituksille, sanoi kasku-Matti.

-- Aivan niin, se on oikein, ja me joudamme kuuntelemaan työtä tehdessämme, virkkoi sulhanen.

-- No pikku poku, arvaapas mikä se on: pitempi pitkiä puita, maan ruohoa matalampi, arvoitti kasku-Matti Paavolle.

-- Se on maantie, vastasi Paavo. Mutta arvaapas sinä kasku-Matti mikä se on: musta kuin pappi, ei ole pappi; kiiltää kuin nappi, ei ole nappi; lentää kuin lintu, ei ole lintu; mörnii kuin härkä, ei ole härkä; matelee kuin mato, ei ole mato; tonkii kuin sika, ei ole sika?

-- Sontiainenhan se on, vastasi Matti. Lapsella on lapsen arvoitus.

Matti teki arvoituksia yhdelle ja toiselle. Mikä heistä lienee tullut arvatuksi, mikä arvaamatta jäänyt.

Ripo-täti, joka tähän asti oli ääneti kuunnellut Matin arvoituksia, sanoi vihdoin:

-- Kyllähän kasku-Matti on paljonkin tietävinään, vaan saammepas nähdä, eiköhän häntä vielä tänä yönä laiteta Huikkolaan.

-- Koeta vain, sanoi Matti vankasti.

-- Arvaahan ensiksi tämä, sanoi Ripo-täti:

Ennen elänyt järjetönnä, kuollut taudin tappamatta: järjellistä sielua ja ruumista kantaa?

-- Sitä en tiedä, vastasi kasku-Matti.

-- Mitenkäs sinä tämän selität, kysyi Ripo-täti:

Yksi sinkui siskolaan, toinen täytti tätilään, yöksi yhtehen tulevat?

-- En nyt muista sitäkään, vaikka joskus ennen olen itsekin sitä arvoitellut, vastasi Matti ja kaapi korvallistaan.

Kaksi kultaista käköä, yli orren tappelevat?

arvoitti Ripo-täti kolmannen kerran.

-- Lempo sun arvoituksiasi tietäköön, vastasi Matti ja oli totinen kuin aapiskirjan kukko.

-- Nyt kävi kasku-Matille lössästi, kun täytyy Huikkolaan mennä, huusi Pärttyli niin kovalla äänellä, että se kuului ympäri tupaa.

Kaikki pysäyttivät työnsä ja tahtoivat tarkoin kuunnella, miten Ripo-täti Huikkolaan ajaa. He olivat aivan hiljaa ja kuuntelivat korvat hörössä, kun Ripo-täti lausui: